perjantai 31. lokakuuta 2014

26. Flanderin sankari

 
Ulkona satoi, ja Betty pelkäsi liukastuvansa kosteilla kengänpohjillaan, kun hän nousi sairaalan kivisiä portaita seuraavana aamupäivänä. Mutta sade oli siunattu asia: hän oli huonoa säätä tekosyynään käyttäen saanut taivuteltua Elsie-tädin jäämään vielä tänäänkin kotiin lasten kanssa. Hän tahtoi ensiksi nähdä itse, oliko Duncan rauhoittunut eilisestä.

Makuusalissa numero kolme oli nyt hiljaisempaa. Uusi haavoittuneita kuljettava alus ei ollut vielä tullut, ja jotkut entisistä potilaista oli kotiutettu. Betty kiiruhti vuoteiden välistä kohti ikkunapaikkaa, mutta pysähtyi hetkeksi sermin taakse.

Duncan oli saanut luvan nousta vuoteesta. Hän istui tuolissa ja katseli ulos sateeseen yllään yöpuku ja aamutakki, jotka vaikuttivat aivan uusilta ja olivatkin epäilemättä vasta irronneet ahkeran Punaisen Ristin vapaaehtoisompelijan käsistä. Verrattuna muihin potilaisiin, joille oli annettu sadoista pesukerroista vanuneet vaatteet, hän näytti yhtä silmiinpistävältä kuin aatelismies työläiskorttelissa. Pääside oli uusi ja puhdas, samoin oikeaa kättä peittävät kääreet.

”Flanderin sankari” ei ollut yksin, sillä hänen ympärillään liehui väkeä kuin faaraota jumalana palvovia orjia muinaisessa Egyptissä. Ennen kuin tajusikaan, Betty hymyili itsekseen ja ajatteli, että hänen piti kirjoittaa Jennielle ja kertoa, miten tehokkaaksi mainitussa edinburghilaisessa sotasairaalassa tarvittiin peräti neljä apusisarta kerrallaan sijaamaan yhtä vuodetta — ja sitten hän tajusi, ettei voisi kirjoittaa Jennielle, ei ehkä koskaan enää, ja puri huultaan kunnes siihen koski.

-Kas niin, nyt kaiken pitäisi olla mukavasti, vänrikki, sanoi apusisarista nuorin ja sievin. -Tahdotteko lepäämään vai istutteko vielä mieluummin?

-Minä olen kiinnittänyt teidän uudet arvomerkkinne, sirkutti toinen sisarista. -Tuon takin aivan kohta.

-Tohtori sanoi, että teille järjestyy aivan pian yksityishuone, kertoi kolmas ja löi kätensä yhteen ihastuksesta kuin lapsi.

-Sanoivat, että teidän nimenne oli tänään Timesissa, muisti neljäs mainita, ja kaikki sisaret huokaisivat ihastuneina.

Bettyn huulet, jotka olivat äsken vavahtaneet itkusta, värähtivät nyt huvittuneina. Sankarinpalvonta kuului nuorten tyttöjen elämään, ja Jennie oli kertonut, miten Fort Williaminkin sairaalassa nuorimmat apusisaret usein ihastuivat johonkuhun potilaista. Mutta tämä faarao ei tuntunut edes huomaavan uskollisia orjattariaan. Päästääkseen tytöt vetäytymään kunniallisesti Betty rykäisi vähän ja astui eteenpäin.

-Huomenta, hän sanoi.

Apusisaret kääntyivät häntä kohden. Yksi heistä oli edellisenä päivänä nähnyt Bettyn puhumassa tohtorin kanssa ja tunnisti tämän.

-Huomenta, rouva Fleming, hän sanoi äänellä, josta kuulsi pettymys. Vaimon ilmestyminen paikalle esti sisaria keksimästä enää mitään tekosyytä jäädä Flanderin sankarin innoittavaan vaikutuspiiriin.

Neljä silmäparia mittaili Bettyä päästä jalkoihin, kun tämä veti itselleen tuolin ja istuutui Duncanin viereen. Kuullessaan sitten neljän kenkäparin kopisevan selkänsä takana kohti ovea Betty ei hetkeäkään epäillyt, etteikö hoitajattarien taukohuoneessa käytäisi närkästynyttä keskustelua siitä, miten Flanderin sankarilla saattoi olla niin arkipäiväisen näköinen vaimo, jonka sininen kävelypukukin oli vuosien takaista mallia. Siinä samassa Betty päätti, että jos elämä tästä koskaan yhtään kirkastuisi, hän ompeluttaisi rouva Wallacella itselleen uuden puvun.

-Miten sinä voit? Betty laski lämpimän kätensä Duncanin terveelle kädelle, joka oli kylmä kuin ruumiilla.

Duncan käänsi katseensa ikkunaa pitkin virtaavasta sateesta ja tuntui nyt vasta huomaavan, kuka oli tullut.

-Sappho, hän sanoi hiljaa. -Olitko sinä eilen täällä?

-Olin kyllä. Etkö sinä muista? Betty huomasi, että Duncanin silmät eivät enää olleet yhtä pistävät, mutta jotakin sumeaa niissä oli.

-Luulin, että näin unta. Duncan käänsi taas katseensa ikkunaan.

Ainakaan hän ei käske minua pois, Betty koetti lohduttaa itseään ja puristi miehen kylmiä sormia lujemmin.

-Äitisi ja isäsi ja Chrissy tulevat pian käymään, hän sanoi rupatteluäänellään. -Nyt tahdoin tulla vielä yksin, koska… en tiennyt, miten jaksat. Ja ehkä voin tuoda lapsetkin jonakin päivänä mukanani.

-Lapset? Duncan tuntui taas heräävän horroksesta. -Ovatko he täällä?

 Samassa Betty tajusi, ettei Duncan tietystikään tiennyt mitään isoäitinsä poismenosta. Hiljaisella äänellä hän kertoi hautajaisista.

-Minä lupasin aina isoäidille, että olen kantamassa hänen arkkuaan, kun se aika tulee, Duncan sanoi vaisusti. -Edes siihen minusta ei ollut.

-Sinulla oli tärkeämpää tekemistä, Betty sanoi tajuten, että käytti nyt juuri sitä typerää äänensävyä, joka oli eilisen hoitajattaren puheessa häntä ärsyttänyt.

Duncan hymähti katkerasti.

-Tärkeämpää! Jos minusta vain olisi ollut johonkin!

Ennen kuin Betty ehti vastata tähän omituiseen lauseeseen, kuului taas kengänkorkojen kopinaa. Eräs apusisarista ilmestyi vuoteen viereen käsivarrellaan khakikankainen asetakki.

-Tässä on teidän takkinne, vänrikki, hän sanoi. -Jos tarvitsette sitä.

Betty ei oikein ymmärtänyt, mitä ihmettä Duncan tekisi takillaan, sillä toivottavasti tällä ei ollut aikomusta lähteä kävelylle ulos rankkasateeseen. Mutta kun tyttö yhä vain seisoi siinä takki käsivarrellaan, hän ojensi kätensä ja sanoi:

-Kiitos, minä voin ottaa sen.

Tyttö näytti pettyneeltä — olisi ollut niin paljon suurempaa saada antaa takki Flanderin sankarin käteen — mutta niiasi ja katosi.

Betty taitteli takin siististi ja jäi hetkeksi katsomaan sitä. Eivät vain arvomerkit loistaneet uutuuttaan, vaan koko takki oli uusi. Minkä vuoksi? Sitten hän tajusi, että Duncanin vanhasta asetakista ei ehkä ollut jäänyt jäljelle paljoakaan. Vavahtaen Betty laski takin vuoteelle ja kääntyi taas Duncaniin päin.

-Puhuin eilen lääkärisi kanssa, hän sanoi. -Päähaavasi paranee pian, mutta käsi tarvitsee paljon kuntoutusta.

-Mitä sillä on väliä!

Duncanin ääni oli taas niin hiljainen, että Bettyn oli kumarruttava eteenpäin kuullakseen.

-Tietysti sillä on väliä! hän sanoi lempeästi. -Se on oikea kätesi!

Duncan käännähti, ja hänen katseessaan oli sellaista epätoivoista hurjuutta, että Betty nojautui vaistomaisesti taaksepäin tuolissaan.

-Oikea käteni! Kuvitteletko sinä, että minä välitän oikeasta kädestäni! Siitä kädestä ei ollut auttamaan…

-Mitä sinä puhut! Betty tarttui Duncania olkapäästä, sillä tämä näytti siltä kuin olisi kohta sännännyt jaloilleen ja tehnyt jotakin harkitsematonta.

-Sinne jäi miehiä — haavoittuneita miehiä! Duncanin ääni kohosi. -Miehiä, jotka huusivat tuskissaan, rukoilivat apua — kunnes kranaatit räjäyttivät heidät palasiksi! Enkä minä auttanut heitä!

-Sinähän autoit monia, Betty pisti väliin lujalla äänellä. -Sinä pelastit melkein kymmenen miestä!

-Kymmenen! Duncan pärskähti. -Ja montako minä jätin kuolemaan!

-Mitä sinä olisit voinut tehdä? Betty parahti epätoivoisesti.

-Toimia nopeammin — pakottaa jonkun avukseni — mitä tahansa — mutta minä jätin heidät kuolemaan!

Äkkiä Duncanin melkein kouristuksenomaisesti jännittynyt vartalo antoi periksi, hän lysähti kasaan tuolissaan ja purskahti itkuun.

Hoitajatar, joka oli ollut salin toisessa päässä, tuli juosten ja painoi tullessaan soittokellon nappulaa.

-Kas niin, vänrikki, hän sanoi, ja järkytyksensä keskellä Betty tajusi olla kiitollinen siitä, ettei tämä nainen puhunut potilaalle kuin pikkulapselle. -Kas niin. Minä autan teidät vuoteeseen, ja pian saatte lääkkeen. Olonne helpottaa kohta.

Ovesta kiiruhti toinen hoitajatar, jolla oli ruisku kädessään. Muutaman minuutin kuluttua Duncan lakkasi tärisemästä ja hoitajat peittelivät hänet makuulle.

-Älkää pelästykö, rouva, sanoi ensimmäinen sisar, jo vanhempi nainen, jolla oli tarmokkaat kasvot. -Kyllä hän siitä tokenee.

Betty astui vuoteen luo. Duncan makasi hiljaa, silmät puoliummessa, katse sammuneena, eikä hän edes liikahtanut, kun Betty kumartui suutelemaan häntä.

-Se oli aivan järjetöntä, Betty kuiskasi. -Aivan järjetöntä, aivan kuin — aivan kuin hän olisi surmannut…

-Jospa te tietäisitte, rouva, mitä kaikkea täällä kuulee, kun kuljetusalus tulee, sanoi tarmokas hoitajatar ja suoristi huopaa. -Ja kuulemma kenttäsairaaloissa se on vielä pahempaa. Haavat tietysti, ja ruumiilliset tuskat — mutta joskus mietin, miten pahoja haavoja he ovat saaneet sieluihinsa…

-Hänen äitinsä tahtoisi tulla häntä katsomaan, Betty mumisi.

-Ei hän sekaisin ole, hoitajatar sanoi ystävällisesti. -Hän haluaa varmasti suojella äitiään ja pystyy kyllä hillitsemään itsensä. Ja ehkä syyllisyydentunto aikaa myöten hellittää…

Betty seisoi hetken katsellen Duncania, joka alkoi hengittää tasaisesti.

-Hän nukkuu nyt tunnin tai pari, hoitajatar sanoi. -Menkää siksi aikaa kanttiiniin juomaan vähän teetä tai päiväsaliin lukemaan lehtiä. Hän on varmasti rauhallisempi, kun palaatte.

-Kiitos, taidan tehdä niin. Betty oli pelännyt, että häntä kehotettaisiin taas lähtemään kotiin ja palaamaan seuraavana päivänä, mutta kuulosti toiveikkaalta, jos hän sai jäädä. Pitkään se ei Faithin vuoksi onnistuisi, mutta ehkä hän voisi tulla illalla uudestaan.

Ajatuksissaan hän käveli pois makuusalista ja käytävään, kun tajusi, että sali numero viisi oli vastapäätä. Betty epäröi hetken, sillä hän ei missään nimessä tahtonut törmätä Mallyyn, mutta arveli sitten tämän olevan varmaankin tähän aikaan aamusta työssä.

-Betty! Jerry Oag laski alas lehden, jota oli lukemassa. -Miten Fleming voi?

-Miten sinä voit? Betty kiersi kysymyksen ja istuutui tuolille vuoteen viereen. -Onko sinulla kovia kipuja?

-Nämä kiltit tytöt täällä antavat minulle aina silloin tällöin kunnon tujauksen tuota siunattua morfiinia, Jerry vastasi hymyillen. -Ihmeellistä ainetta — toivottavasti sitä on riittävästi! Sitten hän vakavoitui. -Kaikki hyvin?

Betty hypisteli käsilaukkunsa kahvaa.

-Duncan oli… aika levoton.

Jerry katsoi häneen rehellisillä sinisillä silmillään.

-Tunnustan, että valvoin viime yönä, hän sanoi. -Kolmossalissa oli jotakin hämminkiä, yököt juoksentelivat sinne tänne. Epäilen, että ellei miehesi olisi upseeri ja palvottu sankari, hänet olisi rauhoitettu hitusen vähemmän hellästi.

-Mitä hän tarkoittaa! Betty parahti. -Hän puhui minulle aivan kuin — aivan kuin olisi hänen syytään, että miehiä kuoli! Hän ei pidä minään sitä, että pelasti sinut ja niin monta muuta, hän puhui vain heistä, jotka jäivät! Aivan kuin joku olisi vaatinut, että hänen pitää pelastaa kaikki — hän ei käsitä, että teki nyt jo ihmeitä!

Jerry risti kädet päänsä alle ja katseli ylös kattorappaukseen.

-Sitä on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole ollut mukana, hän sanoi harvakseltaan. -Se on maailma, jota ei voi käsittää kokematta. Siellä eivät päde mitkään tämän maailman säännöt tai lainalaisuudet. Ja siellä alkaa helposti ajatella asioita tavalla, joka… No, jota te siviilit ette käsitä.

Hän katsoi taas Bettyyn.

-En minä luitteni tähden viime yönä valvonut, Jerry sanoi. -Valvoin, koska niiden haavoittuneiden — kohta kranaattien silpomien — miesten huudot eivät antaneet minunkaan nukkua.

-Mutta sinä… Betty nosti päätään, kun eräs ajatus tuli hänen mieleensä. -Sinäkin autoit pelastamaan heitä! Sanoit, että Duncan kysyi joka kerta, joko on sinun vuorosi, ja sinä kieltäydyit joka kerta, käskit aina ottaa jonkun muun!

Jerry punastui äkkiä kuin olisi tullut tavatuksi jostakin luvattomasta.

-Ole vaiti, hän sanoi. -Älä nosta siitä tuollaista meteliä. Minä en kaipaa sankarin viittaa harteilleni, en sittenkään, vaikka siinä olisi vänrikin natsat! Fleming ei tiennyt kieltäytyä omastaan, kun oli tajuttomana, mutta minä pidin kyllä varani.

-Mutta…

-Siellä oli perheellisiä miehiä, Jerry jatkoi Bettyä kuulematta. -Tiesin, että heitä odotettiin ja kipeästi tarvittiin kotona. Minua ei odottanut kukaan.

-Mutta vanhempasi — ja Mally!

-Vanhempani kyllä, siinä olet oikeassa, mutta he olisivat selvinneet, vaikken olisi palannut. Ja Madeleine…

Jerry vaikeni silmät suljettuina niin pitkäksi aikaa, että Betty mietti jo, oliko tämä nukahtanut morfiinin tähden. Sitten mies huokasi syvään.

-Sinä taisit hämmästyä, kun hän oli eilen täällä.

-No, Betty sanoi, -kun viimeksi koetin saada teitä yhteen, Mally heitti meidän molempien niskaan kylmää vettä.

-Totisesti! Jerry irvisti. -Sinä et ehkä usko, mutta minä olen joskus aika sinnikäs. Kun värväydyin, ajattelin, etten menetä mitään, jos koetan pitää hänet lähelläni edes ystävänä. Kirjoitin hänelle, että olen lähdössä rintamalle, ja että sinne olisi mukavaa saada postia. Hän oli samaa mieltä.

Kaikkien aamun järkytysten keskellä Betty tunsi lämpimän ailahduksen mielessään. Hän oli tiennyt, ettei ollut saattanut niin pahasti erehtyä Mallyn suhteen!

-Mehän tapailimme aikoinaan kauan, Jerry jatkoi hiljaa. -Ja se johti katastrofiin. Mutta nyt, kun kirjoitimme, kun saimme kumpikin rauhassa miettiä sanomisemme, opimme tuntemaan toisemme uudestaan. Ja kun minut tuotiin leikkaussalista ja hän oli täällä odottamassa… Hän oli nähnyt lehtiin lähetetyt haavoittuneiden luettelot, selvittänyt mihin minut tuodaan ja lähtenyt aiemmin työstään tullakseen tänne… Jerry punastui taas, ja hänen silmänsä kirkastuivat. -Meni aika pitkään, ennen kuin tarvitsin morfiinipiikin!

-Entä… nyt? Betty kysyi. Ilon tunne oli kadonnut, sillä hän muisti ne aatteet, joita Madeleine ajoi.

-En tiedä. En ole kosinut, jos sitä tarkoitat. Mutta hän lupasi tulla tänäänkin, kunhan pääsee toimituksesta. Mistä te riitelitte eilen?

Jerryn kysymys tuli niin yllättäen, että Betty haukkoi henkeään.

-M-me? hän änkytti.

-Äh, olen ehkä huumattu, mutta en tyhmä! Hän lähti saattamaan sinua ulos, ja sitten tuli äiti, ja kun tämä vihdoin lähti, Mally pujahti takaisin ja näin, että hän oli itkenyt. Hän kiisti sen, tietysti, mokomaa naisellista heikkoutta hän ei koskaan tunnustaisi, mutta…

Betty puri taas huultaan, jota aristi jo valmiiksi. Mitä hän voisi sanoa? Jerry oli niin toiveikas, saattaisiko hän murskata tämän ilon paljastamalla Mallyn epäisänmaalliset aatteet? Jerry oli sotilas, kuuluisiko tämän ilmiantaa Madeleine viranomaisille, jotka eivät enää epäilisi, vaan ehkä sulkisivat tämän turvasäilöön?

-Minun pitää mennä katsomaan, onko Duncan jo herännyt, Betty sanoi ja nousi. -Kohta minua nimittäin kaivataan kotona, vauva varsinkin.

-Vauva? Niin tietysti. Jerryn suupielet värähtivät. -Sanonko sinulta Madeleinelle terveisiä?

Betty avasi suunsa vastatakseen, että se oli turhaa. Sitten hän nielaisi. Madeleine leikki tulella, hän oli sekaantunut pelottaviin asioihin — ja sittenkin hän oli ystävä, jota Betty oli kaivannut.

-Sano vain, hän melkein kuiskasi.

13 kommenttia:

  1. Mitäköhän Duncanin pään sisällä liikkuu? Sota jättää jälkiä joka ihmiseen, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asia on varmaan juuri kuten Jerry sanoi: sotaa ei voi käsittää sellainen, joka ei ole sitä itse kokenut. Jokainen sodassa ollut on invalidi, tavalla tai toisella.

      Poista
  2. Huh kuinka dramaattista. Sota on kammottava asia :(
    Mutta hienoa että Mallynkin ajatuksille on kumminkin sijansa. Tämä on kyllä paras Betty. Vaikka mua kyllä jännittää kuinka Duncan toipuu ja kuinka kadonneitten käy........ Ja Davy ja Miriam.....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isäni on sotaorpo, ja sodan todellisuus on tietyllä tavalla ollut läsnä koko elämäni. Mutta kyllä vasta nyt, kun olen elänyt Bettyn ja hänen rakkaittensa kanssa tämän aikakauden, olen oikein vasta ruvennut tajuamaan miten hirvittävä asia sota on. Kun ei koskaan enää...

      Joskus olen melkein repinyt tukkaani, kun aikoinaan kirjoitin Bettylle niin monta sisarusta: on kauhean vaikeaa pitää langat käsissään heidän ja heidän puolisoittensa ja lastensa kohdalla! Mutta tässä kirjassa se antoi mahdollisuuden ripotella Kuusikukkulan jälkikasvua ja näiden läheisiä pitkin poikin Eurooppaa ja sillä lailla tuoda esiin koko sodan näyttämö.

      Poista
  3. Minä pääsin vasta nyt mukaan. Koko eilisen päivän luin jo julkaistuja lukuja ja elin Bettyn maailmassa, vaikka tein toki siinä samalla muutakin. Kiitos, Kaisa, taas kerran!!! Häpeäkseni täytyy myöntää, etten 5-vuotiaan tyttäreni syntymän jälkeen ole lukenut yhtään muuta kokonaista kirjaa kuin Bettyt. Mutta niistä en luovu, vaikka olisi kuinka kiire!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa taas mukaan! On suuri kohteliaisuus, kun te vanhat lukijat jaksatte olla mukana kirjasta toiseen (yhtä lailla kuin saada uusiakin lukijoita!). Ja aivan erikoisen imarreltu olen siitä, että jos olet lukenut jotakin, se on ollut juuri Betty... :)

      Poista
  4. Hei Kaisa!
    Muistan kyllä törmänneeni Bettyyn jossain vaiheessa, mutta jotenkin olen sen unohtanut. Nyt, vajaa pari viikkoa sitten taas jotenkin johkaannuin Bettyn sivulle ja ajattelin lukea sitä vaikkapa luvun päivässä.
    No, Bettyä on aivan mahdoton lukea "luku päivässä".
    Tämä tarina vie aivan täysin mennessään. Maaliskuun alun jälkeen olen lukenut muut 4 Betty-kirjaa ja nyt mennään tässä.
    Erityismaininnan ansaitsevat lukujen otsikot. Ne ovat kyllä uskomattoman kutkuttavia, välillä nimittäin tulee kurkittua tulevien jaksojen otsikoita (kun menee muuten liian jännäksi).
    Kiitos :)!
    Helena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En enää muista, mikä on Bettyjen lukemisennätys - se on TiinaV:n hallussa - mutta aika lähelle kyllä pääset. :) Kiitos, on ihanaa kuulla, että muutkin pitävät näistä tarinoista kuin minä. <3 Ja kuulemma muille on käynyt samoin, että luku päivässä ei riitä... Tosin sitten, kun kuudes osa joskus maailmassa alkaa ilmestyä, joudut sinäkin tyytymään siihen. :)

      Poista
    2. Niin, ja kiitos otsikkokehuista! Otsikot ovat minulle aina kompastuskivi, mutta joskus sokeakin kana löytää jyvän. :)

      Poista
    3. On ollut hauskaa lukea myös kommentteja ja vastauksiasi niihin. Itselläkin on välillä käynyt mielessä kysyä vaikkapa sitä, miten ihmeessä olet pystynyt laatimaan näin mielenkiintoisen henkilökaartin - ja miten IHMEESSÄ pystyt pitämään langat käsissäsi kaikkien näiden tapahtumien tiimellyksessä!?!
      Ja sulla on aivan uskomaton kyky heittää kehiin monenlaisia yllätyksiä, hyviä ja pahoja, kuitenkin pahatkin niin lempeästi, että nekin on "helppo" lukijan hyväksyä. Ihmeellinen rytmitaju! Iso hatunnosto ja kiitos kirjailija-Kaisalle!
      Tästä oonkin lukenut jo monta lukua eteenpäin.
      Nyt on jo melkein haikea olo, kun tiedän, että en malta olla lukematta eteenpäin, koska haluan tietenkin tietää, miten tämä kirja päättyy :D. Mutta en toisaalta halua kirjan päättyvän, koska lukeminen on niin nautinnollista ja henkilöitä tulee kauhea ikävä.
      (Tämän kirjan aiheen ajankohtaisuudesta on vielä pari sanaa sanottavana, mutta siitä joskus toiste, nyt kotihommat kutsuu :) .)
      Helena

      Poista
    4. :) Henkilökaarti on syntynyt aika pitkälti tarpeen sanelemana, ja kun puhutaan tyttökirjasta, hahmojen täytyy olla tavalla tai toisella persoonallisia! Sekä henkilöistä että tapahtumista pidän ihan rehellisiä listoja, joita ilman menisin ihan sekaisin molemmista.

      Yllättäminen on kivaa, kun mulla on niin ihania lukijoita, että tiedän heidän arvostavan niitä. Mitä kieromman käänteen pystyn pyöräyttämään, sitä tyytyväisempi olen itseeni! Huijaaminen on kauhean hauskaa. :D

      Jotkut ovat lukeneet koko sarjan alusta loppuun jo useampaan kertaan. Kuulemma ei siihen kyllästy, kun näitä loppupään osia ei ole lukenut vielä NIIN monta kertaa kuin alkuosia... Hm. :)

      Huomasithan muuten, että jouluna ilmestyi jouluspesiaali (linkki löytyy mm. tämän blogin yläpalkista)? Julkaisin joka pyhäpäivä uuden lukijoiden toiveiden pohjalta kirjoittamani tarinan - paitsi yksi niistä on Bettyn kirjoittama... ;)

      Poista
  5. Kierous on kirjailijalle eduksi :D!
    Kyllä, onneksi on jouluspesiaali vielä ja olen huomannut, että olet myös lupaillut jatkoa Gracen nimissä.
    En oikeasti tiedä, miten voisin lukea tätä jatkosarjana vain osan päivässä ;). Nytkin pitää varata jännempiin vaiheisiin reilusti aikaa, että varmasti pystyy lukemaan niin monta lukua, kuin asioiden ratkeaminen vaatii.. :D
    (Onneksi tässä on sentään tyttökirjojen tietty luotettavuus onnellisista käänteistä taustalla koko ajan.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisi oikeastaan poistaa tuo maininta uudesta kirjasta (tai ainakin sen sankarittaren sukunimestä!) kahden ensimmäisen Bettyn alusta, jottei se spoilaa uusia lukijoita, jotka jännittävät (osa jännitti ihan oikeasti!) onko Duncan vai Jerry Bettylle se oikea... :)

      Mutta kyllä, kuudes osa on kovasti tekeillä, ja huomaan rupeavani aina vain laveasanaisemmaksi. En totisesti olisi uskonut, kun 14-18-vuotiaana kahta ensimmäistä Bettyä ihan rehellisesti pöytälaatikkoon kirjoitin, että joskus julkaisisin ne ja että niistä tulisi tällainen "ilmiö". Siihen aikaanhan ei netistä tiedetty vielä mitään! Olen iloinen, jos olen kuitenkin voinut säilyttää saman maailman, vaikak sen jälkeiset kolme osaa olenkin kirjoittanut ihan rehellisesti julkaistaviksi.

      Meillähän on muuten Bettyn ystävien tapaaminen 1900-luvun alun tyyliin 11.4. täällä Seinäjoella (https://www.facebook.com/events/1541398076112610/?ref=98). Ilmoittautuminen on auki 22.3. asti osoitteessa https://fi.surveymonkey.com/s/TXFGJPK. Eli jos oikein innostut... ;)

      Jos yhtään lohduttaa, niin jatkokertomus on kirjoittajallekin joskus tuskallinen, kun täpisen täällä odottaessani jonkun tietyn luvun julkaisemista... :) En tiedä, missä asti olet nyt menossa, mutta kaikenlaistahan siellä on tulossa.

      Poista