tiistai 28. lokakuuta 2014

23. Elonkorjuuta

Elokuun 20. päivänä
”Rouva Wallace aloittelee sadonkorjuuta kasvimaastamme, joka on kieltämättä vaikuttava viivasuorine juurikasvipenkkeineen, rönsyävine herneaitoineen, kullankeltaisine kurpitsamaineen, lumoavasti tuoksuvine sipuliryhmineen ja mehevine perunapeltoineen — mihin tietysti on lisättävä hedelmäpuiden tuotto. Toki olemme jo kauan saaneet syödä oman puutarhan tuotteita, mikä on selvästi näkynyt ruokalaskussa, mutta öiden viiiletessä ja päivien muuttuessa raukeammiksi on rouva Wallace laatimassa taistelustrategiaa kuin ainakin hyvä kenraali.

Kieltämättä mielessäni pyörivät Shona Saundersin sanat laiskottelustani, kun tänään istuin työhuoneessa yhdistelemässä ja muokkaamassa kirjoittamiani kertomuksia tulevaa kirjasta varten. Mary hoiti myymälää ja Ruth oli kurssillaan, mutta ulkona tiesin Archien konttaavan pitkin porkkanarivien välejä kitkien ja Stuartin auttavan rouva Wallacea ja Victoria Smithiä ensimmäisten suurten kurpitsojen kierittämisessä nurmikkoa pitkin verannalle. On sovittu, että Victoria auttaa meillä ja rouva Wallace puolestaan menee auttamaan heidän sadonkorjuussaan. Jopa pikku Donald oli avuksi kantamalla pois rikkaruohoja ja pitämällä ovea auki, kun saalista tuotiin sisälle. Vain Faith ja minä olimme mukavasti sisällä — ja Faithilta ei sentään vielä voida vaatia osallistumista kotitöihin, vaikka onkin sota.

En tiedä, mitä kasvoni paljastivat, kun menin alas teelle ja näin rouva Wallacen täyttäneen hellanpäällisen talon suurimmilla kattiloilla ja raahanneen komerosta yhden sokerisäkeistä ja jättimäisistä etikkakanistereista. Meillä ei nähdä nälkää ensi talvena, ainakaan kasvissäilykkeiden suhteen, mutta sen eteen minä en ole juuri tikkua ristiin pannut.

-Yritäpäs näyttää syylliseltä, tokaisi Mary Smith, joka koetti mahtua teekuppinsa kanssa istumaan. Pöytä oli nimittäin täynnä kellarista haettuja, viime talven aikana tyhjentyneitä lasitölkkejä, joita Victoria huolellisesti pesi. -Jokainen paikallaan, Betty.

-Tuntuu vain niin... Katsoin pieniä poikiani, jotka hekin olivat koko päivän uurastaneet osaltaan kansan ruokahuollon eteen ja yhä jatkoivat juoksemalla noutamaan, mitä rouva Wallace tai Victoria milloinkin tarvitsivat. -Minä en tee mitään oikeaa.

-Teethän sinä, Betty-täti, sanoi Victoria silloin ujosti purkkiensa keskeltä. -Kun sinun kertomuksiasi lukee, tulee sellainen olo, että elämässä on kuitenkin vielä paljon hyvää ja kaunista!

Mykistyin täysin. Arvostelijat ovat sanoneet monenlaisia asioita kirjoittelemisistani, mutta eivät koskaan mitään tällaista.

-Siitäs sait, virnisti Mary. -Tee sinä osasi ja anna meidän tehdä omamme!”

Elokuun 23. päivänä
”Isä tuli tänään kaupunkiin asioille. Mutta hän ei ajanut kevyissä kieseissä vaan vankkureissa, joiden pohjalla makasi minun polkupyöräni.

En ole koskaan pitänyt pyöräilystä, vaikka Claymuirissa asuessani se olikin välttämätön keino liikkua pitkien välimatkojen vuoksi. Edinburghiin en edes ajatellut pyörääni ottaa, osin siksi, että Duncan pelkäsi minun loukkaavan itseni liikenteessä, ja mitäpä olisin sillä tehnyt Fort Williamissakaan. Täällä kävelen kaikkialle, ellen joudu käyttämään tuota hirvittävää moottoripyörää. (Pelkään sitä hetkeä, jolloin joudun taas nousemaan sen satulaan — keväästä asti olen maksanut aseman apupojalle siitä, että hän tuo meille kaupan tilaukset.)

Polkupyöräni, samoin kuin Johnin pyörä, jolla oli niin merkittävä rooli Davidin ja Miriamin seurustelussa, on seissyt toimettomana Kuusikukkulan vajassa. Kun olimme siellä vierailulla jokin aika sitten, asia tuli puheeksi.

