torstai 16. lokakuuta 2014

11. Pyhäinpäivän juhla


 
Lokakuun 17. päivänä
”Aamulla Charlien ambulanssiosasto lähti ja Jennie sen mukana. Heillä on edessä lyhyt koulutus rintamaolosuhteista, sitten he jatkavat mantereelle.

Rose, äiti ja isä tulivat meille teelle, ja koetimme olla hyvin reippaita ja ylpeitä omistamme — kuten tietysti olemmekin. Tuntuu vain niin käsittämättömältä ajatella lempeää, arkaa pikku Jeniä sodassa. Kun he vain pääsisivät turvallisesti meren yli, eikä yksikään saksalainen sukellusvene osuisi heidän kuljetusaluksensa tielle!

Epäilen, että Jennie aavisti jotakin minun tilastani, hän kyseli kovin vointiani näinä viime päivinä, ja hänen sairaanhoitajattaren katseensa oli terävä. Mutta en paljastanut mitään, eikä hän kysynyt suoraan. Mitä harvempi tietää murehtia, sen parempi. Samalla tavalla koetan peitellä kaikki ongelmat rintamakirjeissäni, koetan olla mahdollisimman huoleton ja hauska, aivan kuin me kotiin jääneet pärjäisimme erinomaisesti.

Eikä meillä tietysti mitään hätää olekaan. Mary Smith hoitaa kauppaa kuin omaansa, ja Ruthista on tullut vallan näppärä myös kameran takana. Mutta jonkun on haettava tavarat asemalta — joten vaikka pelkään kuollakseni ajaa moottoripyörällä kaupungissa, joudun tekemään sen välillä, paitsi jos Ruth pystyy myöhästymään toimistotyöstään sinä aamuna ja hoitaa asian, sillä hän on kesän aikana opetellut myös ajamaan.

Ja tottahan minun on oltava selvillä kaikesta siitä, minkä Duncan on tähän asti hoitanut. Luojan kiitos Mary osaa tehdä kirjanpidon, sillä numeroista en ymmärrä edelleenkään juuri mitään!

Koivuranta on nyt kovin hiljainen. Katuvana mietin niitä kertoja, jolloin itsekseni toivoin meille vähän omaa rauhaa, kun talossa tuntui koko ajan olevan niin paljon väkeä. Nyt täällä on vain rouva Wallace, pojat, Ruth ja minä. Päivisin Ruth on poissa, öiksi rouva Wallace lähtee kotiinsa.

Koetan kannustaa Stuartia harjoittelemaan pianonsoittoa. Vaikka hänen otteensa ovat haparoivia ja kappaleet yksinkertaisia lastenlauluja, voin hetkeksi sulkea silmäni ja kuvitella, että Duncan on kotona.”

Lokakuun 20. päivänä
”Sain eilen Duncanilta ensimmäisen kirjeen rintamalta. Olen lukenut sen moneen kertaan ja koettanut ymmärtää kaiken senkin, mitä hän ei kerro. Mutta hän on liian älykäs ja tuntee minut liian hyvin paljastaakseen vahingossa mitään sellaista, mitä ei halua minun tietävän.

Sen sijaan hän kirjoittaa reippaasti ja hauskasti, vähän samaan tyyliin kuin Rob. Yritän hartaasti toivoa, että kirje kuvastaisi hänen ja joukkojemme todellista mielialaa ja toimintakykyä — huolimatta saksalaisten menestyksestä.

Duncan kertoo, että hänen lohkollaan, mitä ikinä se tarkoittaakin, on lukuisia täkäläisiä, muiden muassa Alistair Dunn. Hän käskee minun sanoa Ruthille ‘katsovansa pojan perään’. En tiedä, kuka katsoo lopulta kenenkin perään, mutta olen iloinen siitä, että Duncan mainitsee tuttuja nimiä. Lisäksi hän jaksaa neuvoa ja opastaa minua kauppaan liittyvissä asioissa, mikä on suuri helpotus.

Saatuani lapset illalla nukkumaan käperryin vuoteeseeni kirjoittaakseni sekä vastauksen Duncanille että pyydettyä tekstiä tulevaan pyhäinpäivän juhlatilaisuuteen. Nykyään ehdin käydä työhuoneessani lähinnä pyyhkimässä pölyt, niin täynnä päiväni ovat. Siksi joudun nipistämään pakollisille kirjoittamisille aikaa yöunestani, vaikka tiedän, että pikkuisen takia tarvitsisin sitäkin kipeästi. (En toki tarkoita valittaa: tottahan minun on jaksettava, kun kerran pojatkin siellä kaukana jaksavat.)

Mietin kauan, kertoisinko nyt Duncanille uutiseni. Tiedän, että se ilahduttaisi ja rohkaisisi häntä, mutta pelkään edelleen niin hirveästi, että jotakin tapahtuu vauvalle, sillä olen pelottavan hyvinvoiva.

Niinpä päätin olla toistaiseksi hiljaa ja kerroin yksityiskohtaisesti kaikesta muusta: miten Donald yrittää jo nousta seisomaan tukea vasten, miten Archie osaa reippaasti auttaa rouva Wallacea pöydän kattamisessa, ja miten Prinssi tahtoo kokeilla ulko-ovien lukot iltaisin sen jälkeen, kun olen ne sulkenut, kun hän on nyt ‘mies talossa’.

Kerroin siitä, miten Ruth ahkeroi värväystoimistossa ja kameran takana, miten hyvää huolta Mary pitää kaupasta ja miten rouva Wallace luetuttaa Stuartilla ääneen sanomalehtien sotauutisia ja huudahtaa voitonriemuisesti ‘haa’ joka kerta, kun saksalaiset ovat vähänkin tappiolla.

Kun sain kirjeen valmiiksi, nojauduin tyynyihin ja katselin ylös kattoon. Minulla oli jo kiire saada aikaan jotakin tulevaan juhlaan, jossa Rosie esiintyisi — runo, kertomus, mitä tahansa Ruthin lausuttavaksi. Ruth on nopea oppimaan ulkoa, mutta silti halusin, että hänellä olisi aikaa harjoitella, sillä tämä on suuri tilaisuus.

Pääni on kuitenkin viime päivät tuntunut aivan tyhjältä. En saa edes pakottamalla sieltä ulos mitään suurta ja jaloa, mitään sellaista, joka lohduttaisi kaatuneiden omaisia ja haavoittuneita, joita on nyt muutamia tullut kotiin toipumislomalle, ja yhtä aikaa rohkaisisi meitä muita. Runo? Kertomus? En osannut päättää edes sitä.

Samassa kuulin, miten lastenhuoneen ovi narahti ja kevyet askeleet tassuttivat makuuhuoneen ovelle. Stuart ja Archie nukkuvat yleensä levollisesti eivätkä juuri ilmesty keskellä yötä kynnykselle, mutta tällä kertaa ovi raottui ja Prinssi kurkisti sisään.

Lastenkasvatusoppaan mukaan minun olisi pitänyt nousta häntä vastaan ja viedä hänet heti takaisin. Mutta tunsin itseni niin yksinäiseksi ja avuttomaksi, että sen sijaan nostin peiton kulmaa ja kuiskasin:

-Etkö saa nukuttua? Tule tänne, mutta älä herätä Donia.

Stuart vilisti lattian yli ja pujahti kylkeeni. Hänen kylmät pienet varpaansa tuntuivat jollakin tavalla lohdullisilta säärtäni vasten. Mutta näin, että esikoiseni, ‘mies talossa’, oli itkenyt.

-Näitkö pahaa unta? kysyin ja suutelin hänen punaisia kiharoitaan.

Stuart puisti päätään ja niiskaisi. Hän on reipas poika, joka itkee harvoin, ja näin että hänen oli vaikeata tunnustaa heikkouttaan.

-M-minun on i-ikävä isää, hän lopulta sopersi.

Puristin hänet kainalooni. Pojat ovat päivisin niin täynnä omia leikkejään ja pikku velvollisuuksiaan, että itsekkäästi kyllä en aina muista myös heidän kaipaavan Duncania. Vaikka he ovat lapsia, eivät he ole vailla tunteita.

-Isä tulee kotiin heti, kun se on mahdollista, minä vakuutin. -Mutta vielä se ei ole.

-Kyllä minä tiedän, Stuart sanoi tavoitellen reippautta ääneensä. -Minä en vain malttaisi odottaa.

-Ehkä hän pääsee pian lomalle, minä sanoin enemmän itselleni kuin pojalle. Ymmärrän toki, että kun Duncan on vasta viety mantereelle, ei häntä heti lähetetä käymään kotona. -Mitä sinulla on kädessäsi?

Stuart oli puristanut rintaansa vasten paperipalaa ja lyijykynää, ja nyt hän ojensi ne minulle.

-Ruth ei ehtinyt kirjoittaa meidän puolestamme, hän sanoi vähän syyttävästi.

Pieni poikani, joka on osannut lukea jo hyvän aikaa, ei osaa vielä kirjoittaa kuin nimensä. Koska hän haluaa kuitenkin uskollisesti vastata jokaiseen niistä kirjelipuista, joita Duncan pojille lähettää minun kirjeideni mukana, Ruth toimii yleensä kirjurina.

-Ruthilla oli tänään pitkä ja raskas työpäivä, illalla tuli monta valokuvattavaa, sanoin ja otin kirjoitustarpeet. -Minä kirjoitan sinun puolestasi, niin laitetaan kaikki kirjeet huomenna postiin.

Olen mielestäni kohtuullisella menestyksellä onnistunut estämään itseäni tarkkailemasta poikia siinä mielessä, että hakisin heistä jonkinlaisia kirjallisia lahjoja. Stuartin varhainen lukemaan oppiminen oli meille lähinnä iloinen yllätys, ja luonnollisesti pyrimme kasvattamaan lapset kirjojen keskellä, kun ne kerran ovat rakkaita minulle ja Duncanillekin.

Mutta kun nyt ryhdyin kirjaamaan paperille niitä tärkeitä asioita, jotka Stuart oli valmiiksi miettinyt isälle kerrottavaksi, hämmästyin. Tietenkin uutiset kuvaavat kohta viisivuotiaan maailmanjärjestystä, mutta kaikessa lapsellisuudessaankin kirje tuntui olevan valmiina pojan päässä, selkeänä ja järjestelmällisenä alkutervehdyksestä lopputoivotuksiin.

Täsmällisesti hän kertoi kaikkien kuulumiset, niin Ystävä-kissan kuin pikkuveljiensä ja Ruthinkin, mainiten vasta viimeksi omista tekemisistään. Ja aivan viimeiseksi hän halusi isän tietävän, että hän kyllä pitää huolta kaikesta täällä kotona ja että isä saa aivan rauhassa sotia saksalaisia vastaan.

-Voidaanko me laittaa mukaan se valokuva, jonka Ruth otti keittiössä? hän kysyi, kun olin lukenut kirjeen läpi ja poika oli siihen tyytyväinen.

-Voimmeko, korjasin hänen ääntämystään. Silloin harvoin kuin ehtii, Ruthilla on samanlainen tapa kuin Duncanilla hiiviskellä ympäriinsä kameran kanssa ja ottaa yllättäviä, ihastuttavia arkisia valokuvia. -Totta kai voimme. Isä ilahtuu siitä. Saisitko sinä nyt nukutuksi?

Stuart nyökkäsi ja liukui peitteen alta lattialle. Vein hänet lastenkamariin ja peittelin huolella, vaikka tiesin hänen kohta nukahdettuaan potkivan peitot pois. Archie nukkui omassa vuoteessaan levollisesti käsi posken alla ja nalle tyynynsä vieressä, kun kumarruin suutelemaan häntä.

Palatessani makuuhuoneeseen Stuartin sanelema kirje oli yöpöydällä oman kirjeeni päällä. Istuin alas lukemaan sen, ja äkkiä tajusin, mitä halusin kirjoittaa pyhäinpäivän juhlaan. Sieppasin kynän ja paperia ja annoin tekstin tulla, kuten sen parhaimmillaan tulee: valmiina ja jäsenneltynä, aivan kuin  pikkuisen poikani kirje.

Ja kirje siitä tulikin. Pienen pojan kirje isälle rintamalle. Reipas kirje, jossa poika kertoo hoitavansa omat velvollisuutensa kotona äidin apuna, mutta jossa hän myös kertoo kaipaavansa isää ja rukoilevansa tämän puolesta tietäen, että isällä on omat velvollisuutensa siellä kaukana.

En tiedä, mitä Ruth ja naisyhdistys tästä sanovat, pitävätkö he tekstiä lapsellisena ja onko se typerä Ruthin lausuttavaksi. Mutta minä olen tyytyväinen. Kun sain viimeisen pisteen paperille, varmistin että Donald nukkui rauhassa, sammutin lampun ja olin itse unessa, ennen kuin pääni kosketti tyynyä.”

Lokakuun 31. päivänä
”Rosie tuli aamujunassa. Olin häntä vastassa asemalla ja menimme yhdessä seurakuntasalille. Istuin salin keskivaiheilla seuraamassa juhlan harjoituksia — Ruth oli saanut vapaata toimistostaan ja esitti tekstini, josta en edelleenkään muuttaisi sanaakaan — ja mykistyin jälleen kerran Rosien laulusta. En koskaan totu hänen äänensä ihanuuteen.

Harjoitusten jälkeen Rosie tuli matkalaukkuineen Koivurantaan. Olin varovasti kysynyt, menisikö hän mieluummin hotelliin, mutta hän oli ilmoittanut nähneensä lähestulkoon kaikki Brittein saarten hotellit kuluneiden vuosien aikana, eikä ollut vielä löytänyt niistä mitään sellaista, mikä peittoaisi oikean kodin.

Kun lapset oli päivällisen jälkeen laitettu nukkumaan ja Ruth oli vetäytynyt hienotunteisesti omaan huoneeseensa, istuimme kahden olohuoneessa. Olemme pitäneet Rosien kanssa tiiviisti yhteyttä kirjeitse ja puhelimitse, mutta emme ole nähneet toisiamme vuosiin — emme hänen ja Ianin häiden jälkeen, tuon hirveän kevään jälkeen, jolloin Duncan sairasti.

Olimme puhuneet herkeämättä siitä pitäen, kun Rosie astui junasta — paitsi tietysti silloin, kun hän lauloi harjoituksissa — mutta vähitellen olohuoneeseen laskeutui hiljaisuus.

Rosie penkoi käsilaukkuaan, kunnes löysi imukkeen ja savukerasian. Katselin vaieti, kun hän sytytti savukkeen ja puhalsi ensimmäiset renkaat. Rosie on tumma ja kaunis, hänen pukunsa on viimeisintä muotia, hänen koko olemuksestaan uhoaa maailmannaisen varmuus.

Yhtäkkiä tunsin itseni niin sanoinkuvaamattoman ikäväksi ja poroporvalliseksi pienessä olohuoneessani, jonka viktorianaikaiset kalusteet olemme ostaneet vanhalta Fordin pariskunnalta talon mukana, jonka kukkajaloilla rehottavat samanlaiset fiikukset kuten sadoissa muissakin kodeissa, jonka kuluneissa matoissa ja hiukkasen nuhraantuneissa tapeteissa ei ole mitään jännittävää tai ylellistä.

Sitten näin Rosien jääneen tuijottamaan seinällä olevia kuvia. Niitähän on paljon. Takan toisella puolen on kehyksissä se iankaikkisen vanha piirros minusta Sveitsissä ja sen lähellä hääkuvamme ja Isoäidin perintönä saamani painokuva Charlie-prinssistä. Tulisijan toiselle puolen Ruth on kehystänyt ryhmäksi joukon niitä arkisia kuvia, joita Duncan on kuvannut milloin harjoitusmielessä, milloin filmintäytteeksi.

Nekin kuvat ovat kovin porvarillisia, kuvaavathan ne keskiluokkaisen perheen arkista elämää. Mutta niissä ei ole mitään ikävää. Ne ovat täynnä onnea.

Ja äkkiä tajusin, että vaikka Rosie on kaunis, tyylikäs ja viehättävä, hän ei ole onnellinen.

-Mikä on hätänä? kysyin lempeästi.

Rosie käänsi päätään. Hänen ruskeat silmänsä olivat tutkimattomat.

-Ian lähti rintamalle viime viikolla, hän sanoi levollisesti, kuin olisi kertonut seuraavasta konsertistaan. -Se oli varmasti helpotus meille molemmille. Siunattu sota!

Olin täysin sanaton.

-Onko — eikö kaikki ole hyvin? sain soperretuksi. -Teidän välillänne?

Rosie puhalsi taas savurenkaita kohti kattolamppua. Tajusin, että vaikka minäkään en enää näiden vuosien ja kaikkien lasten jälkeen ole se sama tyttönen kuin Edinburghin aikoina, ovat vuodet jättäneet leimansa myös Rosieen.

Hän on yhä solakka, kaunis ja tyylikäs, mutta vaikuttaa väsyneeltä, ja takkatuli paljasti hienoisia uurteita hänen otsallaan, vaikka huomasin hänen ehostaneen kasvonsa. Kaiken salaisen tapailun, Isoäidin taivuttelun ja tämän traagisen nuoruudentarinan selviämisen jälkeen olin kuvitellut, että Rosie ja Ian eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Elleivät he, ketkä sitten?

-Naisen, jonka on tarkoitus luoda uraa, ei pitäisi mennä naimisiin, Rosie ilmoitti levollisesti ja kumartui ripotellakseen tuhkaa savukkeensa päästä hiiliastiaan.

-Meninhän minäkin, muistutin. Saatan olla ikävä ja poroporvarillinen, mutta Rosien on turha kuvitella olevansa ainoa, joka pyrkii johonkin.

-Tiedän, kultaseni. Mutta sinä voit kirjoittaa missä tahansa — omassa kodissasi. Sinun ei tarvitse matkustaa ympäri maan, jotta voisit ylläpitää mainettasi.

Hymähdin muistellessani sitä suurkiertuetta, jota kustantajani tosissaan suunnitteli Stuartin syntymän aikoihin.

-Minä olen aina matkoilla, Rosie jatkoi ilmeisesti edes odottamatta kommenttiani. -Minun täytyy — vielä en ole laulajana niin nimekäs, että voisin alkaa valikoida. Ja Ian on aina kotona, oman työnsä sitomana. Ja hän odottaa minua.

Avasin suuni, mutta Rosie huitaisi savukkeellaan ilmaa kuin katkaistakseen puheeni.

-Ei, älä sano mitään — älä sano, että on ihanaa kun joku odottaa! Sillä minulle se on kahle, syytös, moite siitä, että olen taas menossa, että tulen vain kohta lähteäkseni — etten määrää ruokalistaa ja silitä hänen paitojaan, että minä olen se jonka aikataulujen mukaan me elämme, että minun nimeni on lehdissä ja konserttijulisteissa, että minä saan kukkia ja lahjoja ihailijoilta, joiden kasvoja en tunnistaisi yleisön joukosta, vaikka he heiluttaisivat lippua...

Rosie puhe oli kiihtynyt kiihtymistään, nyt hän yhtäkkiä vaikeni ja imaisi savukettaan kuin olisi pelännyt jonkun vievän sen hänen sormistaan. Minä tajusin rukoilevani, että Donaldin ääni kuuluisi yläkerrasta ja voisin hyvällä syyllä poistua hetkeksi huoneesta — mutta hiljaisuus oli täydellinen.

-Nyt saan olla rauhassa matkoillani, Rosie sanoi. -Kukaan ei kysele perääni. Kukaan ei vaadi minua ‘asettumaan aloilleni’ tai ‘pysymään edes joskus kotona’. Kukaan ei syyllistä minua, kun taas lähden, eikä… Rosie nielaisi. -Kukaan ei vaadi, että minun on ruvettava äidiksi!

-Etkö sinä halua äidiksi? minä kysyin hiljaa.

Rosie sammutti savukkeensa, heitti sen hiiliastiaan ja penkoi hurjasti laukkuaan löytääkseen uuden imukkeeseen laitettavaksi. Vasta saatuaan sen syttymään hän katsoi minuun.

-Sinäkin tietysti ajattelet…

-Minä esitin vain yksinkertaisen kysymyksen, muistutin.

Rosie naurahti.

-Minä olen sanonut Ianille, että me voisimme ottaa lastenhoitajan, mikäli hän välttämättä tahtoo lapsia. Mutta hänelle se ei riitä. Hän ei käsitä, mitä urani minulle merkitsee — tai sitten hän käsittää sen liiaksikin eikä kestä sitä.

-Ettekö te koskaan puhuneet näistä asioista aiemmin — kaikkina niinä vuosina, jolloin sinun piti karata isoäidiltäsi päästäksesi tapaamaan Iania? kysyin, vaikka tiesin ärsyttäväni Rosieta.

-Totta kai. Rosie naurahti katkerasti. -Me puhuimme kaikesta. Ja me olimme varmoja, että selväisimme kaikesta puhumalla.

-Ehkä Ian yrittää puhua, minä sanoin varovaisesti.

Rosie sammutti savukkeensa, josta oli vielä puolet jäljellä, ja läimäytti laukkunsa kiinni.

-Minun pitää nukkua pitkät yöunet ennen esiintymistä, hän ilmoitti ja nousi.

Nyt olen istunut pitkään vuoteessani kirjoittamassa tätä ja miettimässä asioita. Jokin Rosien käytöksessä paljastaa, että hänen sydäntään särkee, mutta hän ei halua paljastaa sitä kellekään, ei edes Ianille saati minulle.

Mietin, missä Ian on nyt, millä mielellä. Oliko rintamalle lähtö helpotus myös hänelle — kaipaako hän Rosieta ja pelkää, ettei tämä kaipaa häntä?”

Marraskuun 1. päivänä
”Sota-apukomitea oli tunkenut tämän päivän juhlaa varten seurakuntasalin niin täyteen penkkejä kuin oli mahdollista. Ne eivät riittäneet. Ihmisiä seisoi käytävillä ja ikkunanvierillä ja salin takaosassa ja parvella ja eteisessä niin, että jos tulipalo olisi tullut, en käsitä, miten kukaan olisi päässyt sieltä ulos. Jopa penkkien edessä lattialla ja näyttämön reunalla istui lapsia ja muutama aikuinenkin.

Pääsylippukassa oli niin täynnä, ettemme olisi saaneet lipasta lainkaan kiinni, ellei Victoria Smith olisi siroilla sormillaan tunkenut seteleitä kannen raosta sisään samalla, kun minä ja Mary koetimme saada avaimen kääntymään lukossa.

Kaikkineen juhla oli siis yhtä voittokulkua sotaponnistuksillemme. Kaupungin jokainen kynnelle kykenevä oli mukana ja puoli kreivikuntaa sen lisäksi. Jopa MacMahonin 95-vuotias isoisä tuotiin paikalle, vaikka hän onkin jo vähän sekava ja kuvittelee meidän sotivan venäläisiä vastaan Krimillä, mikä ilmeni välillä hiukan kiusallisina välihuutoina.

Juhlaan toi oman vavisuttavan lisänsä se, että Ewan Irvine tuli toissapäivänä kotiin sodasta — eikä hän enää palaa sinne. Hän oli vielä univormussaan, jonka asetakin vasen hiha roikkuu tyhjänä. Jokin pojan kasvoissa kertoo, että muutakin on särkynyt kuin ruumis, vaikka Flora Aiken piteli hänen oikeaa kättään päättäväisesti.

Kun pidettiin hiljainen hetki kaatuneiden muistolle, Ewan näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotakin. En ole mikään ajatustenlukija, mutta yhtäkkiä mietin, miltä tämä meidän juhlatouhumme mahtoi hänestä tuntua.

Joka tapauksessa ohjelma sujui loistavasti. Rosie ei ollut tahtonut tulla nostetuksi esiin minään ‘loppuhuipennuksena’, vaan hän aloitti tilaisuuden muutamalla reippaalla laululla — Kaunis Dundee ja Sata säkkipillinsoittajaa, joissa hän tietysti muutti Esk- ja Forth-joet Kanaaliksi, kuninkaan keisariksi, Englannin Belgiaksi, Carlislen Berliiniksi ja englantilaiset ja whigit saksalaisiksi saaden meidät nauramaan ja tömistämään. Onhan vähän koomillista, että me lähetämme poikamme taisteluun Imperiumin puolesta näiden vanhojen kapinalaulujen sävelin, mutta Rosie tietää, että tässä laaksossa ne menevät yleisöön kuin häkä. Sitten hän antoi vuoron pastori Morrisonille ja lasten kuorolle ja Ruthille ennen hiljaista hetkeä ja lopun vakavampia säveliä.

Ruth esitti tekstini koruttomasti, tavalla, joka sopi täydellisesti lapsen kirjeeseen. Vain hänen notkea äänensä eli, muuten hän seisoi liikahtamatta lavalla, ilman pientäkään käden heilautusta tai sivuaskelta. Jälleen kerran hän lumosi yleisönsä, joka osoitti suosiotaan seisaaltaan jopa pidempään kuin Rosielle.

Kaikki sujui erinomaisesti siihen asti, kun ohjelma päättyi ja ovet ruokasaliin avattiin teetarjoilua varten. Rouva Wallace oli siellä auttamassa ja minä odotin lasten kanssa sivummalla, jotta Rosie ja Ruth selviäisivät ihailijoistaan ja onnittelijoistaan ja tulisivat luokseni.

Silloin näin Kirsty Dunnin puskevan tietään ihmismassan läpi Ruthia kohti kuin mikäkin saksalainen sukellusvene. Ellei lapsia olisi ollut, olisin kiivennyt vaikka ihmisten hartioiden yli ehtiäkseen Ruthin suojaksi, mutta nyt en voinut sitä tehdä.

On käsittämätöntä, että Kirstyn kimakka ääni saattoi viiltää halki salin täyttävän puheensorinan, mutta niin vain tapahtui: ihmiset vaikenivat, kääntyivät, vilkaisivat sitten kiusaantuneina toisiinsa, koettivat vetäytyä kohti teetarjoilua.

Koskaan en ole kuullut kenenkään täysikasvuisen ihmisen puhuvan toiselle niin loukkaavasti. En edes pysty kirjoittamaan tähän täsmälleen hänen sanojaan, mutta siistimmin muotoiltuna Kirsty nimitti Ruthia seireeniksi, joka nauttii houkutellessaan nuoria miehiä lumoihinsa ja sitten hylkää nämä — viettelijättäreksi, joka tahtoo vain kerätä voitonmerkkejä itselleen ilman mitään sitoumuksia.

Hän ehti sanoa uskomattoman paljon, ennen kuin Ross Dunn pääsi pujottelemaan jähmettyneen yleisön läpi vaimonsa luo ja kiskomaan tämän pois, ja ennen kuin toisaalta Rosie toisaalta pääsi Ruthin luo ja veti tämän mukaansa.

En tiedä, miten me selvisimme lopulta kotiin. Archie ja Donald olivat pelästyneet vihaista tätiä ja minun oli lohdutettava heitä, vaikka olisin tahtonut juosta Ruthin perässä tämän huoneeseen lohduttamaan häntä. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että äiti olisi tarjoutunut tulemaan meille, samoin Alice, mutta ajattelin, että nyt on parempi mitä vähemmän väkeä on.

Niinpä Ruthin luo meni Rosie, joka sulki oven jäljessään eikä tullut ulos moneen tuntiin. Sain pojat nukkumaan ja toivon mukaan edes jotakuinkin ystävällisesti lähetin tiehensä rouva Wallacen, joka buffetin päätyttyä tuli käymään kuullakseen ‘miten se lapsiparka oikein voi’.

Sitten vain kulutin aikaa. Istuin olohuoneessa ja koetin kirjoittaa Johnille, mutta pelkään saaneeni aikaan varsin surkean sepustuksen. Lopulta menin kirjakaupan takahuoneeseen kirjoittamaan puhtaaksi tilauslistaa niistä puutelappusista, joita Mary on jättänyt kirjoituspöydälle, ja niiden ohjeiden pohjalta, joita Duncan jo joulumyyntiä ajatellen viime kirjeessään antoi.

Tunnustettakoon tässä, etten tiedä mikä tuntui pahemmalta: se, että Kirsty Dunn pitää Ruthia huonona ja kevytmielisenä, kun Alistair joutui lähtemään rintamalle ilman myöntävää vastausta kosintaansa, vai se, että Ruthia oli lohduttamassa Rosie enkä minä. Kyllä, tunsin outoa mustasukkaisuutta kaikkien näiden vuosien jälkeen, jolloin olen saanut olla Ruthille tuki ja turva. Tunsin jopa kiukkua: miten Rosie, joka oli juuri puhunut minulle Ianista kuten oli, saattaisi sanoa mitään rakentavaa Ruthille!

Tilauslista oli valmis, olin siivonnut kirjoituspöydän ja harkitsin meneväni myymälän puolelle järjestelemään hyllyjä, kun vihdoin kuulin askeleita sisältä huoneista. Ennen kuin ehdin nousta, Rosie kurkisti ovesta.

-Etsin sinua, hän sanoi. -Ruth nukkuu nyt.

En tiennyt mitä sanoa. En voinut kysyä, mitä he olivat puhuneet, vaikka olisin halunnutkin. Nyökkäsin vain.

Rosie tuli sisään. Hänellä oli yhä yllään esiintymispukunsa, taivaansininen leninki olkapäiltä alas vyötäisille tulevin valkein koristenauhoin — hän näytti uljaalta amatsonilta, joka on pukeutunut Pyhän Andreaan lippuun, mikä epäilemättä oli tarkoituskin. Mutta hän istuutui porrasjakkaralle varastohyllyn eteen ja kietoi kätensä polviensa ympäri kuin pikkutyttö.

-Lähetä Ruth pois täältä, hän sanoi. -Heti kun voit. Hän tukehtuu tänne.

-Me luulimme… ajattelimme, että sota päättyy jouluksi, huomasin puolustelevani. -Oli puhe, että Ruth palaa sen jälkeen Edinburghiin.

-No, se tuskin päättyy jouluksi, sen me jo tiedämme. Mutta anna hänen mennä. Älä salli minkään tai kenenkään sitoa häntä, ennen kuin hän itse tietää, mitä tahtoo. Rosie katsoi minuun totisena, ja äkkiä näin välähdyksenomaisesti hänet sellaisena nuorena tyttönä kuin aikanaan Edinburghissa olimme, puhumassa vakavia tulevaisuudesta ja sen ihmeellisyydestä. -Sinä et käsitä, miten suurta kiitollisuudenvelkaa Ruth tuntee sinua ja Duncania ja koko tätä kaupunkia kohtaan. Ellet pidä varaasi, hän pilaa oman elämänsä vain siksi, että koettaa maksaa sitä takaisin.

-Ei Kirsty Dunnia pidä ottaa… minä aloitin.

-Ilman häntäkin pelkään, että Ruth yrittää tehdä niin kuin hän kuvittelee ihmisten edellyttävän. Älä salli sitä. Rosie ojensi kätensä ja puristi minua käsivarresta. -Minä pyydän.

 En tiedä vieläkään, mitä suljetun oven takana on puhuttu — ja melkein toivon, etten saa sitä huomennakaan kuulla. Yhtäkkiä olin helpottunut siitä, että Ruthin luona oli sittenkin ollut Rosie, joka taitaa ymmärtää liiankin hyvin kipuilun niiden asioiden välillä, joita kutsumme ‘velvollisuudeksi’ ja ‘kunnianhimoksi’.

Kello on paljon ja minun pitäisi jo nukkua, mutta halusin kirjoittaa ensin kaiken tämän. Ja huomisaamuna aion soittaa Edinburghin naisopistoon ja varmistaa, että Ruthia tiedetään odottaa sinne joulun jälkeen.”

2 kommenttia:

  1. Ja just kun ehdin ajatella, että onneksi Ruth jäi kotiin Bettyn tueksi, mutta toki Ruth on nuorempi ja hänellä on oma elämä. Ja sota ei tosissaan ollutkaan ohi muutamassa kuukaudessa. Mutta silti huokaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se elämä yllättää - tai kirjoittaja! (Joudun välillä ihan oikeasti miettimään, mitä vastaan teidän kommentteihinne, etten pilaa yllätyksiä. :) Kyllä kotoa pois lähteminen taitaa nyt oikeasti olla parasta, mitä Ruthille voi tapahtua, sen verran solmussa hän on elämänsä kanssa. (Vrt. Duncanin lähtö Amerikkaan, kun hän oli solmussa omien tunteidensa ja Bettyn kanssa.)

      Poista