lauantai 11. lokakuuta 2014

6. Yöllä keittiössä

 
Bettyn ei tarvinnut tehdä itse päätöstä siitä, jäisikö odottamaan Ruthia vai ei. Hän havahtui hiukan ennen puolta yötä rauhoittamaan Archieta, joka näki painajaisia — ilmeisesti poika oli pelästynyt päivällä säkkipillejä — ja päätti lastenhuoneesta lähtiessään käydä alakerrassa juomassa lasin vettä.

Kaiken kuluneiden päivien hälinän jälkeen oli suloista istua keittiön pöydän ääressä vähän aikaa yksin, omissa mietteissään. Aamulla Bettyn piti kiiruhtaa auttamaan Alicea, joka oli päättänyt raivata toisen suuren talonsa etuhuoneista Punaisen Ristin käyttöön. Sen jälkeen olisi naisyhdistyksen sota-apukomitean kokous, joka johtaisi epäilemättä uusiin velvoitteisiin.

Seinän takaa Ruthin huoneesta kuului kevyt tömähdys, ja pian pehmeän turkin peittämä kylki painautui Bettyn sääriä vasten.

-Voi sinua, Ystävä, hän mutisi ja kumartui rapsuttamaan kissaa korvan takaa. -Etkö sinäkään saa nukutuksi?

Ystävä avasi suunsa äänettömään naukaisuun kuin kertoakseen, ettei se toki voinut nukkua, kun sen palveluksia tarvittiin. Sitten se hypähti kevyesti Bettyn syliin ja käpertyi lämpimäksi, lohduttavaksi keräksi.

Betty silitteli mietteissään kissaa, jonka läsnäolo vaikutti häneen aina rauhoittavasti. Mutta äkkiä hän havahtui siihen, että portille pysähtyi joku.

Vuosia aiemmin Betty oli Kuusikukkulan ruokasalin ikkunasta nähnyt Napier MacPhersonin kosivan Annieta. Nyt hän näki, miten kuutamossa rantatiellä Alistair Dunn piteli Ruthin käsiä ja kumartui sitten suutelemaan tätä.

Betty hengähti syvään ja mietti silmänräpäyksen ajan, ehtisikö vielä livahtaa yläkertaan. Mutta Ruth pujahti jo portista, kiiruhti pihapolkua taakseen katsomatta ja oli saman tien eteisessä.

-Archie heräsi ja minä tulin juomaan vähän vettä, Betty huomasi puolustelevansa, aivan kuin olisi pelännyt Ruthin syyttävän häntä vakoilusta.

Ruth ei sanonut mitään. Hän riisui hattunsa, tuli keittiöön, hypisteli hetken tuolin selkänojaa kuin miettien ja lopulta istuutui.

Betty oli kiitollinen vesilasista, johon saattoi keskittää katseensa. Koska Ruth oli jäänyt, tämä ehkä halusi keskustella — mutta odottiko hän, että Betty kysyisi jotakin?

-Alistair lähtee ylihuomenna, Ruth sanoi lopulta hiljaa. -Hän — hän olisi tahtonut kihloihin ennen sitä.

-Mitä sinä vastasit? Betty melkein kuiskasi. Hän huomasi puristavansa tyhjää lasia käsissään niin, että oli ihme, kun se ei mennyt rikki. Ruth oli viisas tyttö — ja Ruthilla oli kaikki oikeus päättää omasta elämästään — mutta sittenkin... Tytöllä olisi niin suuret mahdollisuudet, jos hän saisi käyttää lahjojaan!

-Minä en... minä en osannut sanoa oikein mitään. Ruthin sormi seuraili pöytäliinan kirjontakuviota. -Minä en tiedä, Betty. Minä pidän Alistairista niin kauheasti — mutta mistä minä tiedän, pidänkö tarpeeksi?

Betty katsoi Ruthin painunutta päätä ylös kammattuine hiuksineen. Tuo pitkä ja hoikka tyttö oli täyttänyt toukokuussa kahdeksantoista vuotta. Sen kunniaksi Betty ja Duncan olivat yksimielisesti päättäneet tuhlata rahaa, ja kaupunginhotellissa pidetyt syntymäpäivätanssiaiset olivat olleet menestys kaikin tavoin. Vaikka Ruthista ei koskaan tulisi kaunotarta, hänessä oli omituista viehätysvoimaa, joka lumosi kaikki hänen seuraansa päässeet. Niin se oli lumonnut Bettynkin aikanaan. Silloin, kun hän itse oli omassa elämässään miettinyt, mistä tiesi, pitääkö toisesta tarpeeksi.

-Kunpa siihen olisikin jokin mittari, hän hymähti. -En osaa antaa muuta neuvoa kuin sen, joka kuulostaa niin ärsyttävältä ennen kuin asian on itse kokenut: kyllä sinä sitten tiedät, kun pidät jostakusta tarpeeksi. Aivan varmaan.

Ruth nyyhkäisi.

-Minä tahtoisin nähdä ja oppia niin paljon! hän mutisi. -Minä tahtoisin näytellä ja päästä siinä eteenpäin! Ja kihloihin meno nyt... se tuntuisi jotenkin... en minä tiedä. Aivan kuin hän ei uskaltaisi jättää minua tänne muuten.

-Ehkä hän ei uskallakaan, Betty sanoi puoleksi itsekseen. Alistair oli selvästi tajunnut Ruthin salaperäisen lumovoiman, ja pelkäsi jonkun muunkin huomaavan sen.

-Hän tahtoi suudella minua, tunnusti Ruth, joka ei selvästikään arvannut Bettyn nähneen kaiken. -Hän sanoi, että se on vähintä mitä voin tehdä, sillä hän ei ehkä tule koskaan takaisin. En minä voinut kieltäytyä, Betty! Teinkö kauhean väärin?

Betty muisti ne jäähyväiset, jotka Duncan oli hänelle jättänyt kauan sitten, ollessaan lähdössä Amerikkaan — vuodeksi, kuten he silloin kuvittelivat. Duncan ei ollut esittänyt mitään vaatimuksia, ei kiristänyt häneltä mitään hellyydenosoituksia, ainoastaan pyytänyt, ettei Betty unohtaisi häntä. Toki oppivuosi tuttavien luona New Yorkissa oli eri asia kuin sotaanlähtö, mutta silti Betty huokasi vähän.

-Et sinä tehnyt väärin, hän sanoi ja laski kätensä Ruthin kädelle. -Jos suudelmasi lohduttaa Alistairia, hyvä niin. Mutta hän ei olisi saanut puhua sinulle tuolla tavalla, se oli väärin. Sinun tilallasi minä en nyt murehtisi enkä liikaa kuulostelisi itseäni. Ensi talvena Edinburghissa näet ja koet taas paljon sellaista, mikä avartaa näkemystäsi.

Ruth nosti vihdoinkin vihreät silmänsä pöytäliinasta.

-Minä olen ajatellut, että... en lähde ensi kuussa Edinburghiin.

-Mitä? Betty tuijotti häntä. -Tietysti lähdet, hyvä lapsi! Katsotaan sitten vuoden kuluttua sitä lontoolaiskoulua, jos...

-Duncan kävi tänään värväytymässä, Ruth sanoi, aivan kuin ei olisi kuullutkaan Bettyn sanoja.

-Tiedän toki. Betty puri huultaan. Hän ei olisi halunnut muistaa sitä juuri nyt.

-Sinä tarvitset minua täällä, kun hän lähtee. Ei, Ruth keskeytti, kun Betty avasi suunsa, -ei Duncan pyytänyt. Mutta ymmärränhän minä muutenkin. Vaikka Mary-täti hoitaa kaupan, jonkun pitää ylläpitää valokuvaustoimintaa. Muotokuvien tilaajia riittää varmasti juuri nyt. Minähän olen harjoitellut kuvaamista pitkin kesää, pärjään kyllä.

Betty sulki hetkeksi silmänsä, ettei Ruth näkisi, miten helpottunut hän oli.

Duncanista oli tullut vuosien mittaan nimekäs valokuvaaja tällä seudulla.Edellisenä talvena — Bettyn syyttävien sanojen mukaan juuri niinä viikkoina, jolloin hän ei Donaldin syntymän vuoksi ehtinyt pitää miestään silmällä — Duncan oli vihdoin toteuttanut unelmansa. Hän oli hankkinut paremman kameran, valoja ja pari taustakangasta. Mike Cameron oli tullut rakentamaan myymälään väliseinän, jonka takana saattoi ottaa muotokuvia. Vaikka kauppa oli nyt tiloiltaan pienempi, siellä kävi kuvaamon ansiosta yhä enemmän asiakkaita. Lisäksi Mike oli tehnyt varastohuoneen nurkkaan pienen pimiön, jottei Duncanin tarvinnut enää vuokrata sitä sanomalehdeltä, vaan hän sai kehittää kuvansa milloin tahtoi.

-Jos sinä olet varma asiastasi, Betty sanoi lopulta ja avasi silmänsä. -Ja kaikki sanovat, että sota on joka tapauksessa ohi jouluun mennessä. Ehdit vielä kevääksi Naisopistoon.

-Niin minä ajattelinkin, Ruth sanoi ja vaikutti levolliselta saadessaan puhua käytännön asioista. -Olen suunnitellut, että olen päivät värväystoimistossa niin kauan kuin sitä tarvitaan ja otan kuvaustilauksia lounastunnille ja illaksi. Matkailijoiden kuvauspalvelua en pysty ylläpitämään, mutta se kausi taisi tänä vuonna päättyä tavanomaista lyhyempään.

-Sinä olet näköjään suunnitellut kaiken, Betty hymähti. -No, olkoon niin. Suoraan sanottuna en tiedä, onko Edinburgh aivan turvallinen, ennen kuin Saksa on nujerrettu. Ne ovat lentäneet koneillaan Brysselin yllä, enkä minä mielelläni näkisi sinua Edinburghissa, jos sellainen ilmalaiva — vai miksi niitä kutsutaan — olisi tulossa.

-Marykään ei lähde, Ruth paljasti. -Hän opettaa Robin tilalla kunnes tämä tulee takaisin.

-Olettepa te reippaita tyttöjä, Betty sanoi helpottuneena myös tästä uutisesta, sillä yhtä vähän hän halusi pikkusisarensa joutuvan mahdolliseen pommitukseen. -Kuka teistä on kasvattanut noin viisaita?

Ruth hymyili ja koko hänen olemuksensa oli iloisempi.

-On niin suurta, kun saa tehdä jotakin! Miten minä voisin istua koulussa kuuntelemassa neiti Jamesonin selostusta hyvän aviovaimon ominaisuuksista, kun tiedän, että pystyn tekemään osani sotaponnistusten eteen.

-Tällainen aika erottelee jyvät akanoista, Betty sanoi. -Mutta nyt sinun pitää mennä levolle. Värväystoimistossa tuskin katsotaan aamulla hyvällä myöhästymistä.

Ruth nousi ja kietoi kätensä Bettyn kaulaan.

-Alice-täti tahtoo, että minä lausun sinun runosi taas ylihuomenna, kun seuraava ryhmä lähtee, hän mumisi Bettyn hartiahuiviin. -Hän sanoi, että se on parasta mitä sinä olet kirjoittanut.

Betty huokasi hiljaa itsekseen ja puristi Ruthia hetken tiukasti itseään vasten. Hänellä oli kiusaus kertoa, miten raukkamaisesti oli käyttäytynyt kohta tuon sankarillisen runon valmistumisen jälkeen, mutta oli parempi olla hiljaa. Ruth tarvitsi lujaa uskoa, he kaikki tarvitsivat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti