sunnuntai 12. lokakuuta 2014

7. Kirjekortti

 
-Rouva Wallace, mitä ihmettä te teette, Betty parahti.

Hän oli juuri palannut kotiin sairaalasta, jossa oli käynyt naisyhdistyksen puolesta tarkistamassa eräitä varastoja. Koska Jennien työvuoro oli loppunut samaan aikaan, sisarukset olivat kävelleet yhdessä kotiin. Ensimmmäisen junan lähdöstä oli pari viikkoa.

Betty oli ollut poissa koko keskipäivän ja kuvitellut ehtivänsä juoda rauhassa teekupposen, ennen kuin kotivelvollisuudet odottaisivat häntä. Mutta ensimmäisen kerran sinä aikana, jolloin rouva Wallace oli Koivurannassa työskennellyt, tämä ei ollut tyrkyttämässä teekupillista, kun joku tuli ulkoa.

-Minä varustaudun, ilmoitti rouva Wallace, joka näytti lähinnä Dickensin joulukertomuksen nykyisten joulujen hengeltä ylitsepursuavassa täyteläisyydessään. -Nyt on sota, rouva Fleming.

Betty ei vaivautunut ilmoittamaan olevansa asiasta tietoinen. Sen sijaan hän koetti astua varovasti jauhosäkkien ja silakkanelikoiden lomitse kohti pöytää, joka tulvi säilykepurkkeja, tee- ja kahvipaketteja, suolalihaa, voi- ja juustokimpaleita, suolapusseja, sokeritoppia, maitojauhetölkkejä, makkaroita ja riisisäkkejä.

Istumistakaan ei voinut ajatella, sillä joka tuoli oli lastattu täyteen kankaita, lankoja, neuloja ja puikkoja, nappeja, saksia ja mittanauhoja.

Kaikkien kaappien ovat retkottivat selällään, samoin kuin keskellä keittiön lattiaa oleva kellarin luukku, ja Stuart ja Archie näyttivät kovin tärkeiltä yrittäessään raahata rouva Wallacen avuksi jauhosäkkiä eteenpäin. Samaan aikaan lattialla istuva Donald oli saanut käsiinsä kengännauhapakkauksen, jota purki tarmokkaasti.

-Te kiitätte minua vielä, jos hunnit estävät merenkulun ja puute iskee, rouva Wallace ilmoitti jylhästi.

-Rakas rouva Wallace, Betty sanoi, esti viime hetkessä Stuartia kierähtämästä alas kellariin, pelasti kengännauhat Donaldilta ja nosti sitten harmaata lankavyyhtiä sormissaan, -saksalaisten laivat eivät mitenkään voi estää skotlantilaisia lampaita tuottamasta villaa, kuten tähänkin asti!

-Ei sitä voi koskaan tietää, rouva Wallace tokaisi. -Ja jos te kuvittelette, että olin ainoa asiakas Armstrongin kaupassa…

-Siinä olette kyllä oikeassa, huomautti Jennie, joka oli sisarensa lailla huokaisten luopunut toivosta saada pieni lepohetki teekupin ääressä työvuoron jälkeen. -Kun aamulla menin sairaalalle, kaupan ovella oli jo jono naisia kassien ja korien kanssa. Kauppias Armstrong taitaa suhtautua varsin kiitollisena saksalaisiin!

-Hyvä tavaton, sanoi rouva Wallace ja pinosi syliinsä kasan teepaketteja. -Teidän ei pidä puhua tuollaista kenestäkään edes leikillänne, Jennie-neiti! Mutta kauppias Armstrong nostaa jo hintoja — hän ei jää aikailemaan.

-Toivottavasti ette tarkoita, että kirjakaupankin hintoja pitäisi nostaa, Betty sanoi moittien ja koetti pinota säilyketölkkejä pois Archien käsien ulottuvilta, ettei poika vetäisi niitä päälleen. -Minusta on moraalitonta yrittää hyötyä taloudellisesti tästä tilanteesta — oli sitten kyse hintojen nostosta tai tavaran hamstraamisesta!

Rouva Wallace ei ollut huomaavinaan tätä piikkiä.

-Kauppias voisi korottaa kirjepaperin ja kynien hintaa, hän ilmoitti tyynesti. -Niitä alkaa nyt kulua. Ehkä teidän pitäisi sanoa hänelle.

Betty avasi suunsa sanoakseen ennemminkin jotakin kotiapulaiselleen, mutta sulki sen saman tien.

Ikkunalaudalla, punaisena kukkivan pelargonin ruukkua vasten nojallaan, oli virallinen kirjekortti. Vaikkei hän ollut sellaista aiemmin nähnyt, hän tiesi heti, mikä se oli.

Jennie oli kaapannut syliinsä Archien, joka kiljui menettäessään hauskasti kopisevat säilykepurkit, ja koetti rauhoittaa uudella jauhosäkillä ratsastavaa Stuartia, eikä huomannut sisarensa ilmettä. Sen sijaan rouva Wallace loi Bettyyn pitkän katseen.

-Se tuli aamupostissa, hän sanoi matalasti. -Kauppias on lukenut sen.

Jos Duncan oli jo nähnyt korttinsa, Bettykin voisi vilkaista sitä. Hän yritti ojentaa kättään, mutta se ei tuntunut tottelevan. Pikkupoikien metelöinti siirtyi olohuoneeseen, kun Jennie sai houkutelluksi nämä pois keittiön seikkailuista, mutta Betty ei kyennyt liikahtamaan. Hän seisoi paikalleen jähmettyneenä kuin Lootin vaimo.

Mitään puhumatta rouva Wallace raivasi tiensä ruokavarastonsa läpi, nosti pois kankaat lähimmältä tuolilta, tarttui lempeästi Bettyä kyynärpäästä ja auttoi tämän istumaan.

-Taidan laittaa pannun tulelle, hän sitten sanoi vaisusti.

Betty istui pöydän ääressä ja tuijotti korttia, joka näytti niin viattomalta siinä kukkaruukun juurella. Samalla tavalla heillä oli tapana laittaa esille kuvapostikortit, joita posti joskus toi — milloin Rosielta tämän kiertueilta, milloin Davyltä kaukaa etelästä, milloin ystävättäriltä Edinburghista.

Mutta tässä kortissa ei ollut kaunista kuvaa, vaan virallinen leima.

Ponnistaen voimansa äärimmilleen, kuin olisi valmistautunut nostamaan ylös kokonaisen jauhosäkin lattialta, Betty ojensi kätensä. Hänen sormensa vapisivat, kun hän otti kortin ja käänsi tekstipuolen näkyviin.

Palvelukseenastumismääräys Duncan Archibald Flemingille.

Betty huokaisi niin syvään, että lieden luona häärivä rouva Wallace kääntyi. He katsoivat hetken toisiinsa, sitten Betty tajusi hymyilevänsä. Hänen sydämessään myllersivät kaikki mahdolliset tunteet pelosta ylpeyteen, epätoivosta suunnattomaan rakkauteen, mutta hän hymyili. Oliko suurempaa kunniaa kuin saada tehdä velvollisuutensa!

Kahleet tuntuivat kirvonneen, jalat ja kädet olivat kevyet. Betty nousi.

-Missä Duncan on? hän kysyi kepeästi.

-Valokuvaamossa on asiakkaita, rouva Wallace vastasi.

Valokuvaamossa oli todellakin riittänyt asiakkaita viime aikoina. Jokainen khakipukuun pukeutuva, jolla suinkin oli varaa, kävi otattamassa itsestään valokuvan ennen rintamalle lähtöään.

Betty meni myymälään, jossa Mary Smith myi parhaillaan kirjepaperia ja lyijykyniä eräälle kuvassa käyneelle, jolla oli mukanaan ylpeyttä hehkuva morsian. Uutta asiakasta ei ollut vielä tullut, ja Betty livahti valokuvaamon puolelle.

Duncan oli täyttämässä tietoja filmikuoreen, mutta Bettyn askeleet kuullessaan kääntyi. He katsoivat hetken toisiinsa vaieten.

Betty ei ollut koskaan aiemmin kokenut näin paljon ja näin selkeää sanatonta puhetta. Mutta hän oli hiljaisuudesta kiitollinen: se antoi aikaa kerätä voimat, sillä hän oli lujasti päättänyt, ettei koskaan enää osoittaisi Duncanille sellaista heikkoutta kuin syntymäpäivänään.

-Se kävi nopeasti, hän sanoi lopulta. -Sinun pitää lähteä jo ylihuomenna.

-Yritän saada kaiken kuntoon myymälässä siihen mennessä, Duncan sanoi, aivan kuin olisi ollut lähdössä lomamatkalle. -Mary hoitaa kaupan, ja Ruth ottaa niin paljon jo tilattuja kuvia kuin pystyy.

-Osaanhan minäkin kuvata, ainakin auttavasti, Betty muistutti.

-Lapset tarvitsevat sinua kodin puolella, sanoi Duncan.

Silmänräpäyksen ajan Betty pelkäsi romahtavansa. Mutta hän veti syvään henkeä, ajatteli esiäitejään, jotka olivat olleet valmiit uhraamaan kaikkensa suuren asian vuoksi, ja suoristi ryhtinsä.

-Mitä sinä tarvitset mukaan kotoa? hän kysyi rauhallisesti. -Alamme heti valmistautua — kunhan rouva Wallace saa siirtomaatavaramyymälän sivutoimipisteensä siirrettyä pois keittiöstämme.

Duncan hymyili tutkimattomalla tavalla.

-Rouva Wallace pitää teistä hyvää huolta, hän sanoi. -Ja sinulla on sijoitustesi tuotto. Kyllä te selviätte, hän sanoi kuin vastauksena lausumattomaan kysymykseen.

-Ja sota on ohi jouluksi, Betty muistutti lähes hilpeänä.

Duncan katsoi häntä syvälle silmiin.

-Niin, hän sanoi hiljaa. -Ehkäpä niin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti