sunnuntai 19. lokakuuta 2014

14. Ritari Lancelot

 
Seuraavien päivien ajaksi Betty heittäytyi kuvittelemaan, että painajainen oli ohi ja elämä kuten ennenkin. Nyt vasta hän tajusi, miten väsynyt oli ollut, ja vietti mukisematta osan päivistään makuulla — ei kuitenkaan olohuoneen sohvaa kauempana, sillä hän tahtoi olla mahdollisimman lähellä Duncania.

Duncan oli kotona, tämän reippaat askeleet kuuluivat portaissa, hänen äänensä tervehti asiakkaita myymälässä, hän hoiti kaupan paperisodan ja valokuvaustilaukset. Hän leikitti iltaisin poikia ja rupatteli keittiön pöydän ääressä kaikkien niiden ystävien ja sukulaisten kanssa, jotka tulivat häntä katsomaan, ”aivan kuten olisin Glenfinnanin kaltainen nähtävyys”, kuten hän virnisti. Ja hän toi lukuisiin kaupungin perheisiin terveisiä puolisoilta, pojilta ja veljiltä, jotka olivat olleet elossa ainakin vielä silloin, kun hän oli lomalle lähtenyt.

Mutta sittenkään ei kaikki ollut kuten ennen. Aivan kuten silloin, kun Duncan oli palannut Amerikasta ja heidän välillään oli ollut paljon selvittämätöntä, Bettystä tuntui, kuin olisi katsellut miestään lasitiilisen seinän läpi: kuva oli jollakin tavalla outo ja vieras. 

Duncann kieltäytyi edelleen ehdottomasti hiiskahtamastakaan niistä tapahtumista, joiden vuoksi hänet oli ylennetty. Samoin hän vaikeni painajaistensa sisällöstä, vaikka heräsi huutaen ja hiestä märkänä. Ja hänellä oli kellonperissään jotakin, johon pikku Archie kiinnitti ensiksi huomionsa.

-Isä, mikä tuo on? hän kysyi istuessaan eräänä iltana Duncanin polvella ja tarttuessaan kiiltävään esineeseen.

Duncan epäröi hetken, sitten hän sanoi yksinkertaisesti:

-Se on luoti, poikaseni.

-Oh, sanoi Archie, ja hänen silmänsä laajenivat jännityksestä. -Saksalainen?

-Taitaapa olla. Duncan laski lapsen lattialle. -Muistaakseni äiti käski sinun ja Prinssin siivota lelunne olohuoneesta. Menepä tekemään se.

Archie, joka ei ollut tyhmä, loi isäänsä pitkän katseen. Mutta kun tarinalle ei näkynyt tulevan jatkoa, hän lähti huokaisten viereiseen huoneeseen.

Betty ei sen sijaan ollut yhtä helposti harhautettavissa.

-Mikä luoti? hän kysyi terävästi ja vilkaisi tuota pientä, litistynyttä metalliesinettä, joka näytti jotenkin pahaenteiseltä viattomissa kellonvitjoissa.

Duncan otti sanomalehden, tavoitti sitten Bettyn katseen ja hymähti.

-Se on vain amuletti, hän sanoi. -Pieni voitonmerkki.

-Saksalainen luoti? Bettyn ääni oli, jos mahdollista, vielä terävämpi.

-Eikö onnenkaluksi sovi sinusta tappavaksi tarkoitettu ja minua kohti tähdätty esine, joka ei sittenkään saavuttanut maaliaan? Duncan näytti luodin litistynyttä muotoa. -Sodassa oppii kaikenlaista, Sappho. Jopa kuulemaan, milloin luoti on menossa ohi ja milloin se tulee kohti. Luojan kiitos minulla on hyvä kuulo ja ehdin ajoissa suojaan kiven taakse — jos olisin myöhästynyt silmänräpäyksen...

-Oh! Betty puuskahti.

-Mutta en myöhästynyt, Duncan jatkoi rauhallisesti. -Kun tulitus taukosi, kaivoin luodin kivestä itselleni muistoksi. Meillä on joukoissa eräs kelloseppä, joka on tuonut välineensä mukanaan, ja hän juotti tämän minun kellonperiini.

Bettyä puistatti. Duncan saattoi pitää kiveen osunutta luotia onnenkaluna, mutta hänestä se tuntui uhoavan uhkaa.

Seuraavana päivänä he valmistautuivat koko perhe vierailulle. Rob oli luvannut hakea heidät Glen Longiin, jotta he voisivat tuoda moottoripyörän tullessaan takaisin.

Betty tunsi itsensä niin iloiseksi, että se oli melkein moitittavaa. Kotona olisi ollut yllin kyllin tekemistä, ja lisäksi rouva Morrison olisi tarvinnut häntä sota-apukomitean asioissa — mutta tässä hän vain laittautui sieväksi lähteäkseen sukuloimaan! Vaikkakin Bettyn sopiva vaatevarasto alkoi taas olla supistumassa, hän nautti silti saadessaan kiinnittää kauluksensa Alexilta kauan sitten saamallaan rintaneulalla ja laittaa päähänsä sievän turkishattunsa.

Duncan oli hiljainen. Kun he sitten olivat valmiina, Stuart ja Archie olivat jo juosseet ulos odottamaan enoa ja Betty oli Donald käsivarrellaan valmis seuraamaan heitä, Duncan tarttui häntä käsipuolesta.

-Odota vähän, hän sanoi ja vilkaisi keittiöön, jossa rouva Wallace silitti pyykkiä. -Minun pitää... kertoa sinulle jotakin... joka sinun on hyvä tietää.

-Mitä niin? Betty kysyi ja hyssytti Donaldia, joka alkoi tempoa kuumissaan hänen sylissään.

Duncan tuntui hakevan sanoja.

-Rob ei... tarkoitan, että älä odota... Hän ähkäisi tuskastuneena. -No, sanon suoraan. Rob ei ole aivan sellainen kuin ennen.

-Mitä sinä sillä tarkoitat? Don, me menemme ulos aivan kohta! Betty laski rimpuilevan pikkupojan lattialle ja tämä vaappui kohti ulko-ovea paksuissa tamineissaan.

-Sota alkaa käydä meidän kaikkien hermoihin. Duncan katsoi äkkiä Bettyä syvälle silmiin. -Toisten enemmän, toisten vähemmän. Huomasin junassa tullessamme, että Rob on... aika hiljainen. Älä vaadi häneltä mitään. Mutta jos puhut hänen kanssaan, koeta saada hänet hakemaan lomalleen jatkoa terveydellisistä syistä. Hänen appensa varmasti kirjoittaisi lääkärintodistuksen, jos Rob pyytäisi — mutta minä pelkään, ettei hän pyydä.

Betty tuijotti Duncania. Robko alkaisi menettää hermonsa? Hänen hilpeä, suulas veljensä? Se ei ollut mahdollista. Duncan keksi tuon, jotta hän ei kyselisi liikaa sodasta.

-Entä itse, hän tokaisi. -Oletko antanut Fergusin kuunnella keuhkojasi? Yskit viime yönä.

-Minun keuhkoni kyllä kestävät, Duncan ilmoitti. -Ulkomaanmatkathan tekevät niille tunnetusti hyvää. Mennään.

Rob oli hevosen kanssa jo portilla ja vanhemmat pojat hänen kyydissään, kun Betty ja Duncan tulivat ulos Donaldin kanssa. Isoveli hypähti alas syleilemään Bettyä, heitti Donaldin ilmaan ennen kuin tämä ehti edes pelästyä ja peitteli Stuartin ja Archien sitten niin, että heistä näkyi vain nenännipukat.

Betty loi Duncaniin paljonpuhuvan katseen ja kohotti kulmakarvojaan. Rob saattoi olla Duncanin mielestä hermostunut, mutta Bettyn mielestä hän oli juuri sellainen kuin aina ennenkin.

Päivä oli kirpeän kylmä mutta kaunis. Helmikuun aurinko oli noussut taivaalle synkimmän talven selättäneenä ja jakoi voittajan jalomielisyydellä kultaa ja timantteja ohuen lumikerroksen pintaan. Tie oli jäinen ja hevosen kaviot kopisivat levollista rytmiä. Duncan oli noussut kuskipukille Robin viereen, Betty peitelty Donaldin kanssa lämpimillä vällyillä. Archie oli nukahtanut oman peittonsa alle, mutta Stuartin harmaat silmät loistivat seikkailun jännitystä.

Bettyn ajatukset vaeltelivat laiskasti aihepiiristä toiseen. Hän iloitsi kirjeestä, jonka posti oli tuonut Davyltä sinä aamuna, muistutti itseään kirjoittamaan sota-apukomitean viimeisimmän pöytäkirjan puhtaaksi heti kotiin palattuaan, mietiskeli, mitä lasten vaatteita saattaisi lähettää pakolaisavulle (jospa vain pikkuinen olisi nyt tyttö, ettei sen tarvitsisi enää käyttää samoja nuttuja kolmen veljensä jälkeen!), pohti lähes valmiin kertomuksensa loppuratkaisua ja sunnuntain päivällistä. Sunnuntain jälkeen Rob ja Duncan lähtisivät — ei, sitä hän ei ajattelisi!

Betty ravisti päätään kuin karkottaakseen kiusallisen ampiaisen ja koetti palata tyytyväiseen, levolliseen mietiskelyynsä. Samassa hän kuitenkin havahtui hiljaisuuteen. Stuartkin oli sulkenut silmänsä ja hengitti tasaisesti, ja vaikka Donald oli valveilla, hän leikki liian keskittyneesti äitinsä takinnapilla huomatakseen esitellä oppimiaan sanoja. Oli jo kyllin outoa, että lapset olivat niin hiljaa — mutta samassa Betty tajusi, etteivät Duncan ja Rob sen paremmin puhuneet mitään.

He tulevat sodasta, Betty muistutti itselleen. Sodassa on varmasti kova meteli, joten ei ole ihme, että he halusivat vähän rauhaa ja hiljaisuutta. Hän sulki itsepintaisesti mielensä niiltä sanoilta, jotka Duncan oli lähtiessä lausunut. Rob ei useinkaan ollut näin hiljaa, joten hänen piti olla siitä kiitollinen, niin usein kuin hän oli veljensä suunsoittoon kyllästynyt!

Samassa he jo olivat Glen Longissa. Betty oli ilman muuta olettanut, että he menisivät Kuusikukkulalle, ja hämmästyi Robin ajaessa Sellorin talolle.

-Minä luulin... hän aloitti. He kävivät nykyään harvoin kylässä, ja Betty olisi hyvin mielellään mennyt lapsuudenkotiinsa.

-Äiti halusi kestitä meitä kaikkia, Rob sanoi ja hyppäsi alas kuskipukilta. -Anna ja lapset ovat jo täällä.

Sellorin talo, joka olisi kokonaisuudessaan mahtunut suurin piirtein Kuusikukkulan salin, ruokasalin ja keittiön sisälle, oli tavallisesta arkipäivästä huolimatta tungokseen asti täynnä väkeä. Lapset juoksivat ympäriinsä, aikuiset joivat teekupillisen toisensa jälkeen, ja sukulaisia ja tuttavia piipahti tämän tuosta käymään nähdäkseen Robin ja Duncanin ja kertoakseen omien rakkaidensa kuulumisia.

Betty keskusteli pitkään Amy- ja Kate-serkkujensa kanssa, kuuli Frank-serkun haavoittuneen — ”se on aivan vaaratonta”, rauhoitteli Walter-eno, mihin Meg-täti tiuskaisi, ettei se nyt niin vaaratonta ollut — ja Ewan-serkun menestyvän sotakirjeenvaihtajana jossakin Pariisin lähellä — ”kirjoittaa enimmäkseen läpiä päähänsä, uskon minä”, tokaisi Walter-eno, mihin Meg-täti tiuskaisi, että hän haluaisi nähdä, tunnistaisiko Walter uutissähkettä, vaikka istuisi sellaisen päällä.

Jossakin vaiheessa Bettyllä oli asiaa Duncanille, mutta hän ei löytänyt tätä.

-He lähtivät käymään Belleillä, Duncan ja Napier, sanoi äiti, joka lennätti likaisia kuppeja kohti keittiötä. -Duncan sanoi, että hänellä on sinne jotakin asiaa.

-Mitä ihmeen asiaa? Betty kysyi ällistyneenä.

-En minä tiedä mistä he Napierin kanssa puhuivat, mutta sinä voit odottaessasi viedä nämä pöytään. Äiti ojensi Bettylle tarjottimellisen puhtaita astioita.

Betty vilkaisi silloin tällöin Robia. Tämä istui sohvassa toisella polvellaan Cameron, toisella molemmat kaksoset ja Alan kapuamassa jonnekin niskaansa huolimatta Rozin isosiskomaisista nuhteista. Veli oli joutuvinaan aivan kaksinkerroin Alanin painon alla, mikä sai pienemmät lapset kiljumaan riemusta. Anna kulki ympäri auttaen tarjoilussa ja näyttäen niin levolliselta ja rauhalliselta kuin ainakin nainen, jonka koko perhe on turvallisesti kotona. Ei, kyllä Duncan oli puhunut omiaan — Robilla ei ollut mitään ongelmia!

Samassa ulko-ovesta tulvahti sisään pakkasilmaa ja kuului jalkojen töminää. Lisää vieraita, Betty ajatteli ja aikoi mennä kysymään äidiltään, oliko jossakin vielä puhtaita kuppeja, kun hän kuuli Stuartin ja Archien huutavan. Vaikka huuto oli riemukas, Betty kääntyi automaattisesti eteistä kohti.

-Äiti! Äiti! Stuart syöksyi häntä kohti, tarttui hänen käteensä ja lähti riepottamaan häntä nopeammin eteenpäin. -Äiti, tule katsomaan! Isä sanoi, että me saamme viedä sen kotiin!

-Varovasti, lapsi kulta, älä vain kaada äitiäsi, Annie sanoi nauraen ja tarttui Bettyn toiseen käteen pitääkseen tämän pystyssä. -Voi sentään, Napier puhui siitä — mutta en ajatellut, että hän veisi Duncanin hakemaan sitä!

-Mitä ihmettä... Betty sopersi.

Samassa he olivat talon pikkuriikkisessä eteisessä, joka oli nyt niin täynnä väkeä, että siellä mahtui tuskin liikahtamaan. Lapset talon kaikilta kulmilta olivat aivan kuin näkymättömien lankojen vetäminä tunkeutuneet paikalle, sillä Napier MacPherson ja Duncan olivat palanneet, ja jälkimmäisellä oli käsivarrellaan — nuori koira.

-Herra varjele, Betty puuskahti. -Mikä tuo on!

-Äiti, sehän on hauva! huudahti Archie selvästi häveten äitinsä suurta tyhmyyttä.

-Isä sanoi, että se on meidän, jatkoi Stuart päättäväisellä äänellä, joka oli jo Koivurannassa opittu tuntemaan ”Prinssin määräyksenä”.

Bettyltä oli vähällä lipsahtaa, että Duncan ilmeisesti luuli hänen kärsivän työn puutteesta, mutta hän sai olluksi hiljaa. Tuomari Stewart veti lapsenlapsiaan sen verran sivuun, että Duncan sai laskettua koiran lattialle. Se istuutui sievästi takakäpäliensä varaan, heilutti häntäänsä ja ojensi sitten toisen etutassunsa kohti Bettyä.

Kaikki räjähtivät nauramaan, eikä Bettykään voinut olla hymyilemättä.

-Ei se ole niin pieni kuin miltä se näyttää, Duncan sanoi. -Arthur Bellin mukaan se on jo hyvänlainen vahtikoira.

-Mutta miksi...

-Duncan arveli, ettei sinusta ole oikein mukavaa olla yksin lasten kanssa talossanne, kun hän on poissa, Napier sanoi sillä lempeällä papinäänellä, jolla hän oli vuosien mittaan saanut soviteltua lukuisat seurakunnalliset ristiriidat. -Hän sanoi, että tarvitsisit hyvän vahtikoiran, ja silloin minä muistin, että Belleillä on vielä yksi Millien viimekeväisistä pennuista. Millie on oikea koiravalio, sehän ajoi toissa talvena lammasvarkaat ladon katolle ja pidätteli niitä siellä niin kauan, että Arthur ja Joe ehtivät paikalle.

-Katso nyt äiti, se antaa kättä! Stuart nyki Bettyä hameenhelmasta. -Sinun pitää kätellä sitä!

Päätään puistellen Betty kumartui ja tarttui koiraa tassusta. Eläin laittoi päänsä kallelleen ja yhtäkkiä Bettystä tuntui, että se iski silmää. Hän ei ollut koskaan pitänyt erityisemmin koirista, pikemminkin pelännyt niitä, sillä Kuusikukkulalla ei ollut koiraa koko hänen lapsuusaikanaan. Mutta tämä mustavalkea otus oli jotenkin niin veitikkamainen ja silti jollakin tapaa turvallinen, että hän ei voinut olla vihainen Duncanin päähänpistosta.

-Jos koira nukkuu alakerrassa, se varoittaa kyllä kaikista mahdollisista vaaroista, Duncan sanoi. -Ja tarvittaessa puolustaakin sinua, vaikka hartaasti toivon, ettei sille ole tarvetta.

-Mutta entä Ystävä? Betty sanoi. -Laitatko sinä kissan ulos pakkaseen koiran tieltä?

-Bellien koirat ovat tottuneet kissoihin, Napier vakuutti, aivan kuin joku olisi valinnut hänet puhemieheksi koiran ja Bettyn välille. -Ja mitä minä olen teidän Ystäväänne nähnyt, se ei ole arkalasta kotoisin.

Niin kävi, että kun kotiinlähdön aika joutui, lastattiin moottoripyörän sivuvaunuun Bettyn ja poikien lisäksi myös koira — vaikka Stuart oli aivan varma, että se olisi ollut kyllin viisas juostakseen perässä uuteen kotiinsa. Betty käski Stuartia ja Archieta miettimään matkan aikana koiralle sopivaa nimeä ja oli iloinen siitä, että Donald oli nukahtanut eikä vaistonnut hänen hermostuneisuuttaan. Hän ei vieläkään pitänyt moottoripyörästä, ei, vaikka kotimatka taittui nyt puolessa siitä ajasta mikä oli kulunut hevoskyydillä.

Heidän saapuessaan kotiin Mary Smith oli jo sulkenut kaupan ja lähtenyt kotiinsa, mutta Ruth viipyi yhä toimistossa. Sen sijaan rouva Wallace päättänyt siivouksen, johon oli antautunut suurella ponnella saatuaan perheen ulos talosta.

Kun hän tajusi, mikä nelijalkainen olio tassutteli sisään kotiin palaavien mukana, Betty pelkäsi vähän aikaa kotiapulaisensa saavan sydänkohtauksen.

-Koira! pärskähti rouva Wallace. -Mitä se täällä tekee!

-Se asuu meillä, ilmoitti Stuart. -Sen nimi on Rob Roy.

-Ei ole, vaan Peter Pan, tiuskaisi Archie.

Sinä aikana, jonka pojat kuluttivat puolustamalla kumpikin omaa nimivalintaansa — Bettyä huvitti se, että molemmat olivat valinneet lempihahmonsa niistä monista kirjoista, joita heille pienestä pitäen oli luettu — Duncan tuli sisään ja heittäytyi rouva Wallacen armeliaisuuden varaan.

Ja koska ”kauppias on tullut sodasta ja tietää miten asiat ovat”, rouva Wallace huokasi raskaasti, mutta lähti etsimään vanhaa mattoa koiran makuusijaksi ja kulhoa sille ruoka-astiaksi.

Ystävä-kissa, joka oli tapansa mukaan livahtanut nukkumaan Ruthin huoneeseen, tassutteli keittiöön kuullessaan laumansa kotiutuneen. Sitten sen turkki pörhistyi, häntä singahti piikkisuoraksi ja se päästi pahan sihinän.

-Ei taa! huusi Donald. -Havva kiltti!

Ystävä köyristi selkäänsä ja sihahti uudelleen. Silloin koira, joka oli istuutunut käskystä keittiön ovensuuhun, nousi ja tuli kissan luo. Se laittoi häntänsä koipien väliin ja painoi päänsä alas.

-Siinä sinulla on vahtikoira, Betty puuskahti. -Se alistuu kissalle!

-Höpsis, Duncan sanoi, kun Ystävä perääntyi pari askelta, mutta näytti hiukan uteliaalta. -Se huijaa. Arthur Bell sanoi, että Millie — pennun emo siis — tekee aina noin uudelle kissalle. Kissa luulee olevansa johtaja ja jättää koiran rauhaan.

-Katsokaakin etteivät ne ala jahdata toisiaan ja pudotella tavaroita, tokaisi rouva Wallace ja mätkäytti maton eteisen nurkkaan. -Olen juuri pyyhkinyt pölyt joka paikasta. No, mikä tuon pedon nimi nyt sitten on?

-Äiti saa päättää, Duncan sanoi nopeasti, kun pikkupojat avasivat suunsa aloittaakseen kiistansa uudestaan. -Se on äidin vahtikoira.

Betty mietti hetken, sitten hän vilkaisi Duncania kujeellisesti.

-Lancelot, hän sanoi.

-Lancelot! puuskahti rouva Wallace. -Mikä koiran nimi se nyt on? Eihän se vain ole saksalainen? Pois minusta se, että näkisin saksalaisissa mitään hyvää, mutta jos kauppias nyt halusi kerran välttämättä vahdin, niin olisitte hankkinut edes saksanpaimenkoiran...

Mutta Duncan ei kuunnellut. Hän hymyili Bettylle, ja silmänräpäyksen ajan he kumpikin ajattelivat menneitä vuosia ja muuatta ritaria, joka oli ollut niin uskollinen piirityksessään, että oli lopulta saanut kuningattarensa.

-Lancelot on hyvä nimi, hän ilmoitti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti