sunnuntai 26. lokakuuta 2014

21. Outo vieras aamunkoitossa

 
Saatuaan olla muutamia viikkoja toisten hoivissa ja suuremmilta huolilta suojassa Betty tunsi itsensä levänneeksi ja valmiiksi kestämään ajan vaatimuksia. Asiaa auttoi se, että Ruth oli kotona — että Ruth tulisi olemaan kotona myös syksyllä. Tyttö käytti heinäkuun loma-aikansa sekä huolehtimalla myymälästä, jotta Mary Smith sai hiukan vapaata, että opettamalla Victorialle kameran käyttöä, jotta voisi sittemmin itse keskittyä alkavaan kurssiinsa.

-Typeryyksiä, rouva Wallace mutisi. -Apusisarkurssi! Aivan kuin tytölle ei riittäisi täällä työtä!

-Eihän hänelle riitäkään, Betty huomautti levollisesti. -Olkaamme kiitollisia, ettei hän sentään lähde ammustehtaaseen. Niissä riittää työtä.

Rouva Wallace tuhahti.

-Ammustehtaaseen tosiaan! Minä en ymmärrä koko sitä uutta lakia, joka kieltää työläisiä jättämästä tointaan — luulisi nyt jokaisen ilmankin pyrkivän tekemään velvollisuutensa tällaisena aikana!

-Aivan niin, Betty sanoi viekkaasti, ja pussiin puhutettu rouva Wallace ilmoitti lähtevänsä kitkemään kasvimaata.

Levottoman alkukesän jälkeen länsirintamalta ei kuultu paljonkaan uutta, joten lehdissä kirjoitettiin enemmän idästä. Stuart, joka edelleen kuuliaisesti luki uutisia ääneen rouva Wallacelle, tankkasi urhoollisesti läpi sellaisia paikannimiä kuten Przasnysz tai Maslomencze.

Archie oppi hoitamaan kasvimaata rouva Wallacen apuna, ja Donald heittäytyi Faithin tähden lähestulkoon yhtä vaikeaksi kuin Stuart aikoinaan Archien synnyttyä. Onneksi oli Ruth, joka omisti pojalle kaiken huomionsa silloin, kun Bettyn kädet eivät kerta kaikkiaan riittäneet.

-Kaikki on siis kuten pitääkin tässä maailmoista parhaassa, Betty hymähti itsekseen, kun elämä ja touhu Koivurannassa alkoi olla liiankin äänekästä. -Viime talven jälkeen minä en valita, vaikka meteli kuuluisi kaupunginhotellille asti!

Faithilla oli usein öisin vatsavaivoja, ja Betty kanniskeli häntä ympäriinsä alakerrassa. Ruth oli vaatinut, että Betty herättäisi hänet tällaisissa tilanteissa, jotta Betty saisi levätä, mutta tämä ei halunnut, sillä tarvitsihan Ruthkin leponsa. Seuranaan Lancelot ja Ystävä Betty kuljeskeli vauva sylissään, kunnes Faithin itku vaimeni ja lapsi nukahti.

Eräänä heinäkuun lopun yönä tämä tapahtui niin myöhään, että auringonnousuun oli enää hetki aikaa. Betty totesi, ettei hänen kannattaisi mennä enää nukkumaan — olisi parempi yrittää ottaa pienet nokkaunet aamiaisen jälkeen — joten hän laski Faithin varovasti koriin ja asettui sitten keittiön pöydän ääreen kirjoittamaan Johnille.

Saatuaan kirjeen valmiiksi Betty istui vähän aikaa miettien. Näin hän oli pääsiäisen jälkeen istunut joka kerta, kun oli ottanut kirjesalkkunsa esille. Hän ei ollut saanut Madeleine Fraserilta yhtään kirjettä koko vuonna, ja kuultuaan Ruthilta erinäisiä asioita mietti tosissaan, eivätkö ne tulleet perille.

Syyllisyyden vallassa Betty tiesi, että hänen olisi pitänyt yrittää kirjoittaa Madeleinelle, mutta ei saanut sitä tehdyksi. Hän saattoi tunnustaa tuskin itselleen pelkäävänsä, että häneltäkin menisi maine sekä kirjailijattarena että yksityishenkilönä, jos poliisi ryhtyisi seuraamaan hänen kirjeenvaihtoaan pasifistiksi epäillyn naisen kanssa. Betty ei ollut välittänyt vähääkään kenenkään ajattelemisista tutustuessaan Madeleineen ja tämän kiihkeään tapaan ajaa naisasiaa — mutta nyt oli kyse jostakin muusta.

Hän havahtui siihen, että Lancelot murisi. Se oli noussut seisomaan, ja sen koko vartalo kuvasti äärimmäistä tarkkaavaisuutta.

Vaikka oli ihana kesäaamu ja vaikka reipas ja vahva Ruth nukkui vain yhden oven takana, rouva Wallacen varoitukset ja Bettyn liiankin vilkas mielikuvitus saivat hänet vapisemaan. Nytkö se tapahtuisi, murtovarkaus?

Kuulosteltuaan vähän aikaa kiinteästi Betty käski Lancelotin rauhoittua, sillä ulkoa ei kuulunut mitään. Samassa hän huomasi Ystävän hypänneen keittiön ikkunalaudalle katselemaan ulos verhojen raosta.

Varovasti Betty tarttui verhoon ja kurkisti kissan pään yli miettien, miten naurettavalta se mahtoi näyttää. Lancelot oli emäntänsä käskystä huolimatta mennyt ovelle ja piti pientä, matalaa murinaa.

Verannan rappusilla istui joku. Bettyn ensimmäinen tunne oli huojennus, sillä murtovarkaat tai saksalaiset vakoojat tuskin asettuisivat istuksimaan portaille aamuauringon paisteeseen. Sitten hän alkoi miettiä, oliko kyseessä joku laitapuolen kulkija. Tosin rouva Wallace tulisi vasta parin tunnin kuluttua, ja varmaankin mies poistuisi siihen mennessä, mutta pahimmassa tapauksessa edessä voisi olla kiusallinen kohtaaminen.

Ilmeisesti mies oli kuullut ulos Lancelotin murinan, sillä hän käänsi päätään ja näki ikkunaverhojen liikkuvan. Liian myöhään Betty vetäytyi taaksepäin — mies ehti huomata hänet ja nousi.

Betty ymmärsi heti, ettei kyseessä ollut laitapuolen kulkija. Tosin puku oli kulunut, mutta se oli siisti ja harjattu. Kengät oli hiljakkoin kiillotettu ja parta ajettu. Miehen ulkoilmaelämästä kertovat ahavoituneet kasvot olivat oudon iättömät.

Joka tapauksessa Betty tunsi, ettei hänen tarvinnut pelätä tätä vierasta. Silmänräpäyksen mietittyään hän avasi keittiön ikkunan.

-Mitä te teette meidän puutarhassamme? Betty tiedusteli toivoen mielessään, ettei lähemmäksi astuva mies tallaisi rouva Wallacen rakasta kasvimaata, sillä silloin tämä saisi huutia.

-Anteeksi että pelästytin teidät, rouva, mies sanoi. Hänen puheessaan oli sekä ylämaalainen poljento että jotakin vierasta, joka toi Bettyn mieleeni Stonet, Sarah ja Neil Eldarin naapurit Nottinghamissa. -Se ei ollut tarkoitukseni. Ajattelin vain istua ja odottaa.

-Odottaa? Betty toisti, sillä hän ei keksinyt mitään, mitä aamuyöllä voisi odottaa Koivurannan verannanportailla. Jos mies tarvitsi lääkärinapua, tämän olisi toki olettanut asettuneen MacDonaldien rappusille.

-Niin. Mies huomasi vasta nyt puhutelleensa Bettyä hattu päässä ja sieppasi sen käsiinsä. Hänessä oli jotakin liikuttavaa, melkein avutonta. -Onhan tämä Flemingin talo?

-On kyllä, Betty sanoi. -Mutta minun on nyt pakko kysyä, millä asioilla te liikutte?

-Tulin yöjunalla kaupunkiin, mies sanoi. -Ja partiopoliisi asemalla sanoi, että Arline on täällä.

-Arline? Betty toisti. -Anteeksi, mutta...

Miehen kasvot venähtivät kuin vahanukella, joka joutuu liian lähelle kynttilää.

-Neuvoiko hän väärin? Hän sanoi, että Arline on täällä.

Betty puisti pahoitellen päätään.

-Minun täytyy nyt sanoa, etten tunne...

-Arline? Arline Wallace?

Betty oli totisesti iloinen siitä, että ikkunasta puhellessaan nojautui keittiön pöytään, sillä hän oli pudota istualleen pelkästä hämmästyksestä.

-Rouva Wallace? hän huudahti. -Oh, nyt minä ymmärrän!

Miehen kasvot järjestäytyivät taas toiveikkaaseen hymyyn.

-Hän on täällä kuulemma palveluksessa?

-Kyy-yllä, Betty vastasi venyttäen, sillä hän mietti, mitä tohtisi vastata. Vuorossa ollut poliisi oli viisaasti ohjannut omituisen kulkijan Koivurantaan, jossa oli enemmän väkeä ja jonka ohi hän kulkisi partioreitillään, eikä rouva Wallacen sievään pikku mökkiin, jossa tämä eli yksin. Sillä entä jos mies olikin jokin hourulasta karannut mielipuoli? Siksi oudolta tämä vaikutti. -Mutta en kuullut nimeänne, herra...?

Mies näytti hämmentyneeltä.

-Wallace, hän sanoi. -Olen Lachlan Wallace. Arlinen mies.

Nyt Bettyn jalat pettivät lopullisesti ja hän vaipui istumaan tuolille niin, että Ystävä loikkasi kauemmaksi. Jos oli melkoinen shokki kuulla, että turskin rouva Wallacen etunimi oli jotakin niin runollista kuin Arline, tämä oli jo liikaa.

-Minä — minä luulin — olen kuvitellut... Betty kohottautui taas ikkunaan. -Sanoitteko olevanne rouva Wallacen mies?

Outo vieras nyökytti innokkaana.

-Rouva Wallacehan on leski! Bettyltä lipsahti.

-Niinkö hän on sanonut? Miehen naama venähti taas. Betty ei voinut olla ihailematta hänen ilmeikkyyttään. Noilla kasvoilla olisi päässyt vaikka filmiin!

-Itse asiassa ei, Betty tunnusti. Sillä samassa hän tajusi, ettei rouva Wallace ollut koskaan suoraan sanonut olevansa leski. Ei hän ollut koskaan puhunut miehestään yhtään mitään. Hänen vain yleisesti oletettiin olevan leski, koska hän eli yksin, mutta hänellä oli naimisissa oleva tytär jossakin Glasgow’n lähellä. Mitä muuta kukaan olisi voinut ajatella! -Me olemme olettaneet...

-Niin varmaankin, mies sanoi, ja hänen äänessään oli syvää surumielisyyttä. Känsäiset kourat pyörittelivät hattua ja hän huokaisi. -Taisin tulla turhaan.

Betty teki päätöksensä silmänräpäyksessä. He eivät voineet jatkaa ikkunasta huutelemista, etteivät herättäisi Ruthia.

-Tulkaa sisään, hän sanoi. -Laitan teille teetä.

Kun rouva Wallace tavalliseen tapaansa ilmaantui, istuivat Betty ja Lachlan Wallace kodikkaasti keittiön pöydän ääressä ja tyhjensivät toista teekannullista. Ja jos Bettyn jalat olivat pettäneet miehen esitellessä itsensä, oli aivan vähiltä, ettei rouva Wallacelle käynyt samoin.

-Lachlan, hän mutisi ja haki tukea kaapinovesta. -Miten sinä...

-Taidan mennä viemään Faithin kehtoon, Betty sanoi ja livisti yläkertaan vauvankori kainalossaan.

Kun hän aikanaan tuli lasten kanssa takaisin alas, herra Wallace oli kadonnut. Rouva sen sijaan sekoitti puurokattilaa niin että roiskui, eikä puhunut mitään.

Eikä Bettyn tarvinnut kysyä mitään. Hän oli kuullut herra Wallacelta koko pitkän ja surullisen kertomuksen alkujaan onnellisesta avioliitosta, joka alkoi natista liitoksissaan, kun kumpikin osapuoli keskittyi liikaa omiin asioihinsa — rouva Wallace tyttäreensä ja herra Wallace töihinsä. Tässä kohdin Betty oli vapissut muistaessaan rouva Wallacelta saamansa varoitukset parin vuoden takaa.

Lopulta tyttären häiden jälkeen kulissiksi muuttunut liitto ratkaistiin siten, että rouva Wallace lähti kotoaan, minkä jälkeen herra Wallace muutti työhön Pohjois-Englantiin.

Ja nyt, kymmenen vuoden kuluttua, herra Wallace oli tullut etsimään vaimoaan kysyäkseen, tahtoiko tämä yhä asua erillään.

Aamiainen oli oudon vaisu. Lapset lörpöttelivät minkä ehtivät ja Ruth ja Betty suunnittelivat sen päivän ohjelmaa, mutta rouva Wallacen kirpakat kommentit puuttuivat keskustelusta. Ruth vilkaisi häneen toisinaan oudoksuen, vaikka oli kyllin herkkävaistoinen ollakseen ihmettelemättä asiaa ääneen.

Kun hän oli lähtenyt myymälän puolelle valmistelemaan sen päivän valokuvauksia ja pikkupojat juosseet ulos, Betty jäi keittiön pöydän ääreen sylissään Faith, joka muutaman hyvin nukutun tunnin jälkeen oli taas oma iloinen itsensä.

Rouva Wallace kolisteli astioita tiskisoikossa, sitten hän kääntyi, ja Betty pelästyi hänen kalpeuttaan.

-Minä... minä tietysti nyt sitten eroan palveluksesta, hän sanoi käheästi.

-Mitä ihmettä te puhutte! Betty puuskahti. -Minkä tähden? Vai — oh — aiotteko seurata miestänne...

-Rakas rouva Fleming, jyrähti rouva Wallace äänellä, jonka täytyi kuulua kauppaan asti.

-Anteeksi, Betty mutisi. Hänen romanttinen mielikuvituksensa oli selvästikin pillastunut. -Mutta en ymmärrä...

-Minä olen valehdellut teille — ja koko kaupungille. Rouva Wallace rypisteli tiskirättiä käsissään. -Miten minä voisin olla teillä työssä, hoitaa kotianne ja lapsianne, kun ette voi luottaa enää minuun!

-Ja höpsis, Betty sanoi lujasti. -Tietysti voin! Ettekä te ole valehdellut.

-No, olen antanut ymmärtää, rouva Wallace mutisi. -Enkä ole korjannut kenenkään käsityksiä.

Betty huoahti.

-Myönnettäköön, että se oli aikamoinen järkytys, hän tunnusti. -Minä olen aina luullut — oma vikani, kun en ole koskaan kysynyt teiltä! Mutta kun ette puhunut miehestänne, en halunnut udella.

Rouva Wallacen tiskirätti pyöri vinhasti hänen sormissaan.

-Oli yksinkertaisempaa... olla selittämättä mitään, hän mutisi.

Keittiöön laskeutuneen syvän hiljaisuuden rikkoi vain Faithin tyytyväinen äännähtely äitinsä sylissä. Betty mietti niitä monia kertoja, jolloin hän oli hämmästynyt rouva Wallacen tarkkanäköisyyttä ihmisten suhteen, ollut siitä huvittunutkin. Terävöityikö ihmisen näkökyky, kun hänen oma sydämensä oli särkynyt?

-Lachlan on hyvä mies, rouva Wallace sanoi hiljaa. -Liian hyvä. En sanoisi tätä koskaan Mary Smithin kuullen, joka on joutunut kestämään niin paljon ja pysyi silti miehensä rinnalla, mutta — mies voi olla liian hyvä!

Betty ajatteli herra Wallacen moni-ilmeisiä kasvoja, ystävällistä puhetapaa ja kohteliasta käytöstä, eikä sanonut mitään. Kuten hän oli arvannutkin, se sai rouva Wallacen jatkamaan.

-Kun mies ei koskaan hermostu mistään, ei koskaan suutu, ei sano vastaan — hänet lakkaa ottamasta huomioon! Kesti kauan, ennen kuin saimme lapsen, ja Reginasta tuli minun aarteeni, minun silmäteräni. Keskityin häneen ja kotiin ja — no, Lachlan ei nähnyt tarpeelliseksi pitää puoliaan.

Betty muisti, miten Alice ei ollut voinut suostua Fergusin kosintaan, ennen kuin tämä oli melkein pakottanut hänet siihen, ja huokasi. Miten vaikeita tapauksia he naiset joskus olivatkaan! Ja sitten oli sellaisia aviopareja kuin Smithit, jotka… Hän värähti.

-Me tulimme vieraiksi toisillemme, rouva Wallace sanoi vaisusti ja kääntyi tiskiallasta kohti kuin olisi puhunut sille. -Salakavalasti, vähitellen, niin että eräänä aamuna vain tajusin juovani teetä tuntemattoman miehen kanssa. En tiedä, mihin se mies oli joutunut, jota olin luvannut rakastaa myötä- ja vastamäessä.

-Ettekö te olisi voineet tutustua uudelleen? Bettyltä lipsahti, sitten hän löi kauhistuneena käden suulleen. -Anteeksi, en tarkoittanut...

Rouva Wallacen kädet tiskialtaassa pysähtyivät ja hänen hartiansa alkoivat hytkyä.

-Minä sitten pidän teistä, rakas rouva Fleming, hän sanoi olkapäänsä yli. -Te olette epäilemättä oikeassa. Mutta valitettavasti elämä ei aina suju kuten tarinoissa.

Betty punastui vähän.

-Silloinko te... lähditte? hän kysyi.

Rouva Wallace oli vaiti niin kauan, että astiat olivat puhtaina kaapissa. Sitten hän otti tapansa mukaan oman kuppinsa, jonka tiskaisi vasta illalla viimeiseksi, kaatoi siihen vielä teetä ja istahti hetkeksi pöydän ääreen.

-Ei se ollut helppoa, hän sanoi hiljaa. -Olisi ollut helpompi jäädä, elää yhteistä elämää kuten ennenkin, osallistua kylän naisten rientoihin ja kasvattaa kukkia keittiön ikkunan alla. Ehkä minun olisi pitänyt tehdä niin. Minusta vain tuntui...

Rouva Wallace vaikeni hetkeksi aivan kuin miettien, voisiko sanoa mitä ajatteli. Sitten hän rohkaisi mielensä.

-Ehkä te olettekin ainoa, joka saattaa ymmärtää, rouva Fleming. Te kirjoitatte kauniita kertomuksia ja joudutte sillä tavoin olemaan monien eri ihmisten nahoissa. Minusta tuntui kuin minut olisi haudattu elävältä. Voitteko te ymmärtää sitä?

Betty nyökkäsi hiukan epävarmasti.

-Kun ajattelee, mitä Mary Smith sai kärsiä avioliitossaan, minun olisi pitänyt ymmärtää hävetä, rouva Wallace jatkoi arkisella äänellä. -Mutta mitäpä sitä ihminen muuta ajattelisi kuin itseään... Ja minä väsyin mieheen, jonka kanssa en enää löytänyt mitään yhteyttä. Pari kuukautta Reginan häiden jälkeen minä ilmoitin Lachlanille, että lähtisin pois.

-Mitä hän sanoi? Betty kysyi arastellen.

-Ei hän sanonut paljoakaan. Sehän siinä olikin. Jos hän olisi edes silloin pitänyt puolensa... Rouva Wallace hymähti. -Hän hoki vain, ettei käsittänyt, miksi. En tiedä, käsittääkö hän vieläkään. Itse asiassa en tiedä, käsitänkö sitä itse. Minun vain piti päästä pois, minun piti saada olla yksin.

-Tiesikö miehenne, että tulitte Fort Williamiin?

-Varmasti hän arvasi. Olin käynyt täällä pesemässä pyykkiä muutamissa perheissä, Smitheilläkin. Ja viimeistään Regina kertoi hänelle. Rouva Wallace tuijotti teehensä. -Reginakaan ei ymmärtänyt minua — hän ei ole koskaan hyväksynyt sitä, että hajotin hänen perheensä ja lapsuudenkotinsa, sillä minun lähdettyäni Lachlan lähti töihin Englantiin.

-Oletteko te koskaan... katunut? Betty jatkoi sinnikkäästi. Jotenkin hänestä tuntui, että rouva Wallace piti nyt saada puhumaan keinolla millä hyvänsä.

-En. Vastaus tuli napakasti. -En kertaakaan. Tulin tänne, koska tunsin kaupunkia ja kuulin, että täällä oli myynnissä kohtuuhinnalla pieni talo. Ostin sen äidinperinnölläni ja päätin, että täällä olisin tekemisissä vain niiden ihmisten kanssa, joiden seuraa todella haluan. Toki arvasin, että minun luultaisiin jääneen leskeksi, mutta en välittänyt korjata sitä tietoa. Olin mieluummin kunniallinen leski kuin miehensä luota karannut nainen. Rouva Wallace joi teensä loppuun.

Faith oli nukahtanut Bettyn syliin. Hän katseli pienokaisen siroluisia kasvoja ja myssyn alta pilkistäviä punaisia kiharoita ja ajatteli rouva Wallacen tytärtä.

-Eikö miehenne ole vieraillut tyttärenne luona edes jouluisin, kun olette ollut siellä? Betty kysyi.

-Hän on tiennyt, että minä olisin paikalla, rouva Wallace sanoi arkisesti ja nousi. -Ruth ehtinee tänään kastella porkkanat. Mitä vaatetavaraa hän tarvitsee mukaan sinne kurssilleen? Sehän alkaa aivan piakkoin.

Mutta Betty ei antanut johtaa itseään harhaan noin helposti.

-Entä nyt? hän kysyi. -Jääkö miehenne kaupunkiin?

-Hän on vuokrannut huoneen asemalta. Toivoakseni hän ei aio jäädä. Rouva Wallacen ääni oli niin rauhallisen toteava, että Bettyä karmi.

Samassa väliovi kolahti. Pikkupojat olivat rikkoneet ehdotonta kieltoa mennä etuportista kadulle ja käydä myymälässä häiritsemässä, ja juoksivat nyt tohkeissaan sisään Ruthin paimentamina. Stuartilla oli kädessään myymälän puolelle aamupostissa tullut sanomalehti, jonka hän tärkeänä levitti keittiön pöydälle.

-Äiti, minä haluan kuulla sadun! vaati Archie ja roikkui Bettyn helmoissa.

-Katso ettei sisko herää, Betty rauhoitteli. -Tule, mennään ylös, äiti laittaa siskon nukkumaan ja lukee teille — tule sinäkin, Donald.

-Jos Prinssi tahtoo mieluummin kuulla sadun, lehden ehtii lukea myöhemminkin, rouva Wallace sanoi. Selvästikään hän ei ollut nyt siinä mielentilassa, että olisi jaksanut seurata edes sotauutisia.

-Kyllä minä luen, Stuart ilmoitti ja kapusi tuolille. Lehdenlukutuokio tuotti hänelle aina suurta ylpeyttä ja iloa, sillä silloin hän sai rouva Wallacen täyden ja jakamattoman huomion — ja monesti äidinkin, mutta nykyisinhän äiti ei ehtinyt juuri muuta kuin hoitaa vauvaa. Niinpä hän aloitti etusivun ensimmäisestä otsikosta. -”Britannian Punaisen Ristin ambulanssi jäänyt saksalaisten käsiin.”

Betty, joka oli jo ollut astumassa eteiseen, pysähtyi äkkiä, sillä hänen niskavillojaan kutitti. Stuart ei huomannut mitään, vaan alkoi lukea.

-”Kirjeenvaihtajaltamme Flanderista. Saamamme tiedon mukaan on Britannian Punaisen Ristin ambulanssi joutunut saksalaisten haltuun. Kantajat olivat noutamassa haavoittuneita ei-kenenkään-maalta tulitauon aikana, mutta heidän palatessaan oli heitä odottamaan jäänyt ambulanssivaunu henkilökuntineen hävinnyt. Tapahtuman myötä on kadonneiksi julistettu tohtori Charles Moore Ballachulishista Inverness-shirestä, sairaanhoitajattaret Abigail Douglas Dundeesta Angusshiresta ja Jennifer Stewart Fort Williamista Inverness-shirestä sekä ambulanssinkuljettaja Richard...”

Stuartin ääni haipui, hän hengähti terävästi ja käännähti äkkiä tuolillaan.

-Äiti! Äiti, tässä sanotaan... Tarkoittaako se...

Betty tunsi, miten Ruth otti Faithin hänen sylistään ja miten rouva Wallace oli äkkiä siinä ja talutti hänet istumaan.

-Eihän sen tarvitse merkitä mitään, rouva Wallace huudahti, sieppasi yhdellä kädenliikkeellä lehden Stuartin edestä ja aikoi heittää sen lieteen. -Tarkoitan, että uutisethan ovat jo vanhoja kun ne painetaan lehtiin, heidät on tietysti jo löydetty ja...

-Antakaa se tänne! Betty tarttui lehteen ja luki uudestaan sen, mitä oli juuri kuullut. Charlien ja Jennien nimet tuntuivat loistavan sivulla kuin ne olisi kirjoitettu siihen tulikirjaimin. -Minun pitää... minun pitää soittaa äidille...

Samassa puhelin soi takahuoneessa, ja kohta Mary Smith kurkisti sisään.

-Betty, se on sinulle, hän sanoi äänellä, joka paljasti, että hän jo tiesi. -Se on äitisi.

2 kommenttia:

  1. Voi!!! Ilosta suruun, hämmennyksestä järkytykseen. Huh huh. Tämä on niin jännittävä Betty että ei meinaa sohvalla pysyä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ilo" ei ehkä ole ihan oikea nimitys sille, mitä rouva Wallace tunsi... :) Mutta vähän pelottaa tämä kiittely, niin mukavaa kuin onkin kuulla, että pidätte kirjasta. Tästähän on sitten suunta vain alaspäin, eli en uskalla enää edes yrittää kirjoittaa Bettystä!

      Poista