-Voi, sanoi Ruth silloin innostuneena, -luuletko, että minä voisin oppia ajamaan? Olisi niin paljon helpompi ja nopeampi kulkea sairaalalla pyörällä!

Olin juuri tästä syystä koettanut aikoinaan tyrkyttää pyörää Jennielle, mutta tämä oli liian arka opettelemaan ajamista. Sitä ei ole Ruth. Hän juoksi Maryn ja Elizan kanssa heti hakemaan kovin pölyistä ja hämähäkinseittien verhoamaa kulkupeliäni nähtäväkseen, ja jo samana iltapäivänä tytöt aloittivat Kuusikukkulan pihalla sinnikkäät ajoharjoitukset.

Tänään isä sitten toi pyörän meille, ja Ruth harjoitteli uupumatta koko illan. Stuart, Archie ja Donald istuivat verannan portailla ja kommentoivat suureen ääneen Ruthin edistymistä.

-Ei hullumpaa, ottaen huomioon, että olet tyttö, ilmoitti esikoiseni suojelevasti, kun Ruth ensimmäisen kerran ajoi koko polun mitan rantaportille asti.”

Elokuun 25. päivänä
”Kun Mary tuli tänään hakemaan minua puhelimeen sanoen, että soittaja oli Elsie-täti, tiesin heti, mitä asiaa tällä oli.

-Hautajaiset ovat sunnuntaina, anoppini sanoi kerrottuaan ensiksi Moira-tädin rauhallisesta poismenosta.

Muistelin Duncanin isoäidin tukkaa, joka oli vielä vuosi sitten tavatessamme lähestulkoon yhtä reippaan punainen kuin koko hänen elämänsä ajan, muistelin hänen vilkkuvia silmiään ja sitä hyväntahtoista tapaa, jolla hän toisinaan järjesteli meidän nuorempien asioita, jos emme itse ymmärtäneet, mikä oli meille hyväksi. Olen aina ajatellut, että sekä Duncan että Chrissy — Duncan erityisesti — ovat tulleet enemmän isänäitiinsä kuin vanhempiinsa, ja äkkiä olin siitä iloinen samalla kun pyyhin kyyneleitä silmistäni.

-Mitä sanot, Elsie-täti jatkoi vähän epäröiden, -voisitko sinä tulla, ja lapset?

Olin ollut niin kaukana, että meni hetken, ennen kuin tajusin mitä hän tarkoitti.

-En oikein usko, vastasin. -Siihenhän on vain muutama päivä — ja Faith on niin pieni — enkä pystyisi huolehtimaan hänestä ja pojista ja...

-Meitä on muuten niin kovin vähän, anoppini jatkoi. -Tiedäthän, että Johnin vanhin sisar on jo kuollut, ja Duncan ja Alan ovat siellä kaukana. Tapasin rouva Cochranen aamulla ja hän kertoi, että sisaresi ovat tulossa Edinburghiin — voisitko mitenkään järjestää...

On terveellistä toisinaan tulla muistutetuksi siitä, että vaikka Fort Williamissa tieto tuntuu kulkevan ajatuksen nopeudella, ei Edinburgh jää siinä asiassa paljonkaan jälkeen.

-Minun täytyy vähän miettiä, vastasin lupaamatta mitään.

Puhelun jälkeen istuin jonkin aikaa naputtelemassa kynsilläni kirjoituspöytää.

Tiedän, että Mary on lähdössä pääkaupunkiin käydäkseen loppuun ja Eliza aloittaakseen opintonsa Naisopistossa, ja myös Rose on palaamassa harjoittelustaan etelästä jatkamaan lukujaan. Suuri täysihoitolahuoneisto Ruususen linnassa olisi täynnä, joten minun pitäisi tietysti lasten kanssa mennä Elsie-tädin ja John-sedän luo. Välimme ovat kohteliaat ja ystävälliset, mutta en ole kyennyt unohtamaan sitä tapaa, jolla Duncanin äiti suhtautui minuun vauvan kuoleman ja sitä seuranneen romahdukseni jälkeen.

Nyt on kuitenkin kyse Duncanin rakkaan isoäidin hautajaisista ja siitä, saisivatko hänen vanhempansa tavata lastenlapsiaan. Niinpä päätin olla vähintäänkin yhtä urhea kuin poikamme siellä kaukana ja tartuin uudestaan kuulotorveen soittaakseni äidille.

En lainkaan epäile hänen ilahtuneen siitä ehdotuksesta, että Mary ja Eliza matkustaisivat Edinburghiin ensi viikon alun sijasta jo tällä viikolla, jotta voisivat auttaa minua lasten kanssa. Mutta vähän aikaa mietittyään hän sanoi kyllä uskovansa, että saisi tyttöjen puvustot valmiiksi pari päivää odotettua aiemmin.

-Parempihan Elizallekin on oppia tuntemaan kaupunkia rauhassa, ennen kuin koulu alkaa, äiti totesi kuin todistellakseen itselleen suunnitelman viisautta. -Sinä kai sitten menet Flemingeille asumaan?

-Niin kai, vastasin. En ole äidillekään kertonut kaikkea siitä joulusta, jolloin Duncanin vanhemmat olivat meillä, mutta epäilen hänen arvanneen yhtä ja toista.

Sillä nyt hän sanoi:

-Se on hyvä. On ikävää, että he tapaavat lastenlapsiaan niin harvoin. Teet oikein, kun menet.

Niistä sanoista hain voimaa, kun otin kaukopuhelun Edinburghiin kertoakseni, että olen tulossa. Sitten kiiruhdin kattilavarustustensa parissa taistelevan rouva Wallacen luo kysymään arasti, olisiko hänelle hyvin hankalaa, jos olisin lasten kanssa poissa muutamia päiviä.

Hän katsoi minuun jostakin säilyketölkkivallitusten keskeltä ja naurahti.

-Rakas rouva Fleming, anteeksi suorasanaisuuteni, mutta — pysykää poissa niin kauan kuin ikinä tahdotte! Sitä helpompi minulle.”

Elokuun 28. päivänä
”Tänään nousin aamujunaan Maryn ja Elizan sekä lasten kanssa. Olin katsonut parhaaksi käyttää kerrankin hyväkseni Isoäidin perinnöstä minulle maksettavia korkoja ja ottanut meille hytin ensimmäisestä luokasta. Lapset saivat siellä metelöidä niin paljon kuin halusivat, ja osaston mukavuus teki pitkän matkan meille kaikille siedettäväksi.

Pehmustetut penkit ja koko matka toivat mieleeni muistoja runsaan vuoden takaa. Niinkö lyhyt aika siitä vain on, kun Duncanin kanssa palasimme kotiin ja sota alkoi! Olen kirjoittanut Miriamille ja toivon saavani tavata häntä, vaikka pikku kälyni onkin kovin kiireinen kaikkien sota-ajan velvoitteidensa vuoksi — hän on oman Punaisen Ristin osastonsa puheenjohtaja ja mukana myös monessa muussa komiteassa. Davy ei ole käynyt kotilomalla kertaakaan ja pelkään, ettei sellaista ole edes odotettavissa, koska hän taistelee kaukana siirtomaissa, mutta tapaamalla Miriamin saan ehkä tuntea, että veljenikin on lähellä.

Meillä oli Maryn ja Elizan kanssa oikein hyviä ja luottamuksellisia keskusteluja eri aiheista — siinä määrin kuin saatetaan puhua luottamuksella, jos läsnä on niinkin monta ‘pikku pataa’. Mary hehkui onnea siitä, ettei kukaan vaadi häntä opettamaan tänä talvena, sillä Glen Longin kouluun on saatu joku vastavalmistunut nuori opettaja, joka ei ole värväytynyt.

-Miksiköhän ei? pohti Eliza, joka suhtautui koko Edinburghiin lähtöön ja Naisopistoon hänelle niin ominaisella suorasukaisella reippaudella ja seikkailunhalulla. -Onkohan hän pasifisti?

-Ehkä hänellä on sydänvika tai jotakin, ehdotti Mary. -Jotakin, mikä ei näy. Sillä hän ei onnu eikä yski ja hänellä on kaikki kädet tallella.

-Tai sitten hän on pelkuri, kuten Jamie, tokaisi Eliza.

Mary ja minä mykistyimme täysin.

-Mitä sinä sanoit? kysyin sitten terävästi ja vilkaisin poikiin, mutta onneksi Stuart ja Archie olivat niin keskittyneet piirtelemään heille varaamiini vihkoihin ikkunan luona olevalla pöydällä, etteivät kuulleet, ja Donald oli käpertynyt penkin nurkkaan katselemaan kuvakirjaa.

Eliza kohautti olkapäitään. Hänestä on venynyt solakka, sopusuhtainen tyttö, jossa on Rosen kauneutta ja ehkä hiukan samaa nenäkkyyttä kuin minussa tuon ikäisenä.

-Kaikkihan niin sanovat. Kuulin eilen, kun Myra Knox puhui hänestä Bairdin kaupassa Unalle. Myra sanoi, että jos Keith Murray olisi harkinnutkin jättävänsä värväytymättä, Myra olisi laittanut hänen kanssaan välit poikki heti paikalla, sillä hän ei voisi kuvitellakaan olevansa missään suhteessa mieheen, joka ei tohdi puolustaa maataan!

-Ja mitä Una siihen sanoi? Mary tiedusteli ja vilkaisi minuun.

-No jaa, Alexhan ei myöskään ole värväytynyt, joten hänellä ei ollut paljonkaan sanomista, Eliza tokaisi julmasti.

Huokasin. Alex-serkun kanssa olen puhunut sen verran, että hän — ilman, että minä olisin mitään kysynyt — kertoi kokevansa itsensä ‘hyödyllisemmäksi omalla tilallani, jossa tuotan ruokaa kansakunnalle, kuin kädessäni ase, jolla en todennäköisesti osuisi edes saksalaiseen vallitukseen saati yksittäiseen mieheen’.

Jamien kanssa en ole puhunut vieläkään. Kun olen soittanut Glasgow’hun, puhelimessa on ollut aina Flora tai Meggie, eikä Jamie ole koskaan ollut kotona. Mutta pelkuri hän ei ole, sanoi Myra Knox mitä tahansa!

-Vanhemman sisaren neuvo sinulle, Eliza, sanoin lempeämmin kuin olin ajatellutkaan. -Kun nyt menet suureen kaupunkiin, älä usko kaikkea, mitä tämän maailman myraknoxit sinulle kertovat. Muuten joudut ikävyyksiin.

Eliza, joka ei kestä omaan kunnianarvoisaan persoonaansa kohdistuvaa arvostelua, tuhautti nenäänsä ja kaivoi laukustaan jonkun niistä typeristä romaaneista, joita Rose aikanaan luki. Mary ja minä taas aloimme puhua säästä.

Edinburgh on muuttunut tämän vuoden aikana. Kaduilla kulkee huomattavan vähän taisteluikäisiä miehiä — tai sitten he ovat khakipuvuissa olevia lomalaisia — ja kaikki seinäpinnat on tapetoitu monenkirjavin julistein, joissa kehotetaan miehiä liittymään armeijaan ja naisia ryhtymään Punaisen Ristin sisariksi. Siellä täällä on kasoittain hiekkasäkkejä ja monet ikkunat on ristikoitu liimapaperilla.

Mutta suurin muutos tuntuu ilmapiirissä. Täällä ei monellakaan ole nurmikkoa, jota kuokkia ylös kasvimaaksi, tai mahdollisuutta yhdistää naapuriensa kanssa voimat elannon turvaamiseksi. Suuressa kaupungissa on yksinäistä ja turvatonta silloin, kun maailma on kääntynyt ylösalaisin.

Rose oli vastassa tyttöjä ja John-setä minua ja lapsia. Sisareni on kesän kuluessa laihtunut ja kalvennut, ja syleilimme toisiamme kauan mitään puhumatta. En tiedä, onko Rosen todellakin ollut parempi olla etelässä kuin oman perheensä luona, mutta hänen silmänsä eivät olleet yhtä kirkkaat kuin aiemmin.

-Ei, mitään ei ole selvinnyt, hän vastasi, kun John-setä kysyi Charliesta ja Jenniestä. -Elämme toivossa, että he ovat vankeina, sillä ruumiita ei ole löydetty.

Minua puistatti se rauhallisuus, jolla Rose puhui, vaikka toisaalta en voinut olla ihailematta sitä. Olisin tahtonut keskustella hänen kanssaan, mutta sitä täytyi lykätä, sillä hajaannuimme tahoillemme.

Nyt olen majoittunut lasten kanssa Duncanin ja Chrissyn entisiin huoneisiin, joiden välille John-setä puhkaisi oven siinä vaiheessa, kun hänen äitinsä muutti heidän luokseen Lady Stair’s Closesta. Huoneissa leijuu vielä Moira-tädin vanhanaikaisen hajuveden tuoksu, ja kellot on pysäytetty ja peilit peitetty, kuten surutalossa ainakin.

-Jos haluat, pyydän Johnia hakemaan vintiltä sinulle telttasängyn, Elsie-täti sanoi. -Tarkoitan, ellet halua nukkua tuossa vuoteessa, jossa...

-Päinvastoin, sanoin katsoen vuodetta, johon oli sijattu puhtaat, sileät lakanat. -Minusta tuntuu hyvältä nukkua siinä.

Nyt kello on paljon ja minun on todellakin käytävä levolle. Pikkupojat nukkuvat toisessa kamarissa ja Faith katselee minua kirkkailla silmillään. Toivon hartaasti, ettei hän itkisi vatsaansa tänä yönä ja häiritsisi isovanhempiaan.”

Elokuun 29. päivänä
”Hautajaiset olivat kauniit — ja pienet. Ymmärrän nyt, miksi Elsie-täti tahtoi niin kovasti minua ja lapsia tänne. Ilman meitä läsnä olisivat olleet vain hän, John-setä, Chrissy Malcolmin ja Lornan kanssa sekä pari iäkästä rouvaa, Moira-tädin ystäviä. Myönnettäköön, että pesueeni toi ainakin elämää siunaustilaisuuteen, ellei muuta.

Hautausmaa oli hiljainen ja viihtyisä, aurinko paistoi vanhojen kivien lomasta ja pappi puhui kypsään tähkään tuleentuneen viljan niittämisestä.

John-setä kysyi, haluanko arkun avattavaksi, mutta en tahtonut. Minun sydämessäni Duncanin isoäidin pitää olla aina se reipas vanha rouva, jonka tapasin ensimmäisen kerran sinä kamalana syksynä, jolloin olin riidellyt Duncanin kanssa ah! niin kohtalokkaasti kuin vain sen ikäinen tyttö voi.

Muistan aina, miten Moira-täti tarttui tuolloin käteeni ja sanoi: ‘Siinä te nyt olette, ja juuri niin herttaisena kuin Duncan on kertonut — oh, hän puhuu teistä kuin ilmestyksestä!’ Ja miten hän sitten kysyi, eikö Duncan saisi tulla pyytämään anteeksi, ja miten en saattanut kieltäytyä — ja miten kaikki lopulta kääntyi hyväksi.

Muisto sai kyyneleet silmiini, ei vähiten siksi, että Duncanista ei ole kuulunut vähään aikaan mitään, ja tällainen tauko kirjeenvaihtoon saa sydämeni vapisemaan, vaikka koetan olla urhea. En ole uskaltanut kysyä Elsie-tädiltä enkä Chrissyltä, ovatko he saaneet kirjeitä, mutta kumpikaan ei ole puhunut niistä.

Haudalta palattuamme joimme teetä ja söimme pieniä muroleivoksia, jotka Elsie-täti oli tehnyt valmiiksi. Lapset olivat aloittaneet jonkin äänekkään leikin poikien makuuhuoneessa ja Chrissy arveli, että heille tulee hyvin mukavaa, kun Malcolm ja Lorna ovat huomispäivänkin täällä hänen palvellessaan kaupassa. Hyvä niin. Hyvä, etteivät he osaa murehtia.”

Elokuun 30. päivänä
”Tämän aamupäivän vietin sisarteni seurassa sekä Ruususen linnassa että ostoksilla kaupungilla, ja iltapäivällä Miriam ehti myöntää minulle audienssin kiireittensä keskellä.

Pieni kälyni — en voi olla hymyilemättä joka kerta, kun joku palvelusväestä puhuttelee häntä juhlallisesti ‘kapteenskaksi’, vaikka toki olenkin ylpeä veljestäni, jonka yleneminen ei suinkaan päättynyt sotaan — tuntuu kasvaneen viime vuodesta. Hän liikkuu yhä enemmän kepin ja yhä vähemmän kävelytuen kanssa ja vaikuttaa virkeältä ja elämäniloiselta, vaikka rouva Somerville onkin sitä mieltä, että ‘lapsi raukka näännyttää itsensä tällä kauhealla sodalla’.

Mutta se tuoreiden kukkien kimppu, joka oli kristallimaljakossa hänen huoneessaan heidän kehystetyn vihkikuvansa vieressä — Duncanin tuona kauheana iltana pikaisesti ottaman kuvan — kertoo kaipauksesta, joka on syvempi kuin ehkä osaan edes aavistaa.

-Onhan se hullua, että olen ollut naimisissa vuoden ja nähnyt miestäni siitä ajasta puoli vuorokautta, Miriam sanoi rauhallisesti. -Mutta luotan siihen, ettei hyvä Jumala ota minulta Davyä, ennen kuin olemme molemmat vanhoja ja harmaita ja saaneet viettää yhdessä monia onnellisia rauhan vuosia.

Mietin näitä hänen profeetallisia sanojaan kävellessäni Faithin vaunuja työntäen takaisin Flemingeille. Toivoisin itselleni edes rippusen tuota samaa uskoa — mutta Duncanista ei ole edelleenkään kuulunut, vaikka Ruth ja Mary lupasivat ja vannoivat soittavansa heti, jos tältä tulisi postia.

Samalla mietin Mallyä, johon en ole ottanut yhteyttä. En ole koskaan aiemmin jättänyt ilmoittamatta hänelle, kun olen kaupungissa, mutta nyt en vain ole saanut tartutuksi puhelimeen.

Iltapäiväteellä olimme Elsie-tädin kanssa kahden. Tarjoilu serkussarjalle toi meille kaivattua puheenaihetta ja tekemistä, mutta kun lapset olivat syöneet ja juoneet ja saaneet luvan nousta pöydästä, jäimme istumaan hiljaisuudessa.

Katselin vaivihkaa anoppiani, kun tämä sekoitti teetään. Hän pukeutuu vaatimattoman tyylikkäästi ja kampaa hiuksensa sileästi päätä myöden, ja hänellä on aina kauluksessaan kultainen rintaneula, jonka John-setä on ostanut hänelle heidän hopeahääpäivänään. Mutta hänessä on jonkinlaista salattua voimaa, ja äkkiä tajusin, että sitä samaa on sittenkin myös Duncanissa. Pahimmassa tapauksessa se ilmenee typeränäkin jääräpäisyytenä, parhaassa tapauksessa terveenä sitkeytenä.

Samassa tajusin jääneeni kiinni. Elsie-täti katsoi minuun ja hymyili.

-No, hän sanoi, -mitä näet?

Punastuin, mutta päätin sitten olla rehellinen.

-Ihailin sinua, sanoin.

En tiedä, mitä Elsie-täti oli odottanut minun sanovan, mutta hän hätkähti.

-Voi Betty, hän sitten huokasi, aivan kuin olisi katsonut jonnekin kauas. -Sinä olet herttainen tyttö.

Näin neljän lapsen äitinä sana ‘tyttö’ ei tunnu aivan omimmalta kuvaukselta itsestäni, ja aioin sanoa sen kääntääkseni puheen humoristiseksi. Mutta anoppini nosti kättään vaientaakseen minut.

-Anna minun puhua, hän sanoi. -Tämä on vaivannut minua... Minä haluan pyytää anteeksi.

-Anteeksi? toistin hämmentyneenä.

-Kyllä sinä tiedät. Sen jälkeen, kun menetitte vauvan... Olisit tarvinnut apua ja tukea.

-Siitä on jo pitkä, sain mutistuksi, sillä vieläkin jokainen viittaus tuohon talveen koskee minuun kipeästi.

-Ei niin pitkä, ettenkö voisi olla pahoillani omasta käytöksestäni. Elsie-täti työnsi tyhjän kuppinsa kauemmaksi. -En tarkoittanut pahaa. Minä vain... yritin suojella teitä kaikkia.

Muistan kovin hyvin, millaiselta tuntui, kun Elsie-täti tarkkaili kaikkia tekemisiäni heidän jouluvierailunsa aikana, koko ajan epäillen, että käyttäytyisin jollakin tavalla epänormaalisti, että romahtaisin uudestaan.

-Katsoitko sinä sunnuntaina kaiverruksia hautakivessä? Elsie-täti kysyi.

En ollut katsonut. Olin katsonut hautaan, jonne lasketun arkun kannelle multapaakut putoilivat.

-Vahinko. Olisit ymmärtänyt... Elsie-täti huokasi ja tuntui aivan kuin kokoavan rohkeutta. -Meillä on ollut kolme lasta.

-Kolme? minä toistin hämmästyneenä.

-Kolme. Duncan on esikoinen, kuten tiedät, terve ja reipas — sitten Walter, joka kuoli kahden viikon ikäisenä. Elsie-täti tuijotti kuviota pöytäliinassa ja hänen kasvonsa olivat äkkiä harmaat. -Ja sitten Christina, joka jäi eloon. Kaksi kolmesta. Jotain sekin.

-Ei — ei Duncan ole koskaan puhunut, sopersin.

-Hän ei muista veljeään. Hän oli itse liian pieni. Eikä vauvasta ole sen koommin puhuttu... John oli sitä mieltä, että mitä vähemmän hänestä puhutaan, sitä nopeammin minä toivun surustani. En tiedä oliko se väärin, mutta hän ei antanut minulle muuta mahdollisuutta kuin toipua. Hän pakotti minut arkeen, elämään.

Kello, joka on taas vedetty, tikitti seinällä, ulkoa kadulta kuului liikenteen meteliä. Minä en kyennyt sanomaan mitään. Päätin, että seuraavan päivän päiväkävelyn tekisin takaisin hautausmaalle — ja nyt lukisin kaiverrukset kivestä.

-Älä kuvittele, etten minä olisi kunnioittanut sinun suruasi — teidän suruanne, Elsie-täti sanoi tukahtuneesti. -Mutta naisen on vain selvittävä. On vain mentävä eteenpäin, niiden vuoksi, jotka ovat saaneet jäädä eloon. Kun Walter kuoli, olisin halunnut seurata perässä. Mutta minun oli pakko jaksaa — Johnin tähden, Duncanin tähden, joka oli silloin parin vuoden ikäinen. He tarvitsivat minua. Ja Duncan ja Stuart tarvitsivat sinua silloin, kun sinä olisit halunnut vain kuolla.

-Mikset... puhunut mitään? kysyin vavahtavalla äänellä. -Jos olisin tiennyt...

-Mitä vähemmän surusta puhutaan, sitä nopeammin se unohtuu. Elsie-täti nosti leukaansa. -Nykypäivänä ehkä ajatellaan toisin — sisaresikin, joka opettelee hoitamaan mieleltään sairaita, ehkä ajattelee toisin — mutta minuun tuo vanha hyvä oppi toimi.

En vastannut mitään, tartuin vain anoppini käteen ja puristin sitä. En koskaan voi hyväksyä hänen ajatustaan vaikenemisen tärkeydestä — minähän aloin toipua vasta sitten, kun kykenin puhumaan lapsesta ja itkemään häntä — mutta se ei nyt ole tärkeää. Tärkeää on se, että Elsie-täti tarkoitti hyvää, ei vain Duncanille vaan myös minulle, omalla tavallaan.

Kun maailma joskus rauhoittuu, sillä täytyyhän sen rauhoittua, otan Duncanin kanssa puheeksi hänen kuolleen veljensä. Ehkä nyt on jo aika muistaa pientä Walter Flemingiä.”

Syyskuun 1. päivänä
”Istun ikkunan ääressä. Yö on ulkona musta. Katulyhdyt eivät pala ja sumu kietoo kaupungin vaippaansa. Mieleni on yhtä musta ja käteni vapisee, mutta koska en saata nukkua, tulen hulluksi, ellen edes kirjoita.

Tänään olin luvannut mennä saattamaan Maryn ja Elizan Naisopistolle. Koska oli ensimmäinen koulupäivä, en edes kuvitellut, että kukaan opettajattarista ehtisi muuta kuin nopeasti tervehtiä minua, mutta erehdyin.

Neiti Jameson oli kuin itse aurinko — hän jopa kutitti Faithia leuan alta — ja Nannyn kanssa ehdin vaihtaa kuulumiset kävellessäni hänen rinnallaan portaat alas, kun hän meni luokkaansa. Hän on Elizan luokanvalvoja ja sai minulta petollisen monta vihjettä siihen, miten pitää vilkas sisareni kurissa.

Koululta menin suoraan Jessien luo ja vietin hänen kanssaan pitkän, iloisen iltapäivän. Ted on asevarikolla kirjanpitäjänä, mikä lasketaan sotilaspalvelukseksi. En voinut olla hiukan kadehtimatta Jessietä, jonka ei tarvitse lähettää miestään meren yli. ‘Tosin ainahan varikko voi räjähtää ja hän lentää ilmaan’, Jessie muistutti hirtehisesti, kun toin ajatukseni julki.

Pojat olivat isoäitinsä ja serkkujensa kanssa puistossa koko päivän. Ylämaalaisvillikkoni, jotka ovat eläneet monta päivää neljän seinän sisällä kaupungissa, alkoivat eilen illalla osoittaa sellaisia riehumisen merkkejä, että Elsie-täti hyvin viisaasti arveli heidän tarvitsevan raitista ilmaa ja tilaa juosta.

Asunto oli siis tyhjä, eikä kukaan vastannut puhelimeen.

Kaupan puolella kyllä vastattiin. Mutta kun John-setä soitti Naisopistolle, olin jo ehtinyt lähteä, eikä kukaan tiennyt, minne.

Kävelin Faithin kanssa Jessien luota puistoon ja autoin Elsie-tätiä paimentamaan kotiin koko lopen uupuneen ja ikionnellisen lapsilauman.

Stuart oli repinyt komean palkeenkielen polvihousuihinsa kiivettyään puuhun ja tartuttuaan kiinni oksaan, Malcolmin toinen kenkä oli kokonaan mystisesti kadonnut, ja Archien kasvot olivat niin likaiset ja onnelliset kuin ainakin pikkupojalla, joka on monen päivän jälkeen päässyt taas möyrimään luontoon. Pieni insinöörini Donald lörpötteli lakkaamatta raitiotievaunusta, jolla he olivat ajaneet puistoon mennessään, ja Lorna roikkui käsipuolessani hokien ihastuneena ‘Ey-äi’ (se tarkoittaa Betty-tätiä, sillä hän ei osaa sanoa vielä juuri mitään konsonantteja).

Ensimmäisen kerran aikoihin koin oloni täysin luontevaksi ja jopa iloiseksi Elsie-tädin seurassa, kun etenimme kaupungin halki kotia kohti.

Mutta kun astuimme rappukäytävään, näimme Chrissyn, joka istui portaissa ja itki. Ja metelimme kuullessaan John-setä avasi myymälän oven.

Me kaikki pysähdyimme ja vaikenimme, jopa lapset.

Minä tiesin jo, ennen kuin John-setä avasi suutaan. Muistan vaistomaisesti tarttuneeni porraskaiteeseen ja nojanneeni selkäni seinää vasten, etten kaatuisi.

-Rouva Smith soitti, John-setä sanoi käheästi. -On tullut tieto... Duncan on haavoittunut.

Hiljaisuus humisi korvissani. Lapsetkin olivat aivan hiljaa, kunnes Stuart kysyi äänellä, joka ei ollut ollenkaan sopiva viisivuotiaalle:

-Isä?

Maailma oli äkkiä kirkas kuin pakkassäällä, värit selkeitä kuten nykyaikaisissa tauluissa.

-Mitä on tapahtunut? kuulin kysyväni aivan rauhallisesti.

-En tiedä, mutta hänet tuodaan ensimmäisessä laivassa.

Me tulimme ylös, riisuimme päällysvaatteemme, laitoimme ja söimme päivällistä, tiskasimme astiat. Chrissy lähti kotiin Malcomin ja Lornan kanssa, minä vein omani iltapesulle ja peittelin heidät vuoteeseen.

Silloin Stuart, minun rohkea Prinssini, nousi istumaan, katsoi minuun harmailla silmillään, isänsä silmillä, ja esitti kysymyksen, jota me aikuiset emme olleet tohtineet ääneen sanoa:

-Kuoleeko isä?

Katsoin häneen ja mietin, minkä tähden viisivuotiaitten täytyy tässä maassa pohtia tuollaisia asioita.

-Minä en tiedä, vastasin, sillä en saattanut sanoa muuta. -Vain Jumala tietää.

Silloin Stuart äkkiä hymyili — voitonriemuista, helpottunutta hymyä.

-No mutta sitten me pyydämme Jumalalta, ettei Hän anna isän kuolla!

Kuka onkaan suurin taivasten valtakunnassa? Ristin käteni, ja pienet poikani ristivät omansa, ja me rukoilimme — yksinkertaisen pikkulasten rukouksen, joka heille on opetettu, ja sitten lyhyen, ytimekkään pyynnön: anna isän parantua! Ja kun suutelin heitä yöhyväisiksi ja menin olohuoneeseen, jossa Duncanin vanhemmat istuivat vaieten, harmaina kasvoiltaan, kerroin heille tästä, ja he ristivät kätensä.

Mutta kun nyt valvon yksin, tietämättä miten pahasti Duncan on haavoittunut — sillä jos se olisi lievää, hänet kai olisi hoidettu mantereella eikä luvattu tuoda ensimmäisessä laivassa —  ja ajattelen meren vaaroja myrskytuulista saksalaisiin sukellusveneisiin, jotka eivät sääli ehkä edes Punaisen Ristin lipun alla kulkevia laivoja, kun eivät sääli ambulanssejakaan, ja lääkäreitä ja kaikkea sitä, mitä he eivät kykene sittenkään tekemään — pelkäänpä, että itken vähän.”

4 kommenttia:

  1. Sanattomaksi vetää... Kaisa olet kyllä tuhma jos annat Duncanin kuolla.. :-(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että! Mä luin tämän luvun kännykällä, ja tuo kohtalokas rivi katkesi kohdasta "Duncan on..."
      Sydän jo ehti pitää paussin.

      Kaikki otetaan mitä vastaan tuloo... Ja pahimmastakin Betty selviää. Onneksi kuitenkin nyt vaan haavoittuminen. Ja toivottavasti pitkä loma.

      Poista
    2. Tykkään kauheasti kommenteista ja mielelläni niihin vastaan, mutta sitten on näitä hetkiä, jolloin en oikein pysty sanomaan muuta kuin: tarina jatkuu...

      Poista