keskiviikko 29. lokakuuta 2014

24. Sotasairaalassa

 
Sairaala oli niin suuri, että astuttuaan aulaan Betty tunsi itsensä Liisaksi Ihmemaassa. Hän toivoi olevansa ylipäätään oikeassa paikassa, sillä sotasairaaloita oli kaupungissa useita. Kaikkialla oli ihmisiä, joilla oli kiire: sotilashenkilökuntaa, hoitajattaria, lääkäreitä. Kivilattia kaikui ja syysaurinko paistoi sisään korkeista ikkunoista.

Haavoittuneita tuonut laiva oli saapunut satamaan edellisenä päivänä, turvallisesti kaikista sukellusveneistä huolimatta. Bettylle oli annettu lupa tulla tänään iltapäivällä.

-Anteeksi! Betty tarrasi ohi kiitävän hoitajattaren univormun hihaan. -Minun pitäisi löytää...

-Kysykää osastolta yläkerrasta, sanoi hoitajatar, irrottautui ja katosi.

Toisissa oloissa Betty olisi painanut mieleensä leveän portaikon uljuuden, lamppujen kirkkauden ja kaiteiden koristeveistokset voidakseen myöhemmin kertoa niistä lapsille. Mutta nyt hän tuskin näki, mihin oli menossa.

Toisessa kerroksessa oli rauhallisempaa. Käytävältä johti ovia suuriin makuusaleihin, jostakin kuului valitusta ja hoitajattaren koulutettu, lohduttava ääni. Kauempana tuoliryhmässä istui nuori nainen, joka itki lohduttomasti. Betty puristi käsilaukkua rintaansa vasten, kun hänen sylissään ei ollut Faithia, jonka pehmeästä vartalosta hakea lohtua. Lapset olivat Flemingeillä — oli sovittu, että Betty tulisi ensiksi yksin, nähdäkseen, miten Duncan voi. Hän tiesi, että Elsie-täti olisi tahtonut myös tulla, ja nyt melkein katui, ettei ollut ottanut tätä mukaan.

-Anteeksi! Hän tarttui uuden sisaren hihaan. -Minä etsin erästä potilasta.

-Niin? Hoitajatar näytti kärsimättömältä, mutta vilkaisi kädessään olevaa kirjoitusalustaa papereineen. -Nimi?

-Fleming. Duncan Fleming.

-Oh! Sisaren silmät laajenivat ja hänen poskilleen kohosi puna. -Ja te olette..?

-Hänen vaimonsa. Betty tuijotti ihmeissään naista, joka näytti siltä, kuin hänet olisi juuri esitelty kuningattarelle.

-Miten ylpeä te olettekaan hänestä! Hoitajatar nyökkäsi päätään. -Sali kolme, vuodepaikka viisitoista. Tuosta ovesta, olkaa hyvä. Minä kerron tohtorille, että olette täällä.

Sisar lähti juoksujalkaa pitkin käytävää, ja Betty jäi hetkeksi häkeltyneenä seisomaan paikalleen. Sitten hän ravisti päätään kuin sitä selvittääkseen ja kääntyi. Sali kolme, vuodepaikka viisitoista. Ovien päällä oli numerot, ja kolmonen löytyi kauempaa käytävältä.

Suuri makuusali oli täynnä vuoteita. Vuoteissa makasi miehiä — kaikenikäisiä miehiä, eri tavoin haavoittuneita. Kävellessään vuoteiden väliin jätettyä kapeaa käytävää Bettystä tuntui, ettei hän voisi koskaan unohtaa noita lukemattomia sotilaita, joista osa valitti levottomana, osa makasi silmät kiinni liiankin liikkumatta.

Vuodepaikka viisitoista oli ikkunan luona seinän vieressä. Se oli rauhallisin ja parhain paikka, ja se oli erotettu naapurivuoteesta sermillä, aivan kuin siihen sijoitetulle potilaalle olisi haluttu taata enemmän yksityisyyttä ja rauhaa kuin muille. Betty veti henkeä itseään rohkaistakseen, ennen kuin astui vuoteen ääreen.

Duncan makasi harmaan huovan alla kalpeana, silmät kiinni. Hänen päätään kiersi side, jonka läpi oli tihkunut punaista. Kädet lepäsivät huovan päällä, ja niistä oikea oli moninkertaisissa siteissä. Hän hengitti niin hiljaa, että Betty ehti yhden kauhistavan silmänräpäyksen ajatella, ettei hän elänyt. Ikkunasta paistava syysaurinko leikki punaisilla hiuksilla, mutta ripset loivat luonnottoman pitkät varjot laihtuneille poskille.

-Duncan?

Ripset värähtivät, sitten Duncan avasi silmänsä. Niiden katse harhaili hetken, ennen kuin kiinnittyi Bettyyn oudon pistävänä. Se ei ollut enää leikkauksen jälkeistä eetterihumalaa, hänelle oli varmasti annettu morfiinia tai jotakin muuta.

-Duncan, minä tässä. Hän kumartui vuoteen yli.

-Sappho? Duncanin ääni oli käheä, hän yritti kohottaa kättään ja Betty tarttui hänen terveisiin sormiinsa. -Missä minä...

-Sinä olet Edinburghissa, sotasairaalassa. Muistatko, mitä sinulle on tapahtunut?

Harmaissa silmissä välähti äkkiä tuska.

-Minä en... miksi minä en...

Duncan riuhtaisi kätensä irti Bettyn kädestä ja peitti kasvonsa käsivarrellaan.

-Koskeeko sinuun? Vastausta odottamatta Betty astui käytävälle ja viittasi läheisen vuoteen luona seisovalle hoitajattarelle. -Antakaa hänelle jotakin, hänellä on kipuja!

Äkkiä hän tajusi, että tämän hoitajattaren reaktio oli yhtä outo kuin edellisenkin. Ymmärtäessään, kenestä potilaasta oli puhe, nainen oli paikalla muutamalla askeleella ja kumartui vuoteen yli yhtä huolehtivaisena kuin jos siinä olisi maannut hänen lähin omaisensa.

-Tuonko teille morfiinia, vänrikki? hän kysyi.

Betty tuijotti hoitajatarta. Vänrikki? Eihän Duncan ollut vänrikki! Olivatko ne sekoittaneet täällä miehet keskenään?

-En minä tarvitse mitään, Duncan sanoi tuskaisella äänellä. -Menkää tiehenne ja antakaa minun olla!

-No mutta hyvänen aika, hoitajatar sanoi sillä ärsyttävän tekoreippaalla äänellä, jota Jennie oli aina sanonut pyrkivänsä välttämään viimeiseen asti, -teillä on vieraskin!

-Antakaa minun olla. Duncan koetti kääntyä selin, mutta äännähti kivusta.

-Kas niin, vänrikki, nyt teidän pitää maata kauniisti alallanne. Tohtori kursi teidät kasaan oikein taitavasti, eikä hän ole mielissään, jos revitte ompeleita. Hoitajatar pöyhi Duncanin tyynyä kuin tämä olisi ollut lapsi, sitten hän katsoi Bettyyn. -Oletteko te hänen vaimonsa?

-Olen, Betty mutisi, vaikka tällä hetkellä hän ei ollut varma mistään.

-Oh! Sisaren katseessa oli äkkiä jotakin, jonka Betty oli tunnistavinaan mustasukkaisuudeksi. -Miten ylpeä te olettekaan hänestä!

Tämä alkoi mennä liiallisuuksiin. Betty oli ylpeä Duncanista, ja ehkä sotasairaalan sisaria oli opetettu sanomaan noin kaikille huolestuneille vaimoille, jotta nämä uskoisivat miehensä sankareiksi eivätkä murehtisi ylettömästi, mutta hän alkoi silti tuntea itsensä entistä enemmän Liisaksi Ihmemaassa.

-Mitä hänelle on tapahtunut? Toipuuko hän?

Hoitajatar loi Duncaniin katseen, jonka nähdessään Betty hämmentyi yhä enemmän. Menneinä vuosina monikin Edinburghin tyttö oli ollut Duncanista kiinnostunut, mutta keski-ikää lähestyvä perheenisä ei toki enää aikapäiviin ollut kerännyt tuollaisia — palvovia katseita!

-Kyllä hän toipuu, älkää pelätkö, rouva. Haava päässä parantuu kyllä, vaikka se näyttää pahalta. Käsi on vakavampi, mutta tohtori on toiveikas sen suhteen. Leikkaus oli pitkä ja hänellä on vielä voimakas lääkitys, mutta hän virkoaa kyllä vähitellen. Ottakaa tuoli ja tehkää olonne mukavaksi, rouva. Voinko tuoda teille jotakin? Teetä tai kahvia?

Ennen kuin Betty ehti vastata mitään — hänelle oli aivan uutta, että sotasairaalan hoitajattarilla olisi aikaa juoksuttaa virvokkeita potilaiden omaisille — Duncan kohosi vuoteessa puoleksi istuvaan asentoon. Kaikesta näki, että hänellä oli kipuja ja hän voi pahoin.

-Lopettakaa tuo typerä lörpötys ja jättäkää minut rauhaan!

-Oh! sanoi sisar ja punastui. -Koettakaapa nyt käyttäytyä, vänrikki! Sitten hän kääntyi taas Bettyyn, joka oli nyt aivan varma, että oli kuullut oikein: nainen oli puhutellut Duncania upseerinarvolla. -Hän on ollut tuollainen koko ajan. Se on käsittämätöntä. Mies on ylennetty ja saanee Viktorian ristin ja koko maa palvoo häntä sankarina, ja hän vain kiukuttelee!

Bettyn selkäpiitä karmi. Hän oli seonnut. Shokki oli ollut liikaa. Aivan kuin hoitajatar olisi puhunut Viktorian rististä!

Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, hoitajatar katsoi ovelle.

-Tohtori on tuolla, hän sanoi, -etsii varmaan teitä. Ehkä onkin parempi, että tapaatte hänet nyt ja menette sitten kotiin. Huomenna vänrikki on varmaan jo paremmassa voinnissa.

Makuusaliin astunut lääkärintakkiin pukeutunut mies tuli reippain askelin Bettyä kohti ja ojensi kätensä.

-Rouva Fleming, niinkö? On kunnia tavata teidät, ja on kunnia saada hoitaa miestänne. Olen tohtori Hume. Ehkä menemme keskustelemaan ulkopuolelle — miehenne tarvitsee nyt lepoa.

Betty antoi tahdottomana taluttaa itsensä makuusalista käytävään ja sen seinustalla olevien tuolien luo.

-Olen hyvin pahoillani, rouva, tohtori Hume sanoi, kun he olivat istuneet. -Ei ole millään tavalla sopivaa, että miehenne joutuu olemaan yleisessä makuusalissa. Upseerien sairaalassa kaikki sijat olivat täynnä varapaikkoja myöten, mutta teen tietysti kaikkeni, että hän saisi mahdollisimman pian meillä yksityishuoneen.

Betty tuijotti lääkäriä kuin tämä olisi kertonut osaavansa lentää. Oliko hän tosiaan tullut hulluksi, vai kaikki muut?

-Mutta ilokseni voin sanoa, että vaikka te ehkä pelästyitte — päähaavat näyttävät aina pahalta — hän toipuu kyllä, tohtori jatkoi.

-Mitä... Betty änkytti.

-Kranaatinsirpale viilsi hänen päätään, ei pahasti, mutta se oli ommeltava. Käsivamma on vakavampi, sirpale osui syvemmälle. Leikkasin hänet välittömästi — hän meni tietysti muiden edelle, kuten ymmärrätte — ja lupaan teille, rouva Fleming, että tein kaikkeni.

Betty ei ymmärtänyt enää yhtään mitään, mutta oli niin häkeltynyt, että vain nyökkäsi.

-Mikä hän on siviiliammatiltaan? tohtori Hume kysyi.

-K-kauppias, Betty melkein kuiskasi. -Ja valokuvaaja...

Tohtori rypisti kulmiaan.

-Kummalla kädellä hän käyttää kameraa?

-Oikealla!

-Minä en halua pelotella teitä, rouva, mutta en halua antaa turhaa toivoakaan. Ymmärrättehän, että pahimmassa tapauksessa sormet eivät enää koskaan toimi. Mutta paljon on kiinni hänestä itsestään. Sinnikkäällä kuntoutuksella voidaan saada aikaan ihmeitä.

-Hän on... miksi hän on… Betty ei saanut muotoiltua kysymystään valmiiksi. Hän ei ollut koskaan nähnyt Duncania sellaisena kuin äsken — eikä kyse ollut siteistä ja leikkaushaavoista.

-Kranaattikeskityksen uhreilla on joskus arvaamattomia oireita, tohtori sanoi ja nousi. -Se helpottaa kyllä, mutta suosittelen, että menette nyt kotiin. Huomenna hän voi jo paremmin.

Bettykin nousi. Äkkiä häntä pelotti ajatella kotiinmenoa. Kaikki kysyisivät, miten Duncan voi, mitä tälle oli tapahtunut, eikä hän osaisi vastata mitään järjellistä — koska tässä tilanteessa ei ollut järkeä.

-Kiitos, hän melkein kuiskasi.

-Älkää murehtiko, rouva Fleming. Tohtori tarttui molemmin käsin Bettyn käteen. -Jos meillä olisi enemmän sellaisia sankareita kuin teidän miehenne, sota olisi jo ratkaistu! Hyvä on, sisar Williamson, minä tulen.

Tohtori katosi häntä kutsuneen hoitajattaren mukana ja jätti Bettyn käytävään. Tämä epäröi hetken. Ehkä olisi viisasta lähteä — mutta hänen täytyi saada nähdä Duncan vielä kerran!

Duncan makasi taas silmät kiinni, terve käsi kasvoilla. Hänen suupielensä värähtelivät ja vähän aikaa Betty mietti, itkikö mies.

-Duncan, hän sanoi hiljaa ja kosketti tätä. -Tohtorin mielestä on parasta, että annan sinun levätä. Lähden nyt kotiin, mutta tulen huomenna uudestaan. Kaikki lähettivät paljon terveisiä — vanhempasi, ja Chrissy, ja tietysti lapset!

Vähän aikaa Duncan oli niin hiljaa, että Betty mietti, oliko tämä edes kuullut. Sitten hänen oli pinnistettävä omaa kuuloaan, niin vaisu Duncanin ääni oli, kun tämä kuiskasi:

-Älä tule... En minä ole sen arvoinen!

-Mitä sinä puhut! Betty puuskahti. -Mikä sinua vaivaa!

-Mene pois. Mene pois, Sappho. En minä ansaitse sinua.

Hämmentyneenä Betty vetäytyi taaksepäin. Hän ei uskaltanut inttää, ei ollut hyväksi, jos Duncan hermostuisi sillä tavalla kuin äsken, joten hän vain lausui hiljaa hyvästi ja pujahti pois makuusalista.

Minä en saa itkeä ennen kuin kotona, Betty hoki itselleen, kun melkein juoksi alas portaita. Minä en saa itkeä ennen kuin kotona! Äkkiä hän ei halunnut mitään niin paljon kuin saada sulkea lapset syliinsä, erikoisesti pikku Faithin, josta oli ensimmäisen kerran ollut erossa monta tuntia — sulkea nämä syliinsä ja tuntea jotakin konkreettista, jotakin järjellistä, jotakin, jonka hän ymmärsi... Sillä kaikki oli sekaisin nyt!

-Bet!

Ääni pysäytti hänet, se oli tuttu, se kuului ihmiselle, jonka nimi sai hänen sydämensä vavahtamaan. Betty pysähtyi porrastasanteelle ja kääntyi.

Ylhäällä seisoi nainen, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka, housuhame, solmio ja miesten puvuntakki — ja silti hän onnistui näyttämään, todennäköisesti täysin vastoin tahtoaan, tavattoman naiselliselta ja viehättävältä.

-Bet, siinähän sinä olet!

Madeleine Fraser loikki rappuset alas kaksi kerrallaan ja tarttui Bettyn käsiin.

-Miten Duncan voi?

Betty haukkoi henkeään. Tältäkö oli tuntunut Pietarista hiilivalkealla? Hän oli karttanut Mallyä, hän tunsi jopa nytkin yhtäkkistä pelkoa siitä, että hänet tunnistettaisiin tämän seurassa — ja sittenkin tuntui niin suloiselta tavata joku, jolta saattaisi kysyä...

-Miten sinä tiedät Duncanista? Miksi sinä olet täällä?

Madeleine katsoi häneen silmät suurina hämmästyksestä, sitten hän punastui vähän.

-Oh, niin — et ole saanut kai kirjeitäni? No, se ei yllätä minua, ei ole moni muukaan. Poliisi, näetkös. Mutta puhutaan siitä toiste... Miksikö olen täällä? Jerryn luona tietysti. Sitä ne eivät voi kieltää.

-Onko Jerry haavoittunut? Betty kysyi vavahtavalla äänellä. Hän ei ollut edes tiennyt, että tämä oli sodassa.

Madeleine tuijotti Bettyyn, sitten hän tarttui päättäväisesti tämän käteen ja veti hänet portaita ylös.

-Istu alas ja hengitä syvään. Sinä et voi oikein hyvin.

-Ei, Betty sanoi vaisulla äänellä ja antoi taluttaa itsensä tuolille. -En voi hyvin. Kaikki ovat tulleet hulluiksi.

-Hulluiksi? Madeleine toisti ja katsoi häntä tiiviisti. -Mitä sinä tarkoitat?

-Kohtelevat Duncania upseerina — ja puhuvat sankaruudesta ja Viktorian rististä — ja sitten Jerrykin on täällä! Betty puisti taas päätään kuin olisi koettanut siten saada ajatuksiaan järjestykseen.

Madeleine oli kyykkysillään tuolin vieressä ja silitteli hetken hänen kättään.

-Kuulehan, Bet Fleming, sinä et kai ole lukenut lehtiä parina viime päivänä? hän sanoi sitten lempeästi.

-Lehtiä? En tietenkään, luuletko, että minulla olisi ollut sellaiseen kiinnostusta!

-Kaikki ovat tietysti olettaneet, että olet lukenut, Madeleine jatkoi yhtä lempeästi. -Onko Duncan tajuissaan?

-Hän — hän vain käskee jättää itsensä rauhaan, ettei hän ole sen arvoinen, että olisin hänen luonaan! Bettyn silmiin tulvivat kyyneleet. -Minä en käsitä mitään, Mally. Onko leikkaussalista päässyt ilmaan eetteriä? Voiko saksalainen myrkkykaasu tulla tuulten mukana tänne asti?

Madeleine nousi, mutta piti yhä Bettyä kädestä.

-Minäkin voisin kertoa, hän sanoi, -mutta ehkä on paras, että saat puhua silminnäkijätodistajan kanssa. Tule.

Makuusali numero viisi oli yhtä suuri kuin se, jossa Duncan oli, ja yhtä täynnä vuoteita. Madeleine talutti Bettyn erään rautasängyn ääreen, jossa makaavan vaaleatukkaisen miehen molemmat jalat oli kytketty raskastekoiseen vetolaitteeseen.

-Bet! Gerald Oag yritti vaistomaisesti kohottautua ja irvisti. -Äh, suo anteeksi, minusta ei nyt ole kuin makaamaan.

-Betty ei tiedä, mitä on tapahtunut, eikä kukaan ole katsonut asiakseen kertoa hänelle, kaikkein vähiten Duncan, Madeleine sanoi ja istutti Bettyn tuolille vuoteen viereen. -Hän luulee tulleensa hulluksi ja minusta tuntuu, että sinä olet nyt ainoa, joka voi todistaa, että hän on järjissään. Menen alas kanttiiniin teelle ja jätän teidät kahden.

-Vai niin, sanoi Jerry ja katsoi Bettyä pitkään. -No, sen vähintään olen velkaa. Tahdotko sinä lyhyen vai pitkän version?

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Jos olisin oikein tylsä, sanoisin, että se tulee liiankin nopeasti... ;)

      Poista
  2. Oijoi, toivottavasti huomisesta ruokatunnista ehtii nipistää hetken lukemiselle. Iltaisin tulee sitten aina luettua luku tarkasti uudestaan.

    Bongasin yle teemalta sarjan Suursodan päiväkirjat, ensimmäinen osa näkyvissä vielä huomisen. Tuoreimmassa osassa mukana oli myös skottilainen sairaanhoitaja, tosin yläluokasta. Jotenkin tämä sarja konkretisoi Bettyn kotirintakuvauksen rinnalla sitä, mitä eri puolilla maailmaa ja eri rintamilla olevat kokivat. http://areena.yle.fi/tv/2160030

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin tuon sarjan ja luulin laittaneeni tv:n muistuttamaan siitä, mutta eilen illala huomasin ettei se (taaskaan) ollut toiminut. Pitää katsoa Areenasta. Ensi viikon jaksossa puhutaan kai kotirintamasta - siitä löytyy yllättävän vähän tietoa. Juoksuhaudat on dokumentoitu joka suunnasta, mutta tietoa kotona olevien elämästä sai oikein kaivamalla kaivaa.

      Poista