lauantai 25. lokakuuta 2014

20. Kotoisia päiviä

 
Se kesäkuu oli Bettylle lomaa kaikista elämän murheista.

Kun rouva Wallace saapui aamulla Koivurantaan ja tajusi, mitä siellä oli yön aikana tapahtunut ja mitä olisi saattanut tapahtua, hän kieltäytyi poistumasta talosta sen paremmin yöllä kuin päivällä ”niin kauan kuin rakas rouva Fleming minua vain tarvitsee”.

Bettyn äiti ilmaantui paikalle välittömästi uutisen tavoitettua hänet ja olisi antanut tyttärensä kuulla kunniansa, ellei olisi ollut niin helpottunut siitä, että kaikki oli lopulta mennyt hyvin. Mary Smith taas uhkasi, että jos Betty uskaltaisi pistää nenänsä myymälän puolelle noin kuukauteen, hän hakisi tälle oikeuden päätöksen vajaavaltaisuudesta, ja Fergus MacDonald yksinkertaisesti määräsi Bettyn vuodelepoon, tai hän ottaisi tämän sairaalaan.

Betty oli niin uupunut ja niin tolaltaan, että suostui tähän kaikkeen mukisematta.

Makuuhuoneesta tuli kodikas, turvallinen pesä, jossa kukaan ei vaatinut häneltä mitään muuta kuin täydellistä omistautumista vauvalle. Edelleen Fergusin määräyksestä häneltä kiellettiin sanomalehdet ja kaikki uutiset niistä lukemattomista taisteluista, jotka kesäkuun aikana alkoivat ja päättyivät kuin levottomat virvatulet ympäri Eurooppaa.

Uutiskielto ei tietenkään koskenut kirjeitä. Bettyn äiti osoittautui mitä tehokkaimmaksi tietotoimistoksi, jonka tiedotusten jälkeen onnitteluja saapui sylyksittäin niin kotijoukoilta kuin länsirintamalta.

Ensimmäiseksi ehti perille Duncanin kirje, joka tämän oli täytynyt kirjoittaa melkein heti Fergusin sähkeen saatuaan. Ja tällä kerralla tämä ei todellakaan tyytynyt kahteen sanaan.

”Täällä me koetamme ottaa ilon irti siitä vähästä mistä voimme, mikä valitettavan usein tarkoittaa: toinen toisistamme”, Duncan kirjoitti. ”Itse en ole joutunut aiemmin kepposten kohteeksi, sillä jos niitä on yritettykin, tekijä ei ole saanut pidetyksi ilmettään kurissa ja olen huomannut juonen ajoissa. Mutta nyt lensin lankaan komeasti.

”Ilta oli hämärtymässä ja olin lähtemässä tarkastamaan yövartioita, kun minulle tultiin sanomaan, että luutnantti Graham tahtoi tavata minua välittömästi. Ja kuulemma tämä oli niin ankarana, että minun piti varautua ikävyyksiin.

”Olin hyvin hämmästynyt, koska ymmärtääkseni en ole tehnyt mitään pahaa kuin saksalaisille, ja ainakin tähän asti siitä puuhasta on saanut ennemmin raitoja takinhihoihinsa. Mutta tottapa sitten olin jossakin kohdin erehtynyt, kun tällainen kutsu kävi. Jätin siis kaikki siihen paikkaan ja läksin juoksuhautaa pitkin komentokeskukseen.

”Luutnantti Graham on nuori ja tuo hilpeässä päättäväisyydessään mieleeni Davyn. Tulemme yleensä mainiosti toimeen sen, mitä nyt tekemisissä olemme. Hän on järkevä eikä tartu turhuuksiin, kuten jotkut täällä, ja hän arvostaa miestä, joka tohtii tuoda esiin oman mielipiteensä ja antaa sanan sanasta (pelkään, rakkaani, että siinä kohdin minä menestyn paremmin kuin olisi aina väliksikään).

”Mutta nyt hän totisesti oli niin synkän näköinen, että huolestuin aivan tosissani — varsinkin, kun edelleenkään en käsittänyt, mistä minua voitaisiin syyttää tai moittia.

”‘Kersantti Fleming!’ hän karjaisi. ’Mitä tämä merkitsee?’

”Lähetti ja radisti vetäytyivät taka-alalle yrittäen hienotunteisesti näyttää siltä, kuin eivät kuulisi ylitseni kohta kaikuvaa tuomiota. Minä puolestani taisin vähän änkyttää, kun koetin sanoa, etten käsittänyt mistä oli kyse.

”‘Mitä te teette täällä, kun teidän pitäisi olla juhlimassa varpajaisia!’ luutnantti jatkoi ja iski yhtäkkiä toiseen käteeni sähkösanoman ja toiseen konjakkipullon, joita tiedän hänen hankkivan ranskalaisten linjojen takaa. ’Painukaa tiehenne täältä, teidän palvelusvuoronne on siirretty huomiseen iltapäivään!’

”On harmi, että kamerani ei ollut mukana, sillä ilmeeni mahtoi olla näkemisen arvoinen. Lähetti, nuori poika, repesi ensimmäisenä nauruun, ja poispäin kääntyneen radistin hartiat tärisivät. Sitten luutnantin ilme silisi kuin taikaiskusta ja hänkin alkoi nauraa.

”‘No nyt on nähty sekin ihme, että Fleming menee sanattomaksi’, hän virnisti. ’Onko tämä teille ensimmäinen?’

”Aivoni käynnistyivät yskien kuin vanha auto, jonka kampi ei tahdo toimia. Katsoin vuoroin sähkeeseen, vuoroin konjakkipulloon, ja minussa oli ilmeisesti jotakin huvittavaa, sillä lähetti kieriskeli lattialla vatsaansa pidellen, ja yhtäkkiä oviaukosta kurkisti useampikin virnistelevä naama. Epäilemättä sana tästä juonittelusta oli levinnyt, ja minua tultiin katsomaan kuin hyvää esitystä ainakin.

”Vihdoin sain ajatukseni ja silmäni sen verran järjestykseen, että pystyin lukemaan Fergusin lähettämän sähkeen, jossa hän kertoi, että minulla on Faith-niminen tytär (mikä erinomainen nimivalinta, rakkaani!) ja että sekä Sinä että lapsi voitte hyvin. Ja sitten katsoin asialliseksi vastata esitettyyn kysymykseen.

”‘Ei, sir’, minä sanoin, ’tämä on neljäs.’

”En tiedä, mitä huvittavaa siinä oli, mutta luutnantti nauroi ääneen työntäessään minut ulos ja kieltäessään minua sotaoikeuden uhalla osallistumasta palvelukseen ennen seuraavaa iltapäivää, ellei hälytystä tulisi.

”Minä siis hoipertelin juoksuhautaa pitkin takaisin, mikä kävi hitaanlaisesti, koska jokainen ohittamani tai kohtaamani mies tahtoi taputtaa minua hartioihin ja esittää onnentoivotuksensa.

”Ja minun on sanottava, Sappho rakkaani, että Faith Flemingin ja hänen kauniin äitinsä kunniaksi joi tällä länsirintaman lohkolla sinä iltana niin moni mies niin monta maljaa niin täydestä sydämestä, että jos moinen jatkuu tulevaisuudessakin, minun lienee syytä huolestua tytöstä.”

Tämän lennokkaan selostuksen jälkeen Duncanin kirje muuttui hyvin helläksi, ja Betty kasteli parikin nenäliinaa sitä lukiessaan.

-Pelkäänpä, rakkaani, että isästäsi on tullut hentomielinen siellä kaukana, hän mutisi ja kumartui suutelemaan kehdossa nukkuvaa lasta.

Kun Bettyn olo oli kohentunut niin paljon, että Fergus antoi hänelle luvan nousta jalkeille, tulivat kotiin myös pikkupojat. Nämä olivat viettäneet riemukkaita päiviä hemmoteltavina naapurin suuressa talossa, mutta eivät toki niin riemukkaita, etteikö äidin syli olisi ollut kaikkea sitä tärkeämpi.

-Minä halusin kyllä tulla takaisin! Stuart sanoi syyllisyydentuntoisesti. -Ymmärräthän, äiti, etten minä aikonut jättää sinua yksin! Mutta Fergus-setä ja Alice-täti eivät päästäneet minua!

-Rakas lapsi, Betty mutisi ja puristi esikoistaan rintaansa vasten. -Rakas, urhea poikani.

-Äiti, nukke! huudahti Donald ihastuneena kehdon luona. -Alice-täjilläkin on nukke!

-Sehän oli Fanny-vauva, senkin hölmö, Archie tokaisi ääni täynnä halveksuntaa pikkuveljen tietämättömyyttä kohtaan.

Kun pojat tajusivat, ettei kehdossa tosiaan ollut nukke vaan heidän uusi pieni sisarensa, he vetäytyivät ensin hämmentyneinä kauemmaksi. Mutta pian he eivät voineet vastustaa uteliaisuuttaan, kunnes Bettyn ja vauvan ympärillä oli ihaileva pieni piiri.

-Huomenna otamme meistä kaikista valokuvan ja lähetämme sen isälle sotaan, Betty sanoi.

Seuraavina päivinä Betty ja Faith laajensivat elinpiiriään vähitellen makuuhuoneesta muuallekin taloon. Mutta edelleen Bettyä suojeltiin liioilta tiedoilta ulkomaailmasta, ja hän antoi sen tapahtua.

-Tämä on varmaankin raukkamaista, hän tunnusti seuraavalla viikolla, kun Alice oli tullut Fannyn kanssa käymään. -Mutta — minä en vain jaksa ajatella mitään. En yhtään mitään.

-Onhan sinulla tässä kylliksi ajattelemista, Alice muistutti ja sulki kätensä viittaukseen kaiken: Koivurannan aurinkoisen olohuoneen, korissaan nukkuvan Faithin, keittiöstä kuuluvan rouva Stewartin ja rouva Wallacen rupattelun ja ulkoa kaikuvat pikkupoikien äänet. -Keskity nyt tähän. Sota menee kyllä kulkuaan. Fergus oli minulle oikein vihainen, kun minullakaan ei ollut sen vertaa järkeä, että olisin yhtään katsonut sinun perääsi.

Betty puisti päätään.

-Eihän siinä käynyt kuinkaan, hän sanoi ääni hiukan värähtäen. -Faith on terve tyttö ja kaikki meni lopulta hyvin. Ja ehkä — ehkä minä opin jotakin!

-Toivottavasti, Alice sanoi hymyillen. -Ja ajattele, miten hauskaa Fannylla ja Faithilla on, kun he kasvavat, heistä tulee parhaat ystävykset!

Kesäkuun lopussa Betty oli jo niin toipunut, että kykeni osallistumaan Glen Longin koulun kevättutkintoon, jossa hänen nuorin sisarensa Elizabeth sai päästötodistuksensa hänen toiseksi nuorimmalta sisareltaan Maryltä.

18-vuotias sijaisopettajatar näytti tavattoman hennolta ja lapselliselta seistessään kateederilla esittämässä kysymyksiä, ja välillä hänen äänensä värähti pahemmin kuin oppilaiden. Ja jos oppilaat olisivat myöhemmin illalla nähneet, miten heidän opettajattarensa paiskoi kotonaan koulukirjat pitkin eteisen lattiaa, he olisivat todennäköisesti menettäneet lopunkin kunnioituksensa tätä kohtaan.

-Ajatella, että se on ohi! Mary puuskahti, kun hän lopulta rauhoittui ja kokosi kirjat. -Kahdeksi kuukaudeksi se on ohi!

-Onko tämä ymmärrettävä niin, ettet sinä pidä opettamisesta? Annie tiedusteli muka tyhmänä.

Mary mulkaisi häntä.

-Sietämättömiä räkänokkaisia kakaroita, jotka eivät erota kertomataulua palsternakasta ja joilla ei ole mitään tavoitteita, ei mitään pyrkimyksiä, ei minkäänlaista lahjakkuutta eikä edes ahkeruuden hiventä! hän pärski.

-No no, sanoi tuomari Stewart. -Et sinä itsekään nyt kuulosta järin täysikasvuiselta.

-Mary on kauhean kiukkuinen opettaja, ilmoitti Eliza vasta vapauteen päästetyn nenäkkyydellä. -Rob jutteli aina mukavia ja nauroi meidän kanssamme, eikä hänen tarvinnut koskaan korottaa ääntään, sillä isot pojatkin tottelivat häntä. Mary kiljuu koko ajan ja uhkaa lyödä viivoittimella sormille.

-Mitä itse olisit tehnyt, kun kukaan ei kuuntele! Maryn ääni värähti taas niin huolestuttavasti, että Betty kiiruhti pelastamaan opettajatarparan kunnian pyytämällä tämän mukaansa nukuttamaan Faithia.

-Opettaminen ei ole helppoa, hän sanoi, kun vauva oli jo nukahtanut isovanhempiensa vuoteeseen, mutta sisarukset istuivat vielä sen ääressä hetken hiljaisuudesta nauttien. -Ei edes silloin, kun on saanut siihen koulutuksen. Ja sinä jouduit tehtävään aivan kylmiltäsi.

-Minä... minä luulin, että sota on ohi jouluksi. Kaikki sanoivat, että se on. Ajattelin, että Rob tulee takaisin ja minä palaan Edinburghiin ja kaikki on niin kuin ennenkin! Mary nielaisi. -Mutta ei se ole... ei mikään taida olla koskaan niin kuin ennen.

Betty huokasi.

-Olet oikeassa, hän sanoi hiljaa. -Mutta olet ollut todella urhoollinen, kun olet jaksanut koko vuoden.

-Montako minun pitää vielä jaksaa? Maryn siniset silmät olivat äkkiä kyyneleiset. -Jäänkö minä mädäntymään tänne, kun Ruth saa käydä koulua kaupungissa!

-Et sinä mihinkään mädänny, Betty sanoi lujasti. -Ei kukaan vaadi sinua jatkamaan syksyllä. Jättihän Ruthkin työnsä värväystoimistossa ja lähti Edinburghiin. Varmaan jostakin löytyy uusi opettaja tilallesi.

-Mutta minä olen joka tapauksessa myöhässä... Ruth on lopettanut jo Naisopiston!

Se oli totta: Ruth oli saanut todistuksensa sinä samana päivänä ja lähtisi aamujunassa kotiin. Rose puolestaan oli saanut kesäksi harjoittelupaikan Lontoon lähellä sijaitsevasta mielisairaalasta — rouva Stewart tahtoi, että puhuttaisiin ”parantolasta” — eikä tulisi kotiin koko kesänä. Jos Charlie saisi lomaa, tämän olisi helpompi tavata vaimoaan etelässä.

-Et sinä ole mistään myöhässä, Betty vakuutti. -Hyvänen aika, täytät vasta syksyllä 19! Koko maailma on sinulle auki. Mitä sinä tahtoisit tehdä?

Mary kohautti olkapäitään.

-En minä tiedä. Sehän siinä onkin. En minä oikeastaan haluaisi kouluakaan enää käydä — mutta en pääse naimisiin, kun kaikki pojat ovat sodassa!

Toteamus oli kaikessa yksinkertaisessa traagisuudessaan niin lapsellisen hellyttävä, ettei Betty voinut olla nauramatta.

-Sinun tilallasi kävisin Naisopiston kuitenkin loppuun, hän sanoi. -Voin puhua isälle ja äidille puolestasi siitä, ettet tahtoisi jatkaa täällä opettajattarena — vaikka se taisi kyllä tulla äsken heille aika selväksi. Jos Eliza lähtisi mukaasi Edinburghiin, teillä olisi mukavaa kolmestaan Rosen kanssa.

Samassa Roz, joka oli jo 9-vuotias pikku neiti, mutta yhtä totinen kuin aina ennenkin, kurkisti sisään ja ilmoitti, että tee oli pöydässä.

-Näin pieneksi on meidän laumamme kutistunut, Cathy-rouva sanoi haikeasti katsellessaan ruokasalissa ympärilleen.

Äkkiseltään lause kuulosti oudolta, sillä lapsenlapsiakin oli paikalla yksitoista. Mutta Betty ymmärsi kyllä, mitä äiti tarkoitti: Davy, Jennie, John, Rose ja Rob olivat kaukana poissa — samoin kuin Jamie. Hän olisi halunnut kysyä äidiltä jotakin vanhimmasta veljestä, mutta ei tahtonut tehdä sitä toisten kuullen. Hän ei jaksaisi nyt Annien saarnaa eikä Napierin hapanta ilmettä, kun Jamien nimi mainittaisiin.

Seuraavana iltana teetä juotiin lähes samalla joukolla Koivurannassa. Ruth oli palannut kaupungista hiukan laihtuneempana ja kalpeampana mukanaan Naisopiston erinomainen päästötodistus.

Tytön vihreissä silmissä oli outoa totisuutta, kun hän kierteli tutuissa huoneissa, mutta Bettyn iloksi Ruthin hyvä sydän ei ollut kevään koettelemuksissa kovettunut. Hän pyysi aivan erikoisesti, että illan pieneen juhlaan, johon yhdistettiin Archien kolmivuotispäivä, kutsuttaisiin myös Mary ja Victoria Smith, olihan Victoriakin päättänyt koulunsa.

Kun vieraat olivat lopulta menneet ja kaikesta riehumisesta ja jännityksestä lopen uupuneet lapset saatu nukkumaan, Betty ja Ruth istuivat verannan korituoleissa ja katselivat, miten utu hiipi pitkin järven pintaa luvaten kaunista säätä seuraavaksi päiväksi. Lancelot lepäsi ylimmällä askelmalla pää tassujen varassa ja Ystävä istui verannan kaiteella. Faithin syntymäyön jälkeen näiden kahden välille oli solmittu kohtelias rauha.

-On hyvä olla kotona, Ruth sanoi lopulta rikkoen hiljaisuuden. -Sittenkin.

-Olen iloinen, että sinä olet kotona, Betty vastasi yksinkertaisesti. -Milloin teatterikoulussa on pääsykoe?

Ruth oli vaiti niin kauan, että Betty kääntyi katsomaan häntä. Tyttö leikitteli ohuella helminauhalla, jonka oli saanut lahjaksi Bettyn vanhemmilta — Mary oli saanut samanlaisen — ja katsoi kaukaisuuteen aivan kuin hän ei olisi kuullut Bettyn kysymystä. Sitten hän vaihtoi asentoa, silitti vaalean leninkinsä helmaa ja sanoi arkisesti:

-En tiedä. En ole ajatellut osallistua.

-Mutta Ruth, mitä ihmettä sinä tarkoitat, Betty puuskahti. -Tietysti sinä osallistut! Pääset ilman muuta sisään.

-Ehkä joskus, Ruth sanoi vältellen. -Ei nyt.

-Pelkäätkö sinä... pommituksia? Betty kysyi arasti. Hän oli päättänyt vakaasti, ettei säikyttelisi asialla Ruthia.

-Ei, en. Lähtihän Rosekin etelään. Ruth katseli käsiään. -Minä vain tahtoisin olla nyt kotona.

-Tietysti sinä saat olla kotona, hyvä lapsi. Mutta ethän jää velvollisuudentunnosta? Kyllä me pärjäämme, Victoria auttaa tarvittaessa äitiään myymälän puolella ja opettelee kameran käyttöä. Kiitos Isoäidin perinnön, pystyn maksamaan palkkaa, vaikka myynti on kieltämättä laskenut. Ei sinun pidä uhrautua!

-En minä uhraudu, Ruth sanoi kärsivällisesti. -Minä vain haluan olla kotona.

Betty päätti, ettei inttäisi enempää. Ruth oli varmaankin uupunut sekä opiskelusta että surustaan ja tulisi järkiinsä, kun saisi viettää kunnon lomaa rouva Wallacen lihapatojen äärellä. Mutta samassa Ruth jatkoi:

-Minä puhelin Alice-tädin kanssa Punaisen Ristin apusisarkurssista. Ajattelin ilmoittautua sille.

-Apusisarkurssille, Betty toisti. -Minkä ihmeen tähden!

Ruth naurahti.

-Oppiakseni apusisareksi tietenkin! Sitten hän vakavoitui. -Alice-täti sanoi, että jos apusisaria saataisiin tarpeeksi, useampi sairaanhoitajatar voisi irrottautua rintamalle — kuten Jennie. En voi olla ajattelematta, että... että jos ambulansseja ja kenttäsairaaloita olisi ollut enemmän... ehkä Alistair ei...

Hänen äänensä sortui, eikä Bettykään puhunut mitään. Duncanin keväällisen kirjeen perusteella hän tiesi, ettei yksikään lääkäri saati sairaanhoitajatar olisi voinut pelastaa Alistair Dunnia, mutta sellaista ei pitänyt sanoa ääneen.

-No, joka tapauksessa, Ruth sanoi ja pyyhkäisi silmiään, -seuraava kurssi alkaa elokuun alussa, ja minä ajattelin mennä mukaan.

-Se ei ole kevyttä työtä, Betty huomautti. -Mutta jos sinä olet sen niin ajatellut.

-Niin minä olen sen ajatellut. Ruthin ääni oli taas levollinen. -Minä menen katsomaan, että Faithilla ja pojilla on kaikki hyvin.

Hän nousi ja katosi sisälle, eikä Betty kiiruhtanut perään, vaan antoi tytölle aikaa koota itsensä. Lancelot nosti päätään ja katsoi emäntäänsä kuin sanoen: ”Jos on jotakin, missä minä voin auttaa, sana vain!” Ja Ystävä tassutteli kaidetta pitkin niin lähelle, että pääsi hyppäämään Bettyn syliin.

-Minun osaltani loma taitaa olla ohi, Betty sanoi puoliääneen silittäessään kissan silkkistä selkää. -On aika taas astua maailmaan.

4 kommenttia:

  1. Ihanan pitkä luku taas. Tosin tässä kirjassa pisimmätkin loppuvat liian pian...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu, että luvut vain pitenevät mitä pidemmälle tarina etenee. :)

      Poista
    2. Onneksi tätä riittää joulukuun loppupuolelle. Vähän kuin varhainen joulukalenteri. Mutta kylläpä jännittää miten sodassa oleville lopulta käy.

      Poista
    3. Mammuttimaisimpia lukuja olen jakanut kahtia, joten näillä näkymin tarina päättyisi 30.12. Katsotaan, mennäänkö ihan uudenvuodenaattoon asti... :D :D Kyllä tässä vielä monenlaista tapahtuu.

      Poista