maanantai 20. lokakuuta 2014

15. Valkea siipi, musta siipi

 
Seuraavaa maanantaiaamua Betty ei myöhemmin halunnut muistella. Hänestä tuntui, että jos vielä kerrankin joutuisi jättämään hyvästit jollekulle, joka lähti ”meren yli”, hänen sydämensä halkeaisi. Pahinta oli se, ettei surua, pelkoa ja ikävää saanut näyttää: ei Duncanin ja Robin tähden, ei lasten tähden. Oli hyvästeltävä reippaasti ja iloisesti.

Illalla pikkupoikien vihdoin nukahdettua levottoman ja kiukuttelevaisen päivän jälkeen Betty istui teekupin kanssa keittiön pöydän ääressä. Hän silitteli hajamielisesti Ystävän silkkistä turkkia, sillä kissa oli asettunut hänen syliinsä — ei tosin normaaliin lempeään tapaansa, vaan luoden samalla Lancelotiin katseen, joka kertoi tuhatta sanaa enemmän eläinten arvojärjestyksestä.

Mutta Lancelot ei ollut nujerrettavissa, siihen se todellakin oli liian viisas. Se antoi Ystävän pitää paikkansa Bettyn polvella, asettui emäntänsä jalkoihin ja laski päänsä tassujen varaan. Alhaisesta asemastaan se katsoi Bettyyn lempeästi kuin sanoen: ”Olen pahoillani, että olen koira, mutta koetan siitä huolimatta tehdä kaikkeni, että sinun olisi parempi olla.”

Ja jollakin kummallisella tavalla juuri Lancelot auttoi Bettyn sen talven yli. Kun saksalaiset sukellusveneet muodostivat tukahduttavan muurin Brittein saarten ja Manner-Euroopan välille, kun tiedot yhä laajentuvista taisteluista ja karmaisevat tarinat vihollisen käyttämästä kaasusta ja liekinheittäjistä saivat kotirintaman vapisemaan, Lancelot osoittautui ritarillisen nimensä veroiseksi.

Vaikka se oli vasta nuori koira, joskin hyvää sukua ja Bellin tilalla erinomaisesti koulutettu, siinä oli uskomatonta viisautta. Se ei milloinkaan koettanut astua Ystävä-kissan tielle, vaan väistyi aina kunnioittavasti — jopa niin, että välillä peräti rouva Wallacekin nauroi Ystävän hämmentyneelle ilmeelle, kun kissa ei saanutkaan sähinälleen vastakaikua. Lancelot antoi aina Ystävän ottaa ensimmäisenä paikkansa talonväen lähellä, mutta pysytteli itse vain kädenmitan päässä valppaana ja valmiina puolustukseen. Sen uskolliset silmät tuntuivat lohduttavan Bettyä silloinkin, kun uutiset rintamalta saivat hänet huolesta suunniltaan.

Päivisin Lancelot vaelteli valtakunnassaan. Se tunnettiin pian myös kaupan puolella, jonne Ystävä ei koskaan uskaltautunut, samoin kuin naapuritaloissa. Öisin koiran makuupaikka oli eteisessä rappusten juurella, josta se sai pitää silmällä koko taloa.

Eräänä yönä Betty heräsi siihen, että Lancelot haukahteli — ei uhkaavasti, ei pelästyneesti, vaan ikään kuin nuhdellen. Kun hän kiiruhti makuuhuoneessa, hän näki rappusissa Donaldin. Poikaa oli ankarasti kielletty kulkemasta portaissa yksin, aivan kuten hänen veljiään aikoinaan, mistä johtuen houkutus portaikkoon kävi joskus ylitsepääsemättömäksi.

Nyt Donald oli keinotellut itsensä vuoteestaan ja aikonut lähteä seikkailemaan alakertaan, mutta kohdannut vahvempansa. Lancelot oli jättänyt makuusijansa ja kunnon paimenkoirana ohjasi nyt laumasta eksynyttä karitsaa lempeästi haukahdellen ja kuonollaan tönien porras kerrallaan takaisin ylös. Se itse seisoi edessä, niin ettei Donald olisi päässyt putoamaan, vaikka pienten käsien ote kaiteen pystypuista olisikin irronnut.

Saatuaan kuopuksensa takaisin vuoteeseen ja uudelleen unten maille Betty meni keittiöön ja antoi makkaraa Lancelotille — ja hiukan myös Ystävälle, joka ilmaantui haukotellen paikalle epäilemättä närkästyneenä siitä, että emäntä sen selän takana hemmotteli tuota otusta noin häpeämättömästi.

Tämän jälkeen Betty otti kaikki Lancelotin tekemiset todesta. Eräänä kirkkaana maaliskuun alun päivänä hän nosti päänsä sukanparsimuksestaan ja näki koiran seisovan olohuoneen ovella hiljaa vingahdellen.

-Mitä nyt, Lance? hän kysyi.

-Se tahtoo vain kananpoikaa, ilmoitti lounasta laittava rouva Wallace keittiöstä. -Mokoma ahmatti, nuoli kissan maitolautasen heti kun silmä vältti!

Betty naurahti itsekseen, sillä hän oli jo huomannut Lancelotin pienet konstit härnätä Ystävää. Mutta nyt koiralla eivät olleet kujeet mielessä. Se vingahti taas, hypähti eteisen puolelle, vilkaisi Bettyä ja palasi takaisin kynnykselle, kun tämä ei seurannut.

-Mitä sinä tahdot? Betty kysyi, laittoi parsimuksen syrjään ja meni taputtamaan koiran lujaa päätä.

Lancelot riemastui, kun emäntä vihdoinkin ymmärsi tulla perässä. Se juoksi ulko-ovelle ja hyppi kahvaa vasten.

-Älkää päästäkö sitä ulos, oli vähiltä ettei konstaapeli Lowry ajanut pyörällään siihen pahki eilen, kun tuo elukka ryntäsi suoraan kadulle, kuului keittiöstä rouva Wallacen ääni.

Lancelotilla ei ollut mitään aikomusta pyrkiä kadulle. Se istahti verannan rappusille, katsoi naapuritaloon ja sitten Bettyyn ja vingahti taas.

Betty pysähtyi ja nojautui verannan kaiteeseen. Kevät oli tulossa, puutarhassa oli suuria mustia pälvipaikkoja, joissa Stuart ja Archie parhaillaan suurella riemulla kahlasivat saappaineen. Taivas oli kirkas kuin emalikoru, ja vanhat koivut tuntuivat venyttelevän ja haukottelevan kuten Ystävä makean unen jälkeen. Äkkiä Betty tunsi Donaldin pehmeät kädet helmoissaan. Poika oli seurannut häntä ulos toivoen, että saisi liittyä veljien leikkiin.

Kaikki oli siis hyvin kotipihassa, eikä Lancelot hätääntyneeltä vaikuttanutkaan. Mutta jotakin asiaa sillä oli.

-Minä en nyt ymmärrä sinua, Betty sanoi.

-Vuf, sanoi Lancelot, lipaisi kielellään Bettyn kättä ja kääntyi taas tuijottamaan Gordonin taloon päin.

Ja silloin Betty alkoi aavistaa. Alice oli jo parin viikon ajan ollut poissa kaikista yhteisistä riennoista — vaikka hän puhelimitse jakelikin määräyksiään Punaiseen Ristiin kuin mikäkin haavoittunut kenraali, kuten rouva Dunn oli takanapäin mutissut. Fergusin Humber oli seissyt talon edessä liikkumatta eilisestä alkaen, kuten kaikesta teknisestä paljon pitävä Donald oli aamiaisella huomauttanut: ”auto paikka!”

-Voi, Betty mutisi, tarttui Donaldin käteen ja silitti toisella kädellään Lancelotia, -voi, hyvä Jumala, anna kaiken mennä hyvin!

Samassa hän näki, miten talon yläkerran ikkunassa verhot heilahtivat, aivan kuin siitä ohi olisi kiivaasti kuljettu. Betty tiesi, että se oli makuuhuoneen ikkuna, ja hän hengähti syvään. Rakas Alice, kunpa vain..!

-Toivottavasti poika ei saa keuhkokuumetta, kun annoitte hänen olla ulkona ilman päällysvaatteita, mutisi rouva Wallace, kun Betty talutti Donaldin sisään jättäen Lancelotin ulos Stuartin ja Archien vahdiksi. -No, joko tohtorinnan aika on?

Betty ei voinut olla nauramatta. Rouva Wallacella oli yhtä tarkka vainu kuin Lancelotilla!

-Oletan näin, hän sanoi. -Toivottavasti jo iltaan mennessä kuulemme hyviä uutisia.

Niin kävikin. He olivat juuri asettumassa teepöytään, kun ovi kävi. Sisään astui tohtori MacDonald, kokenut lääkäri, joka oli saattanut maailmaan kymmenittäin lapsia Fort Williamissa ja sen lähiympäristössä, mutta joka näytti nyt yhtä hämmentyneeltä ja ujolta kuin kuka tahansa tuore isä.

-No? sanoivat Betty ja Mary Smith yhteen ääneen.

-Se on tyttö, Fergus sanoi pyöritellen hattua kädessään. -Alice pyysi sanomaan teille terveisiä.

-Onnea! huudahti Betty.

-Menikö kaikki hyvin? kysyi Mary arastellen.

Fergus nyökkäsi.

-Onneksi sisar Ruskin oli paikalla, hän tunnusti nolona. -Pelkäänpä — pelkäänpä, että minun ammatillinen rauhallisuuteni rakoili melkoisesti.

-Se oli sinulle aivan oikein, Betty sanoi vahingoniloisesti. -Muistaakseni sinä olet joskus nauranut Duncanille, kun…

-Rakas rouva Fleming, kätilö Ruskinissa on puolensa, mutta te puhutte nyt sentään tohtorille, rouva Wallace muistutti. Samalla hän nousi hakemaan puhdasta pyyhettä, johon kääri suuren palasen leipomaansa sokerikakkua. -Viekää tämä rouvalle, tohtori, hän tarvitsee nyt vahvistusta.

Fergus MacDonald katosi kakkupaloineen, ja teenjuontia jatkettiin hilpeän innostuksen vallassa. Lancelot, joka lepäsi lieden edustalla pää käpälissä, tuntui välillä luovan Bettyyn ”mitäs minä sanoin” -katseen.

Fanny MacDonaldista tulikin valonsäde koko naapuruston kevääseen. Pieni kaunotar oli perinyt äitinsä viehättävät piirteet ja isänsä mustan tukan ja silmät, joiden kirkkaus tuntui loistavan kilpaa auringon kanssa. Suuressa talossa, joka oli niin monta vuotta ollut hiljainen ja suljettu kuin hauta, oli äkkiä aivan uudenlainen elämän tuntu, aivan kuin enkelin valkea siipi olisi pyyhkäissyt huolet pois sieltä ja koko maailmasta. Vanhempi Stevensonin neideistä kuului väittäneen aivan tosissaan, että jopa liittoutuneiden läpimurto Artois’ssa johtui ”tuon siunatun lapsen olemassaolosta”.

-Eikö se ole aivan käsittämätöntä, huokasi Alice MacDonald, kun he kiirastorstai-iltapäivänä istuivat Bettyn kanssa Gordonin talon suurella kuistilla nauttien pehmeästä kevättuulesta. Ikkuna oli auki, jotta Alice saattaisi kuulla, mikäli Fanny heräisi korissaan arkihuoneessa. -Että hän voi olla niin täydellinen!

Betty nauroi.

-Kun Stuart syntyi, muistan ihmetelleeni, että hän oli niin valmis korvia myöten — ja Fergus tokaisi, että toivottavasti en kuvitellut lasten syntyvän ilman korvia ja niiden kasvavan paikoilleen myöhemmin…

Alice hymyili tavalla, joka toi ihmeellistä valoa hänen kasvoilleen.

-Fergus parka! Ellen tietäisi, että hän osaa olla äärimmäisen rauhallinen ja taitava muualla kuin oman perheensä parissa, saattaisin huolestua Fort Williamin äitien puolesta. Mutta onneksi Isabel Ruskin piti päänsä kylmänä.

Ystävättäret istuivat hetken aivan vaiti, nauttien kevään tuoksuista ja siitä petollisesta huolettomuudesta, jonka tällainen levon hetki toi heidän elämäänsä. Sitten Alice huoahti vähän, aivan kuin olisi pakottanut itsensä todellisuuteen.

-Tuleeko Ruth tänään? hän kysyi.

-Tulee. Hän olisi voinut tulla jo alkuviikosta, Naisopistossa on pitkä pääsiäisloma, mutta hän on suorittanut joitakin ylimääräisiä kokeita. Yritän pitää hänet kotona koko ensi viikon, ellei hän väen vängällä halua sännätä takaisin lukujensa pariin.

-Entä — ensi syksynä? Alice tiedusteli varovasti.

Betty kohautti olkapäitään.

-Jos hän tahtoo pyrkiä Lontooseen teatterikouluun, en minä voi sitä estää.

-Ehkä sota on ohi siihen mennessä? Alice ehdotti toiveikkaana, mutta Betty vain naurahti uupuneesti.

-Eikö ole pelottavaa, mihin kaikkeen ihminen tottuu, hän sanoi hiljaa. -Duncanin mukaan jopa rintamalla oloon tottuu. Mutta nyt minun pitää mennä, lupasin käydä sota-apukomitean asioissa pappilassa ennen kuin lähden asemalle.

Kun iltajuna pysähtyi Fort Williamin asemalla, siitä jäi vain muutama matkustaja. Rose aikoi viettää pääsiäisen Edinburghissa, koska Charlie oli joka tapauksessa poissa, joten Ruth oli matkustanut yksin. Nyt hän hypähti asemalaiturille pitkänä ja solakkana, liikkeissään sitä notkeutta ja viehätystä, joka jollakin oudolla tavalla toi aina Bettyn mieleen paljasjalkaisen tyttöraasun Claymuirin kansakoulusta.

-Älä luulekaan, Ruth sanoi nauraen, kun Betty aikoi tervehdysten jälkeen tarttua tämän pieneen matkalaukkuun. -Sinä et kanna yhtään mitään! Tietäisitpä, millaiset nuhteet sain Duncanin kirjeessä hänen lomansa jälkeen, kun en ollut kertonut hänelle tilastasi. Eihän minun mieleenikään tullut, ettet sinä ollut sitä tehnyt!

Betty ei edes yrittänyt selittää tekemättä jättämisiään, vaan työnsi kätensä Ruthin kainaloon ja kyseli Edinburghin kuulumisia.

-Jotenkin minä kuvittelin, että siellä on kaikki kuten ennen, Ruth sanoi haikeasti, kun he kävelivät halki hiljentyneen kaupungin. -Eikö se ole typerää, aivan kuin sota koskisi vain Fort Williamia! Mutta eihän se ole niin… Voitko sinä käsittää, että Naisopistollakin on hiekkasäkkejä seinänvierillä ja liimapaperia ikkunoissa. Ja rouva Cochrane olisi halunnut meidän hankkivan kaasunaamarit mukana kuljetettaviksi!

Sitten Ruth kertoi Duncanin perheen kuulumiset, sillä Elsie-täti kutsui hänet ja Rosen uskollisesti  sunnuntaipäivälliselle.

-Vanha rouva alkaa olla heikossa kunnossa, Ruth sanoi hiljaa, sillä hän tiesi, miten läheinen Betty oli Duncanin isoäidin kanssa. -Vaikka hän kutookin yhä sukkia armeijalle. 

-Entä Madeleine Fraser, oletko tavannut häntä? Betty tiedusteli.

Ruth näytti yhtäkkiä vähän epäröivältä.

-Te olette varmaankin kirjoitelleet, hän sanoi arasti.

-Aika vähän — minun kirjeenkirjoitusaikani kuluu poikien muistamisessa. En ole tainnut kuulla Mallystä mitään joulukortin jälkeen.

Ruth käveli vähän aikaa vaieten, sitten hän vilkaisi ympärilleen kuin peläten salakuuntelijoita ja sanoi hiljaa:

-Nanny kertoi, että… Madeleinella on aika epämääräinen maine nykyään.

-Mitä sinä tarkoitat? Betty pysähtyi, sitten hän naurahti. -Ainahan Mallyn maine on ollut epämääräinen! Onko hän taas kahlinnut itsensä Holyroodin porttiin saadakseen huomiota naisasialle?

Ruth haki sanoja.

-Nannyn mukaan Madeleine… on mukana… rauhanliikkeessä.

Betty pysähtyi uudelleen.

-Tarkoitatko sinä, että Mally on… hän kuiskasi.

-Puhutaan yleisesti, että hän on pasifisti. Ruth nyökkäsi.

Betty sulki hetkeksi silmänsä. Äkkiä hän näki Mallyn mielessään sellaisena kuin tämä oli vieraillut Ruususen linnassa viime kesänä, ennen sodan alkua. Tukka miesmäisesti leikattuna, yllään housuhame, silmät palaen hän oli puhunut rauhan merkityksestä — eikä Betty ollut ymmärtänyt miksi, sillä hehän elivät rauhassa.

-Miten yleisesti? hän kysyi.

Ruth kohautti olkapäitään.

-Hän on yhä työssä Nykyajan naisessa, ja se on tietysti hyvä merkki… Suffragettiliikehän toimii enimmäkseen sotaponnistusten eteen, joten eivät ne pitäisi häntä siellä, jos tilanne olisi oikein vakava. Mutta John-setä sanoi, että Madeleine on poliisin listoilla. Hänen tekemisiään seurataan, eikä hän kai saa matkustaa kaupungista.

Betty puisti päätään itsekseen ja päätti olla edes miettimättä, mitä Elsie-täti mahtoi ajatella miniästään, jolla oli tällaisia ystävättäriä.

-Rauha, hän sanoi ja puristi Ruthia tiukemmin käsivarresta. -Mitä me sen enempää kaipaamme kuin rauhaa! Ja sitten kun joku tekee jotakin sen eteen, me laitamme hänet poliisiseurantaan.

-Betty! Ruth puuskahti järkyttyneenä.

-Ei, en minä aio sabotoida sotatoimiamme enkä käydä salaisia neuvotteluja saksalaisten kanssa, Betty sanoi. -Kunhan ajattelen ääneen. Mally parka, alan miettiä, johtuuko hänen hiljaisuutensa kirjoittamattomuudesta vai siitä, etteivät hänen kirjeensä koskaan lähde postikonttorista…

He olivat kotikadun kulmassa, Koivuranta näkyi jo. Stevensonin neitien talossa oli ikkunat pesty ja vaihdettu paksujen talviverhojen sijaan kevyemmät uutimet pääsiäisen kunniaksi, ja Gordonin talon suuressa puutarhassa olivat jo monet kevätkukat auki. Smithin talon etuportaat oli laastu ja Mary oli asettanut ylärapulle suureen ruukkuun oksia, joissa silmut olivat aavistettavissa.

-On niin ihana tulla kotiin, Ruth yhtäkkiä kuiskasi ja pysähtyi katselemaan pikkukadun levollisuutta.

Bettyn sydän hypähti yhä ilosta joka kerta, kun Ruth käytti Koivurannasta nimitystä ”koti”.

-Sinun ei siis ollut… vaikea tulla? Betty kysyi hiljaa.

Ruthin vihreät silmät tummuivat kuin meri auringon mennessä pilveen.

-Alistair vaatii minulta ratkaisua, hän sanoi hiljaa. -Minä päätin, etten voi enää kiduttaa häntä, se ei olisi oikein. Kirjoitin, etten voi sitoutua häneen. Etten — etten välitä hänestä tarpeeksi.

-Oletko sinä varma? Betty melkein kuiskasi. -Onko joku muu, josta…

-Ei, ei ole! Ruth puisti päätään kiivaasti. -Minä vain tiedän, etten voisi — en voisi edes kuvitella — Betty, ymmärräthän sinä!

Ruth käännähti äkkiä, laski laukkunsa ja tarttui molemmin käsin Bettyn käsiin.

-Minä rakastan kotia, minä rakastan Fort Williamia, mutta jäädä tänne, muuttaa Dunnin tilalle, Kirsty-tädin silmälläpidon alle — minä tukehtuisin! Olen koettanut miettiä asiaa puolelta toiselle, olen koettanut kuunnella tunteitani. Ajattelin, että jos pitäisin Alistairista tarpeeksi, olisin valmis uhrauksiin — mutta en ole! Kyllä minä pidän hänestä, minä en vain… minä en vain voi kuvitella… Ja Betty, kun olin kirjoittanut hänelle siitä, olin niin helpottunut, aivan kuten päältäni olisi nostettu vuosien kahleet! Onko se väärin? Teinkö minä väärin?

-Miten ihmeessä sinä olisit voinut tehdä väärin, jos teit niin kuin sydämesi sanoo, Betty vastasi hiljaa. Hän oli kiitollinen Ruthin lujista nuorista käsistä, sillä hänen polviaan heikotti. -En ole tahtonut ohjata sinun päätöksiäsi, mutta… olen rukoillut, ettet sitoisi itseäsi, et Alistairiin. Hän on hyvä poika, erinomainen poika, mutta…

-Niin, Ruth kuiskasi, -mutta! Miten ylpeä minä olin kouluaikana, kun hän tahtoi alkaa kulkea kanssani, miten hauskaa meillä on ollut yhdessä näinä vuosina! Mutta sittenkin… Betty, hän on aina ollut niin jalat turpeessa, kirjaimellisesti. Hän ei koskaan, missään tilanteessa ole kertonut haaveilevansa mistään suuresta!

-Siitä sinä et voi häntä moittia, Betty huomautti lempeästi. -Ellei olisi ihmisiä, jotka pitävät jalkansa turpeessa, ei teillä seikkailijoilla olisi mahdollisuutta nousta lentoon. Mutta kyllä, ymmärrän mitä tarkoitat, ja olen siitä kiitollinen. Sinä tarvitset jonkun, joka uskaltaa hypätä.

-Minä sain Alistairilta vastauksen pari päivää sitten, Ruth jatkoi, ja hänen äänensä värähti. -Voi Betty, kunpa olisin vähän odottanut, sillä hän pääsee lomalle aivan pian — minun olisi pitänyt odottaa, että hän tulee käymään kotona, puhua hänelle kasvotusten — sillä siellä hän tarvitsisi kaiken toivon ja rohkaisun! Nyt hän oli niin katkera… niin katkera… voi Betty!

-Ei se ole sinun syytäsi, Betty sanoi lujasti. -Sinä teit oikein, kun toimit rehellisesti. Hän pääsee siitä kyllä yli. Hän saattaa olla hapan pitkään, mutta hän pääsee siitä yli. Voin vakuuttaa — omasta kokemuksestani.

Ruth huokasi syvään, tarttui taas laukkuunsa ja pujotti kätensä Bettyn kainaloon.

-Kerro minulle Lancelotista, hän sanoi haluten selvästi vaihtaa puheenaihetta, ennen kuin he ehtisivät kotiin. -Tuleekohan Ystävä kovin mustasukkaiseksi, jos taputtelen sitä?

Harmittomista kotiasioista rupatellen he saapuivat Koivurannan portille ja astuivat polulle. Rouva Wallace oli luvannut laittaa juhlaillallisen Ruthia varten, ja Alice oli sanonut, että Fannya saisi käydä vielä sen jälkeen kurkistamassa, vaikka vauvan nukkumaanmenoaika olisi jo mennytkin.

-Kas, meillähän on vieraita! Betty huudahti, kun he tulivat pihaan ja puutarhapöydän äärestä nousi kolme nuorta hahmoa. Ewan Irvinen tyhjänä roikkuva takinhiha sai Bettyn yhä vavahtamaan, mutta hän koetti päättäväisesti olla näyttämättä järkytystään. Ewanin jäljellä olevaa kättä piteli Flora Aiken ja heidän vierellään seisoi Bobby Cameron.

Ruthilta pääsi äännähdys. Silmänräpäyksessä Bettykin tajusi, etteivät vanhat ystävät olleet tulleet vain tervehtimään lomalle tulijaa. Nyt oli kyse jostakin muusta, sen kertoivat vakavat ilmeet, Bobbyn ja Floran itkuiset silmät ja Ewanin yhteen puristetut huulet.

-Eikö rouva Wallace ole pyytänyt teitä sisään? Betty kysyi toivoen ja rukoillen mielessään, että tämä olisi sittenkin tavallinen vierailu.

-On kyllä, rouva Fleming, Ewan sanoi kireällä äänellä. -Mutta me… me odotimme mieluummin täällä.

Flora ja Bobby katsoivat toisiinsa, sitten he katsoivat Ewaniin, joka ei näyttänyt osaavan jatkaa puhetta.

Eikä hänen tarvinnutkaan. Ruth laski maahan laukkunsa, irrotti kätensä Bettyn käsipuolesta ja astui askeleen eteenpäin.

-Se on Alistair, eikö niin? hän kysyi äänellä, joka oli yhtä selkeä ja kirkas kuin näyttämöllä.

-Ypresissä, Ewan äänsi nimen väärin kuin ainakin ylämaalaispoika, joka ei olisi koskaan kuullutkaan tuollaisesta belgialaisesta paikkakunnasta, elleivät suuremmat voimat olisi kääntäneet koko maailmaa ylösalaisin.

Bettystä tuntui, kuin ilta-auringon valo olisi sammunut, kuin musta korpinsiipi olisi pyyhkäissyt koko tienoon yli.

-Ruth? Bobby kuiskasi ja astui lähemmäksi tarttuakseen ystävättäreensä, ollakseen tälle tueksi.

Mutta Ruth ojensi kätensä torjuen, hypähti taaksepäin, katsahti ympärilleen vauhkona kuin olisi äkkiä joutunut petojen keskuuteen — ja sitten hän juoksi, halki puutarhan, ulos järvenpuoleisesta portista, rantatielle. Vain silmänräpäys, ja hän oli kadonnut.

8 kommenttia:

  1. Ruth-raukka...
    Ei taida Ystävän kehräyskään auttaa nyt. :'(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä myöhemmin, mutta ei vielä. :(

      Poista
  2. Vaikka olenkin surullinen Ruthin puolesta, en voi olla lallattelemasta ilosta, kun Alicen tytär viimeinkin syntyi. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syntymä ja kuolema kulkevat usein rinnakkain, niin tosielämässäkin. Me kaikki varmasti suomme Alicelle kaiken mahdollisen ilon. :)

      Poista