tiistai 7. lokakuuta 2014

2. Iltahetki Ruususen linnassa

 
Somervillejen uljas kaupunkitalo Lime House oli ollut viime ajat huomattavan sekaisin normaalitilaan verrattuna. Kaksi ompelijatarta apulaisineen oli sijoittunut arkihuoneeseen valmistamaan Miriamin kapioita, ja ruokasalin pöydällä oli vielä vähän aikaa sitten lainehtinut suoranainen ruokalistavaihtoehtojen ja istumajärjestyksien tulva.

Nyt tilanne alkoi rauhoittua. Häihin oli enää runsas viikko, joten suurimmat suunnitelmat oli lyöty lukkoon. Silti rakennuksessa, joka oli niin kauan ollut eräänlainen kaipauksen mausoleumi maailman meriä purjehtivan kapteenin ja yläkerran huoneessaan rampana makaavan Miriamin vuoksi, oli uudenlainen elämän tuntu. Kapteeni oli viime vuosina tehnyt lyhyempiä purjehduksia ja oli nytkin kotonaan, ja Miriam puolestaan avannut ovia, jotka oli luultu häneltä iäksi suljetuiksi.

-Kukkakaupasta tuotiin malliasetelmat, neiti, sanoi Jean-sisäkkö avatessaan heille ovea. -Rouva on niiden kanssa salissa.

-Nukkuuko Donald vielä? Betty kysyi, sillä hän oli jättänyt lapsen syvään uneen lähtiessään Miriamin kanssa kaupungille.

-Ei, rouva Fleming. Donald-herrakin on salissa. Jean ylläpiti täydellisesti sisäkölle sopivan levollisen ilmeen ottaessaan Bettyn ja Miriamin hatut, mutta hänen silmissään tuikahti.

Miriam hymyili Bettylle ja nosti sormen huulilleen. Sitten hän työnsi täysin äänettömästi salin oven raolleen.

Salista tulvi kukkien tuoksu, ja koko suuri huone oli kuin ansari, sillä malliasetelmia oli nosteltu sekä lattialle että pöydille ja jopa tuoleille. Korien ja maljakoiden, leveiden silkkinauhojen ja helmikoristeiden keskellä seisoi rouva Somerville sylissään pieni Donald.

-Katsohan kultaseni, eikö tämä vain olekin soma? Noin, haluatko sinä koskea? Voi sentään, ei sitä, siinä on piikkejä! Tässä, rakas pienokainen, koetapa miltä tämä tuntuu!

Rouva Somervillen leperryksen keskeltä he kuulivat, miten Donald jokelteli iloisena nähdessään ympärillään niin paljon kauniita tuoksuvia kukkia, joista osaa täti antoi hänen koskettaa. Betty ja Miriam katsoivat toisiinsa ja tirskahtivat kuin koulutytöt. He eivät olleet koskaan nähneet Alison-rouvaa noin hellämielisenä, joskin Betty oli hiukan ihmetellyt sitä intoa, jolla tämä oli lähestulkoon kieltänyt häntä ottamasta Donaldia mukaansa ”tuonne kauheaan kaupungin meteliin”.

-Päivää, äiti, Miriam sanoi iloisesti ja työnsi oven kokonaan auki. -Jennersillä oli erinomainen valikoima, pelkäänpä, että sieltä tuodaan useampi hattu.

-Voi sentään, Donaldista on ollut teille vaivaa, Betty huudahti mukamas kauhistuneena. -Poika kulta, tule äidin syliin, annetaan tädin olla rauhassa.

-Oh, ei, tarkoitan, ei mitään vaivaa, Alison-rouva mutisi ja näytti melkein syylliseltä. -Hän on niin rauhallinen! Menkää toki juomaan teetä ja lepäämään.

-Me joimme teetä kaupungilla, Miriam sanoi iloisesti ja alkoi tutkia saapuneita kukkia. -Äiti, et kai tarkoita, että tämä tulisi ruokapöytään? Se on kammottava.

Äidin ja tyttären alkaessa kiistellä kukkavalinnoista Betty nosti Donaldin vastahakoisen rouva Somervillen sylistä ja hiipi tiehensä. Hän iloitsi joka kerta kuullessaan Miriamin puhuvan äitinsä kanssa kuin kuka tahansa nuori morsian, ja koetti silloin pysyä pois tieltä.

-Etkö sinä jää illalliselle? Miriam kysyi paria tuntia myöhemmin, kun Betty peitteli pikkupoikaa vaunuihin.

-Älä ole hupsu, Betty sanoi nauraen. -Mitä sinä minulla teet, kun Davy tulee tänne aivan kohta.

Miriamkin nauroi ja punastui.

-Sitä paitsi olen luvannut piipahtaa tänään Flemingeillä, Betty jatkoi. -Elsie-täti soitti eilen illalla ja valitti, ettei ole nähnyt Donaldia vuorokauteen. Tulen kyllä aamulla auttamaan kapiolakanoiden laskostamisessa!

Syötyään illallista Duncanin perheen seurassa Betty jatkoi matkaansa kohti rouva Cochranen täysihoitolaa, jonne hän ja Davy olivat asettuneet häihin asti ja jonne Duncan saapuisi lasten kanssa parin päivän sisällä. Miriam olisi halunnut majoittaa Bettyn ja Donaldin Lime Houseen, ja Rosie oli tarjonnut avainta isoäitinsä nyt tyhjillään olevaan taloon Charlotte Squarella, mutta Betty oli torjunut molemmat ehdotukset kohteliaasti.

Vaikka Somervillet olivatkin pehmenneet Davyn suhteen, Betty ei tuntenut oloaan kotoisaksi näiden seurassa. Eikä hän missään tapauksessa halunnut Isoäidin taloon, jossa ei olisi enää Isoäitiä, vaan lakanoilla peitetyt huonekalut, tomuiset ikkunalaudat ja pysäytetyt seinäkellot. Isoäiti oli testamentannut talon tyttärentyttärelleen, mutta Rosien konserttikiertue oli vienyt hänet kesäksi Bathiin, ja Ian oli työssä Aberdeenissä. Isoäidin uskollinen palvelijatar Peggy taas oli emäntänsä kuoleman jälkeen muuttanut palvelukseen Anstrutheriin.

Heinäkuun ilta oli lämmin ja lempeä, ja Betty nautti kävelymatkastaan Donaldin nukahdettua vaunuihin. Tosin illan rauhaa häiritsivät aiempaa useammat lehtipojat, jotka tarjosivat kadunkulmissa myytäväksi sanomalehtien iltapainoksia. Niiden etusivuilla paksut mustat kirjasimet kertoivat uusimpia tietoja Euroopan kriisistä, joka oli saanut alkunsa kuukautta aiemmin Sarajevossa tapahtuneesta attentaatista.

Itävalta-Unkarin sodanjulistus Serbialle oli jo vanha uutinen, nyt kohistiin siitä, että Saksa oli torjunut Ison-Britannian esityksen kansainvälisestä konferenssista, mutta vaati briteiltä silti puolueettomuutta. Ihmisiä oli kokoontunut keskustelemaan kadunkulmiin ja lukemaan sanomalehtitoimitusten ikkunoihin liimattuja viime hetken sähkeitä.

Bettyä puistatti, sillä suuret otsikot saivat hänet muistamaan sen kahden vuoden takaisen kevään, jolloin he olivat luulleet Ruthin hukkuneen Titanic-laivan mukana. Ulkopolitiikasta hän ei jaksanut olla paljonkaan kiinnostunut, sillä tuskin tuosta mitään sen suurempaa tulisi — kuka tosissaan aloittaisi sodan 1910-luvulla! Sehän oli naurettavaa. Valtiot vain uhittelivat toisilleen, ja kaikki kuivuisi lopulta tyhjiin.

Rose Street oli onneksi yhtä rauhallinen kuin aina, sinne eivät meluavat sanomalehtipojat löytäneet. Betty nosti nukkuvan Donaldin syliinsä ja nousi portaat täysihoitolan ovelle. Herra Cochrane toisi myöhemmin vaunut sisään.

Tuo tuttu täysihoitola, jonka Betty oli koulutyttönä nimennyt Ruususen linnaksi rouva Cochranen ruusumieltymyksen vuoksi, oli oudon hiljainen lomakaudesta huolimatta. Kukaan ei ollut varannut kesäksi niitä kolmea huonetta, jotka olivat olleet talvella Rosen, Maryn ja Ruthin hallussa, joten rouva Cochrane oli ilahtunut Bettyn kysyessä yösijaa. Betty nukkui Donaldin kanssa suuremmassa makuuhuoneessa, David pienemmässä, ja myös Duncan, Ruth ja pojat majoitettaisiin täysihoitolaan sunnuntaina.

Sunnuntaina! Ikävä ja ilo kouristi Betty sydäntä, kun hän laski nukkuvan Donaldin pieneen pukkisänkyyn, suuteli pojan otsaa ja hiipi makuuhuoneesta jättäen oven raolleen. Äiti ja isä ja muu perhe saapuisivat vasta ensi viikolla häihin, mutta Betty oli puhunut Duncanin ympäri ja saanut tämän suostumaan siihen, että he viettäisivät viikon yhdessä Edinburghissa.

Hän tiesi kyllä, että Duncanin oli vaikea irrottautua moneksi päiväksi töistään, sillä vaikka Mary Smith huolehti kirjakaupasta, elettiin parhaillaan valokuvaajan sesonkikautta. Mutta toisaalta loma tekisi Duncanille hyvää, ja tämän vanhemmat saisivat viettää aikaa poikansa ja lastenlastensa kanssa. Sunnuntaina he jo tulisivat! Hän saisi asemalla syliinsä Stuartin ja Archien, ja Ruthin — ja Duncanin!

Betty huoahti onnellisena kiivetessään istumaan olohuoneen ikkunalaudalle. Tässä hän oli istunut opiskelijatyttönä haaveissaan, ja tässä varmaankin Mary ja Ruth olivat istuneet kuluneena talvena. Rose ei ilmeisesti paljonkaan ehtinyt ikkunoilla istuskella, sillä lääketieteen opinnot veivät hänen aikansa tarkkaan.

Betty nojasi otsansa ikkunalasiin ja katsoi yli rakkaan kaupungin harmaiden kattojen. Oli outoa olla täällä kahdestaan Donaldin kanssa. Kotona oli aina elämää, ja täysihoitolassakin oli aiempina iltoina huone ollut melkein tungokseen asti täynnä ystäviä, jotka halusivat tavata hänet. Donald oli rauhallinen lapsi, josta ei ollut paljon vaivaa ja joka ei millään tavalla pelännyt tai ujostellut, kun häntä siirrettiin sylistä syliin.

Hän hymyili itsekseen ajatellessaan kaikkia hyviä asioita elämässään: Alicen kertomaa salaisuutta, reipasta ja ryhdikästä Ruthia, joka oli tuonut ensimmäisen tyttökouluvuotensa tuliaisina loistavan todistuksen, odotettavissa olevaa onnellista jälleennäkemistä, tulevia häitä ja Miriamin ja Davyn onnea, ystävättäriään, joiden asiat tuntuivat olevan hyvin.

Ilta oli jo myöhäinen, kun Betty näki pitkän sotilaan harppovan reippain askelin katua pitkin. Lähestyessään täysihoitolaa David katsoi ylös ikkunoihin ja Bettyn nähdessään teki leikillisesti kunniaa. Betty nosti nauraen kättään ja kuunteli, miten ovi kävi alakerrassa. Davy sanoi jotakin iloista rouva Cochranelle ja kiiruhti sitten portaat ylös. Veli liikkui aina kevyesti, samalla tavalla kuin pikkupoikana Keijulehdossa oli heilauttanut itsensä ylös puunoksalle tai hypännyt lampareiden yli.

-Iltaa, sisko! David astui huoneeseen, heitti lakkinsa nojatuoliin ja kumartui suutelemaan sisartaan. Betty hymyili itsekseen tuntiessaan Miriamin hajuveden kevyen tuoksun. -Joko Don nukkuu?

-Totta kai hän nukkuu! Sinä olit kovin myöhään.

-Somervillet alkavat pehmetä. David virnisti ja istuutui ikkunalaudalle Bettyn viereen. -He eivät enää heitä minua ulos siihen aikaan, kun Miriam laitettiin nukkumaan viisivuotiaana. Ukko tarjosi minulle jopa yömyssyn ennen lähtöäni.

-Millainen päivä sinulla oli? Bettystä oli niin outoa olla yksin kaukana kotoa, että häntä lohdutti, kun sai kysellä edes Davyn päivästä.

-Kiireinen, veli sanoi lyhyesti ja heitti pienelle sivupöydälle nipun lehtiä, joita oli kantanut kainalossaan.

-Voi, taasko sinä tuot noita. Betty mutristi suutaan. -Miten sinä jaksat lukea kaikkea inhottavaa — juuri näinä päivinä!

David, jolla oli yleensä vastaus kaikkeen, katsoi vaieten ulos, ja hänen ilmeensä oli tuima. Sitten hän kääntyi sisareensa päin ja hymyili äkkiä levollisesti.

-Älä sinä murehdi minun lukemisistani, hän sanoi.

Bettyä vavisutti kuten äsken kadulla, kun hän oli nähnyt mustat otsikot. Davidin ilme oli muuttunut nopeasti — liian nopeasti. Ilta-auringon säteet kimalsivat pikkuveljen asetakin uutuuttaan hohtavissa luutnantin arvomerkeissä, ja ensimmäisen kerran Betty mietti, mitä Davyn valitsema ura oikein merkitsi ja mitä se tältä vaati. Tuollako tavoin Davy hallitsisi ilmeensä sotilaittensa edessä pitääkseen nämä rauhallisina vaikeassa tilanteessa?

Hyvänen aika, mitä hän oikein ajatteli! Davyllähän oli parhaillaan lähinnä virastovelvoitteita, ja pian hän aloittaisi vihkiloman matkustaakseen Miriamin kanssa tukikohtaansa vasta syksyllä.

Vaistomaisesti Betty ojensi kätensä ja käänsi päällimmäisen lehden niin, ettei pääotsikkoa näkynyt.

-Joko Miriam ja Alison-rouva pääsivät yhteisymmärrykseen kukista? hän tiedusteli leikkisästi.

David virnisti.

-Minä asetuin röyhkeästi kaikessa anoppini puolelle, hän ilmoitti. -Alison-täti syö kohta kädestäni.

-Sinäpä olet kiero!

-Sodassa ja rakkaudessa, siskoseni. Haluatko teetä?

-Miksi ei, sanoi Betty, joka ei koskaan kieltäytynyt teekupposesta. -Oh, se on Donald. Hän liukui alas ikkunalaudalta ja kiiruhti makuuhuoneeseen.

Saatuaan pojan nukahtamaan uudestaan Betty palasi olohuoneen puolelle. David oli riisunut asetakkinsa ja käärinyt paidanhihansa ja kaatanut jo kuuman veden teekannuun. Rouva Cochrane oli tuonut huoneeseen talvella pienen priimuskeittimen ja teetarpeet, kun hänelle oli selvinnyt, että Rose valvoi usein yökaudet tenttilukujensa ääressä.

Betty jäi kynnykselle ja katsoi hellästi veljeään. Hän ei tuntenut toista miestä, joka olisi noin luontevasti ottanut keittääkseen hänelle teetä. Duncan tuskin edes tiesi, mistä hänen kuppiinsa tietyillä kellonlyömillä kaadettu juoma oli lähtöisin! Ehkä se johtui Davidin sotilaskoulutuksesta — mutta olihan tämä auttanut keittiötöissä jo Jamien ja Floran luona Glasgow’ssa asuessaan.

Sitten Betty rypisti kulmiaan. David näytti taas synkältä, syvälle ajatuksiinsa uppoutuneelta.

-Ei kai sinua kaduta se, mihin olet mennyt sitoutumaan? hän kysyi hyväntuulisesti, mutta hiukan vavisten. Jospa David vasta nyt tajusi, ettei elämä Miriamin kanssa olisi täysin vaivatonta, ja halusi perääntyä!

Muutos oli taas silmänräpäyksellinen. David aivan kuin pyyhkäisi pois huolien rypyt ja kääntyi hymyillen.

-Älä sinä sellaista kuvittele, hän tokaisi. -Viikko ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä ajalta kuin nyt.

-Joko sinä olet kysellyt palveluskuntaa asuntoonne? Betty tiedusteli ottaessaan vastaan suuren kupillisen vahvaa makeaa juomaa, juuri sellaista, josta hän piti. -Voin kertoa sinulle salaisuuden: Miriam ei osaa edes vettä keittää. Hän olisi tahtonut keväällä Punaisen Ristin keittokurssille, mutta Alison-rouva ei sallinut.

-Kaiken pitäisi olla valmiina, kun palaamme syksyllä rykmenttiin, David vakuutti. -En voi tarjota Miriamille samanlaista ylellisyyttä kuin hänen vanhempansa, mutta lupaan, ettei hänen tarvitse opetella keittämään — edes vettä.

-Pärjäätkö sinä? Betty kysyi suoraan. -Jos tarvitset rahaa…

-Bet! David kuulosti harvoin vihaiselta, mutta nyt hän suorastaan tiuskaisi. -Kuvitteletko sinä, etten minä pysty…

-Minä vain tarkoitin, että nyt minulla olisi rahaa, Betty keskeytti lepytellen. -John on järjestänyt sijoitukseni niin, että saan neljästi vuodessa korkoja käyttööni, ja kun Duncan ei huoli niitä kaupan velkaan, voin yhtä hyvin tuhlata ne sinuun.

-Älä tuhlaa niitä kehenkään, Bet. Davyn ilme oli taas oudon totinen. -Älä ainakaan vielä.

-Mitä sinä tarkoitat?

Pikkuveli sekoitteli teetään, sitten hän katsoi Bettyyn silmillään, joiden sinisyys oli aina yhtä hätkähdyttävää etelän auringon paahtamissa kasvoissa.

-Sinä et todellakaan ole tainnut seurata sanomalehtiä viime aikoina?

Betty puisti tarmokkaasti päätään.

-Se on kaikki niin inhottavaa ja ikävää, hän sanoi. -Uhkailuja ja sodanjulistuksia… Sitä paitsi, jos sinä puhut Itä-Euroopan tapahtumista, mitä ne tähän kuuluvat?

David katsoi häntä kuin olisi miettinyt, miten paljon saattoi kertoa sisarelleen, joka tuntui olevan täynnä pelkkää häähumua ja lastenhoitoa ja vailla kaikkia järkeviä ajatuksia.

-Venäjällä keisari on julistanut yleisen liikekannallepanon, hän lopulta sanoi. -Todennäköisesti hyvin pian useat muut valtiot tekevät samoin. Itävalta on pommittanut Belgradia. Ja meidän laivastomme on asetettu valmiuteen.

-Mutta… mitä tekemistä meillä on Venäjän tai Itävallan kanssa?

-Betty, älä heittäydy tyhmäksi. David kumartui eteenpäin tuolissaan. -Jos tämä tästä vielä leviää… ja minä pelkään, että niin käy… Tajuat kai, että meidät vedetään mukaan.

-Mihin? Bettyn suuta kuivasi yhtäkkiä, ja hänen kätensä vapisi niin, että teetä läikkyi lautaselle.

-Eurooppa on suuri dominopeli, David sanoi ja katseli teelusikkaansa kuin olisi ennustanut sen kiiltävästä pinnasta. -Tai koulunpiha, jossa kukin valitsee joukkonsa ja puolustaa sitä. Ensin Itävalta nousi Serbiaa vastaan attentaatin vuoksi — Venäjä tukee Serbiaa — Saksa taas Itävaltaa — se on kuin veteen heitetty kivi, jonka laineet yltävät yhä kauemmas ja kauemmas.

-Mutta ei toki meihin asti? Betty sopersi.

-Me elämme saarella, mutta kyllä kai sinä sentään opettajattarena tiedät, että meillä on omat sitoumuksemme? Minä toivon — minä rukoilen — että tilanne rauhoittuu. Mutta pahimmassa tapauksessa, ellei kriisiä saada hallituksi ajoissa… Ja Saksa kieltäytyi neuvotteluista.

-Rouva Wallace, Betty mutisi.

-Mitä? David katsoi häneen kuin olisi epäillyt sisarensa menettäneen järkensä.

-Rouva Wallace on ennustanut sotaa jo monta vuotta. Tietää kuulemma sotaa, kun syntyy paljon poikalapsia. Yksin meilläkin on jo kolme.

David hymähti.

-Rouva Wallace tahtoo vain tehdä itsensä tärkeäksi, hän sanoi. -Pikkulapset eivät aloita sotia, niillä on kylliksi järkeä. Aikuiset miehet sen tekevät.

-Nyt minä ymmärrän, mitä Mally tarkoitti, Betty sanoi hiljaa. -Hän kävi täällä toissailtana ja oli jotenkin omituinen… Hän puhui niin paljon rauhasta, aivan kuin se olisi jotakin, mitä meillä ei ole. En käsittänyt häntä.

-Minä en tahdo pelotella sinua, David sanoi. -Mutta on parempi, että osaat varautua… ja ymmärrät, jos minä olen välillä vähän totinen.

-Voi Davy, jos — jos — jotakin tapahtuu — miten sinun ja Miriamin käy! Betty tajusi vasta nyt, mitä veljen puheet todella merkitsivät.

-Kunnon skotlantilaisena minä kysyisin mieluummin, miten isänmaan käy, David vastasi hiljaa ja laski tyhjän kuppinsa pöydälle. -Mennään nukkumaan, minun on oltava aikaisin virastossa.

5 kommenttia:

  1. Oih ja voih!!! Häät ja ihanaa hörsellystä ja sitten jotain ihan muuta... Ja voi ihanaa, Alicen uutinen :) Jee :)

    VastaaPoista
  2. :D Nyt taidetaan mennä tosiaan tunnetilasta toiseen. ;)

    VastaaPoista
  3. Tässä vähän hörhellystä:
    http://youtu.be/FqbhUjzZCKE

    VastaaPoista
  4. Monenlaisia tunnetiloja tosiaan. Ja "tuskin tuosta mitään sen suurempaa tulisi — kuka tosissaan aloittaisi sodan 1910-luvulla! Sehän oli naurettavaa. Valtiot vain uhittelivat toisilleen, ja kaikki kuivuisi lopulta tyhjiin." Voi miten ajankohtaista tänäänkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaessani näitä lukuja toukokuussa ei maailmantilanne ollut vielä ihan niin kireä kuin miksi se kesän aikana muuttui. Mutta kieltämättä niskavillat olivat välillä pystyssä, kun yhtä aikaa kävin läpi Bettyn sotavuosia ja seurasin politiikkaa. Järkyttävintä on tosiaan se, ettemme me koskaan usko "nykypäivän sivistyneen ihmisen" aloittavan sotaa. Ei sitä uskottu 1910-luvulla, ei 1930-luvulla, ei 2010-luvulla - ja kuitenkaan emme ole mitään oppineet.

      Poista