tiistai 21. lokakuuta 2014

16. Getsemanessa

 
-Tee jotakin! Flora parahti ja ravisteli Ewania. -Hae hänet!

-Ei, Betty kuuli yhtäkkiä itsensä sanovan. Hän ei käsittänyt, miten saattoi seistä siinä niin selkeästi ajatellen. -Et saa häntä kiinni. Hän on nopea juoksija. Bobby, oliko Ruthilla ja Alistairilla jokin tapaamispaikka?

Bobby, joka oli alkanut nikotella pelästyksestä, säikähti tätä kysymystä vielä enemmän, niin että lakkasi nikkaamasta. Sen sijaan hän lehahti tulipunaiseksi kuin olisi ollut koulutyttö, jota vaadittiin paljastamaan ystävättärensä salaisuuksia.

-Bobby, älä ole idiootti, Flora tiuskaisi. -Sinä tiedät sen paremmin kuin minä!

-D-Dunnin tilan takana kukkulalla kasvaa m-mänty, änkytti Bobby kyyneleet silmissä. Häntä ei ollut luotu tilanteisiin, joissa piti tehdä äkkinäisiä päätöksiä. -S-siellä on vanha mökin k-kivijalka!

Betty kääntyi nyt Ewaniin.

-Ole hyvä ja mene kysymään, ehtiikö tohtori MacDonald kyyditä minua, hän sanoi rauhallisesti. -En pysty kävelemään niin kauas.

-Mutta jos me… Ewan änkytti.

-Ei, Betty sanoi yhä niin rauhallisesti, että se pelotti häntä itseäänkin. -Flora, voitko sinä jäädä tänne lasten kanssa? Rouva Wallacen pitää lähteä pian kotiin.

-Kyllä se käy, Flora sanoi. Hän oli soma, pyöreä tyttö, jonka olemuksessa tuntui olevan kaikki se täysikasvuinen tyyneys, joka Bobby Cameronin säikähtäneestä lapsellisuudesta puuttui.

Kun Betty oli saattanut Floran sisälle, ottanut lämpimän huivin takkinsa harteille, suudellut pikkupoikia ja livahtanut takaisin ulos, Fergus MacDonald oli jo naapuritalon edessä veivaamassa autoaan käyntiin.

-Minä voin kyllä tulla mukaan, Ewan sanoi. -Jos ajattelette, että Ruth tarvitsee…

-Kiitos, Ewan kulta, Betty sanoi ja taputti tätä olkapäälle. -Sinä olet hyvä ystävä, mutta luulen, että nyt on parempi jos saatat Bobbyn kotiin. Hän taitaa olla aika järkyttynyt. Ja minun puolestani voit mielellään tulla sitten takaisin Floran seuraksi siltä varalta, että viivyn myöhään.

Ewan punastui mielihyvästä viimeisimmän huomautuksen johdosta. Samassa tohtorin Humber murahti, ja Betty kapusi autoon.

-Jos olisin vain aavistanut, että nuoret aikovat kertoa asian Ruthille tuolla tavalla… Fergus mutisi heidän ajaessaan ulos kaupungista. -Olimme sopineet Alicen kanssa, että kerromme, kun tulette illalla käymään. Yritin tavoittaa sinua ennen kaupungille lähtöäsi, mutta myöhästyin vähän.

Betty ei vastannut. Melkein salaa itseltäänkin hän oli kiitollinen siitä, ettei Fergus ollut tavoittanut häntä, ettei hän ollut se, joka oli joutunut kertomaan tapahtuneesta Ruthille. Nyt hän keskittyi tuijottamaan tietä ja kokoamaan itseään. Hän saattoi olla väärässä — hän saattoi haaskata aikaa, jos Ruth oli aivan jossakin muualla — mutta mihin hän itse olisi paennut vastaavassa tilanteessa, jos ei paikkaan, jolla oli merkitys? Betty vavahti, torjui ajatuksen vastaavasta tilanteesta omalle kohdalleen ja alkoi sitoa solmua hartiahuiviinsa.

Dunnin tilalle johtava tie oli talven jäljiltä niin kuoppainen, että auto tuskin pääsi etenemään. Kukkula, sen laella kasvava mänty ja vanhan tuvan kivijalka olivat tien ja tilan välissä, niin ettei Dunneilta voitaisi nähdä Bettyä.

-Etkö halua että tulen mukaan? Fergus kysyi lempeästi.

Betty puisti päätään.

-En usko, että Ruth toivoo sitä, hän sanoi hiljaa.

-Siinä tapauksessa käyn sillä välin Dunneilla — varasin rauhoittavaa lääkettä Kirstylle. Odotan sinua tässä paikassa. Fergus tarttui äkkiä Bettyn käteen. -Ota nyt rauhallisesti, eikö niin?

-Minä pidän kyllä itsestäni huolen, Betty sanoi hiljaa, avasi auton oven ja liukui maahan. Hän odotti, että Humber oli keinahdellut mutkan taakse, ennen kuin lähti kipuamaan ylös mäelle.

Aurinko oli mennyt pilveen ja ilma oli niin raaka kuin se saattaa huhtikuun alussa olla. Vuorenhuiput repivät niiden yli kulkevia mustia pilviä, ja vanha käkkäräinen mänty näytti niin uhkaavalta, että Betty tunsi vähän aikaa taikauskoista pelkoa. Jos Ruth ei olisikaan täällä, hän joutuisi odottelemaan tohtoria hyvän tovin.

Mutta sitten Betty näki hoikan hahmon, joka istui kivijalalla ja katseli alas Dunnin tilalle. Ruth oli kyyristynyt tuulta vasten ja puristanut kätensä ristiin, ja hänen kasvonsa olivat kuin kiveä. Hän ei hievahtanut, kun Betty istuutui hänen viereensä.

He istuivat kauan hiljaa. Betty olisi halunnut koskettaa Ruthia, vetää tämän syliinsä, saada tämän edes itkemään, mutta jokin varoitti häntä. Ruthin kova lapsuus näkyi edelleen siinä, että vaikeissa tilanteissa hän sulkeutui, vetäytyi, ei päästänyt ketään lähelleen.

Ja oliko mikään tilanne ollut tyttöparalle äidin kuoleman jälkeen vaikeampi kuin tämä kiirastorstai-ilta! ”Valvokaa kanssani”, oli Vapahtaja pyytänyt Getsemanessa opetuslapsiltaan, eikä Betty osannut nyt muuta kuin valvoa Ruthin vieressä tämän Getsemanessa.

-Hän aikoi raivata lisää maata.

Ruthin ääni oli niin hiljainen, että se olisi saattanut olla yhtä hyvin tuulen valitusta männyn oksistossa.

-Hän aikoi laajentaa tilaa ja ostaa lisää karjaa.

Bettyn sydäntä vihloi, kun hän katsoi alas Dunnin tilalle. Vain yhdessä ikkunassa paloi lamppu, joka heijastui oven lähelle pysäköidyn tohtorin auton konepellistä. Miten Kirsty ja Ross jaksoivat? Alistair oli heidän ainokaisensa, heidän ylpeytensä ja ilonsa — perijä, jota ei ollut haluttu antaa Ruthille, ”yhdelle näistä vähimmistä”. Yhden kauhean silmänräpäyksen ajan Betty mietti, oliko Alistair siksi otettu kokonaan pois. Mutta eihän niin saanut ajatella!

-Saattoiko hän tehdä sen tahallaan?

Ruthin ääni oli kohonnut, se muistutti nyt entistä enemmän tuulen valitusta.

-Mitä? Betty äännähti.

Ruth kääntyi häneen päin, tarttui äkkiä häntä hartioista ja puristi niin, että Bettyyn koski. Tytön vihreät silmät olivat laajentuneet suunnattomiksi, niissä oli mielipuolinen katse.

-Jos hän teki sen tahallaan? Hän sai minun kirjeeni — minun rukkaseni — hän oli niin katkera — jos hän teki sen tahallaan — jos hän halusi kuolla!

-Ruth, Betty sanoi sillä lujalla opettajattaren äänellä, joka oli usein pelastanut hänet vaikeissa tilanteissa. -Kuuntele nyt itseäsi! Ei kukaan terve nuori mies tee niin. Siitä voit olla aivan varma.

Mutta tällä kertaa hänen äänensä ei tehnyt Ruthiin vaikutusta. Tämä tuntui katsovan jonnekin kauas lasittunein silmin, koko ruumis vavisten.

-Jos hän teki sen — jos se on minun syyni — jos minä tapoin hänet!

Ruthin ääni muuttui yhä kimeämmäksi, ja Betty katui äkkiä syvästi sitä, ettei ollut sallinut Fergusin tulla mukaan.

-Jos minä olen murhaaja! Ruth kirkaisi ja hyppäsi pystyyn kuin olisi aikonut syöksyä alas kukkulalta.

-Ruth! Betty sai otteen tytön leningin helmasta ja pystyi pitelemään tätä niin kauan, että pääsi itse pystyyn. -Ruth, rauhoitu!

Tytön huuto muuttui kimakaksi, hysteeriseksi, hän näytti siltä kuin olisi ollut valmis tyrkkäämään Bettyn tieltään. Ennen kuin Betty ehti muistella mitään siitä, mitä oli Rosen kanssa keskustellut tämän opinnoista ja ihmismielen koukeroista, hän kohotti kätensä ja läimäytti Ruthia lujasti.

Ruth putosi takaisin istumaan poskeaan pidellen. Hän vapisi yhä, mutta katseesta oli kadonnut kammottava tuijotus.

-Kas niin, Betty sanoi vähän hengästyneenä, -suo anteeksi, en olisi tahtonut lyödä sinua, mutta sinun pitää nyt rauhoittua.

-Miten sinä olet täällä? Ruth kuiskasi vasta nyt tajuten, kenen seurassa oli.

-Tohtori toi minut. Hän meni Dunneille ja pääsemme kotiin hänen kyydissään.

Tämä arkinen selvitys tuntui jollakin tavalla rauhoittavan Ruthia, aivan kuin kyse olisi ollut sopivasti kohdalle osuneesta kyydistä vaikkapa asemalta kotiin.

-Miten Kirsty-täti mahtaa voida? Ruth sitten mutisi. -Miksi Alistairin piti lähteä? Olisiko hän lähtenyt, jos minä olisin…

-Ruth, Betty sanoi niin napakasti, että tyttö sulki suunsa. -Tuollaiset ajatukset sinä hylkäät nyt kerta kaikkiaan, ymmärrätkö? Sinä et ole tehnyt mitään väärää. Alistairin kaatuminen ei ole sinun syysi, ei vähimmältäkään osin.

Ruth lysähti äkkiä kasaan kivijalan reunalla ja purskahti hillittömään itkuun. Hän itki kuin lapsi, ääneen, suu avoinna valittaen. Bettykin istuutui, veti tytön syliinsä ja silitti suortuvia, joita tuuli irrotti Ruthin nutturasta. Tämän hattu oli pudonnut sammaliin.

He istuivat siinä kauan, niin kauan, että Betty alkoi huolestua. Miten hän saisi Ruthin tyyntymään, miten hän saisi tämän alas?

Samassa lempeä käsi laskeutui Bettyn olkapäälle.

-Kas niin, sanoi Fergus MacDonald ja laski laukkunsa maahan, -väistyhän hiukan. Miten sinä voit, Ruth?

Betty oli niin kangistunut kylmästä ja epämukavasta asennosta, että pääsi tuskin siirtymään sivuun. Hän ei ollut lainkaan huomannut, että Fergus oli lähtenyt Dunnin tilalta ja ilmeisesti heitä aikansa tiellä odotettuaan noussut kukkulalle.

Ruth nosti itkusta juovikkaat ja turvonneet kasvonsa ja ojensi käsiään Bettyä kohti kuin lapsi, joka pelkää jäävänsä yksin.

-Ei mitään hätää, sanoi Fergus, otti ruiskun ja lääkepullon laukustaan ja veti ylös Ruthin takinhihan. -Tämä auttaa aivan kohta.

Betty katsoi vaieten, miten neula painui Ruthin ihoon, ja miten tämä vähän ajan kuluttua retkahti Fergusia vasten.

-Odota tässä, Fergus sanoi ja nosti tytön syliinsä. -Vien hänet ensin ja haen sitten sinut. Ei, älä yritäkään lähteä rinnettä alas yksin — en olisi päästänyt sinua kiipeämään tänne, jos olisin tajunnut, miten jyrkkä se on.

Kun auto pysähtyi myöhemmin Koivurannan portilla ja tohtori kantoi Ruthin sisään Bettyn seuratessa, talossa oli lukuisia ihmisiä.

Rouva Wallace ei ollut lähtenyt mihinkään. Ewan taas oli Bettyn kehotuksen mukaan palannut takaisin Bobbyn kotiin saatettuaan ja viihdyttänyt pikkupoikia nukkumaanmenoaikaan asti, niin että nämä melkein unohtivat ihmetellä, miksei Ruth tullut, vaikka niin oli sanottu, ja minne äiti oli hävinnyt. Flora oli sitten laittanut lapset nukkumaan, ja myös Alice oli ilmestynyt paikalle jätettyään Fannyn sisäkön huomaan.

-Taivas, onko hän… Flora parahti.

-Hän nukkuu, Fergus sanoi ja laski Ruthin vuoteelle, jolta rouva Wallace heitti häthätää peitteet sivuun. -Hän nukkuu pitkälle huomiseen, ja hyvä niin.

-Bet! Alice tarttui Bettyn käsipuoleen ja talutti tämän istumaan. -Sinähän olet aivan kalpea. Fergus, sinä lupasit pitää huolta hänestä!

-Minä olen vain viluinen, Betty mutisi kalisevin hampain, sillä kevätviima tuntui vieläkin puhaltavan hänen lävitseen.

Jos Flora Aiken oli jo aiemmin osoittanut olevansa hyvin järkevä ja käytännöllinen, hän oli sitä edelleen. Ennen kuin rouva Wallace ehti Ruthin huoneesta takaisin keittiön puolelle, Flora oli jo kaatanut kuumaa teetä kuppiin ja ojentanut sen Bettylle. Sitten hän kipaisi olohuoneeseen ja palasi mukanaan sohvalla ollut villahuopa.

-Kiitos, tyttöseni, Betty mutisi, kietoi huovan harteilleen ja lämmitti käsiään teekupin ympärillä. -Nukkuvatko lapset?

-Tämä nuori mies tässä hyppyytti heitä niin, että he sammuivat kuin kynttilät, rouva Wallace sanoi arvostavasti. Ilmeisestikin Ewan Irvine oli tehnyt häneen hyvän vaikutuksen, mikä oli luettava nuorukaiselle kunniaksi. -Ja nyt, rouva Fleming, minä sijaan itselleni vuoteen sohvalle. Ei, älkää yrittäkökään — en jätä teitä ja Ruthia ja lapsia tällaisena yönä!

Yhtäkkiä Betty tunsi itsensä niin sanoinkuvaamattoman väsyneeksi, ettei olisi jaksanut välittää, vaikka koko Fort William olisi päätynyt yöpymään Koivurannan olohuoneessa. Ystävä-kissa oli hypännyt Ruthin viereen vuoteeseen, mutta Lancelot tuli Bettyn luo, laski päänsä hänen polvelleen ja katsoi hänen kiinteästi kuin kysyen: ”Ja mitä sinä haluat minun tekevän hyväksesi, rakas emäntä?”

-Meidän on paras mennä nyt, Flora, Ewan sanoi. -Rouva Flemingin pitää päästä lepäämään. Jos vain tarvitsette mitä tahansa apua, niin lupaattehan soittaa?

Hän ojensi kätensä, ja Betty tarttui siihen tuntien äkillistä helpotusta siitä, että ympärillä oli ihmiisiä, jotka olivat valmiit ottamaan asiat hoitaakseen — vaikka kyseessä olikin käsipuoli 19-vuotias poika.

-Kiitos teille, rakkaat lapset. Menkää nyt kotiin, tekin tarvitsette lepoa ja aikaa. Alistair oli teidänkin ystävänne.

-Kun vain ymmärtäisi, mitä varten… Ewan vavahti, vilkaisi tyhjänä roikkuvaa takinhihaansa ja sitten melkein sieppasi kätensä vapaaksi tarttuakseen sillä Floran käteen. -Mennään.

Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus. Sitten Alice huokasi istuutuessaan Bettyn viereen.

-Lapsiparat, hän mutisi. -Kun vain tosiaan ymmärtäisimme, mitä varten!

Betty tuijotti alas teekuppiinsa. Kun hän oli ollut yhdeksäntoista, hänen huolistaan suurimpia olivat olleet opinnot, pienet kiistat ystävien kanssa, uudet puvut tai se, lähtisikö hän kävelylle Duncanin vai Jerryn kanssa. Silloin ei kellekään tullut edes mieleen, että hänen ystäväpiirinsä poikia olisi silvottu tai ammuttu kuoliaaksi jossakin päin Eurooppaa!

-Teidän pitää syödä, ilmoitti rouva Wallace, joka ei kestänyt kauan saamatta häärätä keittiössä. -Pidin illallista lämpimänä teille ja Ruth-paralle.

-Me menemme nyt, Fergus sanoi. -Mutta kuten tuo nuori mies niin oivallisesti sanoi: jos vain tarvitset mitä tahansa apua, lupaathan soittaa? Tässä, hän laski pari pulveripussia Bettyn teekupin viereen, -nämä antavat sinulle unen.

Betty nyökkäsi, koetti taas hymyillä ja mutista kiitoksia kaikesta avusta.

MacDonaldien lähdettyä hän myös pakotti itsensä syömään, koska muutakaan mahdollisuutta ei ollut rouva Wallacen vahtiessa vieressä. Sitten hän jätti kotiapunsa sijaamaan vuodetta sohvalle ja nousi portaat yläkertaan.

Lastenkamarissa oli aivan hiljaista. Ewan oli tosiaankin leikittänyt pojat uuvuksiin, ja he kaikki nukkuivat syvää, tyytyväistä unta. Betty korjasi lasten peitteitä, silitti näiden pörröisiä hiuksia ja suuteli punottavia poskia. Sitten hän seisahtui ovelle, aivan kuten lukemattomina iltoina, ja katsoi noita pieniä, reippaita olentoja viattomassa unessaan.

-Ettei heidän koskaan tarvitsisi lähteä, hän kuiskasi itsekseen sanat, jotka Duncan oli edellisenä syksynä lausunut. -Hyvä Jumala, eihän heidän tarvitse koskaan lähteä — ei sitten, kun heillä olisi koko elämä edessään, kaikki haaveet ja toiveet ja…

Betty tarttui ovipieleen, sillä yhden kauhean välähdyksen ajan hän pelkäsi syöksyvänsä siihen mustaan kuiluun, joka oli vauvan kuoleman jälkeen aina silloin tällöin muistuttanut olemassaolostaan. Yleensä hänellä oli niin kiire ja hän oli niin väsynyt, ettei kuilu mahtunut aukeamaan, mutta tällaisina hetkinä, tällaisten uutisten jälkeen…

Samassa joku kosketti lempeästi Bettyn polvea. Hätkähtäen hän kääntyi ja näki, että Lancelot oli noussut portaat ja istui nyt hänen vieressään. Sen tummat silmät näyttivät huolestuneilta ja se päästi pienen vingahduksen.

Kuilu umpeutui. Se ei voinut avautua paikassa, jossa uskollinen koira oli emäntäänsä puolustamassa. Betty kumartui taputtamaan Lancelotin päätä.

-Jumala on siis lähettänyt Ystävän huolehtimaan Ruthista ja sinut minusta, hän kuiskasi. -Mitä hätää meillä voisi olla!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti