perjantai 24. lokakuuta 2014

19. Kesämyrsky

 
Duncanilta tullutta lohduttavaa postikorttia ja pitkiä uniaan seuranneena päivänä Betty tunsi itsensä levänneeksi ensimmäisen kerran aikoihin, kaikin tavoin. Totta kai hän ymmärsi, että postikortin lähettämisen jälkeen oli saattanut tapahtua paljon — mutta silti se antoi hänelle toivoa ja voimia.

-Älkää tehkö tuota, rakas rouva Fleming, rouva Wallace sanoi moittivasti, kun Betty alkoi silittää viimeisiä pestyjä vauvan nuttuja ja kapaloita. -Väsytätte itsenne turhan päiten.

-Höpsis, sanoi Betty. -Ei minun jaloissani ole mitään vikaa, saatan hyvin seistä vähän aikaa. Sitten minun on joka tapauksessa istuttava, sillä Fiona Cameron on tulossa teelle, ja tiedätte miten kauan meillä aina riittää puhuttavaa.

Myös sen päivän posti toi mieluisia uutisia useiden kirjeiden muodossa. Rintamalta niitä olivat lähettäneet Jennie, Davy ja John, kotimaasta Rose, Sarah ja Rosie. Viimeisin viesti oli lyhytsanainen ja mitäänsanomaton, ja Betty huokasi vähän, kun hän luki postejaan teen jälkeen Fionan lähdettyä. Tällä kertaa tämä oli supistanut vierailunsa lyhyeen, sillä tuuli oli nousemassa, eikä hän tahtonut joutua kotimatkallaan kesämyrskyn kouriin.

-Mitä mieltä te olette, rouva Wallace, onko meillä oikeus sekaantua lähimmäistemme avioliittoihin? Betty sanoi miettiväisesti pannessaan kirjeitään sivuun ja nostaessaan syliinsä Donaldin, joka tunsi olonsa hyljeksityksi äidin oltua koko päivän muissa toimissa.

-Rakas rouva Fleming, en ollenkaan epäile, ettettekö te muistaisi mitä kymmenes käsky siitä asiasta sanoo, rouva Wallace tokaisi nuhdellen.

Betty nauroi.

-Ei, en minä mitään sellaista tarkoittanut! Mietin vain, onko meillä oikeus yrittää parantaa avioparin välejä, jos huomaamme, että ne rakoilevat.

Rouva Wallace rysäytti likaiset teekupit tiskialtaaseen.

-Mitäpä minä siitä tietäisin, hän mutisi. -Mutta noin yleisesti ottaen on aina parempi, mitä vähemmän sekaannumme toisten ihmisten asioihin.

Betty huokasi vähän ja suuteli Donaldia.

-Ajattelin lähteä käymään kotona nyt, rouva Wallace sitten sanoi. -Noudan hiukan tavaroitani. Tulen takaisin kyllä laittamaan illallisen ja jään yöksi.

-Yöksi? Betty nosti päätään. -Minkä ihmeen tähden?

-Kyllä te tiedätte. Rouva Wallace näytti moittivalta.

Betty naurahti taas. Se tuntui vähän oudolta pitkän tauon jälkeen, mutta Duncanin postikortti yhä aivan kuin nosti hänet ilmaan.

-Höpsis. Tuntisin kyllä, jos sille olisi tarvetta. Luulen, että lapsella ei ole ollenkaan yhtä kiire maailmaan kuin tällä pikku veijarilla oli. Hän suuteli taas Donaldia ja laski tämän sitten lattialle.

-Te ehkä kuvittelette tuntevanne, mutta minä tiedän, rouva Wallace sanoi tuimasti.

-Ei, Betty vastasi, nyt yhtä tuimasti. -Minä tulen tarvitsemaan teiltä paljon apua sen jälkeen, kun lapsi on syntynyt, enkä näe mitään syytä, miksi teidän pitäisi aloittaa jo nyt.

Samassa puhelin soi, ja vähän ajan kuluttua Mary Smith kurkisti väliovesta.

-Se on sinulle, Betty, hän sanoi. -Äitisi soittaa.

Huoahtaen Betty vääntäytyi pystyyn. Äiti oli soittanut useamman kerran päivässä koko viikon ajan naamioiden Bettyn tilaa koskevat kysymyksensä milloin minkäkin tikusta tehdyn asian taakse.

-Älä nyt ole typerä, Cathy-rouva sanoi linjan toisessa päässä, kun Betty oli lujasti kieltänyt häntä lähtemästä Koivurantaan. -Olen aivan joutilas tulemaan — sotilassukkia pystyn kutomaan missä tahansa. Tai jos lähetän edes Elizan luoksesi? Hän voi ainakin hakea tohtorin, kun…

-Anna Elizan keskittyä koulunkäyntiin, Betty sanoi. -Hänen on loistettava tutkinnossa Maryn tähden! Ja pysy sinäkin kotona. Täällä tuulee jo niin, ettei kenenkään järkevän ihmisen pidä lähteä matkustamaan, ellei ole aivan pakko. Minä asun lääkärin naapurissa ja minulla on puhelin, joten minulla ei ole mitään hätää, siinäkään tapauksessa että jotakin sattuisi tapahtumaan.

-Tuntuuko sinusta sitten siltä, että… äiti aloitti.

-Ei, Betty ilmoitti tiukasti. -Ei. Tunnu. Yhtään. Miltään.

Kun Betty oli myöhemmin saanut rouva Wallacen ulos talosta ja illallinen oli syöty, hän tunsi kyllä jotakin — nimittäin suunnatonta huojennusta. Menneiden päivien mielenliikutusten jälkeen oli suloista olla kotona lasten kanssa, ilman ketään ylimääräistä ihmistä.

Betty luki pojille kaksi ylimääräistä iltasatua ja istui vielä senkin jälkeen lastenkamarissa puhelemassa näiden kanssa suurista ja tärkeistä kysymyksistä, kuten siitä, saattaisiko Lancelot oppia puhumaan ja siitä, mistä se tuuli oikein tuli, joka paukutti talon kattotiiliä ja vinkui savupiipussa.

Suudeltuaan lapsia yöhyväisiksi Betty vetäytyi makuuhuoneeseen ja asettui vuoteeseen lukemaan. Tämä oli ollut hyvä päivä, ja hän päättäisi sen pieneen omaan hetkeen. Saamiinsa kirjeisiin hän ehtisi vastata aamulla, huomenna ei ollut yhtään valokuvaustilausta ennen iltapäivää.

Bettyn oli täytynyt nukahtaa hetkeksi, sillä kun hän heräsi, kello oli yli puolenyön. Lamppu yöpöydällä paloi yhä, mutta ulkona tuuli oli yltynyt raivoavaksi kesämyrskyksi ja sade hakkasi ikkunoita.

Ja samassa Betty tajusi, ettei hänen olisi pitänyt laskea rouva Wallacea kotiinsa sinä yönä.

-Ei, hän mutisi itsekseen. -Ei — ei taas niin äkillisesti kuten Donaldin kanssa!

Hitaasti ja varovaisesti hän pääsi istumaan vuoteen laidalle. Jos olisi ollut tavallinen kaunis alkukesän ilta, hän olisi voinut huutaa parvekkeelta, sillä Fergus ja Alice pitivät makuuhuoneensa ikkunaa auki aina kun mahdollista — ”hankkivat lapsiparalle keuhkotaudin”, oli rouva Wallacella tapana mutista, sillä hänet oli opetettu käärimään vauvat niin moniin peitteisiin kuin suinkin ja makuuttamaan näitä mahdollisimman suljetuissa huoneissa.

Mutta tällä säällä kaikki olivat sulkeneet visusti ikkunansa. Hänen oli pakko päästä alakertaan ja puhelimeen.

Koivuranta ei ollut erityisen suuri rakennus, eivätkä sen yläkerran portaat olleet järin korkeat. Sinä yönä matka alas tuntui Bettystä kuitenkin yhtä pitkältä kuin Israelin kansan vaellus Luvattuun maahan. Hän piti lujasti kiinni kaiteesta siirtäessään jalkojaan portaalta toiselle, lyyhistyi välillä istumaan, nousi taas ja jatkoi matkaansa.

Yksin hän ei vaeltanut, sillä heti kuultuaan makuuhuoneen oven narahtavan oli Lancelot noussut vuoteeltaan. Koira heilutti häntäänsä alhaalla eteisessä, sitten se tajusi, ettei nyt olisi luvassa mukavaa yhteistä hetkeä keittiössä eikä varsinkaan herkkuja, sillä emännällä ei ollut kaikki hyvin. Kepein tassuin se lähti Bettyä vastaan ja sovitti sitten askeleensa hänen askeleihinsa. Kun Bettyn piti istuutua, koirakin istui.

Vihdoin he olivat alhaalla eteisessä. Betty sytytti kattovalon ja jatkoi taivallustaan kohti kaupan takahuonetta. Enää ei ollut pitkä, ei yhtään rappusta, puhelin oli aivan lähellä, kohta hän saisi Fergusin kiinni, kaikki olisi hyvin!

-Kas niin, poika, hän mutisi ja laski kätensä Lancelotin pään päälle. -Ei mitään hätää.

Lancelot vingahti lempeästi.

Kaupan takahuone oli siisti ja järjestyksessä, siitä piti Mary huolen. Helpotuksesta huoahtaen Betty kurkotti kirjoituspöydän yli ja tarttui puhelimen kuulotorveen. Jos hän vain saisi vielä keskuksen hereille!

Mutta sitä ei tarvinnut murehtia. Puhelin oli mykkä — myrsky oli katkaissut linjat.

Betty puoleksi putosi lattialle kirjoituspöydän viereen, ja hänen huuliltaan purkautui nyyhkytys. Hän oli keskellä kaupunkia, kolmella puolella Koivurantaa oli taloja, taloissa ystäviä, mutta kenellekään heistä ei saisi sanaa!

-Minä selviän tästä, hän mutisi itsekseen hammasta purren. -Minun pitää selvitä… Yksinkin. Rouva Wallace tulee aamulla, ja silloin viimeistään…

Mutta hän tiesi, ettei selviäisi yksin. Hän tiesi, ettei tämä lapsi sittenkään syntyisi yhtä helposti kuin Donald. Betty ei muistanut paljonkaan niistä pitkistä päivistä Archien syntymän aikaan, mutta tiesi, että tarvitsisi nytkin apua. Ja aamu oli kaukana, myrsky-yö oli pimeä, eikä kirjakaupan varasto todellakaan ollut paikka, jossa Betty oli kuvitellut pienokaisensa syntyvän.

Hän nyyhkäisi ja koetti nousta taas seisomaan, mutta ei enää päässyt.

Silloin kylmä, kostea kirsu kosketti hänen poskeaan.

-Lancelot, Betty mutisi. -Voi poika kulta…

-Vuf, sanoi Lancelot.

Betty katsoi koiran uskollisiin silmiin ja tajusi, ettei sittenkään ollut yksin. Lancelot osaisi juosta naapurin ovelle, edes jollekin niiistä, aivan varmasti. Mutta hän ymmärsi, että kaikesta viisaudestaan huolimatta se ei sentään saisi käännetyksi ulko-oven lukkoa auki, eikä Bettystä ollut enää ovelle lähtemään.

Sen sijaan talossa oli joku, joka oli hyvin perehtynyt lukkoihin.

-Hae Stuart, Betty sanoi tiukasti. -Lance, hae Stuart.

Koira epäröi, aivan kuin olisi pelännyt jättää Bettyä yksin.

-Stuart! Mene, hae Stuart!

Lancelot käännähti ja laukkasi eteiseen. Betty kuuli sen tassujen töminän rappusissa ja kynsien rapinan lastenkamarin ovella.

Ja sitten, Bettyn mielestä kovin pitkän ajan kuluttua, tassut tömisivät taas rappuja kevyiden askelten seuraamina, ja kohta uninen pieni poika ilmestyi takahuoneen ovelle koiraa kaulapannasta pidellen ja toisella kädellä silmiään hieroen.

-Äiti? Stuart parahti.

Betty tajusi, miten pelottavalta tilanteen täytyi tuntua lapsesta, ja vaikean olonsa keskellä hän soimasi ankarasti itseään. Hän oli ollut niin uppoutunut sotauutisiin ja huoleen Duncanista, ettei ollut laskenut kyllin huolellisesti viikkoja, ei kuunnellut itseään — hänen olisi pitänyt lähettää pojat äidin ja isän luo jo aikapäiviä sitten, hänen olisi pitänyt pyytää rouva Wallacea jäämään tänne, hänen olisi pitänyt tehdä mitä tahansa, ettei hänen esikoisensa olisi tarvinnut seistä siinä pyjamassaan ja tohveleissaan kasvoillaan kauhistunut ilme.

Mutta se oli nyt myöhäistä.

-Stu, kaikki on hyvin, Betty sanoi koettaen saada äänensä niin levolliseksi kuin suinkin. -Äiti tarvitsee nyt sinun apuasi. Sinun pitää olla rohkea. Luuletko, että saisit ulko-oven auki ja voisit päästää Lancelotin ulos?

-Rouva Wallace sanoo, ettei sitä saa päästää yöllä ulos, Stuart muistutti nuhtelevasti.

-Fergus-sedän pitää tulla tänne, Betty jatkoi pakottaen itsensä edelleen rauhalliseksi. -Äiti tarvitsee häntä, ymmärräthän. Päästä Lancelot ulos, äiti käskee sen mennä naapuriin.

Mutta jopa Prinssillä oli ylempänsä — joku, jonka sana oli painavampi kuin äidin pyyntö.

-Ei, hän sanoi. -Rouva Wallace sanoo, ettei Lancea saa päästää yöllä ulos.

-Stu, Bettyn oli vaikeata estää epätoivoa kuulumasta äänestään.

-Minä menen hakemaan Fergus-sedän, Stuart ilmoitti. -Minua ei ole kielletty menemästä yöllä ulos, eihän?

-Stuart, siellä on kova myrsky. Sinä et voi mennä ulos.

-Minä olen talon mies nyt, totesi Stuart ykskantaan. -Mitä minä sanon hänelle?

Betty avasi suunsa kieltääkseen lasta, mutta tajusi sitten, ettei siitä olisi hyötyä — poika oli yhtä jääräpäinen kuin isänsä — ja tohtori oli todella saatava paikalle.

-Sano vain, että hänen pitää tulla heti! Hän ymmärtää.

Stuart nyökkäsi ja kääntyi sitten Lancelotin puoleen.

-Sinä jäät äidin luo, hän ilmoitti tyynesti. -Vahdi!

Lancelot loi epäilevän katseen pieneen käskijäänsä, sitten Bettyyn, joka oli käpertynyt mytyksi lattialle. Ilmeisestikin sen mielestä Betty oli enemmän avun tarpeessa, ja niin se asettui tämän viereen silmät huolesta suurina.

Betty olisi tahtonut sanoa jotakin Stuartille, mutta ei enää kyennyt. Epämääräisen sumun läpi hän kuuli eteisestä kolahduksen, kun Stuart kapusi jakkaralle ottaakseen takkinsa — niin viisas poika — ja sitten viileä tuulahdus pyyhkäisi läpi eteisen suoraan takahuoneeseen. Stuart oli saanut lukon auki ja mennyt ulos.

Aika tuntui menettäneen merkityksensä. Välillä Betty valitti ja tunsi silloin viileän kuonon koskevan poskeaan. Sitten hänen selkäänsä vasten painautui jotakin lämmintä ja värisevää. Se oli Ystävä, joka kehräsi rauhoittavasti. Ensimmäisen kerran kissa ja koira olivat rauhassa samassa huoneessa, sillä niillä oli yhteinen tehtävä.

Ja sitten yhtäkkiä talo oli täynnä ääniä. Kuului askeleita, viileää ilmaa tulvi taas sisään, joku tarttui häneen varmoin ottein.

-Kaikkea sitä, mutisi Fergus MacDonald, joka nosti hänen päätään ja pujotti tyynyn sen alle. -Annan sinulle selkäsaunan, kunhan tämä on ohi.

-Stuart, Betty nyyhkytti.

-Stu on meillä, ja Jane tuli mukanani hakemaan Archien ja Donaldin. Älä murehdi nyt mitään. Lähetin Jamiesonin hakemaan sisar Ruskinia, varmuuden vuoksi. Typerä tyttö! Miksi ihmeessä olet yksin? Ja täällä?

-Yritin soittaa… Betty haukkoi henkeään. -En tajunnut… en ole ehtinyt ajatella…

-Kyllä, olen huomannut, ettet ole ehtinyt ajatella, Fergus mutisi, ennen kuin kiiruhti puolijuoksua kylpyhuoneeseen pesemään käsiään. Ennen kuin hän ehti palata, palvelustyttö Jane oli jo kiiruhtanut ovesta ulos sylissään kaksi huopaan käärittyä, pelästyksissään itkevää pikkulasta.

Sinä yönä, jolloin kesämyrsky raivosi kaupungin yllä, ja jonka päivänkoitto näkisi saksalaisten ensimmäisen ilmahyökkäyksen Lontooseen, ilmaantui kirjakaupan varastohuoneeseen uusi elämä. Jossakin vaiheessa sisään säntäsi kätilö Ruskin, joka kompastui jakkaraan ja lennähti vauhdilla päin pimiöhuoneen seinää, niin että hänen silmälasinsa putosivat alta pakenevan Ystävä-kissan niskaan.

Mutta kuten yleensäkin, Isabel Ruskin ei kompastunut, pudotellut tavaroita tai osoittanut ylipäätään minkäänlaista kömpelyyttä, kun hän sai syliinsä vastasyntyneen lapsen.

-Hyvä tavaton, miten kaunis tyttö, hän kuiskasi laskiessaan auringon noustua Bettyn käsivarsille pienen, kevyen mytyn. -En ole aikoihin nähnyt näin kaunista vauvaa!

Sitten Isabel Ruskin alkoi takellella tajutessaan, että oli muutamaa kuukautta aiemmin ollut auttamassa maailmaan tohtorin omaa tytärtä, jota kaikki pitivät tavattoman suloisena pienokaisena. Mutta Fergus MacDonald vain nauroi poikamaisen helpottuneena, kuin olisi juuri selviytynyt vakavasta tulikokeesta, eikä nyt jaksaisi välittää mistään muusta.

Betty katseli ihmeissään tuota pientä olentoa. Yhtäkkiä hänen mieleensä tuli Duncanin kuvaus unelmistaan sinä ikimuistoisena kesänä kauan sitten, kun Bettylle oli selvinnyt, että tämä halusi häneltä muutakin kuin ystävyyttä: ”Ja meillä on lapsia, monta lasta — tytöt ovat yhtä kauniita kuin sinä, ja ehkä pojilla on punainen tukka.”

Tällä vauvalla oli punainen tukka, vaikkei hän poika ollutkaan. Niin punainen kuin vastasyntyneellä vain saattoi olla. Mutta Betty näki, että tytöstä tulisi kaunotar. Tämä oli saanut kaikki hänen ja Duncanin parhaat piirteet, aina suurista sinisistä silmistä hymykuoppiin poskissa. Lapsella oli sirot korvat, pieni leuka ja nenä, josta tämä tulisi vielä olemaan ylpeä.

-No, sanoi Fergus myöhemmin, kun Betty ja vauva oli siirretty makuuhuoneeseen. -Loppu hyvin, kaikki hyvin, joten jätetään se selkäsauna toistaiseksi. Mutta Betty, lupaa minulle…

-Lupaan, Betty kuiskasi kyyneleet silmissään ja suuteli lasta otsalle. Hänen sydäntään kouristi ajatus siitä, että hän olisi saattanut todella aiheuttaa vahinkoa tälle pienokaiselle vain siksi, että oli kieltäytynyt pysähtymästä hetkeksikään.

-Hyvä on. Fergus kosketti lempeästi hänen hiuksiaan. -Jos Duncan olisi tässä, hän sanoisi: usko tai älä, koko kotirintama ei lepää sinun harteillasi. Haluatko, että lähetän hänelle sähkeen?

-Voisitko? Bettyn ilme kirkastui. -Kirjoitin hänelle kortin eilen, mutta…

-Minä sähkötän. Fergus hymyili. -Sisar Ruskin jää tänne, kunnes rouva Wallace ja äitisi tulevat. Pojat voivat olla meillä niin kauan kuin tarve vaatii. Minkä nimen aiot antaa lapselle?

Bettyn huulet vavahtivat, kun hän tajusi, ettei ollut ajatellut sitäkään asiaa. Hän oli aivan kuin työntänyt koko lapsiparan mielestään näiden kuukausien aikana.

Sitten hän katsoi alas kaunispiirteisiin pikku kasvoihin, jotka rypistelivät hiukan unessa.

-Faith, hän sanoi. -Hänestä tulee Faith. Sillä uskoa ja luottamusta me tarvitsemme.

14 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Taisi olla monelle iloinen yllätys. :)

      Poista
    2. Mulle tämä ei ollut yllätys, siitähän on Facebookissa todistekin, kun ennustin Alicen ja Bettyn vauvojen sukupuolen. :D Mutta iloinen tapahtuma kuitenkin. :)

      Poista
    3. Luotatko minuun todella noin? Olisin voinut vaihtaa vauvaojen sukupuolen vielä ennen julkaisemista, kun luin ennusteesi... :D :D

      Poista
    4. Mulle hahmot on niin todellisia, että yhtä hyvin olisit voinut vaihtaa Bettyn sukupuolta. Ei mahdollista, muttei tietysti täysin mahdotontakaan, kun on kirjasta kyse. ;)

      Poista
    5. :D Juu, en minä ehkä olisi malttanut Faith-parasta poikaa tehdä. Pitäähän veljien saada prinsessa hellittäväkseen.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. No hyvä etten suunnitellut tähän seitsemää veljestä, kun tytön syntymä saa kaikki noin hilpeiksi. :)

      Poista
  3. :) Jippii, likkatenava!!! :) :) Ja iki-ihana nimi!!! Faith <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kamalaa jos se olisikin ollut poika. Olisitte heitelleet mua varmaan mädillä tomaateilla... :D :D Faith on vanha hyvä skotlantilainen nimi. :)

      Poista
    2. Olis voinu tulla äkäästä palautetta jos aina vaan olis tullu poikia :D Mä en malta odottaa että Faith on mekkoiässä :) Onhan sitten tulos rimpsuja ja lettinauhoja? :)

      Poista
    3. Yhdestä koltusta taidetaan mainita - nyt on sota ja pitää säästää myös vaatetavarassa! :)

      Poista
  4. Jos poikalapset liittyvät rouva Wallacen mielestä sotaan, ehkäpä tyttö sitten voisi merkitä horisontissa mahdollisesti siintävää rauhan aikaa... Ken tietää, elämmehän vasta vuotta 1915;)
    Onnea Bettylle! Ja kiitos Kaisalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin tyttö tuntuu kovasti kaikkia ilahduttavan. :) Betty ja minä kiitämme! :D

      Poista