torstai 30. lokakuuta 2014

25. Silminnäkijä

 
-Aloita lyhyestä, ole niin kiltti, Betty sanoi hyvin pienellä äänellä.

Jerry haki mukavampaa asentoa. Kaikesta näki, että jalat tuottivat hänelle tuskia. Hän oli niin mustelmilla, että oli varmaankin Duncanin tavoin tullut sairaalaan vasta hiljakkoin, ja hänen katseensa oli samalla tavalla pistävä. Mutta hän vaikutti selkeämmältä ja rauhallisemmalta.

-Hyvä on. Lyhyesti: Fleming pelasti melkein kymmenen haavoittunutta ei-kenenkään-maalta juuri ennen kranaattikeskitystä, tulitaukoa odottamatta. Minut muiden muassa.

Betty tuijotti Jerryä. Hänen onnekseen maisteri Oagilla oli jo vuosien kokemus poikakoulun opettajana, joten tämä oli tottunut siihen, että kuulija tarvitsi joskus aikaa käsittääkseen kuulemansa asian.

-Pelasti? Sinut ja... Betty nielaisi ja haki tukea yöpöydän reunasta.

-Haluatko sinä nyt pidemmän version? Jerry tiedusteli ystävällisesti, ja Betty nyökkäsi mykistyneenä.

Jerry vilkaisi viereiseen vuoteeseen, mutta siinä makaava mies näytti nukkuvan. Silti hän madalsi hiukan ääntään, aivan kuin olisi kertonut nyt jotakin, mitä muiden ei tarvinnut kuulla.

-Hyökkäys epäonnistui alusta pitäen. Meidän oli tarkoitus yllättää hunnit, mutta syystä tai toisesta nämä tiesivätkin odottaa meitä. Olimme ehtineet jo aivan liian kauas ei-kenenkään-maalle, kun ne alkoivat ampua — ja tarkasti. Se tunne, kun luoti pirstoo reisiluusi...

Hän vavahti muistolleen.

-Putosin suulleni tykistöiskun tekemään kuoppaan ja minun täytyi menettää hetkeksi tajuntani. Kun havahduin, ympärilläni oli pitkälti toistakymmentä haavoittunutta ja yhtä monta kuollutta, tulitus vihollisen puolelta jatkui taukoamatta ja tajusin, että omat joukot pakenivat.

Jerry sulki hetkeksi silmänsä ja Betty mietti hädissään, pitäisikö hänen pyytää hoitajatarta. Mutta sitten Jerry taas katsoi häneen ja jatkoi:

-Yritin huutaa, mutta paniikki oli yleinen — vaikka monet juoksivat aivan vierestäni, ainoakaan ei pysähtynyt. ”Kaasua!” kuulin huudettavan, ja sen sanan edellä meikäläiset ovat oppineet lentämään... Yritin vetää itseäni ylös kuopasta, mutta kipu katkenneessa jalassa oli niin hirvittävä, että varmaan taas pyörryin hetkeksi.

Betty nieleskeli. Äkkiä hän näki mielessään Jerryn sellaisena, kuin tämä oli ollut heidän huolettomina nuoruusvuosinaan, kävelyillä, tanssiaisissa — kävelisikö Jerry vielä? Ja mitä tämän toiselle jalalle oli tapahtunut?

-Kun taas tulin tajuihini, niin... Jerry puri huultaan. -Sinä tiedät, Bet, millaiset välit minulla ja Flemingillä on sinun tähtesi aina ollut. Ei, hän nosti kättään, -älä sano mitään — se oli silloin, ja mikään voima ei saa minua loukkaamaan Madeleinea — mutta sinä tiedät. Voit siis kuvitella, että kun avasin silmäni siinä pakenevien miesten ja kiihtyvän tulituksen metakassa, kun multa sinkoili ympärilläni maahan iskeytyvien luotien voimasta ja kipu jalassa tuntui leikkaavan minut kahtia — ja viereeni oli kyykistynyt joku — ja se joku oli Duncan Fleming... Minä olin huutanut, Bet, olin rukoillut apua, eikä kukaan pysähtynyt — ei kukaan muu kuin sinun miehesi! Enkä ollut edes tiennyt, että hän oli samalla linjalla.

Betty nosti käden suulleen. Hän alkoi vähitellen ymmärtää yhtä ja toista.

-Fleming aikoi auttaa minut turvaan, Jerry jatkoi hiljaa. -Mutta sanoin, että kuopassa oli vielä pahemmin haavoittuneita, jotka pitäisi saada pois ensin. Ja hän sanoi... hän sanoi: ”Hyvä on. Koetan hankkia kantoapua.” Mutta me molemmat tiesimme, ettei hän saisi sitä hyvällä eikä pahalla. Siellä vallitsi täydellinen pakokauhu — siitä ei varmastikaan kerrota lehdessä, se on muotoiltu kauniimmin — mutta totuus on, ettei kukaan kuunnellut käskyjä, ettei kukaan ajatellut kuin omaa nahkaansa. Fleming tajusi sen yhtä hyvin kuin minäkin, ja hän — hän antoi kiväärinsä minulle, jotta voisin tarvittaessa edes sillä puolustaa itseäni, sillä omani oli hukkunut jonnekin, ja katsoi ympärilleen siinä kuopassa, helvetin esikartanossa — ja nosti harteilleen minua lähinnä olleen haavoittuneen — ja katosi.

Makuusalissa kuului askeleiden kopinaa, hiljaista valitusta, hoitajattarien ääniä, peltimukien kilahtelua pöytiä vasten. Jerry oli taas sulkenut silmänsä ja hänen kätensä haparoi peittoa. Betty mietti äkkiä, etsikö hän Madeleinen kättä. Sitten mies jatkoi:

-Mitä olin aivan varma, ettei hän palaisi. Miksi hän palaisi oman henkensä uhalla! Minua lohdutti vain se, että edes yksi haavoittuneista ehkä saataisiin juoksuhautaan ja sieltä eteenpäin... Mutta samassa hän oli taas siinä ja tarttui seuraavaan mieheen. En tiedä miten hän sen teki — me emme kukaan ole kevyitä kannettavia... mutta hän tuli yhä uudelleen... vaikkei kukaan muu pysähtynyt auttamaan.

Betty vapisi niin, että hänen oli kiedottava kätensä ympärilleen.

-Joka kerta hän kysyi, joko oli minun vuoroni, ja joka kerta minä käskin häntä viemään jonkun muun, Jerry sanoi hiljaa. -Mutta sitten hän ei enää kuunnellut, minua, hän sanoi... Hän sanoi: ”On ollut hetkiä, Oag, jolloin olisin mielihyvin katkonut omakätisesti vaikka kaikki luusi, mutta jos minä aion vielä joskus mennä kotiin ja katsoa Bettyä silmiin, minun on paras hoitaa sinut pois täältä.” Ja hän tarttui minuun ja nosti minut pois kuopasta — olisin varmaan taas pyörtynyt kivusta, mutta samassa koko maailma räjähti. Tunsin vain, miten muutuin kevyeksi ja lensin — ja sitten heräsin kenttäsairaalassa molemmat jalat poikki ja Fleming tajuttomana viereisillä paareilla. Se oli kranaattikeskitys, Bet. Jos Fleming ei olisi saanut minua kuopan reunan yli juuri silloin, me molemmat...

Jerryn ääni hiljeni, ja he olivat kauan vaiti.

-Pelkäänpä, että Fleming nolasi melkoisesti meidän poikiamme, Jerry sanoi sitten melkein arkisesti. -Sodanjohto ei ole mielissään, jos leviää tieto, että miehet pakenivat hunneja kuin lauma koulutyttöjä — varsinkin, kun mitään kaasua ei ollut — saati että vain yksi mies pysähtyi auttamaan haavoittuneita. Meidät kuulemma haki ei-kenenkään-maalta pari reipasta ambulanssipoikaa tulitauon aikana! Se ei ole kaunis tarina, ellei sitä käännetä sellaiseksi. Niinpä ne ovat nostaneet esiin sankarillisen kersantin, joka henkensä uhalla pelastaa toverinsa. Upseerinarvo myönnetty ja Viktorian ristin hakemus vireillä, eikö niin?

Jerry ojensi kätensä ja tarttui yöpöydällään olevaan lehteen. Se oli saman aamun lehti, jonka lukemista Betty ei ollut ehtinyt edes ajatella. Etusivulla oli kahden palstan otsikko ”Flanderin sankari” ja sen alla pienemmin kirjasimin: ”Yksi mies kantoi turvaan lähes kymmenen haavoittunutta”.

Betty otti lehden ja luki. Ammattikirjoittajana hän ymmärsi nopeasti, mitä Jerry oli tarkoittanut: se raadollinen tosikertomus, jonka silminnäkijätodistaja juuri oli hänelle kertonut, oli lehdessä siloiteltu isänmaalliseksi skotlantilaisen rohkeuden ylistyslauluksi.

Artikkelin mukaan kersantti Fleming oli jo aiemminkin ”osoittanut huomattavaa mielenmalttia kriittisissä tilanteissa” ja ”nauttii suurta arvostusta rykmentissään”. Hänelle oli myönnetty vänrikin arvo ja hänelle aiottiin todella hakea Viktorian ristiä. Mainittiin myös, että ”Flanderin sankari” oli itse haavoittunut ja nyt toipumassa kotimaassaan.

Betty ei tiennyt, kuka oli kirjoittanut tekstin, mutta taitavasti tämä oli sen tehnyt. Ihastuksen väreet kulkivat hänen selkäpiissään, kun hän tajusi, että kaikki nuo ylistävät sanat oli osoitettu hänen Duncanilleen — vaikka kuinka niiden tarkoituksena oli perimmiltään vain peitellä hyökkäyksen huono suunnittelu ja toteutus.

-Mutta minä en ymmärrä, Betty sanoi lopulta tuskallisesti. -Tarkoitan, että tiedän, miten vaikeata Duncanin on ottaa vastaan kiitosta silloinkaan, kun se olisi enemmän kuin ansaittua... Mutta kun olin hänen luonaan, hän käyttäytyi kuin olisi itse ollut ensimmäisenä pakenemassa, jättämässä teidät oman onnenne nojaan — ”mene pois, minä en ansaitse sinua”, hän sanoi!

-En minä tiedä, mitä hän ajattelee, Jerry sanoi. -Mutta kuljetusaluksella kuulin Punaisen Ristin sisarten ihmettelevän samaa — hän käyttäytyi sielläkin kuin olisi tuntenut hirvittävää syyllisyyttä!

Kevyet askeleet lähestyivät käytävää ja Madeleine ilmestyi vuoteen ääreen.

-Saako tulla? hän kysyi. -Joko sinä kerroit hänelle, Jerry? Näytitkö lehden? Hyvä.

Betty katsoi vetolaitetta raskaine punnuksineen.

-Paranetko sinä? hän melkein kuiskasi.

Jerry hymyili.

-Minun sotani on sodittu, hän sanoi. -Lääkäri sanoi, että jos harjoittelen sisukkaasti, nousen kyllä jaloilleni, mutta sittenkin onnun lopun elämääni — kiitos sen hunnien luodin, jonka ansiosta toinen reisiluuni ei koskaan tule olemaan saman mittainen kuin toinen. Eipä se minun työssäni kuitenkaan haittaa. Oletan, että poikakoulussa haavoittunut opettaja on pikemminkin sankari. Vaikkei tokikaan yhtä ihailtu kuin sinun uljas miehesi.

-Oh, älä viitsi! Betty nousi ja hymyili vähän hänkin. Jerryn ääni oli viimeisen lauseen kohdalla ollut tutun piikikäs — tuolla tavalla tällä ja Duncanilla oli vuosia ollut tapana puhua toisistaan, ja äkkiä se tuntui lohdullisen tutulta. -Koeta nyt levätä, minä jätän sinut rauhaan.

-Saatan sinut ulos, Madeleine sanoi ja pujotti kätensä Bettyn kainaloon tavalla, joka ei sallinut vastaansanomista.

He laskeutuivat portaat hiljaisuuden vallitessa ja astuivat ulos ovesta.

-Kävelläänkö vähän? Madeleine ehdotti ja johdatti Bettyn portin sijasta kohti sairaalaa ympäröivää puistoa. Siellä täällä oli potilaita pyörätuoleissa, kainalosauvojen varassa tai käsi tai pää siteissä, mutta jo niin toipuneina, että he kykenivät nauttimaan ulkona syyskuun lämmöstä.

He kävelivät vaieten niin kauan, että hiljaisuus muuttui melkein epämiellyttäväksi. Sitten Madeleine lopulta sanoi:

-Minun postini avataan, mutta enin osa siitä tulee silti kyllä perille. En ole saanut sinulta kirjettä kuukausiin.

Betty tunsi tumman punan nousevan poskilleen. Mutta Madeleine oli aina vaatinut rehellisyyttä.

-Oletko sinä pasifisti? Betty kysyi niin hiljaa, ettei ohitse ontuva mies voinut kuulla.

Madeleine oli kauan vaiti, sitten hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen puistossa.

-Se, mitä sinä näit tuolla sisällä... ja täällä... mitä sinä siitä ajattelet? Onko se mielestäsi tervejärkisten ihmisten aikaansaannosta?

-Eihän siitä ole kyse, Betty huomautti.

-Juuri siitä on kyse. Eläimet voivat tapella saaliistaan — mutta ihmisellä on sielu, aivot! Ihmisten pitäisi voida neuvotella asioista! Madeleinen silmät säihkyivät. -Luetko sinä lehdestä kaatuneiden ja haavoittuneiden luetteloita? Ajatteletko sinä koskaan, mitä niistä miehistä olisi voinut tulla, mitä he olisivat voineet saavuttaa, ellei heitä olisi heitetty tykinruoaksi? Mitä he olisivat voineet tehdä isänmaansa eteen, jos olisivat saaneet elää ja pitää terveytensä?

-Hehän tekevät isänmaansa eteen suurinta mitä kukaan voi! Betty parahti. -Elleivät he puolustaisi meitä...

-Typeryyksiä! Madeleine huitaisi kädellään. -Ellei tilannetta olisi päästetty näin pitkälle, ei olisi mitään tarvetta ”puolustaa meitä”, kuten sinä niin kauniisti latelet. Puolustaa miltä? Pidätkö sinä saksalaisia tai itävaltalaisia huonompina ihmisinä kuin meitä? Mikä oikeus meillä on tappaa heitä — tai heillä meitä? Kuka on antanut meille kenellekään oikeuden päättää toisen ihmisen elämästä?

Betty muisti, mitä Duncan oli kirjoittanut jouluna, ja häntä puistatti.

-Mitä sinä sitten kuvittelet voivasi tehdä? hän kysyi.

-Sinä kysyt, olenko pasifisti. Madeleine tuijotti ystävätärtään pistävästi. –Kyllä olen, ja ylpeä siitä. Minä ja muutamat muut, jotka emme käsitä tätä hulluutta, koetamme toimia niin, että sota päättyisi mahdollisimman pikaisesti.

-Entä ehdot? Betty kysyi tiukasti. -Millä ehdoin sinä olet valmis päättämään sodan?

Madeleine katsoi häneen halveksuen.

-Ihmiskunnan ehdoilla. Rauhan ehdoilla. Mikä tekee yhdestä kansasta toista paremman? Minkä vuoksi me voisimme vaatia toisilta jotakin, mutta olla itse antamatta periksi? Emme me ole mikään Jumalan valittu kansa, joka ei voisi luopua eduistaan maailmanrauhan vuoksi!

Betty otti kaksi askelta taaksepäin.

-En tahdo kuulla, hän sanoi lujasti. -Käsität kai, että jos kerrot minulle vielä enemmän, minun pitää ilmiantaa sinut.

-Ja sinä tekisit sen? Madeleine kysyi halveksuen. -Sinä olet äiti, Bet! Kuvittelin sinun ymmärtävän!

-Olen myös sellaisen miehen vaimo, joka vapaaehtoisesti lähti rintamalle puolustamaan kotiaan ja perhettään, Betty tiuskaisi. -Miehen, joka ei pidä itseään toista parempana, ei omaa kansaansa toista parempana — mutta joka tietää, että ellei tätä taistelua käydä, tulee toinen, vielä pahempi, ja se nielee meidät kaikki, meidän lapsemme — heidän vuokseen hän lähti!

-Aivan kuten ne toisetkin, Madeleine sanoi luonnottoman terävällä äänellä. -Käsitätkö...

-Käsitän kyllä. Betty nieleskeli. -Käsitän, mitä tarkoitat, mutta en hyväksy sitä. Entä Jerry? Joka ei koskaan enää ole entisellään, koska tahtoi myös puolustaa maataan ja kotiaan — sanotko sinä hänelle, että hänen uhrinsa oli arvoton? Että oma vikansa, miksipä lähti? Olisi pysynyt kotona lietensä luona!

Isku osui. Madeleine kalpeni ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.

-Jerryn ja minun välit eivät kuulu sinulle, hän sanoi niin matalalla äänellä, että se oli kuin murinaa.

-Olet oikeassa, Betty vastasi yhtäkkiä aivan rauhallisena. -Eivät ne kuulukaan — paitsi että olette molemmat ystäviäni ja hartaasti toivon, että löytäisitte yhteisen onnen. Mutta jos sinä halveksit hänen tekemisiään...

-Sinun kanssasi on turha puhua. Ymmärrät tarkoituksella väärin. Madeleine nakkeli niskojaan.

-Minä ymmärrän kyllä oikein. Toivottavasti myös Jerry. Betty katsoi Madeleinen olkapään yli portille. -Hänen äitinsä muuten tulee juuri, joten suosittelen, ettet mene takaisin sisään, ennen kuin hän on poistunut. Rouva Oag ei ehkä ymmärtäisi haavoittuneen poikansa sairasvuoteen äärellä puheita siitä, miten isänmaalla ei olekaan mitään arvoa.

Madeleine lehahti purppuranpunaiseksi.

-Minun pitää mennä nyt, Betty jatkoi yhä rauhallisesti. -Vauva odottaa — hänen nimensä on Faith, ja hän täytti juuri kolme kuukautta. Olet varmaan kuullut, mitä saksalaisten kerrotaan tehneen pikkulapsille Belgiassa? Faith on turvassa — koska on miehiä, kuten hänen isänsä, tai kuten Jerry, jotka tahtovat puolustaa häntä. Ja jos sinä vielä sanot minun kuulteni yhdenkin sanan kodin ja isänmaan pyhyyttä vastaan, Madeleine Fraser, minä en vastaa teoistani.

Betty nyökkäsi päätään ja käveli Madeleinen ohi jättäen tämän seisomaan suolapatsaan tavoin hiekkakäytävälle. Hänen sydämeensä koski niin, että se tuntui olevan halkeamaisillaan.

Pahinta oli se, että hän todella ymmärsi, mitä Madeleine yritti sanoa, ja olisi toisissa oloissa voinut sen hyväksyä — olihan hän äiti — mutta ajatuskin siitä, että Mally olisi tekemässä myyräntyötä sen puolustusrakennelman perustuksissa, jonka hyväksi Duncan ja niin monet muut olivat valmiit antamaan henkensä, tuntui liian julmalta.

Astuttuaan ulos sairaalan portista Betty pysähtyi hetkeksi vetämään syvään henkeä. Kaupunki kohisi hänen ympärillään — tuo tuttu, rakas kaupunki — mutta mikään ei enää ollut niin kuin ennen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti