maanantai 6. lokakuuta 2014

1. Ystävättäret ostoksilla

 
Auto pysähtyi Jennersin suuren tavaratalon eteen Edinburghissa. Päiväkävelyllä lämpimässä heinäkuun säässä olevat rouvat seisahtuivat uteliaina seuraamaan, miten kuljettaja nousi istuimeltaan ja kiiruhti avaamaan takaovea. Ulos astui ensin siniseen kävelypukuun pukeutunut nainen, joka yhdessä kuljettajan kanssa auttoi kadulle hyvin kauniin, kävelykeppiin nojaavan neidon.

-Somervillejen auto, supatti vihreähattuinen rouva. -Miriam-neiti tulee ostoksille.

-Hänkö kävi läpi sen vaikean leikkauksen Lontoossa? Se ei kuulemma onnistunut, kuiskasi ruskeaan pukuun pukeutunut rouva vastaan.

-Ei niin hyvin kuin olisi toivottu, vihreähattuinen vastasi ja hymyili ja nyökkäsi sitten Miriam Somervillelle, joka loi naisiin hiukan huvittuneen katseen. -Mutta hän on silti menossa naimisiin viikon päästä — se on nuori upseeri, joka aikoo viedä tytön ties mihin Jumalan selän taakse!

-En ole tiennyt, että Miriam-neidillä on sisar, ruskeapukuinen huomautti, kun tavaratalon ovi oli sulkeutunut ja kuljettaja palannut autoon. -He ovat kovin erinäköiset!

-Oh, eivät he ole sisaria! Sehän oli se kirjailijatar, Beatrice Stewart — tai rouva Fleming hän taitaa olla nykyään. Hän oli aiemmin Miriam-neidin opettajatar ja juuri hänen veljensä kanssa neiti menee naimisiin.

-Toiset ne osaavat järjestää asiansa, ruskeapukuinen rouva totesi lievän kateellisesti, joskin jäi epäselväksi, tarkoittiko hän huomautuksellaan morsianta vai sulhasen sisarta.

Sisällä tavaratalossa Miriam Somerville istuutui hattuosastolla tuolille, jonka myyjätär hänelle juoksutti, ja naurahti.

-Minä en tahdo tottua siihen, että minua tuijotetaan, hän sanoi. -Nuokin rouvat — hehän kuiskuttelivat meistä kuin olisimme olleet mitäkin komeljanttareita!

-No jaa, jos minä näkisin kadulla uutuuttaan kiiltävän auton kuljettajineen ja tajuaisin, että siinä tulee tyttö, jonka tulevista häistä lehdet kirjoittavat seurapiiripalstoillaan, saattaisin itsekin langeta moiseen, Betty Fleming sanoi hymyillen.

Miriam punastui vähän.

-On niin — niin outoa olla ihmisten ilmoilla! hän sanoi ja riisui hansikkaansa. -Kai minä olen vähän ihmisarka.

Betty nauroi.

-Ottaen huomioon, miten käsittelet vanhempiasi, en voi väittää moista! hän sanoi.

Samassa myyjätär nosti heidän edessään olevalle pöydälle useita uusimman muodin mukaisia hattuja, ja Miriam unohti hetkeksi olevansa seurapiiripalstojen ja uteliaiden kaupunkilaisten mielenkiinnon kohde keskittyessään pohtimaan, mitkä niistä sopisivat parhaiten häämatkalle ja mikä taas syksymmällä kauas etelään, jonne hän Davyä seuraisi.

Betty ilmaisi mielipiteensä näistä tärkeistä asioista kysyttäessä, mutta sai enimmäkseen olla rauhassa ja omissa ajatuksissaan.

Hän oli viettänyt Edinburghissa nyt muutaman päivän. Miriam oli keväällä kirjoittanut hänelle ja kysynyt, saattaisiko Betty mitenkään harkita sitä, että tulisi avuksi häävalmisteluissa. Elokuun toiselle lauantaille suunnitellut häät tulisivat olemaan suurtapahtuma sekä vieraiden määrän että Edinburghin seurapiirien suhteen.

”Äiti ja isä haluavat huolehtia ruokalistoista ja muusta, ja se sopii minulle ja Davylle”, Miriam oli kirjoittanut. ”Mutta toivoisin niin, että sinä olisit auttamassa minua kaikessa muussa.”

Aluksi Betty oli aikonut ehdottomasti kieltäytyä, olihan Donald-vauva pieni ja häntä tarvittiin muutenkin kotona. Mutta Duncan oli saanut puhuttua hänet ympäri.

-Vaihtelu tekee sinulle hyvää, tämä oli vakuuttanut. -Matkustithan Edinburghiin silloinkin, kun Stuart oli puolivuotias, aivan kuten Donald tulee olemaan kesällä.

-Mutta Ruth oli silloin mukana, Betty oli muistuttanut. -Minua ei lainkaan huvita matkustaa junassa pitkää matkaa kahdestaan pienen lapsen kanssa!

Tämä ongelma oli ratkennut yllättävän helposti. Alice MacDonald naapurista oli piipahtanut Koivurantaan teelle ja Miriamin kirjeestä kuultuaan ilmoittanut lähtevänsä mukaan.

-Minun pitäisi joka tapauksessa käydä yhtiön konttorissa Edinburghissa ennen syksyä, hän oli sanonut huolettomasti. -Ja me voimme puhua samalla liikeasioista.

-Liikeasioista! rouva Wallace oli puuskahtanut. -Anteeksi nyt, tohtorinna, mutta kun minä olin nuori, hienot naiset eivät ymmärtäneet sellaisesta mitään.

-Ehkä nyt on jo aika, Betty oli huomauttanut nenäkkäästi. Isänsä neuvon mukaan hän oli sijoittanut perinnön, jonka oli saanut syksyllä — tai oikeammin hänen veljensä John oli huolehtinut varojen sijoittamisesta. Betty oli antanut ainoastaan sen määräyksen, että hän tahtoi edes jollakin summalla olla mukana Gordon-yhtiössä, jonka Alice oli ensimmäiseltä mieheltään perinyt.

Niin he olivat matkustaneet Edinburghiin kolmestaan. Alice oli huolehtinut pikku Donaldista niin hyvin, että Betty valitti tuntevansa itsensä suorastaan tarpeettomaksi — kunnes puolimatkassa Alice ei ollut enää saanut olluksi hiljaa, vaan oli uskonut Bettylle suloisen salaisuutensa. Ja sen jälkeen Betty oli luvannut, että Alice saisi harjoitella Donaldilla niin paljon kuin suinkin halusi.

Betty havahtui mietteistään, kun Miriam teki päätöksensä hattujen suhteen ja nousi. Jennersiltä ja lukuisista muista kaupoista olisi toki lähetetty tavaraa nähtäväksi hänelle kotiin — niin olikin tehty lakana- ja pyyhekankaiden, hääpukukankaan, astiastojen, aterimien ja lukemattomien muiden tavaroiden suhteen.

Mutta Betty ymmärsi hyvin, että vuosia pyörätuoliin sidottuna ollut Miriam nautti suunnattomasti päästessään lähes itsenäisesti kaupungille ostoksille. Vaikka vain katsomaan hattua itselleen.

Juuri tämän vuoksi hän olikin pyytänyt Bettyä seuralaisekseen: vanhemmat eivät vieläkään tahtoneet hyväksyä sitä, että Miriam otti samanlaisia vapauksia kuin muut ikäisensä nuoret naiset. Kuten esimerkiksi meni naimisiin.

-Käydäänkö teellä? Miriam kysyi toiveikkaasti, kun he olivat lähdössä hattuosastolta. -Vai kaipaako Donald sinua jo?

Betty vakuutti, että Donald pärjäisi vielä hetken Lime Housen sisäkön hoivissa, ja he tilasivat tavaratalon kahvilassa teetä ja leivoksia.

-Oletko varma, ettei sinun ole vaikea erota tästä kaikesta nyt, kun olet vasta päässyt vapauteen? Betty kysyi tarjoilijattaren mentyä.

Miriam naurahti.

-Luuletko sinä todella, että minä vaihtaisin Davyä mihinkään — edes tähän! Hän iski silmää nostaessaan kuppiaan kuin maljaa. -Sitä paitsi oletan, ettei Davy aio sulkea minua siirtomaissakaan neljän seinän sisään.

Hän vilkuili puhuessaan toiveikkaasti ympärilleen. David oli saapunut heinäkuun puolivälissä kaupunkiin rykmenttinsä asioille. Hän vietti illat tiiviisti morsiamensa luona Lime Housessa, mutta kerran Betty ja Miriam olivat sattumalta tavanneet hänet myös keskellä päivää asioidessaan kaupungilla. Lyhyt yllättävä tapaaminen oli saanut Miriamin loistamaan kuin kirkkain sähkölamppu Princes Streetin myymälöissä.

Miriam oli toipunut ihmeteltävästi suuresta leikkauksesta, jonka oli käynyt läpi edellisenä kesänä. Hänen kipujaan oli saatu suuresti helpotettua, ja vaikka leikkaus ei ollut onnistunut niin hyvin kuin kirurgi oli toivonut, hän oli lähtenyt liikkeelle puhtaalla tahdonvoimallaan.

Tyttö, johon Betty oli tutustunut tämän istuessa pyörätuolissa, ja joka vielä muutamia vuosia aiemmin Koivurannassa vieraillessaan oli liikkunut kävelytuen varassa, pystyi nyt kävelemään lyhyehköjä matkoja pelkkään kävelykeppiin nojautuen. Betty tiesi, että nuoren parin tarkoituksena oli yllättää — ja järkyttää — häävieraat viikon kuluttua tanssimalla pätkän häävalssia kuten ketkä tahansa vastavihityt, ja että he harjoittelivat salaa iltaisin.

”Kuten ketkä tahansa.” Betty jäi katselemaan Miriamia, kun tämä leikkasi sirosti haarukallaan täsmälleen sopivan palasen leivoksestaan ja kohotti sitten posliinikupin huulilleen, joiden puna oli luonnon lahjaa.

Kun Miriam istui tällä tavoin pienen kahvilapöydän ääressä viimeisen muodin mukaisessa kävelypuvussaan, hän oli varmasti koko tavaratalon kaunein nainen. Mutta kuluneiden päivien aikana Betty oli monta kertaa nähnyt, miten tuntemattomien ihailevat katseet muuttuivat säälinsekaisiksi, kun tummahiuksinen kaunotar nousi ja otti kävelykeppinsä ontuakseen pois.

Betty ei tiennyt, suututtiko häntä enemmän tuo ihmisten suhtautuminen — ikään kuin yksi kävelykeppi olisi vienyt osan Miriamin kauneudesta! — vai se, että kapteeni ja rouva Somerville eivät edelleenkään tuntuneet tajuavan Miriamin olevan 21-vuotias nuori nainen, joka aikoi solmia täysin kunniallisen avioliiton ja perustaa oman kodin, vaikkakin siirtomaihin. Vanhemmat eivät suorastaan olleet Davidiä vastaan, sen verran suuren vaikutuksen tämän rohkea käytös Lontoossa sekä epäilemättä myös upseerinarvo ja ennen kaikkea Sir Edvard Mailfordilta saatu suosituskirje olivat edellisenä kesänä heitä pehmittäneet. Mutta kaikesta näki, että he olivat kauhuissaan.

Oli siis täysin ymmärrettävää, että Miriam oli halunnut seurakseen häidenalusaikana jonkun, joka suhtautui tuleviin tapahtumiin yhtä luottavaisena ja onnellisena kuin hän itse. Betty oli saattanut aikoinaan omia häitään valmistellessaan käydä syvällisiä ja iloisia keskusteluja pöytähopeista ja tikatuista täkeistä äitinsä kanssa, mutta Miriamin äiti muisti aina korostaa, miten toivoi, ettei lapsiparka joutuisi katumaan ja miten hän oli kyllä tehnyt parhaansa, jotta tytön elämä olisi helpompaa.

-Ehkä Miriam ei tahdo helppoa elämää, Betty oli huomauttanut Alison-rouvalle edellisenä iltapäivänä, kun tämä oli jälleen huokaillut asiaa. -Ehkä hän tahtoo samanlaisen elämän kuin me muutkin.

-Niin mutta hänhän on… Rouva Somerville oli purrut huultaan. -Tahtoisin, että hän olisi turvassa!

-Ellei hän ole turvassa minun veljeni kanssa, en tiedä missä sitten, Betty oli ilmoittanut napakasti. Hän oli tehnyt lujan päätöksen, ettei antaisi kaapin kokoisen kapteenin sen enempää kuin Edinburghin hienoimmissa seurapiireissä liitelevän rouvan pelottaa itseään, kun nämä eivät pelottaneet Davyäkään. Eihän hän ollut enää Miriamin opettajatar, eikä hänen tarvinnut yrittää olla nöyrä.

-Huhuu, Miriam samassa sanoi ja heilutti nauraen ohuen pitsihansikkaan peittämää kättään Bettyn silmien edessä. -Miten kauas ehdit?

-Oh, Betty nauroi tajutessaan, että oli syönyt leivoksensa ja juonut kuppinsa tyhjäksi itse sitä edes huomaamatta. -Anteeksi! Onpa noloa, että olen hajamielisempi kuin morsian itse. Oletko sinä valmis?

-Olen kyllä. Miriam nousi ja otti keppinsä, ja häntä salaa viereisestä pöydästä ihaillut nuori mies käänsi katseensa pettyneenä pois. Betty oli kiitollinen siitä, ettei tyttö tuntunut asiaa edes huomaavan. -Johnstone odottaa jo varmaan auton kanssa.

9 kommenttia:

  1. Mukava aloitus. Tulevan ajan tietäen tulee olo, että nauttikaa nyt, onneksi ihminen ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Luen Bettyä ensimmäisen kerran luku päivässä paloina, ihan jännittää mihin tarina kulkee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun kirjoittaa "todellisista tapahtumista" (huomaa lainausmerkit! :), on joskus vaikea muistaa, että henkilöt eivät todellakaan tiedä mitä tulee tapahtumaan. Että alkaa sota, että se kestää tietyn aikaa jne. Itsekin pitää koettaa eläytyä siihen, että kokee ja kuulee kaiken ensimmäistä kertaa.

      Poista
    2. Itseänikin muuten vähän jännittää tämä tarina. Lueskelin illalla edellisiä osia, erityisesti ykköstä ja kakkosta, ja niiden viattomaan maailmaan verrattuna tämä on kyllä koko lailla K18. Toivottavasti en ole venytellyt tyttökirjagenren rajoja liiaksi. (Toisaalta, ei Montgomerykään aina niin "kiltisti" kirjoittanut!)

      Poista
  2. Illan kohokohta! Päätin, et luen "päivän Bettyn" sängyssä nukkumaan mennessä. Miten mä jaksan odottaa huomiseen iltaan?!?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja jännityshän ei ole vielä edes alkanut... ;)

      Facebookin puolella kirjoitinkin siitä, että minun on vaikea asennoitua teidän tilanteeseenne. Itsehän tiedän jo tarinan alusta loppuun, ja ajastelen aina muutamaa lukua kerrallaan "sisään" ja vielä muokkailen niitä, eli olen koko ajan vähintään askeleen edellä... Suoraan sanottuna itse en varmaan kestäisi lukea kirjaa, jonka seuraavia tapahtumia pitäisi aina jännittää vuorokausi! :D

      Poista
  3. Hulluista luokista kipinän saaneena sukelsin jälleen Bettyn maailmaan alusta lähtien ja mennyt viikko onkin kulunut joutuisasti Skotlannin maaperällä. Olen vähän nuorempi kuin Betty aivan alussa ja nämä kirjat luovat perustaa tyttökirjakokemuksilleni, jotka eivät olisi voineet paremmin alkaa. Beatrice Stewart Flemingin tarina on maaahtava! Myös ihailuni Duncania kohtaan kasvaa sarjan edetessä :P
    Kiitos Kaisa ikimuistoisista lukuhetkistä! Kaikkea hyvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiittämästä ja tervetuloa mukaan! Tämä kirja on aiempia rankempi aikakautensa vuoksi, mutta toivottavasti pidät tästäkin.

      Duncanilla on oma uskollinen ihailijakuntansa, joka tuskin tämän kirjan myötä vähenee - ellei sitten... Ai niin, ei juonipaljastuksia. :)

      Poista