perjantai 17. lokakuuta 2014

12. Ensimmäinen sotajoulu

 
Sota ei päättynyt jouluksi. Päinvastoin se laajeni Euroopasta Afrikkaan ja itään sekä maalta merelle ja ilmaan. Kuolema niitti Flanderin kentillä miehiä kuin viljaa, mutta kotirintamakaan ei ollut turvassa.

Kun Saksan laivasto moukaroi Scarboroughia ja paria muuta Englannin rannikkokaupunkia ja ensimmäinen saksalaiskoneiden ilmahyökkäys koettiin Etelä-Englannissa juuri ennen joulua, Betty oli jo vähällä peruuttaa koko Ruthin Edinburghiin-paluun. Muistaessaan Rosien vetoomuksen vakavuuden hän kuitenkin tyytyi vain rukoilemaan, etteivät saksalaiset pyrkisi niin pohjoiseen.

Sen vuoden jouluvalmistelut toivat Bettyn mieleen jollakin tavalla ne kaksi joulua, jotka hän oli elämänsä aikana viettänyt muualla kuin kotona: lumimyrskyn saartamassa talossa Claymuirin kylässä ja sairastelevan Isoäidin seuralaisena Edinburghissa.

Vaikka hän oli nyt omassa kodissaan ja entiseen tapaan suunnitteli lasten joululahjoja, joulunajan vierailuja, leipomuksia ja tervehdyksiä, tuntui, kuin se olisi tapahtunut vieraassa maailmassa. Liian monta rakasta ihmistä olisi kaukana poissa.

Oli siunattu asia, että lapsille joulu oli oudoista olosuhteista huolimatta yhtä suuri ihme kuin muulloinkin. Heidän silmänsä loistivat kilpaa kuusenkynttilöiden kanssa, ja jopa Donald osasi riemuita täysinäisestä joulusukastaan, vaikka käärepaperit ilahduttivat häntä toistaiseksi enemmän kuin niiden sisältö.

Betty taas luki nautinnollisen hitaasti Duncanilta tullutta kirjettä, jossa oli mukana muutama valokuva. Duncan oli ottanut sotaan vanhan kameransa ja nyt saanut mahdollisuuden kehittää filmin.

Katsellessaan kuvia Betty mietti, miten paljon niistä oli kirjeiden tapaan jätetty pois sellaista, mitä Duncan ei halunnut kertoa tai näyttää. Jopa siinä kuvassa, joka oli otettu Duncanista itsestään mutaisessa juoksuhaudassa, tämä hymyili. Kuulemma joku miehistä oli halunnut ensimmäisen kerran elämässään kokeilla kameran käyttöä ja ottanut tuon hiukan epätarkan otoksen.

Duncan istui kuvassa ammuslaatikon päällä kyynärpäitä kiltin paljastamiin polviinsa nojaten ja näyttäen lähinnä maantierosvolta. Hänellä oli kivääri poikittain sylissä, kypärä takaraivolla ja tukka osin silmillä. Kengät ja polvisukat olivat savessa puolisääreen asti, hampaat ja silmänvalkuaiset loistivat melkein pelottavan valkoisina likaisten, sänkisten kasvojen keskellä.

Ja hän hymyili tavalla, jota Betty ei väsynyt katsomaan.

Tästä hurjasta kuvasta tuli Bettylle niin rakas, että hän kehysti sen olohuoneen pöydälle. Ja siinä se pysyi, vaikka joulun jälkeen työhön palannut rouva Wallace oli suunniltaan sen nähdessään, kun ”kauppiaasta on niin paljon kauniitakin kuvia — mitä pastorskakin tästä sanoo!”

Suurin yllätys koettiin kuitenkin uudenvuodenaattona Kuusikukkulalla, jonne Anna oli kutsunut koko perheen. Kesken pöydän kattamisen ja yleisen seurusteluhälinän soi puhelin, johon Eliza lähetettiin vastaamaan. Hetkeä myöhemmin tyttö säntäsi saliin viuhtoen käsillään kuin olisi ollut lentoon lähdössä ja läähätti:

-Johnnie! Se on Johnnie!

Betty oli vähällä pudottaa nipun ruokailuvälineitä, joita oli ruokasalin puolella asettelemassa pöydälle. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että nyt oli saapunut uutisista kauhein, ja se koski Johnia. Sydän jätti muutaman lyönnin väliin ennen kuin hän tajusi, että äiti juoksi puhelimeen, hänen äitinsä, joka oli aina tyyni ja hilllitty, ja hoki puhetorveen: ”John, John, oletko se todella sinä…”

Veli oli itse puhelimessa!

Seuraavan tunnin aikana he kaikki vuorollaan saivat puhua Johnin kanssa, joka oli tullut edellisenä iltana lomalle kotiinsa Glasgow’hun. Puhelu oli niin pitkä, että välillä keskusneiti koputti väliin, mutta John kieltäytyi keskeyttämästä sitä, ennen kuin oli saanut puhua jokaisen Kuusikukkulalla olevan kanssa.

Omalla vuorollaan Betty kuuli taustalta Tommyn jokeltelua ja Lillianin lempeän äänen ja tunsi kateuden piston, jonka torjui nopeasti. Varmasti Duncankin pääsisi pian lomalle, ja hän oli itsekäs ja paha, ellei soisi Lillianille ja Johnille näiden yhteistä onnea!

Veli puheli langan toisessa päässä rauhallisesti ja levollisesti, aivan kuin rauhan aikana soittaessaan. Hän kysyi, oliko Betty tyytyväinen sijoituksiinsa vai pitäisikö Johnin koettaa järjestää jotakin toisin, kertoili kuulumisensa jälleen kerran — kaikki halusivat kuulla ne häneltä itseltään — kyseli Duncanista ja tiedusteli Koivurannan kuulumisia. Luovuttaessaan kuulotorven edelleen Annielle Betty ei voinut olla ajattelematta Lilliania ihaillen ja miettimättä, olisiko hän vastaavassa tilanteessa malttanut luovuttaa Duncania noin pitkäksi aikaa muille, edes puhelimeen.

Johnin puhelu tuntui kirkastavan koko vuodenvaihteen. Ruokapöydässä toisteltiin toistamistaan, miten ihmeellistä oli, että hän oli päässyt lomalle juuri uudeksivuodeksi, ja miten kalliiksi tuo puhelu oli mahtanutkaan tulla, ja mitä kaikkea John oli kertonut — viimeisimmistä seikoista keskusteltaessa Cathy Stewart tosin vaikutti hiukan levottomalta.

-John kertoi, että Jamie ja Flora ja lapset menevät heille tänään, Annie sanoi kuin ohimennen Bettylle heidän kootessaan astioita Annan avuksi ruokailun jälkeen. -Oletko sinä puhunut Jamien kanssa?

-En, mistä niin? Betty kysyi hajamielisesti, sillä hän piti samalla silmällä Donaldin kävely-yrityksiä ja oli valmiudessa sieppaamaan pojasta kiinni, jos tämä ottaisi tukea pöytäliinasta.

Annie tuhautti nenäänsä.

-Hän ei taida kiiruhtaa värväytymään!

-Hyvänen aika, Betty puuskahti ja unohti hetkeksi Donaldin, -ei minulla ole mitään sitä vastaan, että edes yksi veljistäni on kotona!

-Miten sinä voit sanoa noin, Annie tiuskaisi. -Minä en käsitä, miksei hän värväydy — hän kelpaisi! Kun taas Napier… Sisar puri huultaan.

Betty huokasi. Hän oli todellakin salaa helpottunut siitä, ettei Jamie ollut värväytynyt, mutta samalla hän ajatteli kuten Annie: miksi ei, kun muutkin lähtivät? Jamie ei ollut perheineen käynyt koko joulun aikana Glen Longissa työkiireitään syyttäen, mutta Betty mietti, mahtoiko todellinen syy olla jossakin muussa.

Samassa hän näki Donaldin tarranneen kiinni sivupöydän liinaan ja ehti viime hetkessä irrottamaan pojan otteen, ennen kuin painava likaisten alkuruokalautasten pino rysähti lattiaan.

Loppiaisviikko oli Koivurannassa kiireinen, sillä Ruthia varustettiin taas Edinburghiin. Tyttö oli ollut pyhäinpäivän jälkeen tavallista hiljaisempi, ja Betty toivoi hartaasti, että Rosien neuvo pois kotoa lähettämisestä auttaisi.

Rouva Wallace loi emäntäänsä merkitseviä katseita joka kerta, kun Ruthin uusiin pukuihin ei tarvinnut lähteä ostamaan nappeja ja nauhoja, vaan sopivia löytyi niistä loputtomista varastoista, joita hän oli syksyllä hamstrannut. Betty hymyili ja puisti päätään ja koetti olla ajattelematta, miten sanoinkuvaamattoman tyhjää Koivurannassa olisi loppiaisen jälkeen.

Muutama päivä ennen Ruthin lähtöä hän sai kirjeen Duncanilta. Tämä oli kirjoittanut sen lähinnä Donaldin yksivuotispäivä mielessään, mutta kertoi samalla ihmeellisestä kokemuksestaan jouluna.

-Voitteko uskoa, Betty huudahti keittiön pöydän ääressä kirje kädessään. -He tekivät siellä aselevon jouluksi — sillä alueella, missä Duncan on — miehet omin päin!

-Mitä se tarkoittaa? kysyi Ruth, joka nimikoi uusia nenäliinojaan pöydän toisella puolen.

-He laskivat aseensa jouluyönä, niin saksalaiset kuin meidän poikamme, ja pitivät rauhan tapaninpäivään asti, Betty sanoi. -Duncan kirjoittaa, että se oli tietysti kaikella tavalla luvatonta ja että siitä voi tulla harmia, jos tieto leviää laajemmalti, mutta hän sanoo, että tuntui niin mielipuoliselta pyrkiä tappamaan toisiaan Kristuksen syntymäjuhlana.

-Hyvä tavaton, rouva Wallace mutisi, -onko kauppiaan pakko kirjoittaa asioista noin suoraan!

Betty silitti kirjettä pöytää vasten ja luki ääneen.

”Siinä oli jotakin unenomaista”, Duncan kirjoitti. ”Kuukausien ajan me olemme taistelleet toisiamme vastaan, varoneet pään nostamista juoksuhaudan reunan yli ja samalla pyrkineet tähtäämään jokaiseen saksalaiseen, joka sen virheen tekisi omalla puolellaan.

”Ja nyt, yhtäkkiä, yhteisellä päätöksellä — joka voisi johtaa pahimmillaan sotaoikeuteen — nousimme juoksuhaudoistamme, ensiksi arastellen, pälyillen, sitten yhä rohkeammin. Yhtäkkiä me olimme vain ihmisiä. Emme sotilaita, emme vihollisia, vaan vain ihmisiä.

”Ensiksi kumpikin puoli kokosi ja hautasi kaatuneitaan, sitten aloimme tehdä arastellen tuttavuutta.

”Ei-kenenkään-maalla minä kohtasin ikäiseni saksalaisen, joka tarjosi tupakkaa (tiedän, ettet sinä pidä sen hajusta ja lupaan, ettei sinun tarvitse siitä kärsiä kun tulen kotiin, mutta täällä ei vain jotenkin tule ilman pärjänneeksi) ja jonka kanssa keskustelin pitkään sellaisella Baabelin kielten sekoituksella, joka syntyy, kun kaksi lähestulkoon vieraita kieliä osaamatonta tahtoo tutustua toisiinsa.

”Uskotko, Sapphoseni, että tämä Mayerkin oli kirjakauppias, hänellä on myymälä Kölnissä — ja perhe myös, hän näytti minulle vaimonsa ja lastensa kuvaa ja minä näytin tietysti niitä kuvia, joita olette tänne lähettäneet.

”Meillä olisi ollut paljon puhuttavaa omalla sekakielellämme, mutta meitä hoputettiin jo joulun kunniaksi järjestettyyn jalkapallo-otteluun. Kaksi maalia, tyttöseni! Sinun miehesi ei taida ollakaan vielä aivan kehäraakki.

”Tapasin Mayerin vielä tapaninpäivänä — nyt minä sain tarjota tupakat. En tiedä ymmärsikö hän, kun yritin sanoa, että oli hääpäiväni, sillä enhän tiennyt oikeata sanaa vaan jouduin käyttämään kiertoilmauksia.

”Mutta hän oli hyvin kiinnostunut kamerastani, ja otin meistä yhteisen kuvan kaukolaukaisimella. En tiedä, miten se onnistui pakkasessa, enkä tiedä, koska pääsen sen kehittämään. Erotessamme kuitenkin sovimme, että kun sota on ohi, etsisimme toisemme käsiimme, ja minä lupasin toimittaa hänelle kopion tuosta kuvasta.

”No, sitten alkoi arki, ja tämä omatekoinen rauhamme päättyi. Ensimmäiset laukaukset olivat haparoivia molemmin puolin, se tuntui jotenkin naurettavalta kaiken sen jälkeen, jalkapallo-ottelunkin — jospa valtioiden ristiriidat voitaisiin selvittää jalkapallo-ottelulla! Mutta ei mennyt kauan, kun olimme taas siinä mistä aloitimme, ainoana tavoitteenamme murtaa vihollisen linjat.

”Ja niin kävi, Sappho, että jos tämä viheliäinen sota joskus loppuu ja jos minä sen päivän näen, minun ei tarvitse etsiä käsiini kirjakauppias Mayeria Kölnistä toimittaakseni hänelle valokuvan. Sillä seuraavan hyökkäyksemme aikana näin hänet taas ei-kenenkään-maalla — kaatuneiden joukossa.
”Miten mieletöntä tämä on, Sappho. En tarkoita, ettenkö uskoisi meidän olevan oikeassa, ettenkö kokisi tekeväni velvollisuuteni — mutta mieletöntä tämä on. Siitä olen toki sanoinkuvaamattoman kiitollinen, etten minä ollut se, joka sai Mayerin tähtäimeensä joulurauhan päätyttyä. Olisinko pystynyt ampumaan?”

Viimeisten rivien kohdalla Bettyn ääni oli jo värissyt, nyt hän lopetti lukemisen ja nieleskeli.

-Herra hyvästi hallitkoon, mutisi rouva Wallace. -Kun kauppias sen noin kertoo… Tarkoitan, että saksalaisetkin... Etteivät he ole meitä kummempia! Sitten hän äkkiä aivan kuin ryhdistäytyi. -Niin, enhän minä tietenkään tarkoita, että mitenkään tarkoittaisin...

-Kyllä me ymmärrämme, rouva Wallace, Betty sanoi lempeästi. -Emme me epäile teitä pasifistiksi. Emme Duncaniakaan.

-Ajattele, jos sotasensuuri olisi avannut Duncanin kirjeen, Ruth sanoi ja häntä puistatti. -Huh!

-Aivan, Betty sanoi kuin havahtuen ja taitteli kirjeen, -tästä ei ole tarpeen sen laajemmin puhua.

Hän vilkaisi ympärilleen, mutta olohuoneesta kuuluvat leikin äänet kertoivat Stuartin ja Archien uppoutuneen omiin puuhiinsa. Duncanin kirjeen mukana oli seurannut tavanomainen kirjelippu pojille, ja noustessaan viemään sitä Stuartin luettavaksi Betty mietti, miten monia erilaisia muistoja tämä sotajoulu tulisi jättämään jälkeensä.

2 kommenttia:

  1. Jouluyö, juhlayö! Mutta kylläpä saa Duncanin puolesta pelätä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisää aiheesta FB:ssa iltapäivällä. :) Mitähän Betty sanoisi, jos tietäisi, kuinka moni nainen hänen miehensä puolesta murehtii... :D

      Poista