keskiviikko 22. lokakuuta 2014

17. Ruskea kirjekuori

 
-Kukkula numero 60, puuskahti rouva Wallace. -Mikä paikannimi se semmoinen muka on!

-Mitä väliä on nimellä, Betty naurahti, -kunhan se vain on voittoisa!

-Pois minusta se, että saksalaisia säälisin, rouva Wallace jatkoi mietteitään, -mutta eikö ole aika kauheata tulla räjäytetyksi ilmaan?

Betty värisi ja taitteli kasaan sanomalehden. Hän oli lukenut miinoista, jotka brittijoukot olivat sijoittaneet Ypresin lähellä, Kukkulalla numero 60, sijaitsevien saksalaistukikohtien alle ja sitten räjäyttäneet, mikä oli johtanut kukkulan valtaukseen.

-Sota on sellaista, hän sanoi ja vilkaisi vaistomaisesti ulos keittiön ikkunasta.

Rouva Wallace seurasi hänen katsettaan.

-Jumalalle kiitos tuosta tytöstä, hän mutisi.

Huhtikuinen päivä oli kaunis ja lämmin. Pikkupojat olivat ulkona, samoin Ruth, joka istui puutarhapöydän ääressä ja auttoi Victoria Smithiä läksyissä. Victoria lopettaisi koulunsa tänä keväänä, ja Ruth oli luvannut auttaa häntä saamaan hyvän todistuksen.

Keskusteltuaan sekä Fergus MacDonaldin että Rosen kanssa Betty oli pitänyt Ruthin kotona pääsiäisen jälkeiset viikot. Ne eivät olleet helppoja, sillä Ruthin suru ja syyllisyys tuntuivat välillä täysin voittamattomilta. Oli ollut päiviä, jolloin Ruth ei ollut lainkaan noussut vuoteesta, oli ollut öitä, jolloin hän oli vaeltanut ulkona puutarhassa kuin rauhaton sielu. Sellaisina öinä Betty, joka olisi nyt aivan erikoisen kipeästi tarvinnut unta, oli hiipinyt keittiöön istumaan. Hän oli seurannut ikkunasta Ruthia ja valvonut, ettei tämä ryhtyisi epätoivoiseksi.

Ystävät olivat tehneet kaikkensa. Flora ja Bobby olivat istuneet Ruthin luona, ensin koettaen puhua mutta sitten vaieten, kunnes Ruth tukahtuneesti pyysi heitä lähtemään. Tohtori oli tarjonnut Ruthille unilääkettä öitä helpottamaan, mutta tämä oli kieltäytynyt rajusti. Alice oli pyytänyt Ruthia hoitamaan Fannya hänen käydessään asioilla, mutta tämä ei halunnut nähdä lasta. Mary Smith oli koettanut houkutella Ruthia ottamaan valokuvia, mutta tämä ei tahtonut koskea kameraan. Betty oli koettanut saada hänet leikkimään pikkupoikien tai eläinten kanssa, mutta Ruth sieti lähellään vain Ystävää.

Sitten oli tullut Victoria Smith. Betty ei lainkaan epäillyt, etteikö tämä olisi keskustellut Ruthin tilanteesta äitinsä kanssa. Tyttö tahtoi vuorostaan auttaa Ruthia, joka oli ollut hänen tukenaan isän kuoleman jälkeen.

Kun Victoria oli ensimmäisen kerran tullut ujosti kysymään, voisiko Ruth auttaa häntä loppukokeisiin valmistautumisessa, Ruth oli katsonut häntä kuten vähämielistä. Saman katseen sai jokainen, joka edes yritti houkutella Ruthin tekemään mitään tavanomaista tai arkista, aivan kuin tämä olisi päättänyt pyhittää lopun elämäänsä Alistairin suremiselle ja syyllisyydelle siitä, että oli torjunut tämän juuri ennen kaatumista.

Mutta Victoria, tuo arka, hento tyttö, ei antanut periksi. Hän ilmaantui edelleen Koivurannan keittiöön läksykirjoineen iltapäivisin, ennen kuin Mary sulki kaupan. Samalla hän kyseli tämän tuosta kotitehtäviinsä liittyviä asioita Bettyltä tai rouva Wallacelta, jotka molemmat ymmärsivät heittäytyä tyhmiksi.

Ja lopulta Ruth oli tullut huoneestaan, hermostuneena kuulemiinsa typeriin vastauksiin, istunut Victorian viereen ja alkanut käydä tämän kanssa läksyjä läpi.

Niinpä tänäänkin Ruth ja Victoria olivat viettäneet iltapäivän kirjojen yli kumartuneena ulkona auringossa. Betty epäili, että he puhelivat siellä yhtä ja toista sellaistakin, mikä ei liittynyt historiaan tai maantieteeseen, ja oli siitä iloinen. Ruthin jähmettyneille kasvoille oli alkanut tulla taas elämää, ja tämä vietti nykyään jo yönsä vuoteessa ja päivänsä jalkeilla.

-Aiotteko te kertoa hänelle, mitä kauppias kirjoitti? rouva Wallace kysyi varovasti.

-Tuskin, Betty sanoi hiljaa. -On parempi, ettei hän tiedä.

Duncan oli kirjoittanut pian pääsiäisen jälkeen pitkän kirjeen. Hän oli ollut se, joka oli pidellyt Alistairia tämän viimeiseen hengenvetoon asti, ja Betty mietti kirjettä lukiessaan, selviäisikö mies siitä koskaan.

”Ehkä on parempi, ettet kerro kenellekään minun olleen läsnä”, Duncan oli kirjoittanut. ”En tahdo joutua valehtelemaan Ruthille tai Dunneille, ettei poika kärsinyt. Se oli kuularuisku, eikä hän kuollut heti. Toivon vain, että läsnäoloni helpotti hänen oloaan edes vähän, vaikkei hän ehkä enää tajunnut, kuka siinä oli.

”Tiedän, että Ruth antoi hänelle vain vähän ennemmin lopulliset rukkaset — Alistair suhtautui minuun sen jälkeen nurjasti, ilmeisesti hän kuvitteli, että tyttö teki sen minun kehotuksestani — ja voin vain kuvitella, miltä Ruthista nyt tuntuu.

”Mutta ehkä joskus voit kertoa hänelle, että viimeisillä voimillaan Alistair yritti saada taskustaan tämän valokuvan. Minä annoin sen hänen käteensä ja hän tuijotti sitä, kunnes hänen katseensa sammui. Ajattelin, että on parempi ettei se aikanaan mene hänen muiden tavaroidensa mukana Kirstylle ja Rossille — kaiken tapahtuneen jälkeen. En kuitenkaan tahtonut sitä hävittääkään. Pidä sinä se, osaat kyllä päättää mitä sillä teet.”

Duncan oli lähettänyt mainitsemansa kuvan kirjeen mukana. Se oli hänen itsensä ottama valokuva Ruthista tämän seitsemäntenätoista syntymäpäivänä Koivurannan puutarhassa. Ruth seisoi koivujen alla solakkana, hymyilevänä, nuorena ja onnellisena. Ilmeisesti Ruth oli antanut kuvan Alistairille läksiäislahjaksi, varmaankin tämän pyynnöstä.

Betty ei halunnut ajatella, mitä olivat ne ruskeat läiskät, joita oli siellä täällä kuvan reunoissa. Sen sijaan hän oli laittanut sen päiväkirjansa väliin ja päättänyt, ettei hiiskahtaisi Ruthille Duncanin kirjeen sisällöstä.

-Herra varjele, pääsi rouva Wallacelta. Hän pudotti taikinakulhon käsistään kuin halvaantuneena. Lancelot, joka oli maannut eteisessä mattonsa päällä toinen silmä suljettuna ja toinen auki, loikkasi paikalle ilmoittaakseen, että mielellään auttaisi taikinan kanssa, jos se oli pilalla ja pitäisi hävittää.

-Mitä nyt? Betty havahtui ajatuksistaan ja katsoi taas ulos. -Hyvänen aika!

Kirsty Dunn, Alistairin äiti, oli pysähtynyt rantatielle ja työnsi juuri auki puutarhan porttia.

Ottaen huomioon, miten kömpelöksi Betty tunsi tällä hetkellä itsensä, hän ehti ulos verannalle uskomattoman ketterästi. Ruth ja Victoria olivat huomanneet vieraan ja nousseet seisomaan. Ruth, joka oli pidellyt Donaldia sylissään, puristi lasta itseään vasten kuin toivoen, että tämän läsnäolo hillitsisi rouva Dunnia.

-Kirsty! Betty kiiruhti rappuset alas ja ehti puolitiehen pihapolkua, ennen kuin vieras sai astutuksi edemmäs. -Miten sinä voit?

Betty oli tavannut Dunnit vain kerran sen jälkeen, kun tieto Alistairin kaatumisesta oli tullut. Hän oli mumissut osanottonsa, mutta oli sittemmin onnistunut aina jotenkin luovimaan reittinsä siten, ettei kohdannut heitä, niin raukkamaista kuin se olikin. Ruthia koskevan huolen keskellä hän ei vain kerta kaikkiaan jaksanut kohdata sitä katkeruutta, jota Kirsty oli ympärilleen syksyllä purkanut.

Stuart ja Archie aistivat tunnelmassa jotakin outoa, lopettivat pallopelinsä ja tulivat Bettyn helmoihin. Hän tunsi myös kevyen töytäisyn, joka kertoi Lancelotin seuranneen häntä ulos ja olevan valmiina, mikäli emäntä sanoisi sanankin.

Mutta Kirsty Dunn ei ollut enää se tuimakatseinen, itsevarma nainen, jona Betty oli oppinut hänet tuntemaan. Hän tuntui näiden viikkojen aikana vanhentuneen vuosia, vaikka samalla ryhdikkääseen olemukseen oli tullut uudenlaista lempeyttä.

-Kiitos, paremmin jo, hän sanoi hiljaa. -Tulin tapaamaan Ruthia.

Vaistomaisesti Victoria otti sivuaskeleen ja asettui Ruthin eteen kuin suojatakseen tätä. Kenellekään koko kaupungissa ei ollut epäselvää, mitä Kirsty Dunn ajatteli Ruth Weilsonista, jota hänen poikansa oli rakastanut.

Mutta Ruth tarttui Victoriaa olkapäästä ja työnsi tämän lempeästi sivuun. Sitten hän ojensi Donaldin tytön syliin ja astui lähemmäksi porttia.

-Minä otan osaa, Kirsty-täti, Ruth sanoi.

Kirsty Dunn hätkähti, aivan kuten olisi kuullut jotakin hämmästyttävää.

-Sinä? Niin… hän mutisi. -Niin tietysti. Tehän ette olleet kihloissa.

Bettyä itseäänkin ihmetytti, miten selvästi hän ymmärsi Kirstyn ajatukset, vaikkei tämän puheessa äkkiseltään tuntunut olevan mitään järkeä. Ilmeisesti Ruthkin ymmärsi — ymmärsi, että Alistairin äiti piti hänen suruaan omansa veroisena, yhtä arvokkaana, vaikka sille ei ollutkaan ihmisten silmissä yhtä lujia perusteita.

-Minä tulin vain… tuomaan jotakin. Kirsty avasi käsilaukkunsa ja veti esiin kirjekuoren, joka oli Koivurannassa kovin tuttu. Sellaisiin kuoriin pakattiin Flemingin valokuvaamossa valmistetut tilauskuvat. -Duncan otti tämän kuvan viime kesänä, kun... Alistair oli lähdössä. Minä… minä tilasin vain yhden kopion. Hän näytti äkkiä tuskaiselta. -Alistair oli vihainen, hän… hän olisi tahtonut, että olisin tilannut kaksi, että hän olisi voinut antaa toisen sinulle. Mutta…

Pihalle laskeutui syvä hiljaisuus. Edes Donald ei äännähtänyt, vaan piteli lujasti kiinni Victorian esiliinan olkaröyhelöstä.

-Ota se, Kirsty Dunn melkein kuiskasi ja ojensi kuorta Ruthia kohden. -Se on ainoa valokuva, mitä Alistairista on olemassa.

-Ei toki, Ruth sanoi äkkiä lempeällä ja rauhallisella äänellä. -Sehän on otettu meillä, joten negatiivi…

-Minä lunastin myös negatiivin. Kirsty katsoi tyttöön kuin olisi tunnustanut suuren rikoksen. -Ja hävitin sen.

Betty sulki hetkeksi silmänsä ja puristi Archien pientä kättä omassaan. Hän ei ollut tajunnut, että Kirstyn katkeruus oli ollut noin suurta.

-Minä halusin pitää hänet — pitää hänet kokonaan — en tahtonut, että sinä saisit mitään, et edes valokuvakopiota! Rouva Dunnin ääni kohosi. -Jumala näki minun kovuuteni ja rankaisi minua, meitä… Kun emme halunneet antaa Alistairin seurata sydämensä ääntä, menetimme hänet!

Juuri näin Betty oli silmänräpäyksen ajan ajatellut kiirastorstaina yksinäisellä kukkulalla. Mutta nyt hän ajatteli toisin.

-Ei, Kirsty, hän sanoi lujasti. -Tuo on hulluutta. Miksi Jumala rankaisisi sinua ja Rossia siitä, että halusitte vain poikanne parasta? Niinhän me vanhemmat teemme. Aina emme toimi oikein, mutta sillä hetkellä emme osaa muuta.

Rouva Dunn puisti päätään ja hänen kasvoillaan oli niin tuskallinen surun ja syyllisyyden yhdistelmä, että se olisi särkenyt kenen tahansa sydämen. Paitsi Ruthin, joka oli taistellut samaa taistelua ja ymmärsi, mistä armahdus tulisi.

-Alistairilla oli minua kohtaan tunteita, joihin en lopulta voinut vastata, tyttö sanoi levollisella äänellä. -Minä annoin hänelle rukkaset lopullisesti vain vähän ennen kuin…

Kirsty Dunn tuijotti häntä. Oli täysin selvää, ettei Alistair ollut kirjoittanut — ehtinyt tai halunnut kirjoittaa — asiasta äidilleen.

Vuosia Kirsty oli pelännyt poikansa tuovan taloon miniän, jonka sukujuuret ja tausta olivat vähintäänkin epämääräiset, olkoonkin, että tämä oli kasvanut tyttövuotensa koko kaupungin arvostamassa perheessä. Toisaalta hänen ylpeyteensä oli koskenut hirvittävästi se, ettei tuo samainen tyttö ollutkaan avosylin suostumassa Alistairille, aivan kuin kerjäläinen olisi halveksinut prinssin osoittamaa armeliaisuutta.

Ja nyt hän oli selvästi täysin hämillään.

-Minä… minä pidin itseäni syyllisenä, kun kuulin uutiset, Ruth sanoi ja risti vapisevat kätensä. -Ajattelin, että… että hän ehkä tahallaan…

Betty avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sai vaiettua, sillä Ruth jatkoi:

-Entisaikaan uskottiin, että… että vainajan henki palaa kotiin. Aivan kuten siinä laulussa, jossa vainaja kertoo ehtivänsä Skotlantiin ennen rakastettuaan, vaikka ei koskaan enää saakaan kohdata tätä Loch Lomondin rannoilla. En minä tiedä onko se totta — pastori varmaan tietäisi — mutta minä olen tuntenut Alistairin lähelläni. Eikä hän syytä ketään, hänellä on kaikki nyt hyvin. Näin vain piti käydä. Ehkä meille joskus selviää, miksi.

Betty ei tiennyt, missä vaiheessa rouva Wallace oli tullut ulos. Mutta hän oli kiitollinen tuntiessaan tämän käden käsipuolessaan, sillä Ruthin puhe oli saanut hänen polvensa tärisemään.

-Minä pyydän anteeksi kaikkea mielipahaa, jota olen aiheuttanut, Ruth vielä jatkoi. -Se ei ollut tarkoitukseni, eikä varmasti Alistairinkaan tarkoitus. Jos hän olisi saanut elää, hän olisi löytänyt toisen tytön, sopivamman. Mutta… näin vain piti käydä.

Kirsty Dunn seisoi paikallaan sanattomana ja hiljaa huojuen, aivan kuin olisi ollut pyörtymäisillään, mutta ei sittenkään pyörtyisi. Betty liikahti mennäkseen hänen luokseen, mutta rouva Wallace pidätti häntä.

-Sinä olet viisas tyttö, rouva Dunn sanoi lopulta, ja tuohon lauseeseen tuntui sisältyvän jotakin sellaista, joka sai Ruthin posket punastumaan ensimmäisen kerran pitkään aikaan.

-Pitäkää Alistairin valokuva, Ruth vastasi lempeästi. -Teillä on siihen suurempi oikeus.

-Mutta… Kirsty Dunn katsoi epäröiden ruskeaa kirjekuorta. -Etkö sinä…

-Ei. Ruth puisti päätään.

Muutaman silmänräpäyksen hiljaisuuden jälkeen rouva Dunn työnsi kuoren takaisin käsilaukkuunsa. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka kertoi sanoinkuvaamattomasta huojennuksesta.

-Minä… pelkäsin, että lakkaisin joskus muistamasta, miltä hän näytti. Mutta ajattelin, että sinä tahtoisit…

-Ei, en minä tahdo. Ruthin ääni oli luja.

Hiljaisuus jatkui vielä hetken, sitten Kirsty Dunn huokasi syvään kuin olisi herännyt unesta.

-Olkoon sitten niin. Hän kääntyi. -Minulla on kotona melkoinen määrä sukkia odottamassa, Betty. En… en ole pystynyt oikein muuhun viime aikoina. Tulen tuomaan ne sota-apukomitealle tässä jonakin päivänä.

Ja niine hyvineen Kirsty Dunn meni, ennen kuin Betty tai kukaan muukaan ehti sanoa mitään. Portti kolahti ja hän oli tiessään, olemuksessaan anteeksiannon saaneen ihmisen haurasta toivoa.

Sinä iltana Betty meni hetkeksi Ruthin huoneeseen, kuten hänellä oli ollut tapana joka ilta, silloinkin, kun Ruth ei tahtonut ketään luokseen.

Ruth oli avannut lipastonlaatikkonsa ja oli sen ääressä polvillaan. Hänen edessään lattialla oli pino kenttäpostikirjeitä.

-Mitä sinä teet, rakkaani? Betty kysyi lempeästi ja istuutui vuoteelle silittämään Ystävää, joka köyristi tyytyväisenä selkäänsä, sillä Lancelot oli ulkona.

-Poltan Alistairin kirjeet, Ruth sanoi levollisesti.

-Hyvä lapsi! Miksi ihmeessä…

-Ei, en minä sitä tarkoita, että tahtoisin unohtaa hänet. En minä sen tähden kieltäytynyt ottamasta hänen valokuvaansa. Minä vain… Ruth puri huultaan. -Minun pitää antaa hänelle rauha. Ja itselleni. Minä haluan muistaa hänet sellaisena kuin aiemmin — kun me olimme ystäviä — pyhäkoulun retkellä — Bobbyn tanssiaisissa — ennen kuin vaatimukset ja kysymykset pilasivat kaiken. Haluan muistaa hänet sinä poikana, joka saattoi minut koulusta kotiin, ja jonka te Duncanin kanssa kutsuitte päivälliselle ja joka ujosteli niin kauheasti.

Betty nyökkäsi hitaasti päätään. Hän uskoi ymmärtävänsä, mitä Ruth tarkoitti.

-Mutta eikö tuo ole liian lopullista, hän sanoi kirjeisiin viitaten. -Valokuvasta voi sentään tehdä kopion ilman negatiiviakin — sen sinä muuten olisit voinut Kirstylle sanoa.

-Miksi olisin sanonut? Hän oli voittanut itsensä, hän halusi antaa minulle jotakin korvaamatonta. Ei sellaista pilata puhumalla kopioista. Ruth kokosi kirjeet lattialta. -Joskus on parempi, että muistot ovat vain sydämessä, sillä eivät nämä kirjeet, ei valokuva — ei mikään tuo häntä koskaan takaisin Flanderista!

Ja Ruth pudotti kirjeet uudelleen, peitti kasvot käsiinsä ja itki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti