torstai 9. lokakuuta 2014

4. Erään maailman loppu

 
Teekupit kilahtelivat Lime Housen ruokasalissa. Elokuun alun aurinko paistoi sisään paksujen samettiuutimien lomasta ja leikitteli hopealusikoilla ja posliinin kultauksella.

Betty huokasi tyytyväisenä laskiessaan tyhjentyneen kuppinsa lautaselle. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin elämä tuntui täydelliseltä, vaikka häntä edelleen kaihersi se, etteivät Ruth ja pikkupojat saaneet nauttia kaikesta tästä ylellisyydestä. Donald ei vielä osannut arvostaa rapeita voitaikinatorttuja ja suoraan Intiasta tuotettua teetä, vaikka muuten käyttäytyikin mallikelpoisesti hänen sylissään.

-Mitä te aiotte tänään katsomaan? Miriam kysyi kiinnostuneena.

-Se on joku amerikkalainen komedia, Betty sanoi. -Siinä on se herra Chaplin, joka on kuulemma hauska. Minä sanoin, että Duncan saa vapaasti valita mihin esitykseen varaa liput, kunhan se ei vain ole mikään kauhea rikostarina.

-Amerikkalainen komedia, Miriamin isoäiti sanoi ja nyrpisti hiukan nenäänsä. -Eivätkö ne ole kauhean vulgäärejä!

Betty ei kysynyt, oliko Mary-rouva joskus nähnyt amerikkalaisen komedian voidakseen niitä arvostella, vaan ainoastaan hymyili itsekseen.

-Pikkupoikahan voisi jäädä meille siksi ajaksi, rouva Somerville huomautti kuin ohimennen.

-Hän menee isovanhempiensa luo, Betty totesi.

Hän oli viettänyt Duncanin ja Donaldin kanssa jo päiväsydämen Flemingeillä, mutta tiesi, että siellä odotettiin kovasti Donaldia vielä illaksikin. Lounaan jälkeen he olivat tulleet teelle Somervilleille, jossa oli aistittavissa kasvavaa hääkuumeen nousua. Miriamin vihkipuku oli valmistunut ja se riippui laahuksineen ja huntuineen tämän huoneessa, jonne Davidilla ei olisi enää mitään asiaa, jottei tämä näkisi pukua ennen aikojaan.

-Rikostarinoista puheenollen, minusta te voitte puhua politiikkaa myöhemmin kahdestaan, rouva Somerville huomautti miehelleen. Kapteeni oli uppoutunut keskustelemaan Duncanin kanssa matalalla äänellä, ja vain silloin tällöin sellaiset sanat kuin ”rajaloukkaus” tai ”uhkavaatimus” osuivat Bettyn korviin. Ne tuntuivat pelottavilta, mutta Betty oli päättänyt, ettei antaisi minkäänlaisten uutisten pilata ihanaa lomaansa.

Samassa he kuulivat, miten ovikello soi.

-Odotatko jotakuta, kultaseni? rouva Somerville kysyi Miriamilta ja viittasi palvelijaa kaatamaan kaikille toiset kupilliset.

Miriam ei ehtinyt edes vastata, kun ruokasalin ovi avautui ja sisäkkö astui sisään.

-Kapteenia kysytään, hän sanoi.

Kapteeni Somerville rypisti kulmakarvojaan. Jean ei yleensä unohtanut ilmoittaa vieraan nimeä.

-Kuka se on? hän kysyi.

-Jos kapteeni nyt tulisi, Jean sanoi ja näytti yhtäkkiä hyvin surkealta.

Roderick Somerville pyyhkäisi partaista leukaansa lautasliinalla ja nousi selvästi harmistuneena. Hänen mentyään pöydässä yritettiin aloittaa uutta keskustelua morsiusneitojen harjoituksiin liittyen, mutta se kävi kovin laimeasti jopa Miriamilta. Edes hän ei ollut niin tulevan onnensa lumoissa, etteikö olisi aistinut ilmapiirissä jotakin outoa.

Kun ovi taas avautui, kaikki kääntyivät vaistomaisesti katsomaan.

-Davy! Miriam huudahti ja punastui tavalla, joka lämmitti joka kerta Bettyn sydäntä.

Mutta kapteeni Somervillen kanssa ei sisään astunut se huoleton sulhasmies, joka tässä talossa oli totuttu näkemään. Hänen sijaansa kynnyksellä seisoi skotlantilaisen rykmentin totinen upseeri, jonka leukaperät olivat kireät.

-Mitä nyt? Rouva Somerville sysäsi kuppinsa sivuun niin, että se kaatui lautasella. -Mitä on tapahtunut?

Vävy ja appi vilkaisivat toisiinsa, sitten kapteeni nyökkäsi Davidille.

-Saksa on julistanut sodan Ranskalle, tämä sanoi. -Belgia on torjunut Saksan vaatimukset. Meidän hallituksemme on luvannut Belgialle tarvittaessa sotilaallista tukea ja julistanut yleisen liikekannallepanon.

Ruokasalissa oli hetken niin hiljaista, ettei edes Donald tohtinut jokeltaa, vaan tarttui äitinsä puseronkaulukseen kuin turvaa hakien.

-Ei vielä sodanjulistusta? Duncan sanoi puoleksi toteavasti, puoleksi kysyen.

David puisti päätään.

-Se saattaa olla vain ajan kysymys — Belgian tilanteesta riippuen. Hän hengähti äkkiä syvään ja liikahti kuin olisi jo ylittänyt jonkin rajan. -Lomat on peruutettu. Minun pitää ilmoittautua aamuun mennessä aktiivipalvelukseen.

Miriam päästi äännähdyksen, joka oli sekoitus nyyhkytystä ja kirkaisua, ja ojensi käsiään kuin olisi halunnut tarttua Davidiin ja pitää tämän lähellään.

Seuraavassa hetkessä David oli hänen luonaan, polvistui tuolin viereen, kuten edellisenä kesänä sairaalavuoteen ääreen, ja tarttui Miriamin käsiin.

-Mitä sinä sanot, Mirry — mennäänkö naimisiin tänään? Saisimme olla yhdessä huomiseen asti, ja olisi sinun kannaltasi parempi, että olisimme naimisissa, jos…

Lauseen loppui haipui, Betty vingahti ja puristi Donaldia lujasti rintaansa vasten.

-Naimisiin? toisti rouva Somerville. Hänen kasvoillaan oli avuton ilme, joka kertoi, ettei hän täysin käsittänyt mistä oli kysymys. -Ettehän te tänään ole menossa naimisiin! Häävalmistelut on tehty lauantaiksi!

-Alison. Kapteeni Somerville laski lapion kokoisen kouransa vaimonsa hennolle olkapäälle. -Emmeköhän me nyt peruuta sen lauantain.

Miriam nosti päätään. Hänen ruusuiset poskensa olivat kalvenneet, mutta hänen silmissään oli uudenlaista päättäväisyyttä. Betty ei ollut nähnyt koskaan kenelläkään sellaista ilmettä. Seuraavina vuosina hän tulisi kyllä näkemään sen lukemattomien naisten kasvoilla, jotka olivat valmiit luopumaan omasta onnestaan isänmaan hyväksi. Tulisi hetki, jolloin se näkyisi hänen omillakin kasvoillaan.

-Pystytkö sinä järjestämään vihkimisen? Miriam kysyi rauhallisella äänellä.

-Otin vapauden puhua jo sotilaspapin kanssa — arvaan, että hänelle tulee kiireinen ilta. Jos vain suostut, hän on täällä neljännestunnin kuluttua.

-Tietysti minä suostun, Miriam vastasi. -Ehdinkö vaihtaa pukua?

-Sinä olet kaunis noin, David sanoi lempeästi, ja Miriam hymyili, aivan kuin olisi puhuttu yllättävästä ajelulle tai teatteriin lähdöstä.

Sinä iltana Betty ja Duncan eivät menneet eläviin kuviin. Sen sijaan he todistivat Lime Housen salissa, miten nuori sotilaspappi vihki Davidin ja Miriamin avioliittoon lyhyen kaavan mukaan — empien silmänräpäyksen vihkivalan kohdassa ”kunnes kuolema teidät erottaa”.

Sitten he lähtivät sekä antaakseen vastavihityille omaa rauhaa että ollakseen hyödyksi. Betty oli luvannut auttaa Miriamin isoäitiä hoitamaan sinä iltana ja seuraavana aamupäivänä niin paljon häihin liittyviä peruutuksia kuin suinkin pystyisi. Alison-rouvan vastuulle ei voinut jättää oikeastaan mitään, sillä tämä tuntui olevan aivan tolaltaan.

-Ja me kun valitsimme niin kauniit kukatkin, hän toisteli toistelemistaan.

-Taivas, Betty mutisi, kun he lähtivät Lime Housesta kohti Ruususen linnaa. -Eikö hän voi ajatella tässä tilanteessa jotakin muuta kuin kukkia!

-Ehkä se lohduttaa häntä, Duncan sanoi sovitellen. -On helpompi harmitella tehtyä kukkatilausta, jonka hän pystyy käsittämään, kuin ajatella mahdollista sotaa, jota me kukaan emme käsitä.

