maanantai 27. lokakuuta 2014

22. Jäljelle jääneet

 
Kadonnut.

Kuluneina kuukausina Betty oli ajatellut, ettei mikään uutinen voisi olla pahempi kuin tieto rakkaan kaatumisesta.

Hän oli ollut väärässä. Ei ollut sen pahempaa sanaa kuin kadonnut.

-Se oli Punaisen Ristin ambulanssi! Annie nyyhkytti, kun perhe oli kokoontunut Kuusikukkulalle hakemaan tukea toisistaan. -Eivätkö hunnit kunnioita mitään!

-Olivat ilmeisesti ajaneet niin lähelle ei-kenenkään-maata kuin saattoivat, jotta haavoittuneita ei tarvitsisi kantaa pitkää matkaa, sanoi tuomari Stewart, joka oli koettanut selvittää tapahtumia. -Kantajien mukaan hoitajattaret olivat aikoneet tulla ensiksi mukaan antaakseen ensiavun paikalla, mutta tulitaukoa oli jäljellä enää niin vähän aikaa, että Charlie oli kieltänyt heitä. Oli tarkoitus koota nopeasti kyytiin kaikki, joita suinkin saatettaisiin auttaa, ja vetäytyä linjojen taakse.

-Mitä sitten tapahtui? Betty kysyi tuskaisesti.

Hänen isänsä huokasi.

-Sitä emme tiedä, ellei… tarkoitan, ennen kuin joku heistä palaa kertomaan. Mutta ilmeisesti ambulanssi oli ajettu erehdyksessä liikaa itään — hunnien juoksuhaudat tulivat siinä kohdin lähemmäksi, mutta kuljettaja ei tiennyt sitä — ja on mahdollista, ettei tieto tulitauosta ollut ehtinyt sille lohkolle.

-Meidän pitää olla nyt vain rohkeita ja luottavaisia, äiti sanoi sillä aivan erikoisen lempeällä äänellään, jota Betty muisti hänen käyttäneen, kun joku heistä lapsista oli vakavasti sairas. -Kuten Annie totesi, se oli Punaisen Ristin ambulanssi, ja ehkä saksalaisilla on pulaa hoitohenkilökunnasta. Eivät he ole toki niin hulluja, että tekisivät… mitään pahaa… tarkoitan, että Charlieta ja Jennietä ja sitä toista tyttöä varmasti tarvitaan!

Bettyä puistatti ja hän liikautti käsiään kuin hamutakseen syliinsä jonkun lapsistaan. Mutta Faith oli Elizan sylissä ja pojat riehuivat serkkujensa kanssa jossakin suuren, vanhan talon yläkerran sokkeloissa.

Äiti oli varmasti oikeassa. Tuskin hunnit vahingoittaisivat ammattitaitoista lääkäriä ja sairaanhoitajattaria. Mutta siltikin ajatus herttaisesta, ujosta Jenniestä saksalaisten käsissä sai koko hänen ruumiinsa vapisemaan.

Siltikin melkein pahinta oli se, ettei Rose ollut täällä. Betty oli ilman muuta kuvitellut, että sisar keskeyttäisi harjoittelunsa ja tulisi kotiin, edes käymään — mitä ihmettä tämä tekisi jollakin englantilaisella houruinhuoneella, kun hänen miehensä ja sisarensa olivat kadonneet rintamalla — mutta Rosella ei ollut mitään sellaista aikomusta.

-Miten se Charlieta ja Jennietä hyödyttää, jos minä tulen istumaan tyhjään Ballachulishin taloomme ja pyörittelen peukaloitani? hän oli tiedustellut puhelimessa. -Olisin kohta potilaana itsekin! Täällä saan muuta ajateltavaa, voin helpottaa edes toisten oloa, vaikka en omaani. Ja olen niin lähellä Lontoota, että jos jotakin kuuluu…

-Rose kiltti, äidin tähden, Betty oli koettanut taivutella.

Lankaa pitkin oli kiirinyt sisaren hiukan käheä naurahdus.

-Äidillä on isä ja teidät. Teillä on lapsenne. Minulla ei ole enää muuta kuin nämä ”vähimmät veljet”. Heidätkö hylkäisin?

Toisaalta Betty ymmärsi sisartaan. Ehkä tämän oli vähemmän tuskallista olla vieraassa paikassa, jossa jokainen esine, jokainen kadunkulmaus ja polunmutka ei muistuttanut niistä rakkaista, joiden kohtalosta ei ollut tietoa.

Elokuun alkaessa Ruth aloitti apusisarkurssinsa. Hän oli poissa pitkiä päiviä teoriatunneilla, ja Betty oli oikeastaan kiitollinen siitä, että tämä tarkoitti hänelle enemmän puuhaa. Rose oli oikeassa, oli tärkeätä saada muuta ajateltavaa.

Kotityöt eivät kuitenkaan yksin riittäneet saamaan hänen tuskaisesti kiertäviä ajatuksiaan pois kadonneista. Betty oli aikonut pysyä sivussa vapaaehtoistehtävistä ainakin jonkin aikaa ja keskittyä Faithiin, jota oli niin täysin laiminlyönyt ennen tämän syntymää. Pian hän kuitenkin huomasi kyselevänsä Alicelta Punaisen Ristin ja sota-apukomitean kokouksista.

-Betty kulta, Alice sanoi nuhdellen, kun ystävätär oli tullut käymään pyytääkseen työtä, -eikö sinua tarvita vielä kotona!

-Faith nukkuu hyvin päivisin, Betty puolustautui.

-Päivisin, niin. Mutta kuulemani mukaan ei öisin.

Betty kohautti olkapäitään.

-Se on kai oma asiani, tohtorinna. Faithista pidetään hyvää huolta — ja minä tarvitsen nyt tekemistä! Anna minulle vaikka siteiden käärimistä kotiin tai mitä tahansa, mutta minä tarvitsen niin paljon työtä kuin suinkin!

Alice katsoi ystävättäreensä. Varjo hänen kasvoillaan kertoi hänen kyllä muistavan sen kauhean talven, jolloin Betty oli raatanut puhumattomana aamusta iltaan mustassa kuilussa, josta oli hädin tuskin päässyt pois.

-Minä käsken rouva Wallacen katsoa sinun perääsi, ettet mene kohtuuttomuuksiin, hän sanoi epäröiden. -Mutta itse asiassa tarvitsisimme apuasi. Järjestämme keräystä Belgian ja Ranskan nälkäänäkeville ja tiedän, että jos vain… Äh, tämä on varmaan liikaa.

-Sano! Betty kumartui eteenpäin.

-No, Alice jatkoi yhä varovasti, -jos sinä voisit toimittaa pienen vihkosen — kertomuksen tai muutamia runoja — vanhatkin käyvät — sellaisen, mitä voisimme myydä. Itse asiassa luulen, että Punainen Risti voisi myydä sitä koko maassa. Nimesi on niin tunnettu, että ihmiset kyllä ostaisivat.

Betty puri huultaan. Hän oli kuvitellut pääsevänsä tekemään jotakin, joka ei vaatinut ajatuksia, kuten parsimaan sukkia tai järjestämään ensikotilaatikoita pakolaisille tai vaikka ompelemaan sairaalapyjamia tai leikkauspaitoja. Hän ei ollut edes aavistanut, että joutuisi nimenomaan ajattelemaan.

Mutta toisaalta, kirjoittaminen onnistuisi kotona, eikä hänen tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa Faithin vuoksi. Ja ehkä, ehkä nälkäänäkevien belgialaisten ja ranskalaisten ajatteleminen auttaisi häntä unohtamaan oman tuskansa!

-Minä teen sen mielelläni, hän sanoi vakavasti. -Koska sen pitää olla valmis?

-Niin pian kuin suinkin tietysti, Alice hymähti. -Kaupungin sanomalehti on luvannut ilmaiseksi painaa tietyn määrän, katsotaan sitten miten laajalle se menee.

Sinä iltapäivänä Betty koetti muiden puuhiensa lomassa miettiä, mistä kirjoittaisi. Toki hänellä oli vanhoja kertomuksia ja runoja, mutta lähes kaikki niistä oli jo julkaistu jossakin lehdessä tai vähintäänkin esitetty julkisesti eri tilaisuuksissa. Oli Euroopassa nälänhätä tai ei, tuntui huijaukselta maksattaa ihmisillä rahaa jo kertaalleen käytetystä tavarasta.

-Ei tohtorinnallakaan paljon järki päätä pakota, rouva Wallace puuskahti, kun Betty koetti kautta rantain tiedustella tältä, millaisilla aiheilla luulisi olevan kysyntää. -Laittaa nyt rouva työhön!

-Minä pyysin sitä, Betty muistutti. -Minä tarvitsen sitä.

Rouva Wallace katsoi häntä pitkään.

-Kaipa te itse parhaiten tiedätte, hän lopulta mutisi. -Ja jos minun mielipiteeni todella kiinnostaa, niin… älkää ihmeessä vain erehtykö kirjoittamaan mitään juhlavan isänmaallisia korulauseita. Minä olen räjähtää joka kerta, kun menen Armstrongin kauppaan ja näen sen typerän julisteen, jossa sotilas osoittaa kotikyläänsä ja kysyy: ”Maasi kutsuu — eikö tämän puolesta kannata taistella!” Totta kai kannattaa, emme me ole idiootteja!

Betty ei olisi uskonut kykenevänsä nauramaan, mutta sen hän nyt teki.

-Se on rekrytointijuliste, hän muistutti.

-Jos minä olisin mies, en tuollaisen julisteen perusteella evääni liikauttaisi, mutisi rouva Wallace. -Miksi ne eivät yksinkertaisesti sano, että värväystoimisto on siellä ja siellä ja avoinna niin ja niin? Kukaan, joka ei elä tynnyrissä, ei voi olla tietämättä, että miehiä tarvitaan. Me kaipaamme tosiasioita ja virkistystä, emme lepertelyä!

Betty parka, joka oli jo hahmotellut ankaran isänmaallista kertomusta urhoollisesta sotilaasta, sysäsi luonnoksen vähin äänin mielestään.

Sinä iltana Ruth istui keittiön pöydän ääressä lukemassa luentomuistiinpanojaan ja Betty koetti olla hänelle seuraksi kulkemalla huoneissa paikkoja järjestelemässä antaen samalla ajatustensa vaeltaa. Vaikka Faith oli nukahtanut yllättävän vaivattomasti kehtoonsa, odotettavissa oli, että tämä heräisi aamuyöstä. Bettyn olisi siis ollut järkevintä koettaa itsekin nukkua, mutta hän halusi päästä kiinni työhön ja alkoi olla epätoivoinen.

Puhelin soi kaupan takahuoneessa ja Betty meni vastaamaan. Soittaja oli Chrissy, jolla oli toisinaan tapana tuhlata kaukopuheluun vain rupatellakseen, sillä Alanin lähdettyä rintamalle hän oli ottanut tämän paikan isänsä kirjakaupassa. Vaikka Malcolm ja Lorna olivat sen aikaa hänen äitinsä hoivissa ja vaikka he kaikki saivat syödä siellä myös päivällistä, Chrissyn päivät olivat liian pitkiä ja täysiä kirjeiden kirjoittamiseen juuri muille kuin Alanille ja Duncanille — ”ja sitä paitsi alan kiljua, ellen saa välillä puhua jonkun täysijärkisen ihmisen kanssa, jolle minun ei tarvitse olla kohtelias”.

Tällä kertaa Chrissy oli ei niinkään kohtelias kuin myötätuntoa täynnä ja kuunteli kärsivällisesti, kun Betty vuodatti sydäntään.

-Mekin rukoilemme heidän puolestaan, hän sanoi. -Ja muista sinä myös isoäitiä! Hän on aika heikkona.

-Voi! Bettyltä pääsi. Duncanin virkeä, iloinen isoäiti oli ollut hänelle vuosia yhtä rakas kuin rouva Brodie. -Miten…

-Minä luulen, että se on tämä sota, Chrissy sanoi hiljaa. -Hänelle on liikaa se, että Duncan ja Alan ovat kaukana ja hengenvaarassa… Hänen muistinsa on alkanut pettää, ja tohtori sanoi, että loppu voi tulla äkkiäkin.

Puhelun jälkeen Betty jäi istumaan takahuoneen kirjoituspöydän ääreen ja nojasi päätään ristittyihin käsiinsä. Hän ymmärsi toki, että Moira Fleming oli jo vanha, ja hän saattoi vain aavistaa, miltä tämä mieletön sota tästä tuntui, kun se sekoitti nuoremmankin ajatukset — mutta silti hän pyysi niin hartaasti…

Nostaessaan päätään Betty jäi tuijottamaan siistejä kansionselkämyksiä kirjoituspöydän yläpuolelle kiinnitetyllä hyllyllä. Kansioiden välissä oli musta, vahakantinen vihko, joka ei näyttänyt myymälään kuuluvalta. Betty, joka pelkäsi kuollakseen tilikirjoja ja tositekansioita ja ylipäätään kaikkea, missä oli numeroita, tarttui siihen varovasti, kuin olisi pelännyt sen purevan.

Meni hetken, ennen kuin hän käsitti, mistä oli kysymys. Vihkoon oli Duncanin pystyllä, reippaalla käsialalla kirjoitettu välillä lyhyitä lauseita, välillä kokonaisia kappaleita. Niissä vilahteli tuttuja nimiä, ja Betty ymmärsi lukevansa muistiinpanoja, joita Duncan oli tehnyt opiskeltuaan eräänä kesänä ahkerasti Fort Williamin lähiympäristön historiaa. Kiertäessään moottoripyörällä ympäri seutua ottamassa maksusta valokuvia matkailijoista historiallisilla paikoilla hän oli huomannut, että sai palveluksiaan helpommin kaupaksi, jos osasi samalla toimia paikallisoppaana.

Mikään tieto vihossa ei ollut Bettylle uutta, siksi hyvin oli vanha Effie kyllästänyt Kuusikukkulan lapset kertomuksilla menneiden vuosisatojen romansseista ja sodista, sankareista ja sankarittarista. Mutta nähdessään Duncanin selkeät, yksinkertaiset muistiinpanot näistä asioista hän äkkiä tajusi, mistä kirjoittaisi nälkäänäkevien hyväksi. Ei korkealentoisia isänmaallisia korulauseita — vaan pieniä kertomuksia tästä maasta ja sen menneisyydestä, joka oli hänelle niin rakas!

Seuraavina päivinä Betty istui kaikki joutohetkensä kirjoittamassa. Elokuun säät olivat kauniit, ja hän tunsi ajoittain itsensä melkein onnelliseksi verannan korituolissa kirjoitusalusta sylissään, Faith korissa jalkojensa juuressa ja Lancelot sen ritarina vauvan unta vahtimassa, pikkupojat leikkimässä koivujen alla.

Hän ei kirjoittanut vain yhtä tarinaa, se ei olisi riittänyt. Sen sijaan kynästä tuntui suorastaan pulppuavan kertomuksia, lyhyitä ja pidempiä, eri aikakausilta. Klaanisotia, traagisia ja koomisia lemmentarinoita, uskollisuutta ja rakkautta, juuri näillä nummilla käytyjä kohtalokkaita taisteluita siirtyi paperille nopeaan tahtiin.

-No, ainakin te olette ulkona, ja se on kuulemma terveellistä, mutisi rouva Wallace, joka ei vieläkään aivan hyväksynyt sitä, että Betty ”uuvutti itseään turhan päiten”.

Betty itse koki pikemminkin virkistyvänsä. Hän sai tehdä sitä, mitä eniten rakasti, ja samalla vaeltaa vanhojen muistojen maailmassa. Hän koki saavansa outoa lohtua vanhoista sodista ja niiden aiheuttamista kärsimyksistä tajutessaan, että niistäkin oli aikanaan selvitty.

Eräänä aamupäivänä Betty havahtui kesken kirjoittamisensa siihen, että naapuritontilta kuului kolinaa. Hän aikoi jatkaa työtä tajuttuaan, että se oli vain MacDonaldeille tuotu hiilikuorma, kun kiinnitti huomionsa työmiehiin. Yleensä hiilet toi Geordie Munro, mutta tällä kertaa tällä oli apumies — herra Wallace.

Häpeäkseen Bettyn oli myönnettävä, että kuultuaan Charliesta ja Jenniestä hän oli lähes unohtanut herra Wallacen olemassaolon. Kun ei rouvakaan ollut miehestään puhunut, Betty oli alitajuisesti olettanut tämän lähteneen kaupungista.

Mutta siinä hän oli, lapioi hiiliä luukusta sisään reippain liikkein.

Betty laski kirjoitusvälineensä pöydälle ja kiiruhti portaita alas.

-Herra Wallace! hän huusi aidan yli.

Tämä kääntyi, ja hiilipölyn mustuttamat, kumimaisen ilmeikkäät kasvot vääntyivät ystävälliseen hymyyn.

-Hyvää päivää, rouva Fleming, hän sanoi ja nosti hattuaan. -Kuinka voitte, ja lapset?

-Kiitos hyvin, Betty vastasi. -Te olette yhä kaupungissa?

Herra Wallace vilkaisi Geordie Munroon, mutta tämä oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja laittanut tupakaksi. Niinpä hän astui lähemmäs aitaa.

-Kyllä, rouva. Sain työtä kauppias Armstrongilta.

Betty tiesi, ettei hänen olisi pitänyt kysyä, mutta uteliaisuus voitti:

-Aiotte siis jäädä tänne?

Herra Wallace pyöritteli hiililapionsa kärkeä ruohikossa.

-En ole päättänyt mitään. Armstrong sanoi, että työtä on ainakin joksikin aikaa…

Kiusallinen hiljaisuus laskeutui aidan molemmin puolin. Betty tajusi miehen sanattoman toiveen, eikä tiennyt, mitä olisi voinut sanoa. Hän oli itsekkäästi keskittynyt omaan suruunsa eikä ollut edes kysynyt, miltä rouva Wallacesta tuntui.

-Työmiehistä on pulaa, Betty sitten sanoi ympäripyöreästi. -Onko teillä hyvä asunto?

-Vuokrasin huoneen asemalta, herra Wallace sanoi. -Ja saan päivällistä asemaravintolasta, kun huolehdin polttopuista.

-Tietääkö… Betty puri huultaan. Äkkiä hän mietti, mitä kaupungilla mahdettiin puhua. Wallace ei ollut täällä niin yleinen nimi, etteikö kuka tahansa olisi osannut laskea asioita yhteen.

-En ole kysynyt, eikä minulta ole kysytty. Ajattelin, että kysykööt Arlinelta, jos kiinnostaa.

Tuon ystävällisen ja äärimmäisen kohteliaan miehen ääni oli äkkiä niin vihainen, että Betty melkein ilahtui. Mieheksi, joka ”ei pitänyt puoliaan”, herra Wallace tuntui oppineen jotakin.

-Parempi varmaan niin, hän sanoi.

Samassa Geordie Munro sammutti savukkeensa ja ilmoitti, että jos he aikoivat saada kuorman tyhjäksi tänään, Wallacen oli paras hoitaa osansa.

Sinä iltapäivänä Betty oli valokuvaamon puolella järjestelemässä negatiiveja. Victoria Smithistä oli kehittymässä näppärä nuori kuvaaja, mutta Betty tiesi Duncanin toivovan, että hän hoitaisi tilauksiin liittyvän toimistotyön, ettei tapahtuisi sekaannuksia.

Hän kuuli, että kaupan oven yläpuolella oleva kello kilahti, Mary Smith tervehti tulijaa ja Shona Saundersin ääni kysyi ”sitä huokeampaa kirjepaperia”. Betty huokasi itsekseen. Vaikka hän pelkäsi numeroita, hän oli katsonut kaupan tilejä sen verran, että tiesi niiden menneen Duncanin lähdön jälkeen alamäkeen. Harvalla oli aikaa tai kiinnostusta tulla kirjakauppaan muuten kuin ostamaan kirjepaperia, mieluiten sitä huokeampaa.

-Sinä se jaksat uurastaa, Shona jatkoi, kun Mary löi ostoksen kassaan.

Mary naurahti — ääni, joka heleydessään yhä hämmästytti Bettyä.

-Itse asiassa pidin kokonaiset kaksi viikkoa lomaa heinäkuussa, hän sanoi. -Ruth hoiti myymälää. Tuntui oikein oudolta ja tarpeettomalta olla vain kotona!

-Bettyä ei täällä taideta paljonkaan nähdä, Shona sanoi äänellä, jonka happamuus oli käsinkosketeltavaa. -Olisihan se helppoa, jos me kaikki voisimme sysätä velvollisuutemme palkollisille!

Bettyn ruskeita kirjekuoria selanneet kädet pysähtyivät. Hän ei voisi tulla esiin nyt, se olisi yhtä ikävää sekä hänelle että Shonalle.

-Itse asiassa Betty on… aikoi Mary paljastaa, mutta ei saanut sanottua lausettaan loppuun, kun Shona jatkoi:

-Kuulemma hän istuskelee kaiket päivät verannalla. Sopisi se minullekin! Mutta me kaikki emme ole rikkaita perijättäriä.

Äkkiä Betty tajusi, ettei Shona Saunders ollut tullut kauppaan niinkään voidakseen kirjoittaa Ranaldille Flanderiin kuin purkaakseen mieltään. Hänen mieleensäkään ei ollut tullut, että monikaan olisi tullut tietämään Isoäidin perinnöstä, sillä Duncan oli ehdottomasti varoittanut hiiskumasta siitä, mutta ilmeisesti tässä kaupungissa tieto tosiaan levisi kuin tauti.

-Vaikeata hänen olisi seisaaltaankaan kirjoittaa, sinkautti Mary Smith äänessään vanhaa terävyyttä. -Kai sinä käsität, että hän tekee työtä, hän haluaa tehdä työtä, vaikka nuorin lapsi on vasta vajaan kolmen kuukauden!

Shona tuhahti.

-Työtä tosiaan! Siihen ei paljon vaadita, että muutaman rivin saa paperille — kuten se hänen viimeisin runonsa, joka oli lehdessä… Minä kirjoittaisin sellaisen taikinaa vaivatessani!

Betty nosti käden suulleen. Mitä Shona Saunders sanoisi, jos tietäisi, että Betty oli suunnitellut tuon äskettäin julkaistun runon vaivatessaan leipätaikinaa viime talvena?

-Sopii yrittää, Mary sanoi jäisesti. -Mutta tietääkseni sinulta harvemmin pyydetään yhtään mitään lehtiin saati muualle.

-No, onhan se hyvä, että muutamat meistä ehtivät sellaista puuhailla, tiuskaisi Shona, ja mielessään Betty näki, miten tämä nakkeli niskojaan. -Toisten täytyy hoitaa tila ja pellot, vaikka mies on poissa!

-Olen kuullut kerrottavan, että sinulla riittäisi kyllä niille hoitajia, Mary täräytti.

Se oli hyvin ilkeästi sanottu. Kaikki tiesivät, että Ranald Saunders oli mustasukkainen luonteeltaan, eikä aivan aiheetta, sillä Shona ei nähnyt mitään väärää siinä, jos välillä hiukan hakkaili muita miehiä. Kaupungilla kulki välillä rumia tarinoita siitä, mitä Saundersin tilalla oli tapahtunut sen jälkeen, kun Ranald oli lähtenyt sotaan.

-Minulla ei ainakaan ole tarvetta ampua miestäni kuoliaaksi! sinkautti Shona.

-Ehkä sinä annat saksalaisten hoitaa sen asian? Mary ehdotti.

Se oli jo niin törkeää, että Betty kuuli Shonan haukkovan henkeään. Sitten ulko-ovi tärähti kiinni sellaisella voimalla, että kello pompahteli kauan jousessaan.

Hiljaisuuden jatkuttua vähän aikaa Betty kurkisti varovasti kaupan puolelle.

-Vaara ohi, sanoi Mary, joka järjesteli tiskillä olevia pikkutavaroita kiukkuisin ottein, punaiset läikät poskilla palaen.

-Mary… Betty astui kokonaan esiin. -Mary, voi hyvänen aika!

-Tiedän, tiedän, ei minun olisi pitänyt, ja menen pyytämään häneltä anteeksi viimeistään sunnuntaina kirkossa — mutta en vain saattanut seistä tässä kuuntelemassa, miten hän laukoo ilkeyksiä meistä, jotka sentään yritämme elää kunniallisesti!

-Emme me tiedä mitään Shona Saundersinkaan kunniattomuudesta, Betty muistutti. -Ei ole mitään todistetta siitä, että…

-Eikä kenelläkään ole mitään harhakäsitystä siitä, että jos Ranald ei palaisikaan kotiin, Shona löytäisi hyvin pian taloon uuden isännän!

-On kuitenkin vähän eri asia, jos hän pitää minua laiskana hienostorouvana, kuin jos sinä syytät häntä siveettömyydestä. Kuulin kyllä, miten pahasti hän sanoi sinulle, mutta silti! Bettyä puistatti, hänestä tuntui kuin Mary olisi manannut onnettomuutta Ranaldin ylle — ja Ranald oli samassa paikassa kuin Duncan.

Mary kohautti olkapäitään.

-Kuten sanoin, pyydän häneltä anteeksi, kunhan tästä vähän rauhoitun. Mikset tullut esiin? Sinä sentään yrität tehdä jotakin muidenkin hyväksi, toisin kuin hän!

Betty tuijotti kädessään olevia negatiivikuoria.

-Ajatteletko koskaan, hän sanoi hiljaa, -jos pojat siellä kaukana tietäisivät… Jos he tietäisivät, ettei kotirintamamme seiso yhtenäisenä heidän takanaan, ettemme me puolusta toinen toisiamme… Luuletko, että he jaksaisivat? Saati, jos saksalaiset sen tietäisivät!

Mary oli hetken hiljaa ja naputteli sormillaan tiskiä. Sitten hän hymähti.

-Sinä olet yhä edelleen ihmisille ystävällinen, hän naurahti, -jopa silloin, kun et siedä heitä! Myönnän, että Hamilton ei varmaankaan olisi äidistään ylpeä, jos tietäisi, miten koetan palvella isänmaata täällä omalta osaltani.

-Shona oli oletettavasti menossa Armstrongille, Betty huomautti. -Minä voin hoitaa myymälää niin kauan, että juokset hänen peräänsä — saat hänet varmaan kiinni viimeistään pappilan luona.

-Sinä olet joskus vähän naurettava, Mary tuhahti ja otti hattunsa. -Mutta olkoon. Jos isänmaa sitä vaatii.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti