lauantai 18. lokakuuta 2014

13. Kuutamosonaatti

 
Tammikuun 8. päivänä
”Ruth lähti eilen kohti Edinburghia Rosen seurassa. Rose on jatkanut opintojaan koko syksyn, vaikka onkin ollut kotona Ballachulishissa pidempiä aikoja ja käynyt etelässä vain tenttimässä.

En oikein tiedä, millä mielin hyvästit jätettiin. Pyhäinpäivän ja Rosien neuvojen jälkeen olin helpottunut, kun Ruth pääsi maailmalle, sillä tiedän Rosen edelleen pitävän hänestä hyvää huolta. Mutta huomasin myös, että rakas pikkusiskoni Mary on katkera siitä, ettei päässyt mukaan. Pelkäänpä, että alun romanttinen innostus tehdä velvollisuutensa Robin sijaisena Glen Longin koulussa on vaihtunut arkipäiväisyyteen ja pikku ikävyyksiin, joita koululuokassa usein on ja jotka tuntuvat erityisesti kokemattomasta opettajasta kovin raskailta.

Ruth on koettanut opiskella kotona syksyn aikana ja aikoo suorittaa koko lukuvuoden kevääseen mennessä. Pelkään, että hänen tarkoituksensa on pyrkiä syksyksi Lontooseen. Milloin tahansa muulloin olisin siitä iloinen ja ylpeä, mutta nyt en voi mitään huolestumiselleni pommitusten vuoksi.”

Tammikuun 12. päivänä
”Alice tuli tänään meille iltapäiväteelle. On hyvin harvinaista, että me ehdimme nykyään entiseen tapaan rupatella niitä näitä teekupin ääressä, sillä useimmiten tapaamme keskustellaksemme jostakin Punaisen Ristin tai sota-apukomitean asiasta.

Myönnettäköön, että niitä asioita oli selvitettäväksi nytkin, mutta oli oikein virkistävää ehtiä niiden lisäksi myös juoruilla hyväntahtoisesti. Olen pyytänyt, että Mary käskisi Victorian koulusta meille lukemaan läksyjään, ettei tämän tarvitse odottaa äitiään yksin kotona, ja myös he jäivät teelle.

-Sinun pitäisi alkaa levätä ja rauhoittua, huomautin Alicelle. -Et saa rasittaa itseäsi liikaa näinä viimeisinä viikkoina.

-Paraskin puhuja, Alice tokaisi. -Ja jonkun on hoidettava asiat kuntoon. Me kaikki emme löydä sijaista niin näppärästi kuin Ruth!

En tiedä, onko ‘näppärä’ oikein sovelias sana tässä tilanteessa, mutta Alice oli niin hilpeä ja iloinen, etten viitsinyt moittia häntä sanavalinnasta.

Ruthin jätettyä tehtävänsä värväystoimistossa hänen tilalleen tuli nimittäin Ewan Irvine. Poika pystyy tekemään toimistotyötä jäljellä olevalla kädellään, Ruthin tapaan hän tuntee kaupungin asukkaat ja ennen kaikkea tarvitsee välttämättä työstä saamansa pienen palkan toteuttaakseen tulevaisuudensuunnitelmansa.

-Vieläkö Flora aikoo Ewanin kanssa naimisiin? Mary kysyi. Hän osallistuu hyvin harvoin tällaiseen keskusteluun, mutta nyt tuntui siltä, kuin hänkin olisi kaivannut kodikasta pientä rupattelua.

-Luojan kiitos kyllä, minä sanoin. Kuulemma Flora oli ollut Ruthille vähän hapan sen jälkeen, kun Ewan oli viettänyt yhden illan toimistossa kahdestaan tämän kanssa tytön opastaessa häntä työhön. Ewankin oli aikoinaan ollut kiinnostunut Ruthista, mutta jäänyt toiseksi Alistairille. -Ja miksipä ei? Ei hän minun ymmärtääkseni kosittaessa asettanut mitään ennakkoehtoja siitä, montako kättä sulhasella tulisi olla.

Mary punastui, ja minä tajusin puhuneeni vähän liian kärkevästi. Hamilton on pitkän pohdinnan jälkeen ilmoittautunut rintamalle vuodenvaihteessa, ja jos olisin ehtinyt yhtään ajatella, en olisi ollut Marylle niin tyly. Minunhan se ptäisi tietää, millaista on joka hetki pelätä toisten puolesta.

Onneksi siunattu rouva Wallace alkoi samassa kysellä Alicelta jotakin Punaisen Ristin asioista, ja toivon, että Mary alkoi ajatella muuta. En vain voi mitään sille, että minusta on aivan naurettavaa, kun ihmiset pohtivat, mahtaako Flora ‘yhä’ haluta Ewanin kanssa naimisiin ja säälivät ‘tyttöparkaa’ — Ewanhan on sankari, erityisesti juuri haavoittumisensa vuoksi!”

Tammikuun 20. päivänä
”Osasin odottaa, että Ruthin lähdettyä Koivuranta tuntuisi kovin hiljaiselta. En kuitenkaan tajunnut, että se voisi olla näin hiljainen.

Päivät menevät joutuisasti juuri Ruthin lähdön vuoksi. Kodin, lasten ja erilaisten sota-apuvelvollisuuksieni vuoksi minun on nyt pitänyt ottaa enemmän vastuuta kaupasta. Mary tietysti hoitaa kaiken hyvin, mutta onhan minun oltava asioista selvillä.

Lisäksi Ruthin lähdettyä minulle on tullut vastuu valokuvaustoiminnasta. En ole läheskään niin hyvä kuvaaja kuin hän, Duncanista puhumattakaan. Onneksi studiokuvaus on sentään verraten helppoa, kun valo-olosuhteet pysyvät enimmäkseen samoina — en voi ymmärtää, miten Duncan on saattanut kiertää ympäri kreivikuntaa ottaen maastossa niin hyviä kuvia kuin on tehnyt! Pimiötyöskentelyä jännitän joka kerta yhtä paljon. Pelkään koko ajan, milloin pilaan kuvan, tai asiakas kieltäytyy lunastamasta sitä huonon laadun takia.

Rouva Wallacen lähdettyä kotiinsa minun aikani menee poikien iltatoimissa. Mutta kun he sitten ovat vuoteissaan, tajuan, miten suunnattoman yksin olen tässä ei ehkä isossa, mutta siltikin kovin monihuoneisessa talossa.

Miten olen koskaan voinut valittaa siitä, ettemme saa ‘koskaan olla perheen kesken’! Miten olen voinut edes hiljaa mielessäni toivoa, että meitä ei olisi niin kauhean monta pyrkimässä aamuisin kylpyhuoneeseen, tai mekastamassa kun joku yrittää puhua puhelimessa, tai tekemässä tiskiä ja pyykkiä rouva Wallacen vaivoiksi!

Miten iloitsisinkaan, jos saisin aamuisin jonottaa pesuvuoroani tai jos puhelin ei olisi vapaa milloin vain! Miten iloitsisin, jos me kaikki olisimme kotona! Mutta nyt ei Koivurannassa illasta aamuun ole ketään muita kuin minä ja pojat. Tahtoo sanoa: olen ainoana aikuisena vastuussa kolmesta syntyneestä ja yhdestä syntymättömästä lapsesta talossa, jossa on myymälä. Ja myymälässä on kassa.

Olen muistellut sitä vuosien takaista viikonloppua, jolloin Duncan lähti Braemarin kisoihin ja minä olin Ruthin ja Stuartin kanssa kolmestaan kotona. Mutta mitä se oli — yksi yö!

Nyt minä kuljen iltaisin puoleksi hysteerisenä nykimässä yhä uudelleen ovien lukot (vaikka Stuart tarkistaa ne edelleen pikku käsillään ennen minua!). Kuuntelen jokaista narahdusta miettien, pyrkiikö joku sisään.

Koko kaupunki tietää, että olen täällä yksin lasten kanssa, ja tiedon tarvitsee vain mennä vääriin korviin. Vien kassan pankkiin aina eri päivinä, jottei kukaan pystyisi seuraamaan tapojani, mutta juuri se tuntuukin pelottavalta: kuka tahansa saattaisi yrittää tänne milloin tahansa rahan toivossa.

Olen miettinyt, pitäisikö meidän muuttaa nukkumaan Ruthin huoneeseen. Muuttaisimmekin, ellei se olisi liian pieni meille kaikille. Tuntuu hiukan karmivalta, kun alakerrassa ei ole ketään. En tarkoita, että olisin tähän asti pitänyt Ruthia jonakin esipuolustajana roistoja vastaan, mutta aina voi kipinä liedestä tai takasta lennähtää matolle tai tapahtua jotakin muuta, jonka alakerrassa nukkuja voisi huomata, ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä kaikki pyörii mielessäni, kun poikien nukahdettua toimitan viimeisiä taloustöitä tai koetan kirjoittaa jotakin työhuoneessani tai vuoteessa. Huolimatta Isoäidin perinnöstä haluan yrittää ansaita edes vähän ylimääräistä kynälläni, ennen kuin työhöni tulee taas katkos.

Mutta kun sitten aamu koittaa, vaikkakin keskitalven harmaa, sumuinen aamu, nuhtelen itseäni hupsuudesta ja jatkan kuten ennenkin.

Äidille en ole hiiskahtanut näistä ajatuksistani, sillä en tahdo hänen ryhtyvän järjestämään esimerkiksi Elizaa tänne seurakseni. En myöskään ole ehdottanut Mary Smithille, että hän yöpyisi Victorian kanssa meillä edes joskus. Kaiken sen jälkeen, mitä Mary on kokenut ja mistä selvinnyt, hän asuu kahdestaan tyttärensä kanssa omassa talossaan, ja jos hän ei pelkää, en minäkään voi tunnustaa pelkääväni (tosin Smithin talossa ei ole kauppaa eikä kassakonetta).

Enkä suurin surminkaan ole pyytänyt rouva Wallacea jäämään yöksi, vaikka tämä välillä luo minuun tutkivan katseen.

Kun meidän poikamme selviävät siellä kaukana, minunkin on selvittävä, se ajatus rohkaisee. Ja jos tuntuu oikein pahalta, nousen vuoteesta ja alan kirjoittaa kirjeitä. Niille on jatkuva tarve, sillä tiedän sekä Duncanin että veljieni ja serkkujeni odottavan kiihkeästi uutisia kotoa. Niin kauan kuin heillä on kaikki hyvin, millään muulla ei ole väliä.”

Helmikuun 2. päivänä
”Viime yönä heräsin kesken uniani. Olin ollut koko illan oikein reipas ja iloinen ja ylpeä itsestäni: alan tottua tähän ‘perheenpään’ asemaan. Donald on muuttanut nukkumaan lastenkamariin, ja ensimmäisten raskaiden öiden jälkeen — olivatko ne raskaampia lapselle vai hänen äidilleen, siitä en voi olla varma! — kuopuksemme on alkanut omaksua ison pojan roolin ja nukkua kiltisti veljiensä kanssa.

Olin niin tyytyväinen elämääni, että vuoteeseen tultuani hemmottelin itseäni lukutuokiolla, mihin nykyään hyvin harvoin jää aikaa. Kirja oli Rosien isän uusin, toiveikas ja iloinen. Hyvillä mielin suljin sen vähän ajan kuluttua, sammutin lampun ja painoin pääni tyynyyn. Nukahdin silmänräpäyksessä.

Heräsin ääneen, jota en osannut ensiksi ymmärtää. Kello oli neljä, yö ympärilläni pilkkosen pimeä, sillä katujen kaasuvalot sammutetaan nykyisin yöajaksi varmuuden vuoksi. Mitä enemmän Fergus ja kauppias Armstrong ja muut kotijoukkojen miehet vakuuttelevat, etteivät saksalaiskoneet lennä tänne asti, etteivät saksalaiset laivat koskaan pääse Loch Linnhelle, sitä enemmän me naiset huolestumme siitä, etteivät katuvalot pala ja että meitä kehotetaan peittämään ikkunat auringon laskettua. Alicen keittäjätär, rouva MacKenna, on kuulemma varma siitä, että jonakin kauniina päivänä tai yönä saksalaiset tulevat ja pommittavat koko kaupungin sileäksi.

Vaistomaisesti kohottauduin nähdäkseni Donaldin pikku vartalon muodostaman kohouman lastensängyssä, kunnes muistin poikien olevan lastenkamarissa ja sängyn kasaan työnnettynä komerossa, koska seuraavaksi makuuhuoneeseen tuotaisiin taas kehto — niin uskallan varovasti jo toivoa, vaikka vieläkin pelkään. Sitten haukottelin ja ajattelin, että olin varmaan nähnyt unta, tai sitten Fergus oli palannut kotiin päivystyskäynniltä, sillä minut herättänyt ääni oli muistuttanut moottoria.

Olin jo liukumassa takaisin uneen, kun hyppäsin äkkiä istumaan vuoteessa sydän takoen.

Kuulin musiikkia!

Uupuneet aivoni, jotka koettivat epätoivoisesti kehittää järkeviä syitä oudoille tapahtumille, ehdottivat, että Ruth oli laittanut gramofonilevyn soimaan. Mutta miksi keskellä yötä — ja sitä paitsi Ruth on Edinburghissa!

En tiedä, kumpaa pelkäsin enemmän: murtovarkaita vai kummituksia. Jälkimmäisiin en usko, en ainakaan keskellä kirkasta päivää, mutta pimeänä talviyönä asiat voivat olla toisin. Tosin en osaa ajatella tässä ystävällisen Fordin pariskunnan kodikkaassa talossa tapahtuneen mitään, mikä olisi jättänyt levottomia sieluja jälkeensä.

Ja kuka murtovaras alkaisi kesken ryöstön soittaa pianoa? Varsin sivistynyt murtovaras vielä lisäksi — hänen tulkintansa Beethovenin Kuutamosonaatista ei ollut hullumpi, vaikka tällaisena aikana tietysti murtovarkaidenkin kuuluisi soittaa pianolla muuta kuin saksalaista musiikkia!

Pianolla.

Sydämeni hypähti, mutta nyt ilosta. Voisiko se olla — saattaisiko — sillä olihan kummitusten ja murtovarkaiden lisäksi myös kolmas vaihtoehto. Olisiko se mahdollista?

Kapusin vuoteesta, kietouduin aamunuttuuni ja hiivin paljain jaloin huoneesta. Kuunneltuani hetkisen rappusten yläpäässä sydämeni läpätti kuin kirkonkello, sillä nyt olin varma. ‘Aivan kuten kirjoittajalla, myös soittajalla on käsialansa’, Duncan tapaa sanoa.

Ja ettenkö minä tuntisi Duncanin ‘käsialaa’!

Silti vielä muuta peläten — jos se olisikin ollut murtovaras, olisin varmaan ajanut hänet tiehensä pelkällä pettymyksen aiheuttamalla raivolla! — sipsutin portaat alas ja livahdin eteisen yli.

Koko alakerta oli pimeä. Vain pianon lampeteissa paloivat kalpeat tuikut, joiden säteet leikkivät koskettimien ylle kumartuneen pään punaisilla laineilla. Miten minä rakastan tuota tulipunaista tukkaa!

Minulta pääsi äännähdys. Duncan nosti päätään ja hymyili.

-Anteeksi, että herätin sinut, Sappho, hän sanoi. -En vain malttanut vastustaa kiusausta.

Typerää kyllä, ensimmäinen ajatukseni oli, että minun olisi pitänyt ottaa se uudempi ja sievempi aamunuttu ylleni — ja seuraavassa hetkessä olinkin jo itkien ja nauraen Duncanin sylissä. Hän oli laihtunut — hän haisi, ei vain lialta vaan joltakin epämääräiseltä — mutta hän oli siinä, ehjänä ja kokonaisena, niin oudon ja komean näköisenä ylämaalaispuvussaan — niin tuttuna ja rakkaana, puristaen minua syliinsä ja suudellen minua.

-Miten sinä — milloin — mikset kirjoittanut! sopersin.

-Halusin yllättää sinut, Duncan sanoi virnistäen. -No, itse asiassa tämä tuli itsellenikin vähän yllätyksenä, niin että olisin joka tapauksessa ollut kotona ennen kirjettä. En tiedä, miten Robinkaan...

-Robin? Onko Rob täällä?

-Osuimme samaan junaan ja lainasin hänelle moottoripyörää, jotta hän pääsee aamuksi Glen Longiin, Duncan sanoi. -Mutta mitä — hyvä tavaton, Sappho, kuka tässä ei ole kirjoittanut kaikkea!

Niin, minä en ole kirjoittanut Duncanille vauvasta. En vieläkään, vaikka Fergus vakuuttamasta päästyäänkin on vannonut minulle, ettei sillä ole mitään hätää. Mutta nyt yöpaita ja aamunuttu olivat silmänräpäyksessä paljastaneet sen, mitä en ollut tohtinut sanoa.

-Minä... pelkäsin niin, että... tapahtuu taas kauheita! mutisin. -Olen ollut niin hyvinvoiva, aivan kuten silloin, kun... Ajattelin, että on parempi, ettet tiedä kuin aivan lopussa... ettet sinäkin joudu pettymään!

Joskus vuosien mittaan olen hermostunut siihen, miten vähän Duncan tuntuu käsittävän ajatustenkulkuani tai huomaavan minulle tärkeitä asioita. Mutta nyt ei ollut niin. Hän katsoi minua hetken käsivarren mitan päästä, veti minut sitten uudestaan syliinsä ja mutisi hiuksiini:

-Voi sinua, pikku Sappho. Ja mitä muuta sinä olet kantanut yksin sydämelläsi?

Itku oli tulossa, vain yhden räpäytyksen päässä, mutta sain sen kääntymään. Duncan ei ole tullut rintamalta lomalle sen tähden, että minä purkaisin typerät, lapselliset huoleni hänen niskaansa.

Niinpä nostin reippaasti päätäni ja ilmoitin:

-Oletan, ettet sinäkään ole täysin avoin ollut! Olet kovasti lämpimän kylvyn tarpeessa.

Duncan hymyili taas, mutta harmaissa silmissä oli totisuutta, joka vavisutti minua.

-Niin varmaankin, Sappho, hän sanoi. -Muutama kuukausi juoksuhautojen mutavellissä jättää mieheen ominaishajun.

En halunnut sillä hetkellä ajatella juoksuhautoja, en mutavelliä enkä sitä, mitä nuo olosuhteet ovat tehneet Duncanille kaikin tavoin. Estääkseni itseäni miettimästä mitään ylimääräistä sanoin lähteväni heti paikalla laittamaan hänelle syötävää ja kylpyvettä, jotta hän pääsisi nukkumaan, sillä hänhän oli matkustanut koko yön.

-Älä touhua noin hirveästi, Duncan sanoi, istuutui sohvan käsinojalle ja veti minut polvelleen. -Anna minun ensiksi katsella sinua.

Parin kynttilän kitsaassa valossa en ollut huomannut mitään outoa hänen takissaan, mutta kun nyt laskin käteni hänen käsivarrelleen, tunsin jotakin sormieni alla. Kumpaankin takinhihaan oli ommeltu raitainen merkki, ja Duncan vaikutti kiusaantuneelta tajutessaan, että olin huomannut sen.

-Ne tahtoivat tehdä minusta kersantin, hän sanoi lyhyesti. -Sen tähden sain tämän lomankin. Älä kysele nyt mitään, Sappho.

Ettenkö kyselisi! Olen jo tottunut siihen, että Davy etenee armeijassa kuin tykinkuula, mutta en hupsua kyllä ole koskaan ajatellut, että myös muut saattaisivat saada ylennyksiä.

-Mitä sinä olet tehnyt? tiukkasin. -Jotakinhan sinä olet tehnyt! Vai jaellaanko siellä sotilasarvoja joululahjaksi?

-Velvollisuuteni, Duncan sanoi. -Turha siitä on mitään elämää nostaa. Anna olla.

Ja sitten hän vaiensi minut.

Olin vielä jalkeilla, kun rouva Wallace tapansa mukaan kuuden tienoissa saapui. Liesi hohkasi lämpöä, vadilla oli jäljellä pari voileipää, kannussa teetä ja Duncan nukkumassa. Minä istuin uupuneena mutta onnellisena keittiön pöydän ääressä sylissäni kehräävä Ystävä ja mietin, miten pitäisin pikkupojat hiljaisina heidän herättyään, jotta Duncan saisi unensa.

Rouva Wallace pysähtyi keittiön kynnykselle. Hänen haukankatseensa pyyhkäisi huoneen yli, aina liedestä katettuun pöytään, tuolin selkänojalla olevasta asetakista minun yöpaitaani.

-Jaha, hän sanoi. -Kuulinkin jo tullessani kadunlakaisijalta, että lomalaisia on tullut.

Kommentti ei ollut mitenkään erityisen huvittava. Mutta jotenkin rouva Wallacen kaikkitietävyys oli minulle siinä hetkessä liikaa, ja purskahdin hysteeriseen nauruun. En tiedä, uskoiko hän, että nauroin kissan veikeilylle.”

6 kommenttia:

  1. Ihanaa!! ♥♥
    Pelkäsin jo niin Duncanin puolesta!
    Pakko sanoa että tämä sarja on kyllä paras kirjoittamasi sarja Kaisa! Olen lukenut myös Ylämaan Sudet, sekä Hullu Luokat. Todella hyviä kirjoja ovat kaikki ne. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. <3 Voin paljastaa, että Duncan on kotona turvassa seuraavan luvun yli, kunnes hänen lomansa päättyy. :)

      Poista
  2. Oi, ihanaa että saadaan pitää Duncan kotona ainakin yhden luvun ajan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sitä nyt jollekin tavalliselle kersantille yhtä lukua pidempää lomaa myönnetä. :)

      Poista
  3. Mahtavaa että Duncan on jälleen kotona, yhtä karismaattisena ja soittotaitoisena kuin aikaisemminkin!♡ Voi nukahtaa hyvillä mielin, kun tietää, että ainakin huomispäivän melkein kaikki Flemingin perheen jäsenet ovat taas yhdessä (Ruthia lukuunottamatta) :)
    Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti nukuit hyvin! :) Tämänpäiväisen luvun perusteella moni muukin iloitsee siitä, että Duncan on kotona.

      Poista