Duncan lähti illaksi vanhempiensa luo Donaldin kanssa ja lupasi samalla käydä asemalla ostamassa junaliput seuraavaksi päiväksi. Betty puolestaan pyysi rouva Cochranelta luvan käyttää puhelinta ja istui useamman tunnin veivaamassa kampea ja ilmoittamassa, että häätilaisuus oli peruttu lauantailta.

Pisimmän puhelun hän puhui äitinsä kanssa. Vaikkakin Cathy-rouva oli suurperheen äitinä huomattavasti käytännönläheisempi kuin poikansa anoppi, hänenkin tuntui olevan vaikea ymmärtää tilannetta.

-Mutta emmehän me ole sodassa! hän sanoi. -Entä ellei sitä tulekaan!

Betty huokasi.

-Silloin me kiitämme hyvää Jumalaa, hän sanoi lujasti. -Joka tapauksessa Davyn loma on peruutettu, ja joka tapauksessa heidät on nyt vihitty, eikä teidän tarvitse lähteä Edinburghiin. Kyllä, te voitte lähettää lahjat Miriamin nimellä postissa.

Kun kello oli niin paljon, ettei puheluita voinut enää soittaa edes lähisukulaisille, Betty vetäytyi yläkertaan. Jälleen hän istuutui ikkunalaudalle, mutta kietoi lämpimästä kesäillasta huolimatta huivin harteilleen, sillä häntä palelsi kuin keskitalvella.

Oliko siitä vain muutama ilta, kun hän oli istunut tässä onnellisena, ikävöiden pian saapuvaksi odottamaansa perhettä ja nähnyt, miten David kiiruhti katua pitkin! Nyt Davyllä ja Miriamilla oli yhteistä aikaa vain huomiseen, parhaassakin tapauksessa ehkä vuorokauden pidempään, riippuen siitä mitä tapahtuisi ja miten nopeasti Davyn pitäisi palata tukikohtaansa kaukana etelässä.

Kunpa Duncan tulisi pian! Tämän piti ymmärtää, että Donaldin oli päästävä nukkumaan. Mihin junaan Duncan oli saanut heille liput? Vieläkö hän ehtisi aamulla hoitaa asioita?

Seuraavana iltapäivänä asemalla oli yhä tungosta. Betty odotti Donald sylissään portilla, jonne Duncan oli hänet jättänyt ja käskenyt pysyä siinä hievahtamatta sen aikaa kun hän huolehtisi matkatavarat kyytiin. Normaalisti Betty olisi joko loukkaantunut tai nauranut tuon käskyn tähden — aivan kuin hän olisi nelivuotias Stuart, joka karkaisi tiehensä vanhempien silmän välttäessä — mutta ei nyt jaksanut tehdä kumpaakaan.

He olivat lähteneet täysihoitolasta jo aikaisin voidakseen käydä hyvästelemässä sekä Duncanin perheen että Somervillet. Davyä he eivät enää nähneet: tämä oli aamulla jättänyt omat jäähyväisensä ja mennyt ilmoittautumaan rykmenttiinsä, eikä todennäköisesti enää pääsisi käymään vaimonsa luona. Miriamin kasvot olivat olleet yhtä kalpeat kuin edellisenä iltapäivänä, mutta hänen silmissään oli ollut päättäväisen rohkea katse.

-Onneksi minun on huolehdittava äidistä, hän kuiskasi ääni värähtäen syleillessään Bettyä. -En ehdi ajatella niin paljon. Ja aion ilmoittautua ompelutyöhön Punaiseen Ristiin. Onhan minunkin tehtävä osani.

Betty huokasi ajatuksissaan todeten, että hänelläkin oli onneksi Donald huolehdittavanaan. Asemalla oli niin levotonta ja täyttä, että normaalisti rauhallinen pienokainen tempoili levottomana hänen sylissään. He molemmat olivat helpottuneita, kun näkivät Duncanin pujottelevan tungoksessa heitä kohti. Tällä oli uusi sanomalehti kainalossaan.

-Mennään, Duncan sanoi ja otti Donaldin Bettyn sylistä.

-Mitä tämä tarkoittaa? Betty kysyi hämmästyneenä, kun Duncan pysähtyi ensimmäisen luokan vaunun ovelle.

-Juna on täynnä, mies vastasi lyhyesti. -En saanut enää eilen lippuja muualle. Kiipeä sisään nyt, tästä tulee pitkä matka.

Matka oli sekä pitkä että hidas, sillä matkustajajuna pysähtyi tuon tuostakin päästämään ohitseen vastaan tulevia sotilas- ja tarvikejunia. Vaunut olivat todella täynnä, jopa ylellinen ensi luokan vaunu, josta Duncan oli saanut heille paikat.

Yleensä ensi luokan vaunussa ei juuri keskusteltu vieraiden kanssa, mutta toisin oli nyt. Kaikki olivat innoissaan: jos Saksa uskaltaisikin uhmata brittejä, näille kyllä näytettäisiin, Belgia ei totisesti jäisi yksin! Viereisellä penkillä istuva herra oli perehtynyt niin syvällisesti saksalaiseen tekniikkaan ja puhui niin antaumuksella ilmalaivoista ja pommeista, että Betty oli sanoinkuvaamattoman kiitollinen, kun tämä jäi pois kyydistä jollakin väliasemalla.

Myöhemmin Bettystä tuntui, että se matka vei heidät paitsi Edinburghista Fort Williamiin, myös onnellisesta viattomuuden ajasta kokonaan uuteen maailmaan. Heidän noustessaan junaan oli vielä rauha. Kun juna pysähtyi puolenyön maissa Fort Williamissa, Saksalle tehdyn uhkavaatimuksen aikaraja oli umpeutunut ja Iso-Britannia oli sodassa.

6 kommenttia:

  1. Huh. Nyt se alkaa vyöryä... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nelososan alkaessa ilmestyä olin itse hermostua, kun tuntui ettei tarina pääse ollenkaan vauhtiin. Tässä ei ollut sitä ongelmaa, neljä päivää ja sain sodan aikaan...

      Poista
  2. Kolmatta lukua lukiessa mietin, että mitenkä tässä malttaa keskittyä kaikkeen tähän onneen, kun synkät ajat on tulossa. Tapahtumat alkoivatkin sitten vyöryä, tuli lopulta kuitenkin yhtä yllättäen kuin tarinan hahmoille. Onneksi vihkiminen saatiin suoritettua, Miriam vaikuttaa entistä vahvemmalta naishahmolta.

    Sinällään jännä, että luen parhaillani brittiläisen Rosamunde Pilcherin tiiliskiveä Comin Home, joka on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kasvutarina. noin puilessa välissä aletaan lähestyä sodan alkua. Kovasti tuli mieleen tämä tarina:
    "There isn't going to be a miracle. Just anothe terrible war. After the Amistice in 1918, we told ourselves that it would never happen again. A whole generation of young men wiped out in the trenches. All my friends. Gone. .... But now, only twenty years later, it's all starting again and I can't help remembering. Dreadful things. Going to Victoria Station to say goodbye, and all the boys in the khaki, and everything fogged in steam and everybody waving....and mothers and sisters and sweethearts left behind on the platform. And then the pages and pages of Casualty Lists, colums of tiny newsprint. Each name a young man, cut down by war."

    Kuvitteellisiinkin hahmoihin voi kiintyä, joten kyllä tässä saa Bettyn ja kumppaneiden kanssa jännittää miten käy. Minulla on vielä katsomatta Yle Areenasta useampi jakso ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvasta Kenttäsairaalan sisaret -sarjasta, joten luvassa sotaisia aikoja. Jännästi nämä vaan limittyvät



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli vaikea miettiä, miten "puskasta" sota saattaisi tulla. Saksahan oli varustautunut ja suunnitellut sitä vuosia nujertaakseen Venäjän, ennen kuin se olisi liian vahva. Hyvä tekosyy saatiin Sarajevon laukauksista. Mutta miten paljon tavallinen ihminen saattoi tietää ja aavistaa - varsinkin, kun kukaan ei tahtonut (kuten ei tahdo nykyäänkään) uskoa sodan mahdollisuuteen?

      Siteeraamasi teksti kuulostaa muuten pelottavasti siltä kaikelta, mikä seuraavassa luvussa alkaa. Ero on vain siinä, että varsinkin heti kesällä 1914 matkaan lähteneet ja heidän lähettäjänsä eivät tienneet, mihin olivat menossa. Sodasta ei kenelläkään ollut käsitystä. 20 vuotta myöhemmin oli jo toisin. Keväällä uudessa Kahden kerroksen väkeä -sarjassa tuli hyvin esiin se, miten ensimmäisen maailmansodan jo kokeneet suhtautuivat toisen uhkaan.

      Poista
  3. Ja mä olin niin lapsellinen, että jotenkin toivoin, ettei sota tällä kertaa alkaisikaan... :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi muru. <3 Mua ahdistaa tällä hetkellä jo se, mitä Betty ei tiedä, eli että se alkaa vielä uudestaankin... :(

      Poista