keskiviikko 8. lokakuuta 2014

3. Jälleennäkeminen

 
Veturi vihelsi kimakasti. Pyörien vipuvarsien liike hidastui hidastumistaan, mutta silti Bettystä tuntui hetken siltä, että juna ei mitenkään voisi pysähtyä laiturille oikeaan kohtaan.

Kesäinen sunnuntai-ilta ei yleensä ollut Edinburghin rautatieasemalla kovin vilkas. Nyt laitureilla tuntui kuitenkin olevan tavallista enemmän elämää. Sanomalehtipojat olivat löytäneet täältä kultakaivoksen — he kuuluttivat yksitoikkoisilla, kimeillä äänillään levottomuuksia Ranskan rajoilla, brittihallituksen lupausta suojata Ranskan rannikkoa ja Kanaalia saksalaisten mahdollisilta aluevesiloukkauksilta ja Saksan Belgiaa kohtaan esittämiä kauttakulkuvaatimuksia. Sekä junilta tulijat että niihin nousijat ostivat lehtiä, ja eräs herra oli kävellä päin Bettyä, kun uppoutui uutisiin.

Betty tunsi lapsellista huojennusta, kun Ylämaan pikajunan vauhti sittenkin lopulta hiipui täysin, veturi puuskahti kuin uupuneena ja vaunujen ovet alkoivat aueta. Hän nousi varpailleen nähdäkseen, mistä vaunusta Duncan ja Ruth tulisivat poikien kanssa, mutta veturista leviävä höyrypilvi ja sinne tänne tungeksivat ihmiset estivät näkyvyyden.

Kuluneet pari päivää olivat olleet pitkiä. Keskustelu Davidin kanssa oli aivan kuin avannut Bettyn silmät, ja hän näki asioita, joita ei ollut aiemmin huomannut onnelliselta touhuamiseltaan. Hän ymmärsi nyt, miksi ihmiset melkein repivät lehtiä myyjäpoikien käsistä saadakseen tietää, miten asiat etenivät.

-Älä puhu Mirrylle tästä mitään, veli oli vannottanut häntä heidän keskusteluaan seuranneena aamuna, kun he kävelivät vähän matkaa yhdessä ennen kuin David lähti rykmenttinsä asioille ja Betty jatkoi Lime Houseen. -Jos minä olen vain pessimisti — Jumala suokoon niin — en tahdo, että hän alkaa murehtia turhaan.

Betty oli luvannut olla puhumatta, mutta ei ollut osannut aavistaa, miten vaikeata se olisi. Häntä ei ollut siunattu Ruthin näyttelijänlahjoilla, ja hän pelkäsi kasvojensa kavaltavan jotakin, kun ei jaksanut entiseen tapaan syventyä häävalmisteluiden yksityiskohtiin. Miten Miriam ja rouva Somerville saattoivat pohtia ties miten pitkään orkesterin ohjelmaa tällaisessa maailmantilanteessa! Kapteeni Somerville oli niin kärsimätön ja ärtyisä, että Betty arveli hänen ajattelevan samoin.

Mutta nyt oli sunnuntai, ja juna oli tullut, ja kohta hän näkisi perheensä! Betty oli jättänyt Donaldin täysihoitolaan rouva Cochranen hoiviin, jotta hänen sylissään olisi paremmin tilaa Stuartille ja Archielle, ja hän hypisteli hansikkaitaan hermostuneesti, kun ei voinut hypistellä lastenvaunujen aisaa.

Samassa ihmisjoukossa vilahti tuttu hahmo, joka sai Bettyn sydämen aina hypähtämään. Viime vuosina Duncan oli ollut ulkona kameransa kanssa ahkerasti, kesäaikaan tietysti päivittäin. Hän oli vahvistunut ja ahavoitunut, saanut nenänpieleensä pisamia ja — omaksi suureksi harmikseen — todennut tumman kuparin värisen tukkansa vaalentuneen Ylämaan auringossa huikean punaiseksi.

Betty ei hennonut sanoa, että piti Duncanin tukasta sitä enemmän, mitä punaisempi se oli. Mutta vielä sydämellisemmin hän iloitsi siitä, ettei nähnyt miehessä enää jälkeäkään siitä laihasta, hiukan kumarasta, keuhkojaan sairastavasta kaupunkilaispojasta, jonka kanssa oli muuttanut Ylämaalle lääkärin määräyksestä, jotta tällä olisi mahdollisuus selviytyä hengissä. Duncan oli terve ja reipas, ja vaikka hän tapasi nimittää itseään virnistäen "alamaalaisparaksi" erotukseksi naapurustostaan ja asiakaskunnastaan, hän oli saavuttanut näiden täyden arvostuksen.

 Samassa Duncan jo kietoi kätensä hänen ympärilleen.

-Missä lapset ovat? Betty parahti tajutessaan, että Duncan oli yksin, ja kurkisti tämän olkapään yli ihmisjoukkoon.

-He ovat kotona, Duncan sanoi korostetun rauhallisesti. -Kukaan ei ole sairastunut, kaikki on hyvin, älä pelästy.

-Mutta miksi…

-Mennään pois tästä tungoksesta, Sappho. Duncan otti matkalaukkunsa, mutta ei tarjonnut toista kättään Bettylle, ennen kuin oli ojentanut kolikon lähimmälle sanomalehtipojalle ja saanut tältä lehden iltapainoksen tuoreimpine uutisineen. -Tulitko yksin?

-Tulin, Donald on Ruususen linnassa. Miksi… Betty nieli kyyneleitä ja häpesi yhtä aikaa. Hän ei tahtonut käyttäytyä siten, kuin ei olisi lainkaan iloinnut Duncanin saapumisesta — mutta missä olivat Ruth ja pojat?

Vasta kun he olivat selvinneet asemahallista ulos kadulle, Duncan työnsi lehden taskuunsa ja tarttui Bettyn käteen.

-Davy sanoi puhuneensa kanssasi.

-Davy? Milloin sinä olet puhunut Davyn kanssa? Betty ravisteli päätään kuten Koivurannan Ystävä-kissa teki, kun sen korvaa kutitti. -Mikä ihmeen piiloleikki tämä on?

-Davy soitti eilen… sen jälkeen, kun tieto Saksan sodanjulistuksesta oli tullut.

-Niin mutta sehän oli Venäjää vastaan! Betty parahti. Hän ei tahtonut vieläkään käsittää, että jossakin Euroopan toisella laidalla tapahtuva asia voisi millään tavalla estää häntä tapaamasta lapsiaan.

-Joka tapauksessa Davy oli sitä mieltä, että olisi parempi, etten ota lapsia mukaan pääkaupunkiin tässä tilanteessa. Hän sanoi, että asiat saattavat vielä muuttua parempaan ennen häitä, ja Ruth ja pojat voivat sitten matkustaa tänne muun perheesi kanssa.

-Mikset sinä ilmoittanut? Betty kysyi moittien, eikä saanut enää kyyneleitään hillityksi. -Tarkoitan — on ihanaa että tulit — mutta minä odotin myös Ruthia ja poikia!

-En tahtonut huolestuttaa sinua etukäteen, Duncan sanoi pahoitellen. -Ehkä se oli typerää, anna anteeksi. Pojilla on sinua ja Donaldia kova ikävä, ja Ruthilla myös, vaikka hänellä näyttääkin olevan kovasti puuhaa.

-Tarkoitatko sinä Alistair Dunnia? Betty kysyi epäluuloisena mutta äkkiä sanomattoman kiitollisena mistä tahansa arkisesta kotipiirin huolesta, joka ei liittynyt valtioiden välisiin suhteisiin.

-Se poika on sinnikäs. Hän on roikkunut Koivurannan liepeillä kuin takiainen nyt, kun sinä olet ollut poissa tieltä, Duncan totesi äänellä, joka oli sekoitus epätoivoa ja huvittuneisuutta. -Siitä huolimatta, että Ruth itse on viime päivinä uppoutunut täysin maailmankirjallisuuteen.

-Minä puhuin hänelle ennen lähtöäni siitä lontoolaisesta teatterikoulusta, jonne hän voisi pyrkiä Naisopiston viimeisen lukuvuoden jälkeen, Betty myönsi. -Tyttö parka. Ei ole helppoa valita kutsumuksen ja rakkauden välillä!

-Toivottavasti sinä et joutunut valitsemaan, Duncan sanoi hymyillen.

Betty nauroi.

-En ole kirjoittanut riviäkään sitten viime joulukuun, kuten oikein hyvin tiedät, hän tokaisi. -Isoäiti teki minusta vallan laiskan, kun nyt saan tuloja laittamatta tikkua ristiin!

-En nyt sanoisi niinkään, Duncan naurahti ja puristi vaimonsa käsivartta, kun he kääntyivät Rose Streetille ja nousivat täysihoitolan rappuset. -Mitä luulet, joko Donald vierastaa minua?

-Ei hän vierasta ketään, Betty sanoi ylpeänä.

Heillä oli ihastuttava, kodikas ilta. Rouva Cochrane kattoi illallisen, joka löi laudalta hänen yleensäkin ylitsevuotavat ateriansa, ja Donald oli luottavaisesti isänsä sylissä lainkaan ihmettelemättä sitä, että tämä oli yhtäkkiä monen päivän eron jälkeen ilmaantunut paikalle.

David oli viettänyt koko sunnuntaipäivän Miriamin seurassa ja tuli myöhään, mutta Bettyn pelosta huolimatta keskustelu ei silloinkaan kääntynyt politiikkaan, vaikka poissaolevista lapsista kyllä puhuttiin.

-Prinssi olisi halunnut lähettää sinulle tervehdykseksi sammakon, jonka hän löysi pihalta eilen, Duncan kertoi Bettylle. -Onneksi Ruth sai hänet ymmärtämään, että sammakot eivät oikein viihdy kaupungissa.

-Toivottavasti Stuart ei tänään ottanut sitä mukaan pyhäkouluun, Betty sanoi vähän levottomasti. -Rouva Morrison pelkää sammakoita kuollakseen.

-Ruth on mennyt tilaamaan lehti-ilmoituksen kautta itselleen maskeeraajan tarpeet, Duncan jatkoi. -Rouva Wallace oli saada sydänhalvauksen, kun Ruth ilmaantui eilen huoneestaan vanhaksi eukoksi laittautuneena. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset, hänellä oli harmaa peruukki ja yllään jokin sinun siivouspäivän pukusi ja vanha huivi. Rouva Wallace ehti kuvitella maankiertäjän tunkeutuneen taloon.

-Jos hän aikoo tuhlata koko oman perintönsä hupsutuksiin… Betty aloitti kauhistuneena ja haikeana, kun kotona tuntui muutamassa päivässä tapahtuneen lukuisia ravisuttavia asioita.

-Minä olisin huolestuneempi siitä, että hän ilmeisesti todellakin aikoi lähteä ulos sen näköisenä, Duncan paljasti. -Hän sanoi tahtovansa koettaa, saattaisiko esiintyä tuntemattomana.

-Hyvä tavaton! puuskahti Betty nauraen. -Jos hän kerran oli vähällä puijata rouva Wallacea...

-Siinä olisi ollut rouva Saundersille taas jutunjuurta, Duncan virnisti.

-Kuka on rouva Saunders? tiedusteli David, joka oli seurannut tätä kertomusta suurella mielenkiinnolla.

-Ranald Saunders meni naimisiin keväällä, Betty selvitti, aivan kuin hänen vuosia siirtomaissa oleskellut pikkuveljensä olisi ilman muuta tuntenut jokaisen Fort Williamin asukkaan. -Kukaan ei oikein ymmärrä, miksi.

-Sappho, Duncan varoitti.

Betty kohautti olkapäitään.

-No, sanotaan näin, että jos Mary Smith osaa käyttää sanan säilää, Shona Saunders on siinä vieläkin parempi!

-Jääkö hän toiseksi jopa sinulle? David kysyi viattomana.

Betty vilkaisi ruusukirjottua sohvatyynyä vieressään, kuin olisi vakavasti harkinnut heittävänsä sillä muuatta Imperiumin eliittijoukkojen nuorta upseeria.

-Shona on ilkeä, hän kuitenkin tyytyi tarkentamaan. -Ilkeämpi kuin mihin Mary edes aikoinaan pystyi. Ja sitä minä en toivoakseni ole!

-Ei, David hymyili, -sitä sinä et ole.

-No, joka tapauksessa Ruth jäi kiinni, ennen kuin ehti kadulle, Duncan lopetti tarinan. -Ja me keskustelimme asiasta myöhemmin aika vakavasti.

-Toivottavasti naisyhdistys järjestää pian jonkin tilaisuuden, jossa hän saa purkaa tuota hirvittävää esiintymisviettiään! Betty puuskahti. -Minä luulin sen riittävän, että hän on juossut koko kevätlukukauden elävissä kuvissa.

-Milloin sinä olet viimeksi ollut elokuvissa? David huomautti. -Filminäyttelijäthän vasta ovatkin maskeerattuja, ja valeasut ovat juonenkäänteissä arkipäivää.

-Mutta Ruth on jo kahdeksantoista, hänen pitäisi ymmärtää paremmin eikä säikytellä rouva Wallacea.

-Tai ehkä meidän pitäisi seurata esimerkkiä elävien kuvien suhteen, Duncan ehdotti. -Mitäpä jos kävisimme katsomassa jonkin filmin, kun kerran nyt kaupungissa olemme?

Betty suostui tuumaan onnellisena. Tuntui niin tavattoman huolettomalta murehtia Ruthin ja poikien  kepposia ja suunnitella elokuvissakäyntiä. David oli todella vain pessimisti — mitään pahaa ei tapahtuisi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti