perjantai 10. lokakuuta 2014

5. Ensimmäinen juna

 
Elokuun 6. päivänä
”Viime päivinä minusta on tuntunut siltä, kuin olisin istunut karusellissa ja sen vauhti olisi kiihtynyt kiihtymistään, kunnes en enää erota selvästi ympäröivää maailmaa, vaan yritän ainoastaan pitää kiinni, etten lentäisi kyydistä.

Kun kävelimme kotiin asemalta toissayönä, Ruth oli valveilla. Hän oli laittanut meille hyvän aterian, mutta olin niin nääntynyt kaikin puolin, etten pystynyt tekemään sille kunniaa. Tahdoin vain saada Donaldin nukkumaan ja päästä itse omaan vuoteeseeni.

Duncan kehotti minua lepäämään aamulla niin myöhään kuin vain pystyisin, mutta heräsin hänen noustessaan, vaikka hän koetti liikkua hiljaa. Toisaalta parempi niin: nyt olin valmiiksi hereillä kuullakseni, miten lastenhuoneen ovi läimähti auki, pienet paljaat jalat juoksivat makuuhuoneen ovelle, se avattiin ja kaksi yöpukuista olentoa lennähti päälleni vuoteeseen.

Syleilin ja suutelin noita vielä unentuoksuisia poikia, Stuartin punaisia ja Archien vaaleita kiharoita, ja sitten Donald heräsi ja tahtoi ottaa osaa yleiseen ilonpitoon.

Samalla kuulin kaikesta siitä jännittävästä, mitä kotona oli poissaoloni aikana tapahtunut (rouva Morrison ei ollut kohdannut sammakkoa pyhäkoululuokassa, mistä olin helpottunut, ja Stuart on melkein jo oppinut pianoläksynsä, minkä seikan hän olisi tahtonut välttämättä heti isälle esittää), kunnes lähetin pojat takaisin lastenkamariin pukeutumaan niin pitkälle kuin he suinkin itse osaisivat luvaten auttaa kaikkien nappien kanssa.

Vähän aikaa tuntui siltä, että kaikki viime päivien tapahtumat ovat vain kummallista unta. Kun istuimme rouva Wallacen laittamalla hyvällä aamiaisella ja kerroimme Edinburghin kuulumisia, aloin itsekin ihmetellä, miksi oikeastaan Miriamin ja Davyn suureelliset häät olivat supistuneet pikaiseksi vihkimiseksi todistajien läsnä ollessa.

Mutta sitten uutisia alkoi tulla. Saksa ei ole välittänyt meidän hallituksemme uhkavaatimuksesta, vaan on julistanut sodan Belgialle. Davyn kuvaamat dominopalikat ovat lähteneet kaatumaan: asia, jonka kuvittelin olevan kaukana meistä, koskettaa nyt jokaista. Sitoumuksensa vuoksi meidän hallituksemme on julistanut sodan Saksalle.

Sen jälkeen näitä uutisia on tullut useita. Tuntuu, kuin kaikki Euroopan maat julistaisivat ristiin rastiin sodan toisilleen, aivan kuin kokematon kulottaja sytyttäisi liian monta pientä valkeaa eri puolille maa-aluettaan ja huomaisi kohta saaneensa aikaan maastopalon.”

Elokuun 8. päivänä
”Olen alkanut ymmärtää Miriamin äitiä: on vaikeata käsittää, mitä on tapahtumassa. Luen lehdestä siitä, miten saksalaisjoukot valtaavat Belgiaa, mutta en vieläkään käsitä, että sellainen on mahdollista tänä aikana ja niin lähellä.

Myös täällä meillä ihmiset ovat kaduilla heiluttaneet lippuja laulaneet isänmaallisia lauluja, sillä innostus Belgian puolustamiseen ja Saksan nujertamiseen on yleinen. Silti taisin ajatella pitkään lähinnä ‘kukkatilauksia’ minäkin, kunnes rouva Morrison soitti ja pyysi, että tulisin Jennien kanssa hänen avukseen suunnittelemaan Punaisen Ristin toimintaa kaupungissa, ja Fergus MacDonald tuli kysymään, voisiko Ruth lähteä kirjuriksi värväystoimistoon.

-Mihin? minä kysyin ymmärtämättä koko sanaa.

Fergus katsoi minuun vakavana.

-Tämä ei ole enää mikään ammattiarmeijoiden välinen sota, hän sanoi. -Me tarvitsemme nyt jokaista miestä. Ellei hallitus saa tarpeeksi vapaaehtoisia, se joutuu määräämään asevelvollisuuden.

-Mutta miksi Ruth? minä sopersin. -Hän palaa syksyllä kouluun!

-Katsotaan, mikä tilanne on kuukauden kuluttua — ja sota on todennäköisesti ohi viimeistään jouluksi, Fergus sanoi. -Mutta emme pärjää ilman kirjuria, sen olemme näinä päivinä huomanneet. Toimistossa on jonoa aamusta iltaan.

Hänen puheensa sai minut vasta käsittämään, että nyt on kyse jostakin suuresta. Ei vain ammattisotilaista, ei vain Davystä. Nyt tarvitaan meitä kaikkia.

-Tietysti siellä tarvitaan meikäläisiä, rouva Wallace tokaisi, kun kerroin asiasta Ruthille ja hän lupautui innoissaan ottamaan toimen vastaan. -Mikäli minä olen oikein käsittänyt, roomalaiset joutuivat aikanaan rakentamaan Hadrianuksen vallin suojakseen skotteja vastaan. Totta ihmeessä meidän poikamme ajavat myös hunnit tiehensä.”

Elokuun 10. päivänä
”Tänään Anna ja Rob olivat kutsuneet meidät Kuusikukkulalle. Hämmästyksekseni myös Jamie perheineen oli paikalla, samoin kuin John Lillianin ja pikku Tommyn kanssa.

Meidän perhetapaamisissamme tunnelma on yleensä välitön ja keskustelut polveilevia, mutta nyt kaikki puheet kiersivät yhtä ja samaa asiaa. Miehet puhuivat Belgian tilanteesta, me naiset lähinnä siitä, miten Punaisen Ristin toiminta on järjestetty Glasgow’ssa tai Fort Williamissa — tai Glen Longissa, jossa on jo pidetty yksi siteidenompeluilta. Pelkäänpä, että me rouva Morrisonin kanssa olemme pahasti jäljessä.

Kun oli tarkoitus istua teepöytään, isän huomattiin puuttuvan. Lupasin hakea hänet — yksinkertaisesti siksi, että tahdoin vähäksi aikaa pois sotaisasta ilmapiiristä — ja löysin hänet vanhasta huvimajasta.

-Miksi sinä täällä istut? kysyin. -Nyt juodaan teetä. Mhairi on laittanut voileipiä, jotka sulavat suussa.

Isä hymyili, tarttui käteeni ja veti minut viereensä penkille. Olimme vähän aikaa vaiti ja katselimme, miten vihreä valo siilautui majaa ympäröivien lehvien lomasta lattialle.

-Tiedätkö sinä vanhan jakobiittilaulun Seurasitko Athollia? isä yhtäkkiä kysyi.

-Tietysti tiedän, sanoin. -Effie lauloi sitä usein. Olin aina niin ylpeä, kun Appin mainittiin klaaneista melkein ensimmäisenä.

-Siinä laulussa miehellä on vain yksi poika, mutta jos heitä olisi kymmenen, hän lähettäisi heidät kaikki Charlie-prinssin armeijaan, isä sanoi kuin itsekseen. -Minulla on neljä poikaa ja kolme vävyä. Heidätkö minun pitäisi nyt lähettää matkaan?

Minusta tuntui taas siltä, kuin joku olisi tarttunut mieleni ‘kukka-asetelmiin’.

-Rob kysyi minulta, olisiko jotenkin kunnioitettavampaa osallistua aseelliseen kapinaan kuin puolustaa kuningasta ja isänmaata, isä jatkoi. -Olen joskus vähän huolissani siitä, mitä se poika koulussa lapsille oikein opettaa.

-Opetussuunnitelman mukaisesti, minä uskalsin huomauttaa. -Ja tuskin tarvitsee pelätä, etteivät Glen Longin lapset olisi kuulleet myös tarinan toista puolta!

Isä hymähti.

-Minä olen varmaankin vanha ja itsepäinen, mutta toivoisin, että kun skottipojat kelpaavat kuolemaan Imperiumin puolesta, Skotlanti kelpaisi myös itsessään johonkin, hän sanoi. -Sen tähden sinä olet oppinut tuon laulun vanhalta Effieltä etkä minulta, Bet. Sen tähden olen tahtonut olla vaiti vanhoista ajoista, jolloin me yritimme ajaa oikeuksiamme. Olen toivonut, että muistelisimme vähemmän joidenkin mielestä niin kunniakasta historiaamme ja tekisimme enemmän työtä tulevaisuuden eteen.

Huvimajassa oli taas hetken hiljaista. Minä puristin isän kättä ja yritin käsittää hänen sanojaan.

-Olen miettinyt tätä paljon viime päivinä, isä sanoi lopulta. -Ja nyt minä ymmärrän, että hetki on tullut. Hetki, jolloin tehdään työtä tulevaisuuden hyväksi. Minä lähetän matkaan poikani ja vävyni tietäen, että he eivät taistele yksin kasvottoman Imperiumin, vaan Skotlannin edestä.

-Tarkoitatko sinä... minä kuiskasin vavahtaen.

-Eivätkö he kertoneet sinulle? isä kysyi levollisesti, aivan kuin olisi puhunut jostakin liikematkasta.

Ei, eivät olleet. Mutta teepöydässä kertoivat. John on värväytynyt Glasgow’ssa ja lähtee matkaan muutaman päivän kuluttua. Rob värväytyi heti, kun se oli mahdollista, ja lähtee jo seuraavassa junassa. Charlie on ollut yhteydessä suoraan Punaiseen Ristiin ja saanut vastuulleen yhden ambulanssiosaston organisoinnin ja johdon rintamalla.

Jollakin tavalla ymmärrän, että John lähtee — Lillian selviää kyllä Glasgow’ssa hyvin Tommyn kanssa vanhempiensa turvissa. Mutta en voi ymmärtää, miten Anna päästää Robin, jota tarvittaisiin kipeästi sekä Kuusikukkulalla että koulussa. Olin vähällä kysyä veljeltäni suoraan, miten tämä voi olla niin vastuuton, mutta sain pidettyä suuni kiinni. Se olisi kuulostanut epäisänmaalliselta.

Napier nousi jonkin tekosyyn varjolla pöydästä kesken kaiken. Kun myöhemmin Annien kanssa autoimme tiskeissä, Annie uskoutui minulle siitä, että nelikymmenvuotiaan lankoni vastuulle olivat tulossa ainoastaan kodinturvajoukot. Samalla hän jatkoi karmaisevan rauhallisesti, että Napierista olisikin varmaan enemmän hyötyä papinvirassaan kotona.

Minä ajattelin Duncanin kasvoja, kun näistä asioista oli puhuttu, ja vapisin.”

Elokuun 11. päivänä
”Ensimmäinen värväytyneiden joukko meiltä lähtee huomenna. Asemalle on tarkoitus järjestää juhlatilaisuus isänmaallisella ohjelmalla. Niinpä pastori Morrison pyysi pari päivää sitten, että minä kirjoittaisin tilaisuuteen runon Ruthin lausuttavaksi.

Olinkin saanut paperille joitakin säkeitä, mutta ne tuntuivat kovin tyhjiltä ja hurmahenkisiltä. Niiden isänmaallisuus oli juhlapuheiden isänmaallisuutta, enkä tahtonut Ruthin rohkaisevan poikiamme sellaisella tyhjänpäiväisyydellä.

Tänään olen ajatuksissani pohtinut isän kanssa käymääni keskustelua, teepöydässä kuulemiani uutisia, Rosen ja kälyjeni kasvoja, kun näiden puolisot kertoivat tekemistään sitoumuksista kuninkaan ja isänmaan eteen. Alan vasta vähitellen tajuta, että paperi-isänmaallisuudella ja todellisella isänmaallisuudella on eronsa. Istuin aamupäivän työhuoneessani ja kirjoitin runon alusta loppuun uudelleen.

Kun vein sen Ruthin luettavaksi, tämän kasvot kirkastuivat.

-Voi Betty, hän kuiskasi, -kun luen tämän, minäkin tahtoisin värväytyä!

Mutta sen jälkeen menin kaupan takahuoneeseen soittaakseni rouva Morrisonille Punaisen Ristin asioissa. Puhelun jälkeen kurkistin kaupan puolelle, sillä Mary Smithillä on vapaapäivä ja Duncan oli myymässä.

Kaupan etuoveen — kuten lähes kaikkiin seinäpintoihin tässä kaupungissa ja varmaan koko maassa — on liimattu värväysjuliste. Siinä on sotaministeri Kitchenerin kuva ja vaativa teksti: ‘Maasi tarvitsee sinua.’

Duncan seisoi ovella, aivan kuin olisi odottanut jotakuta, ja katseli tuota kuvaa. Sitten hän tuntui vaistoavan läsnäoloni, kääntyi ja katsoi minuun.

Kun konstaapeli Smith ammuttiin ja poliisit pidättivät ensiksi Maryn murhasta epäiltynä, minusta tuntui kuin en olisi saanut happea, kuin joku olisi valanut sementtiä keuhkoihini. Nyt minusta tuntui samalta. Duncanin ei tarvinnut sanoa mitään — minä näin hänen silmistään, mitä hän aikoi. Ja tajusin, että kirjoittamani runo oli sittenkin paperi-isänmaallisuutta, etten ole vieläkään käsittänyt, mistä on kysymys.

Sillä kuulin parahtavani:

-Ei! Duncan, ei!

-Betty, Duncan sanoi varoittaen.

-Kukaan ei edellytä — sinun ei ollenkaan odoteta — eihän Jamiekaan lähde! Sota on jouluksi ohi, eihän teidän kannata

-Betty, Duncan toisti entistä vakavammalla äänellä.

En kuunnellut häntä, sillä päähäni iski ajatus — ajatus, joka vuosia aiemmin pelotti ja kauhisti meitä kaikkia, mutta joka tuntui nyt tarjoavan pelastavan oljenkorren.

-Sinä et voi — sinun keuhkosi — eiväthän ne kestä!

-Minun keuhkoissani ei ole vuosiin ollut mitään vikaa, Duncan sanoi rauhallisesti ja tuli lähemmäksi. -Sinä tiedät sen.

-Mutta alttius sairastumiseen — Duncan, Fergus kirjoittaa milloin tahansa lääkärintodistuksen, kukaan ei voi vaatia...

-Beatrice!

Duncanilla ei ole koskaan tapana kutsua minua Beatriceksi, hyvin harvoin edes Bettyksi. Mutta nyt en ollut Sappho, onnellisen saaren runoilija. Olin nainen, joka oli pettämässä hänet silloin, kun hän tarvitsi minua. 

-Noinko sinun esiäitisi sanoivat esi-isillesi, kun heitä kutsuttiin William Wallacen joukkoihin tai Charlie-prinssin armeijaan? Duncan kysyi hiljaa, ja hänen harmaat silmänsä olivat murheelliset. -Noinko sinä haluat vastata lapsillesi ja lapsenlapsillesi, kun he kysyvät, mitä me teimme isänmaan hyväksi, kun meitä kutsuttiin? Minä en tule uljaasta ylämaalaisklaanista, kuten sinä, mutta on minullakin sentään kunnia!

Minä ajattelin Miriamia, joka on odottanut vuosia onneaan ja luopui silti Davystä valittamatta. Ajattelin Annaa, joka on pystypäin lähettämässä Robia rintamalle, vaikka joutuu jäämään Kuusikukkulalle viiden pienen lapsen kanssa. Ajattelin Napieria, joka ei kestänyt istua meidän kanssamme edes samassa pöydässä, kun häntä ei huolita taistelemaan. Ja ajattelin esiäitejäni, jotka menettivät miehensä ja kotinsa loputtomissa sodissa klaanin ja kuninkaan puolesta ja jatkoivat silti eteenpäin.

Minä häpesin. Häpesin niin, etten voinut nostaa katsettani. Mikä pelkuri minä olen! Miten minä saatan olla mukana Punaisessa Ristissä ja naisyhdistyksen sota-apukomiteassa, kun olen pelkkä paljas raukka!

Lämpimät kädet tarttuivat minuun, Duncan puristi minut syliinsä ja suuteli hiuksiani.

-Sinä et tarkoittanut sitä, hän kuiskasi lohduttaen. -Me kaikki puhumme pelästyksissämme joskus sellaista, mitä emme tarkoita. Eikö niin?

Minun olisi pitänyt olla Duncanin tukena — mutta hän lohduttikin minua. Häpeäni muuttui niin suureksi, että nostin pääni pystyyn ja pakotin kasvoilleni reippaan hymyn.

-Tietenkään en tarkoittanut sitä, kuiskasin. -Menetkö sinä värväytymään jo tänään?

-Huomenna, Duncan sanoi rauhallisesti. -Mary tulee silloin töihin ja ehdin käydä toimistossa heti aamusta, vaikka siellä olisi jonoakin. Iltapäivällä olen luvannut mennä valokuvaamaan asemalle.

Onko todella vain kuusi vuotta siitä, kun palasimme Duncanin kanssa Morarista, yhdessä, kihlautuneina kaikkien vaiheiden jälkeen? Ajattelin saaneeni silloin elämäni parhaan syntymäpäivälahjan, jota kukaan tai mikään ei enää minulta veisi. Tällaista ‘lahjaa’ en olisi osannut silloin edes kuvitella.”

Elokuun 12. päivänä
”Tänään olimme asemalla. Ensimmäinen värvättyjen joukko lähti kohti harjoitusleiriä.

Olin Ruthin ja Jennien kanssa aamusta alkaen auttamassa koristeluissa ja järjestelyissä. Koko asemalle johtava katu oli koristeltu lipuin, ja yleisölle jaettiin pienempiä lippuja heilutettavaksi. Laiturin lähelle oli rakennettu kaksi lavaa: suuremmalla esitettiin ohjelma, pienempi ja korkeampi oli Duncania ja hänen kameraansa varten.

Värväytyneet marssivat asemalle yhteisestä kokoontumispaikastaan hiukan epätahtisesti, sillä vastahan he lähtivät aloittamaan koulutustaan. Puoli tusinaa säkkipillinsoittajaa puhalsi reippaita marsseja, liput hulmusivat, pidettiin puheita, Ruth lausui runoni.

Minä seisoin äidin ja isän ja Jennien ja Annan ja lasten kanssa paikassa, josta saatoimme varpaille nousten nähdä vilahduksen Robista. Tämä näytti levolliselta ja päättäväiseltä, aivan kuin olisi ollut menossa koulun johtokunnan kokoukseen jonkin vähän hankalan asian kanssa.

Vaunujen ovet avautuivat, miehet kiipesivät sisään. Ikkunoita auottiin, vilkutettiin. Anna ei monien muiden tavoin tungeksinut laiturin reunalla hyvästejä jättämässä — arvasin, että ne oli jätetty jo aiemmin kahden kesken. Hän puristi pikku Cameronia sylissään, piti toista kaksosista kädestä ja seurasi katseellaan yhtä aikaa sekä kolmen muun lapsensa liikkeitä että junan ikkunassa vilahtavaa Robin vaaleaa päätä.

Soittajat aloittivat Kuningashymnin. Veturi alkoi puuskuttaa ja vaunut liikkua. Hurraahuudot hukkuivat kiskojen kolinaan. Juna oli mennyt.

En ollut nähnyt Rosea ja Charlieta enkä Annieta, ennen kuin nämä tungeksivat luoksemme ihmisten lomitse. Rose oli itkettynyt, mutta koetti näytellä tyyntä. Charliella oli sotilaspuku ja käsivarressa Punaisen Ristin nauha. Annie oli yksin — Napier oli jättänyt Robille jäähyväiset kotikylässä, hänellä oli kuulemma täysin välttämätön meno tänään.

Odotimme makasiinin seinustalla, kunnes Duncan oli saanut kameransa jalustoineen pakatuksi. En ollut nähnyt häntä aamun jälkeen, en sen jälkeen, kun hän lähti kaupungille pistäytyäkseen värväystoimistossa. Nyt hän tuli luoksemme tyynenä kuin ainakin mies, joka hoitaa velvollisuutensa ja saa siitä tyydytystä.

Rouva Wallace oli jäänyt kotiin ja luvannut laittaa teetä kaikille, jotka tahtoisivat tulla käymään meillä. Esitin siis kutsun ja sain vastaukseksi yleistä myöntyväistä muminaa. Meidän kaikkien olo oli oudon tyhjä.

-Minun pitää palata toimistoon, Ruth sanoi hiljaisella äänellä. -Ja tulen illalla kotiin myöhään. Alistair haluaa tavata minut, hänellä — hänellä on kuulemma asiaa.

Ei ole epäilystäkään siitä, mitä asiaa Alistairilla on. Luultavasti kahdenlaista. En ole vielä päättänyt, jäänkö valvomaan ja odottamaan Ruthia, vai annanko hänen kertoa huomisaamuna, jos on jotakin kerrottavaa.”

8 kommenttia:

  1. Voi apua, miten voi sydän tuntua raskaalta... ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se tuntuu täälläkin. <3 Vaikka tiedän tulevan, tai ehkä juuri siksi.

      Poista
  2. Pala kurkussa ja tämä on vasta alkua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaessa tunsin itseni välillä julmuriksi. Minkä ihmeen takia nämä kaikki rakkaat ihmiset pitää ajaa tällaiseen tilanteeseen...

      Poista
    2. Toisaalta se on elämää, tyttökirjoissakin. Eihän tuosta ajasta voi oikein muuten kirjoittaa. Nykylukijan pitää yrittää asettua aikaan, jolloin sodan todella ajateltiin kestävän vain muutaman kuukautta ja miesten ylpeys oli todellakin lähteä; nuo julisteetkin kertovat jo ajasta. Vaikka se surullista onkin, on myös kiinnostavaa miten ihmiset elävät ääriaikoina. Esim. Montgomeryn Anna-kirjoista kiinnostavin on oikeastaan Kotikunnaan Rilla, joka sijoittuu samaan aikaan. Tosn omakohtaista kokemusta en sodasta tahtoisi, isovanhempien kokemuksissa on jo ihan tarpeeksi.

      Poista
    3. Olisin voinut hypätä suoraan 1920-luvulle! :) Mutta ei sentään, ei tätä olisi voinut jättää kirjoittamatta.

      Rillaan verrattuna huomasin muuten suuren eron Bettyä kirjoittaessani. Rillahan asuu Kanadassa, joka on maantieteellisesti kaukana Euroopasta. Vaikka saksalaisten voitto olisi epäilemättä johtanut erinäisiin asioihin sielläkin, hän ei joudu kosketuksiin varsinaisen sodan kanssa. Betty taas elää lähes vain kivenheiton päässä taisteluista, noin kartalta katsoen. Tokikaan tuon ajan saksalaiskoneilla ei tehty ilmahyökkäyksiä kuin lähinnä Lontooseen ja Englannin itärannikolle, mutta siltikin vaara oli olemassa, ja saksalaisten sotalaivat ja sukellusveneet saartoivat vähitellen Brittein saaret, mikä alkoi vaikuttaa mm. elintarviketilanteeseen.

      Rilla ei myöskään tavannut sotaanlähteneitä ennen kuin rauhan tultua. Britit taas pääsivät aina silloin tällöin kotiin lomalle ja "toivat" sodan mukanaan elävämpänä kuin kirjeissä.

      Poista
  3. Huh uudestaan. On raskasta. Mitä vielä tuleekaan....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulee kaikenlaista. Siis kaikenlaista - myös hyviä asioita. :)

      Poista