maanantai 13. lokakuuta 2014

8. Duncan lähtee sotaan

 
Verannalla oli hiljaista. Syyskuun ilta oli lämmin ja pimeä, vain keittiön ikkunasta loistava lampunvalo ulotti kevyttä kajastusta pihalle. Kanalasta kuului unista ääntelyä, ja jossakin rannan heinikossa rapisteli Ystävä omilla saalistusretkillään.

Betty ja Duncan olivat istuneet kauan hiljaa. He olivat ylipäätään puhuneet huomattavan vähän muita kuin arkisia asioita toisilleen kuluneina päivinä. Oli aika, jolloin mitkään sanat eivät olisi riittäneet.

Duncan oli laskenut syliinsä tilauslistan, jota oli täyttänyt niin kauan kuin päivänvaloa oli riittänyt. Hän ehtisi tehdä vielä muutaman tärkeän tilauksen aamulla ennen junan lähtöä — se lähtisi kohti etelää ja harjoitusleiriä puoliltapäivin. Betty taas oli nimikoinut alusvaatteita, kunnes laskeutuva hämy oli yhtä lailla pakottanut hänet lopettamaan työn.

Kummallekaan ei silti tullut mieleen siirtyä sisälle lampun ääreen. Huomenna auringon laskiessa he eivät enää olisi tässä yhdessä. Siksi nyt tuntui turvalliselta kääriytyä pimeyteen, joka kätki armollisesti ne tunteet, joita silmät olisivat valossa paljastaneet.

Duncan oli halunnut käydä nukuttamassa lapset, ja ilmeisesti Stuart oli aavistanut, että jotakin outoa oli tekeillä. Archie sen sijaan oli vain huomauttanut säälimättä, ettei isä kertonut satua ollenkaan yhtä hyvin kuin äiti, ja rukoilikin aivan väärin. Milloin tahansa muulloin Betty ja Duncan olisivat jälkikäteen nauraneet yhdessä tälle julmalle arvostelulle, mutta nyt Betty oli pidätellyt kyyneleitään miettiessään, milloin Duncan ylipäätään näkisi pojat seuraavan kerran. Ehkä vasta jouluna!

Ruth oli vetäytynyt huoneeseensa. Hän oli pysytellyt entistä tiiviimmin kotona nyt, kun Alistair oli lähtenyt, samoin kuin suuri osa tutusta toveripiiristä. Bobby Cameron ja Flora Aiken olivat molemmat kihlautuneet ennen Will MacIntyren ja Ewan Irvinen rintamalle lähtöä, ja tuntui siltä, ettei Ruth enää viihtynyt heidän seurassaan kuten ennen.

Betty kääri työnsä hiljaa kokoon, mutta käden liike rapisutti sanomalehteä korituolien välissä olevalla pienellä pöydällä. Kotoisa lehti oli muuttunut vieraaksi ja omituiseksi: sen uutiset vilisivät belgialaisia paikannimiä, joita oli vaikea ääntää, ja siellä puhuttiin ”meidän joukoistamme” ja ”vihollisesta”, piikkilangasta ja juoksuhaudoista, saksalaisten etenemisestä ja brittien perääntymisestä.

-Tiesitkö sinä tämän?

Betty ei ollut ajatellut puhua, eikä hän ollut tietoisesti muotoillut kysymystä — mutta jostakin se tuli.

-Minkä niin? Duncanin ääni kuului hämärässä levollisena.

-Että — että tulee sota. Betty puristi vaatenippua käsissään. -Minä olen miettinyt sitä. Kun sinä et suostunut ottamaan Isoäidin perintörahoja kaupan velan maksuun, vaan sanoit, että minun pitää säästää ne.

Duncan naurahti pehmeästi.

-Miten olisin voinut sellaista tietää? Mutta aavistin kyllä, että joskus tulee vielä joku kriisi — niin on aavistanut jokainen, joka on vähänkin seurannut uutisia ja politiikkaa. En vain olisi osannut ajatella, että siitä tulee näin laaja. Tuskin kukaan osasi.

-Pelottaako sinua? Tämäkin kysymys lipsahti Bettyltä ennen kuin hän ehti ajatella. Hän ei suinkaan ollut aikonut udella sellaista.

Hiljaisuus samettisessa iltayössä oli hetken rikkumaton. Sitten Duncanin korituoli narahti vähän tämän vaihtaessa asentoa.

-Siitä on nyt kahdeksan vuotta, kun lähdin Amerikkaan, mies sanoi. -Silloin minua pelotti — monestakin syystä. Luovuin sinusta vapaaehtoisesti, lähdin etsimään onneani — tietämättä oikeastaan mitään siitä suuresta maailmasta, jonka aioin valloittaa, tietämättä, olisitko minua odottamassa, kun palaisin. Belgia on paljon lähempänä, ja nyt voin oletettavasti luottaa siihen, että sinä odotat.

-Duncan, Betty sanoi melkein moittien.

-Ei, Sappho — en minä tiedä, pelkäänkö. Tälläkään kertaa en tiedä mitään siitä maailmasta, johon olen menossa. Scottin romaanit entisajan sodista tuskin täsmäävät tämänpäiväisiin olosuhteisiin mantereella. En ole yhtä huoleton kuin ne pikkupojat, jotka ovat nousseet junaan ennen minua, koska minulla on enemmän elämänkokemusta ylipäätään, koska minulla on perhe josta huolehtia. Mutta siltikään en tiedä, millaista sodassa on.

-Miksi sinä lähdet? Betty kysyi yhtäkkiä tuskaisasti. -Ei, en minä tarkoita sitä miltä tämä kuulostaa — tietysti minä käsitän, että sinne on jonkun mentävä, ettemme me voi jättää belgialaisia, että Saksa on torjuttava — mutta miksi sinä lähdet, kun ei olisi pakko?

Oli taas vähän aikaa hiljaista, sitten Duncan nousi.

-Mennään ylös, hän sanoi.

-Mutta… Betty aloitti loukkaantuneena. Eikö Duncan aikonut vastata kysymykseen, jota Betty oli pyörittänyt mielessään siitä pitäen, kun tämä oli värväytynyt!

-Tule. Duncan tarttui häntä kädestä.

He kiipesivät rappuset yläkertaan, ja Duncan avasi äänettömästi lastenhuoneen oven. Siellä oli aivan hiljaista, vain himmeä lamppu paloi ikkunalla.

Kumpikin vanhemmista pojista nukkui luonteenomaisessa lempiasennossaan. Stuart makasi jalat ja kädet levällään kuin koko maailmaa syleillen, hän oli potkinut pois peittonsa, ja punainen tukka hohti valkoista tyynyliinaa vasten kuin pieni liekki. Archie taas oli kietonut rakkaan teddykarhunsa lujasti syliinsä ja ryöminyt niin syvälle täkkinsä alle, että vain muutamia kullanvärisiä haivenia pilkisti esiin. Ja Betty tiesi, että makuuhuoneessa omassa pikku vuoteessaan Donald olisi käpertyneenä kerälle kuin kissanpentu peitteensä suojiin peukalo suussaan.

Näky oli niin kotoisa, että hän unohti hetkeksi, mitä oli Duncanilta kysynyt. Mutta samassa tämä alkoi puhua niin hiljaisella äänellä, että Betty tuskin kuuli.

-Olet oikeassa: jonkun on mentävä. Me olemme luvanneet tukea Belgian itsenäisyyttä, ja jos haluamme säilyttää kunniamme, meidän on pidettävä lupauksemme. Jonkun on mentävä, miksi ei sitten minun! Koska minä pelkään, Sappho, että ellemme me toimi ajoissa, pakko tulee, ja se on kova — tiedäthän sinä, ettei brittiarmeija ole suorastaan loistanut viime päivinä.

Duncan puristi Bettyn kättä.

-Kun jännite kasvaa liian suureksi — kun tulehdus pääsee kyllin pahaksi — sen on purkauduttava, haava on puhdistettava. Euroopassa on se tilanne nyt. Ellemme suitsi Saksaa, kun vielä voimme, jos se saa yhä vain jatkaa etenemistä, en uskalla ajatella seurauksia. Mutta jos Luoja suo, me onnistumme nyt puhdistamaan haavan. Jos Luoja suo, tämän sodan jälkeen ei enää tule uusia sotia. Minä lähden, Sappho, ettei heidän tarvitsisi koskaan lähteä!

Betty hengähti kauhistuneena.

-Tämä maa on antanut minulle paljon, Duncan jatkoi. -Hyvän ja turvallisen lapsuuden, iloiset nuoruusvuodet, mahdollisuuden nähdä maailmaa — ja ennen kaikkea sinut, pojat, Ruthin, yritykseni, oman kodin. Jopa terveyden, jonka olin ajattelemattomuuttani menettää. Luuletko sinä, Sappho, etten koe minkäänlaista tarvetta maksaa osuuttani takaisin? Että minä jättäisin isänmaan pulaan, kun se tarvitsee jotakin minulta?

Betty oli äkkiä kiitollinen siitä, että huoneessa oli hämärää. Hän räpytteli silmiään ja koetti olla nyyhkäisemättä. Tuo, mitä Duncan sanoi, oli juuri sitä, jota hän oli koettanut itse sanoa värvätyille kirjoittamassaan runossa. Mutta hän oli sittenkin onnistunut toivottoman huonosti, sillä vasta nyt hän tunsi jotenkin ymmärtävänsä asian.

-En minä halua lähteä, Duncan sanoi. -Minä en halua mitään muuta kuin saada jäädä kotiin, sinun ja lasten luo, hoitamaan yritystäni ja valokuvaamaan matkailijoita Glenfinnanin muistomerkillä. Mutta kauppiaana tiedän, että velat on aina maksettava, muuten seuraukset ovat ikävät. Erityisesti, kun kyseessä on velka ihmiskunnalle. Ymmärräthän sinä nyt?

Viimeinen lause sanottiin anovasti, aivan kuin Duncan olisi kuollakseen pelännyt, ettei Betty käsittäisi hänen ajatuksenkulkuaan.

Betty veti kätensä Duncanin kädestä, hiipi Stuartin vuoteen luo ja peitteli pojan, vaikka tiesi, että tämä kohta taas potkisi peittonsa pois. Sitten hän kääntyi ja tarttui uudelleen Duncania molemmista käsistä.

-Ymmärrän, hän kuiskasi yksinkertaisesti. -Ja toivon niin hartaasti, että kykenisin maksamaan oman velkani!

-Kyllä sinä kykenet. Sinä olet vahva pieni nainen. Duncan kumartui suutelemaan häntä.

Seuraava aamu oli yhtä aikaa toivottoman pitkä ja lyhyt. Jokainen yhteinen hetki tuntui sekä mittaamattoman arvokkaalta että julmalta kidutukselta. Aikuiset koettivat esiintyä niin tavanomaisesti ja iloisesti kuin suinkin, etteivät lapset pelästyisi. Duncan jopa nauratti kaikkia valittamalla suureen ääneen sitä univormua, jonka joutuisi rykmentissä pukemaan ylleen.

-Jos olisin valita saanut, kävisin hunnien kimppuun sentään mieluummin housut jalassa, hän sanoi. -En ole koskaan käyttänyt kilttiä, enkä usko, että suurta vahinkoa olisi tullut, vaikka olisin saanut olla loppuelämänikin vailla sitä kokemusta.

-Alamaalaisparka! Betty kiusoitteli. -Muistaakseni joku puhui taannoin kunniasta ja klaanilaitoksesta, vai miten se oli?

Kun lähtöön oli enää muutama minuutti, Duncan istuutui vielä kerran Isoäidiltä perityn pianon ääreen, kuten hän oli sen edellissyksynä saavuttua tehnyt joka päivä, ja alkoi soittaa. Virttä Sua kohti, Herrani oli ruvettu yleisesti sanomaan Titanicin hymniksi, ja Koivurannan asukkaille se toi aina mieleen kauhun päivät haaksirikon jälkeen ja sen ihmeellisen tavan, jolla Ruth oli välttynyt onnettomuudesta.

Betty istuutui nojatuoliin, veti lapset lähelleen ja sulki silmänsä. Hän tahtoi muistaa tämän hetken — hän tahtoi muistaa, miten ylpeä oli Duncanista — hän tahtoi hillitä itsensä, hänen täytyi!

Ja sitten Duncan lähti ilmoittautumaan kokoontumispaikkaansa, ja hiukan myöhemmin he muut lähtivät asemalle sotilaita odottamaan. Siellä ei ollut yhtä kova tungos kuin aikaisemmin, sillä täytenä lähtevistä junista oli tullut arkipäivää. Liput toki yhä hulmusivat, mutta säkkipillinsoittajia oli paikalla enää yksi. Kameran takana seisoi tällä kertaa värväystoimistosta vapaata saanut Ruth, jonka posket punottivat jännityksestä hänen joutuessaan vastuuseen näin tärkeän hetken kuvaamisesta.

Betty piteli Donaldia. Hänen toisella puolellaan oli rouva Wallace Archie sylissään, toisella puolella Jennie, jonka oli ollut tarkoitus pitää Stuartia kädestä. Nuori mies oli kuitenkin ilmoittanut, ettei ollut mikään vauva. Isä oli käskenyt hänen pitää huolta äidistä ja veljistä, ja niinpä hän kieltäytyi jyrkästi tätinsä kädestä ja sen sijaan puristi pikku nyrkissään Bettyn hameenhelmaa osoittaen siten suojelustaan.

Rouva Wallace mutisi Bettyn korvaan jotakin paheksuvaa niistä miehistä, jotka olivat paikalla muuten kuin rivistössä, aivan kuten Duncanin värväytyminen olisi velvoittanut koko kaupungin tekemään samoin. Betty ei jaksanut kuunnella häntä, vaan koetti ajatella kärsivää Belgiaa ja sitä tärkeää tehtävää, jota Duncan oli osaltaan lähdössä täyttämään: lupauksen lunastamista, oikeuden ja totuuden puolustamista.

Ja sitten miehille annettiin määräys nousta junaan, vaunujen ovet paukahtelivat taas kerran, veturi puuskutti, nenäliinat heiluivat. Betty unohti yhtäkkiä belgialaiset ja vain toivoi ja rukoili heräävänsä tästä painajaisesta. Tätä ei voinut tapahtua, tämän täytyi olla unta!

Mutta syysauringon säteet kimalsivat junan ikkunoissa, sitten musta savu pimensi hetkeksi taivaan, juna oli liikkeellä.

Duncan oli lähtenyt sotaan.

2 kommenttia:

  1. Luku avasi silmiä sille, miksi jotkut halusivat vapaaehtoisesti sotaväkeen ja tulee varmasti kertomaan siitä ajasta yksittäisten ihmisten kohtaloiden avulla - pitääpä mainita historianopelle tästä blogista...
    Mutta Kaisa, pliis, säästä rakas Duncanimme matkassa mukana niin pitkään kuin suinkin mahdollista. Muuten mä en kestä...!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Britannia oli täysin valmistautumaton sotaan, toisin kuin Saksa, joka oli suunnitellut sitä jo kauan ja sitä myöten varustautunut. Brittiarmeija koostui ammattisotilaista ja vapaaehtoisista, sillä asevelvollisuus määrättiin vasta 1916, kun ei muuten enää pärjätty. Näin suomalaisena oli vähän vaikea ensin perustella itselleen, mikä saisi miehet lähtemään vapaaehtoisesti matkaan, kun kyse ei ollut suoranaisesta puolustussodasta (vielä!) - mutta saattaisin kuvitella, että monikin ajatteli kuten Duncan: jonkunhan on mentävä, miksi ei sitten minun.

      Sotatapahtumien ja olosuhteiden kuvauksessa olen koettanut tässä kirjassa noudattaa totuutta, mutta muista, että tämä on kuitenkin romaani ja sen maailma perustuu siihen "fantasiamaailmaan", jonka aikoinaan ensimäisessä Betty-kirjassa loin. Ei siis liikaa hehkutusta historianopettajalle! ;)

      Oletko muuten Facebookissa? Jos olet, joko tykkäät Bettyn sivusta? Siellä keskustellaan sekä tarinasta että aina välillä sen ulkopuoleltakin.

      Poista