keskiviikko 15. lokakuuta 2014

10. Uutisten päivä

 
Vaikka isänmaan kutsu kuultiin koko imperiumissa ja sadat ja taas sadat miehet riensivät värväytymään, syksyn tiedot rintamalta eivät olleet rohkaisevia. Saksalaisjoukot etenivät voitokkaasti, aivan kuin luonnonvoima, jota vastaan tavallisen kuolevaisen oli turha taistella.

-Odottakoot vain, mutisi rouva Wallace, kun yhä uudet Belgian ja Ranskan alueet jäivät saksalaisten miehittäjien haltuun. -Kunhan sinne lähetetään meidän poikiamme, hunnit saavat ansionsa mukaan!

-Ja kanadalaisiakin joukkoja on alkanut saapua, Jennie huomautti rohkaisevasti. Hän silitti keittiössä hoitajattaren pukunsa kauluksia; ambulanssiosasto lähtisi matkaan piakkoin.

-Kanadalaisia! pärskähti rouva Wallace ja vaivasi leipätaikinaa niin, että Koivurannan keittiönpöytä valitti hänen voimansa alla. -Mitä nyt kanadalaiset osaavat! Jos skotit olisi sijoitettu oikeaan paikkaan…

-Postia! Betty tuli juoksujalkaa myymälän puolelta, jonne aamuposti oli tuotu. -Sylyksittäin kirjeitä!

-Onko siellä mitään kauppiaalta? rouva Wallace tiedusteli.

-Voi, on… Ja Davyltä ja Johnilta ja Robilta… sinulle myös, Jen! Ja Miriamilta ja Rosielta! Mikä hauska aamu tästä tulikaan. Betty veti jo hiusneulallaan auki kuorta, johon hänen nimensä oli kirjoitettu Duncanin pystyllä käsialalla. Pinossa oli myös paksu kirje Alistair Dunnilta Ruthille, mutta sen hän asetti vähin äänin nojaamaan pelargoniruukkuun. Ruth oli aina vähän vaisu Alistairin kirjeitä saatuaan.

Duncan oli lähettänyt jo useita kirjeitä harjoitusleiriltään, ja joka kerta ne ilon ohella järkyttivät Bettyä. Kun Duncan oli edellisen kerran kirjoittanut hänelle, tämä oli maannut amerikkalaisen pikkukaupungin sairaalassa toipumassa keuhkokuumeesta. Sen jälkeen he olivat saaneet olla yhdessä, niin tiiviisti yhdessä, ettei kirjeille ollut tarvetta — ennen kuin nyt.

-Tietääkö hän vielä lähtöpäivää? Jennie kysyi avatessaan veljiensä kirjeitä.

Betty oli vaipunut pöydän ääreen silmäilemään kirjettä läpi, ennen kuin lukisi sen hitaasti ja nautinnollisesti. Sitten hänen ilmeensä vakavoitui.

-Kyllä — kyllä tietää. He lähtevät rintamalle… Betty vilkaisi kirjeen päiväystä. -Ylihuomenna eli — tänään!

-Eikö hän pääsekään ensin kotiin lomalle? rouva Wallace kysyi närkästyneenä.

Betty puisti hiljaa päätään, nielaisi ja luki:

-”Lähtökäsky tuli lopulta yllättäen. Meille oli lupailtu kotilomaa ennen sitä, mutta siitä ei nyt tule mitään. Myönnän tähtääväni yhä paremmin kameralla kuin kiväärillä, mutta maihin olen oppinut lyömään nopeasti, ja sehän on jo puoli voittoa.”

-Mitä hän tarkoittaa? rouva Wallace kysyi hämmentyneenä.

-Hän maastoutuu nopeasti luotien tieltä, käänsi Jennie.

-Herra hyvästi hallitkoon, rouva Wallace mutisi.

Betty luki kirjeen loppuun hiljaa itsekseen. Duncan kirjoitti hilpeästi, aivan kuin edessä olisi ollut jännittävä ja hauska seikkailu. Mutta kirjeen lopussa oli muutama rivi, jotka saivat hellyydellään kyyneleet Bettyn silmiin.

Kirjekuoressa oli myös taitettu lappu, jonka päälle oli kirjoitettu Stuartin, Archien ja Donaldin nimet.

-Prinssi, Betty huusi olohuoneeseen, jossa pojat leikkivät. -Isältä on kirje teille.

Stuart tuli juosten. Hän rakasti lukemista, ja aivan erityisen tärkeäksi hän tunsi itsensä saadessaan lukea ääneen oikeita kirjeitä isältä. Isä muisti aina kysyä tärkeistä asioista, kuten oliko Ystävä saanut hiiriä viime aikoina ja oliko Stuart harjoitellut pianonsoittoa. Ja hänellä oli kerrottavana hirvittävän jännittäviä tapahtumia, kuten kuvaus lentokoneesta, joka oli laskeutunut harjoitusleiriin tankkaamaan ennen lähtöään mantereelle.

Betty hymyili pikkupojan riemulle ja sujautti oman kirjeensä esiliinantaskuun. Hän lukisi sen rauhassa illalla, kun muut nukkuisivat, ja saattaisi silloin suoda itselleen pienen itkun ylellisyyden. Nyt hänen oli oltava reipas, lasten tähden.

Onneksi kirjepino oli tosiaankin ylellisen paksu. He lukivat Jennien kanssa vuorotellen ääneen Davyn, Johnin ja Robin viestejä ja vertailivat tietoja, sillä Jennien kirjeet oli päivätty paria päivää aikaisemmin.

Davy kirjoitti lyhyitä mutta reippaita viestejä, upseerin napakoita tilannekatsauksia, jotka olisi voitu julkaista sellaisenaan minkä tahansa sanomalehden uutissähkeissä. Hänen kirjeissään brittien perääntyminen oli aina hallittua ja suunnitelmallista ja saksalaiset ottivat kaupungin toisensa jälkeen haltuunsa vain väliaikaisesti. Betty ajatteli, miten pikkuveli oli hallinnut ilmeensä kesällä Edinburghissa, ja huokasi vähän.

John taas kirjoitti Ranskasta kuten liikematkalta. Hän kuvaili tarkasti armeijan huoltojärjestelyjä, arvioi moittivaan sävyyn taistelujen aiheuttamia taloudellisia menetyksiä miehitetyillä alueilla ja pohti, mitä pakolaisten elatus tulisi Isolle-Britannialle ja Ranskan jäljellä oleville alueille maksamaan. Veljen kuivakkaasta huumorintajusta kertoi vain se, että hän lopetti jokaisen kirjeensä sanoihin: ”Muuten olen sitä mieltä, että keisari on kukistettava.”

Viimeiseksi luettiin Robin kirjeet, sillä sisaret osasivat jo odottaa niiden suovan heille viime aikoina kovin harvinaisen naurun. Isoveli tuntui katselevan koko sotaa koomillisten silmälasien läpi, jotka saivat vihollisen tekemiset vaikuttamaan varsin huvittavilta ja käänsivät jopa omien joukkojen vaivat ja kärsimykset hilpeydeksi.

Tällä kertaa Rob suunnitteli yksityiskohtaisesti riisinviljelyn aloittamista juoksuhaudoissa, joissa miehet kahlasivat syyssateiden alettua polviaan myöten mutaisessa vedessä. ”Lupaan, ettei rouva Wallacen tarvitse sen jälkeen hamstrata ulkomaista riisiä Armstrongilta, vaan hän voi käyttää isänmaallisia brittituotteita”, Rob vakuutti kirjeessään, ja rouva Wallace mutisi jotakin epämääräistä leipomuksensa äärestä.

Miriamin ja Rosien kirjeet Betty vetäytyi lukemaan olohuoneen nojatuoliin. Hän tahtoi varastaa nämä muutamat hetket itselleen, ennen kuin kiiruhtaisi Punaisen Ristin siteidenompelutalkoisiin.

Punaisen Ristin toimista Miriamkin enimmäkseen kirjoitti. Hänen elämänsä tuntui olevan nyt täynnä puuhaa ja tarpeellisuuden tunnetta, mistä Betty iloitsi. Samalla hän luki rivien välistä epätoivoisen huolen ja ikävän Davyn vuoksi ja aavisti, ettei Miriamin ollut niinkään helppoa elää vanhempiensa luona. Tähän aikaan syksystä hänen ja Davyn oli ollut tarkoitus jo olla omassa kodissaan kaukana etelässä.

Rosien kirje oli lyhyt, vain kiireessä kirjoitettu, kahtia taitettu muistilehtiön sivu. Mutta sen sisältö sai Bettyn huudahtamaan riemusta ja lukemaan viestin ääneen.

”Varmaan tiedätkin tämän jo muuta kautta”, Rosie kirjoitti, ”mutta en malta olla laittamatta sinulle asiasta viestiä. Pidän konserttikiertueen sotaponnistelujen hyväksi tämän syksyn aikana, ja tulen esiintymään myös Fort Williamiin.”

-Kuka sen järjestää? Jennie sanoi. -Ja koska?

-Josie MacGregor puhui viimeksi sota-apukomiteassa varainkeruutilaisuudesta, johon on mahdollista saada nimekäs esiintyjä, mutta en osannut aavistaa että se olisi Rosie, Betty sanoi innoissaan. -Olemme suunnitelleet tilaisuutta pyhäinpäiväksi. Se olisi samalla… muistotilaisuus kaatuneille.

Jennie nyökkäsi totisena tietäen, että ei enää silloin olisi kotona.

Tieto Fort Williamin antamista ensimmäisistä uhreista oli kantautunut vieraalta ranskankieliseltä paikkakunnalta — rouva Wallace oli valittanut, että nämä kunnon pojat olisivat sentään ansainneet kuolinpaikan, jonka nimen joku ihminen osaisi ääntää. Vaikka kaatuneet eivät olleet erityisen läheisiä Koivurannassa, he olivat kuitenkin nimeltä tuttuja ja saman yhteisön asukkaita. Ja ennen kaikkea heidän kohtalonsa oli muistuttanut, että kaikki niistä, jotka olivat lähteneet suurella innolla, eivät koskaan palaisi kotiin.

-Varjelkoon, minun pitää mennä, Betty samassa havahtui. -Mikäli Josie tulee mukaan talkoisiin koulun päätyttyä, kysyn häneltä tarkempia tietoja — mutta jos ei, näen hänet sota-apukomiteassa huomenna.

-Teidän pitäisi levätä välillä, sanoi rouva Wallace, joka oli nostanut taikinakulhon kohoamaan liinan alle. -Olette koko ajan menossa.

-Meidän kaikkien pitää tehdä osamme, Betty muistutti. -Tuletko sinä, Jen?

-Minun pitää pakata, Jennie sanoi vaisusti ja tarttui taas silitysrautaansa.

Betty katsoi sisartaan surumielisen hellästi. Hän olisi niin mielellään sanonut, että Jennie saattoi vielä peruuttaa kaiken: että tämä voisi hyvin jäädä kotiin, että tätä tarvittaisiin yhtä paljon sairaalassa ja Koivurannassa kuin rintamalla, ja että tämä voisi auttaa sotaponnistuksia yhtä hyvin kotoa käsin kuin taisteluiden keskellä. Varsinkin, kun Keith Murray oli lähtenyt mantereelle pari päivää sitten, eikä Betty tiennyt, olisiko hänen pitänyt toivoa, että pikkusisar lähetettäisiin mahdollisimman kauas toisaalle. Mutta hän vaikeni tietäessään, ettei Jennie kaivannut nyt sisarellisia neuvoja.

Naapuritalon etuovi oli auki, ja Bettykin meni sisään siitä, vaikka yleensä kulki puutarhan kautta. Alice oli järjestänyt toisen talon suurista etuhuoneista Punaisen Ristin ja sota-apukomitean käyttöön, ja sinne naiset nyt kerääntyivät mukanaan korikaupalla vanhoja, pehmeiksi pestyjä lakanoita ja pyyhkeitä, joista valmistettaisiin siteitä kenttä- ja sotasairaaloihin. Toisen etuhuoneen ovi oli lukossa, sillä siellä oli Fergus MacDonaldin kotivastaanotto.

Alice MacDonald johti joukkojaan kuin kenraali, niin että kaikki olivat ällistyttävän nopeasti löytäneet istumapaikan ja ryhtyneet töihin. Betty tunsi pienen kateuden piston katsoessaan ystävätärtään: Alice kukoisti, hänessä ei näkynyt jälkeäkään pahoinvoinnista tai muista vaivoista, jotka olivat Bettylle liiankin tuttuja samasta tilanteesta. Mutta sitten hän nuhteli itseään. Alicen elämässä oli ollut niin tummia varjoja, että Bettyn oli suotava tälle nyt kaikki mahdollinen onni. Kuten se, ettei kukaan edellyttänyt tämän aviomiehen värväytyvän rintamalle sen enempää ikänsä kuin kaupungille elintärkeän virkansakaan puolesta.

Tarttuessaan lähimmässä korissa päällimmäisenä olevaan lakanaan ja ryhtyessään työhön Betty mietti, miten Fergus lopulta oli sopeutunut osaansa ”rouva Gordonin miehenä”, kuten hän oli kuullut Callum Macaulayn tätä nimittävän. Callumia ei tietysti kukaan ottanut vakavasti, mutta pieni totuuden siemen tämänkin puheissa yleensä oli. Oliko pikkukaupungin lääkärin ollut sittenkään niin helppoa aloittaa yhteiselämä upporikkaan, itseään huomattavasti nuoremman lesken kanssa, joka omisti ensimmäisen miehensä nimeä kantavan suuren yhtiön ja kykeni tarjoamaan Fergusille kaiken, mitä rahalla sai?

Ja samalla ihmiset puhuivat yhä vahingossa rouva Gordonista tai Gordonin talosta — Bettykin oli välillä epävarma siitä, millä nimellä naapuritaloa pitäisi nimittää. Useimmiten hän sanoi menevänsä vain ”Alicen luo”. Vahinkojen ohella puhuttiin tahallaan, nytkin Betty näki rouva Keirin kumartuvan rouva Dunnin puoleen ja sanovan jotakin matalalla äänellä Aliceen vilkuillen, kun tämä lähti huoneesta järjestääkseen heille virvokkeita.

Päättäväisesti Betty nousi. Jos Duncan uskaltautui saksalaisia vastaan, hän ei saanut pelätä Fort Williamin rouvia.

-Saanko lainata saksiasi, Kirsty? hän kysyi keskeyttäen aivan surutta rouvien kuiskailun. -Unohdin teroittaa omani, enkä pääse nyt alkuun.

Kirsty Dunn ei ollut tyhmä. Hän oli kyllä huomannut Bettyn päässeen vallan hyvin alkuun ja tajusi saaneensa näpäytyksen. Niinpä hän sanoi happamasti:

-Sinulla onkin helppoa, kun et joudu murehtimaan rintamaa.

-Miten niin? Betty kysyi viattomasti. Hän painoi toisen kätensä sormenkynsiä kämmeneen hillitäkseen itsensä.

-No, Duncan lienee vieläkin harjoitusleirillä? Alistair on ollut tositoimissa jo pari kuukautta!

-Unohdat varmaan, että veljistäni kolme on ollut mukana yhtä kauan, Betty sanoi edelleen rauhallisesti, siunaten opettajankoulutustaan, jonka ansiosta osasi pitää äänensä vakaana. -Ja Duncan on lähtenyt mantereelle tänään.

-Niin myös meidän Neilimme, rouva Keir sanoi. Hänen poikansa oli ollut Ruthin luokkatovereita.  -Mutta varmaankaan he eivät ehdi olla siellä kauan, sotahan on jouluksi ohi!

-Vieläkö joku uskoo tuohon hokemaan? kuului hilpeä ääni Bettyn vierestä. -Saat lainaan minun sakseni, Bet, otin mukaan useammat.

Fiona Cameron oli ilmestynyt paikalle Winnien ja Bobbyn kanssa, ja nyt hän melkein raahasi Bettyn takaisin mukavaan tuoliin nurkkapöydän ääreen.

-Älä rupea väittelemään Kirstyn kanssa, Fiona mutisi järjestäessään heidän ympärilleen sellaisen hälinän ja sekamelskan, etteivät muut voineet kuulla. -Häneltä et saa ystävällistä sanaa niin kauan kuin Alistair on poissa.

-Mutta eihän se minun syyni ole, Betty sanoi hämmentyneenä.

Fiona kohotti kulmakarvojaan ja vilkaisi merkitsevästi Bobbyyn, joka oli kehittänyt suoranaiseksi taiteenlajiksi kaikkien töiden tekemisen niin, että Will MacIntyreltä saatu kihlasormus oli mahdollisimman paljon näkyvillä.

-Kirsty ei pääse yli siitä, että Alistair joutui lähtemään kihlautumatta Ruthin kanssa.

-Mutta eihän hän halunnut Ruthia miniäkseen! Betty puuskahti.

-Tiedän, mutta oli liikaa, kun ”huutolaiskakara” — anteeksi, Bet, mutta näin kuulin hänen sanovan — ei oikopäätä suostunut hänen pojalleen. Silloin Kirsty olisi saanut sentään pitää ylpeytensä, vaikka olisikin epäilemättä moittinut tyttöparkaa mennen tullen.

Betty huokasi ja oli äkkiä sanomattoman kiitollinen siitä, että Ruth istui tiiviisti värväystoimiston kirjoituspöydän takana eikä tullut näihin kokoontumisiin. Hän aavisti tytön kantavan ilmankin syyllisyyttä siitä, että oli lähettänyt Alistairin matkaan ilman mitään lohdullisia, rohkaisevia lupauksia tulevasta.

Samassa Alice tuli sisään perässään tarjoiluvaunua työntävä sisäkkö, ja teetarjoilun ansiosta yleinen hälinä täytti hetkeksi huoneen. Betty huomasi olevansa nälkäinen kuin susi ja iloitsi maukkaista voileivistä, joita kasasi lautaselleen useampia. Lisäksi hän huomasi, että rouva Morrison oli jollakin keinolla houkutellut rouva Dunnin keskustelemaan kanssaan, ja ilmapiiri tuntui keventyneen.

Useamman tunnin kuluttua Betty pyöritteli jäykistyneitä olkapäitään. Korissa hänen jalkojensa juuressa oli rullakaupalla uusia, puhtaita siteitä, joita oli syntynyt ystävällismielisen rupattelun lomassa siinä pienessä piirissä, johon oli Fionan ja tämän tyttärien lisäksi liittynyt myös Alice.

Päättäväisesti Betty työnsi sivuun ajatuksen siitä, minne ja mihin tarkoitukseen nämä entiset lakanat Fort Williamin rauhallisista kodeista olivat menossa, nousi ja kumartui nostaakseen korin.

Hän haukkoi hetken henkeään. Hameen vyötärö tuntui niin kireältä, että kumartuminen sattui. Miten hän saattoi lihoa, kun oli sota! Kaiken tämän touhun keskellä Betty ei läheskään aina ehtinyt kotiin ruoka-aikaan, mutta oli kieltänyt rouva Wallacea jättämästä hänelle annosta liedelle.

Ja samalla hetkellä, kun laski korin muiden samanlaisten joukkoon oven lähelle, josta Fergus MacDonald ne järjestäisi eteenpäin, Betty tajusi. Miten hän oli voinut olla huomaamatta! Mutta hän ei ollut kerta kaikkiaan ehtinyt ajatella itseään ja omaa oloaan.

Jollakin tavoin hän onnistui hyvästelemään Alicen ja muut naiset huolettoman hilpeästi, ennen kuin kiiruhti alas portaita ja melkein juoksi kotiin. Pojat tulivat eteiseen äitiä vastaan, mutta Betty käski heidän mennä keittiöön Jennien luo. Sitten hän nousi portaat ja livahti työhuoneeseensa.

Pienen kalenterinsa luona pöydän ääressä Betty peitti kasvot käsiinsä. Hänen olisi pitänyt iloita — hänen olisi pitänyt heti paikalla kirjoittaa Duncanille — mutta häntä pelotti niin kauheasti!

-Rouva kulta.

Se oli rouva Wallace, joka hyvin harvoin kiipesi yläkertaan muuten kuin siivousvälineet mukanaan. Nyt hän seisoi ovella ja pyyhki käsiään jauhoiseen esiliinaan.

-Niin, rouva Wallace? Betty mutisi harmitellen sitä, ettei ollut ymmärtänyt sulkea ovea.

-Minä jo mietinkin, pitäisikö minun sanoa teille jotakin.

Betty nosti katseensa kalenterista ja katsoi rouva Wallaceen, jonka kasvoilla oli hyväntahtoisen huolestunut ilme.

-Sanoa?

-Huomasin, että te ette ole ehtinyt pitää huolta itsestänne. Rouva Wallace rykäisi. Hän oli saanut hyvän viktoriaanisen kasvatuksen, johon ei kuulunut keskustelu tällaisista aiheista, mutta sota-ajan vaatimusten edessä oli tehtävä sellaistakin, mihin ei ollut tottunut. -Minä olen aika tarkka huomaamaan erinäisiä asioita, rouva Fleming.

-On naurettavaa, etten tullut edes ajatelleeksi… Betty huokasi. Sitten hän vavahti ja katsoi rouva Wallaceen kuin apua anoen. -Minä olen aina huomannut sen siitä, että minua alkaa pyörryttää ja voin pahoin, ja nyt minä voin hyvin, täydellisen hyvin — aivan kuten silloin, kun… Hän puri huultaan kauhistuneena muistaessaan sen hirvittävän talven, jolloin oli menettänyt vauvan.

Rouva Wallace oli omanarvontuntoinen nainen, joka tiesi asemansa taloudessa ja piti siitä lujasti kiinni. Mutta nyt hän ei saanut hillityksi itseään. Yhdellä harppauksella hän oli Bettyn luona, kietoi kätensä tämän ympäri ja antoi tämän itkeä esiliinanrintamukseensa.

-Kaikki menee hyvin, hän vakuutti ja silitti emäntänsä hiuksia. -Ei toki hyvä Jumala anna sellaista tapahtua uudelleen, ei tällaisessa tilanteessa. Puhukaa tohtorille, hän pitää teistä hyvää huolta. Ja sitten lakkaatte juoksemasta joka päivä jossakin kokouksessa ja komiteassa ja talkootilaisuudessa.

-Ei… ei kerrota vielä muille kuin tohtorille, Betty mutisi, ryhdistäytyi ja pyyhki silmiään. -Jennie ei lähde, jos hän saa tietää.

-Hyvä on, jos niin haluatte, rouva Wallace sanoi ja vetäytyi taas kunnioittavan välimatkan päähän. -Mutta kirjoitatte varmaan heti kauppiaalle?

Betty mutisi jotakin epämääräistä. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta kirjoittaa Duncanille tästä asiasta — ei vielä. Hänellä ei ollut sydäntä ilahduttaa tätä uutisella, joka ehkä taas johtaisi tragediaan. Hän kertoisi sitten, kun uskaltaisi.

6 kommenttia:

  1. Oih mitä uutisia, kaikilla rintamilla <3

    Arvasin, että Jennie päätyy varmaankin sairaanhoitajana mukaan sotaan, vaikka se Betty-rukasta olikin kovasti kunmallista. Onneksi sentään Ruth on jäänyt kotiin. Mukavan pitkä luku :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Betty-parka tuntuu vielä tässä vaiheessa olevan hiukan pihalla siitä, mitä tapahtuu, eikä häntä nyt oikein voi syyttääkään - siksi äkillinen muutos koko hänen maailmassaan on tapahtunut. Myöhemminkin tulee esiin se, miten rintamalla ja kotirintamalla olijat eivät aina tahtoneet oikein ymmärtää toistensa tilannetta. Uutisfilmejä toki tehtiin jo tuolloin, mutta elokuvateatteria ei taida olla aivan Bettyn lähipiirissä.

      Poista
    2. Ja Betty on jotekin selvästi "vanhan maailman" nainen, saanut kasvatuksen 1800-luvulla synteneiltä vanhemmilta ja vaikka hän naisopistin jälkeen lähti opettamaan ja on julkaissut kirjailija, koulussa on epäilemättä annettu oppia kunnon vaimona toimimiseen.

      Kirjojen hahmot ovat toki aina fiktiota ja vanhoissa tyttökirjoissa saattavat palvella kirjoittajan tarkoitusta (korostetaan esim. jonkun toisen hahmon hyveellisyyttä), olen aina pohtinut miten Rilla olisi "kehittynyt" ilman sotaa. Sotavauvasta huolehtiminen toi erilaisen vastuun kuin muilla hänen ikäisillään, arjesta tosissaan puuttui varsinainen sodan läheisyys, toisin kuin vaikka briteissä, kovastihan siellä tytöt, tai nuoret naiset, touhuavat sotaponnisteluissa SPR:n töissä, mutta aika moni muista tytöistä säilyy aika samanlaisina ja osittain turhamaisina.

      Poista
    3. Minua Rilla ilahduttaa aina sillä, että hän on kirjan alussa omassa turhamaisuudessaan ja lapsellisuudessaan harvinainen ja virkistävä tyttökirjahahmo. Yleensä he ovat niin läpeensä hyviä ja kypsiä jo valmiiksi! :) Toki Rilla kasvaa ja kehittyy kirjan myötä ja se tietysti on ideakin, mutta silti.

      Betty elää oikeastaan kahden maailman rajalla. Hän on toisaalta moderni 1900-luvun nainen, joka pitää itseään tasa-arvoisena miehen kanssa (vrt. miten hän edellisessä osassa pohti kauhistuneena, edellyttääkö Duncan sittenkin hänen tottelevan tätä!). Ja toisaalta hän on tosiaan vielä viktoriaanisen ajan kasvatti, joka on opetettu huolehtimaan kodista, kun miehet hoitavat sen ylläpidon ja puolustamisen. (Vaikka Duncan on myös moderni, sillä kovin moni tuon ajan isä ei ollut noin läheinen lastensa kanssa.)

      Mutta kyllä Bettykin kasvaa, kun pakko on. Myöhemmin kirjassa rouva Wallace muistelee, miten Betty tuli aikanaan pyytämään häntä työhön Koivurantaan: "Olitte sellainen pieni, pelästynyt perhetyttö, hemmoteltu ja täysin tottumaton mihinkään vastoinkäymisiin! Ja nyt teissä on voimaa kuin — kuin kokonaisessa rykmentissä!"

      Poista
  2. Voi että, ihanaa! Ja samalla kauhian jännittävää :)
    Mun mielestä myös mukavaa, kun on pitkiä lukuja :) Lyhyet loppuu aina liian ennen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sitä ei tarvitse tässä kirjassa murehtia! Muutamia "normaaleja" (entisen mittaisia) lukuja tulee, mutta enimmäkseen ne ovat piiiiiiitkiäääää....

      Poista