tiistai 14. lokakuuta 2014

9. Verannan portailla


 
Stuart ja Archie potkivat koivujen alla palloa, ja Donald istui tyytyväisenä rappusten vieressä ja nyhti heinää maasta. Hänen vieressään iltapäivän auringossa makasi Ystävä, joka oli raukea saatuaan rouva Wallacelta aivan vahingossa kermaa maidon sijaan.

Betty istui rappusilla. Hän ei muistanut koskaan aiemmin istuneensa niillä, eivätkä portaat todellakaan olleet erityisen mukavat. Mutta lapsellisesti hän ei voinut mennä verannan korituoliin, sillä hänen siinä viimeksi eilisiltana istuessaan Duncan oli ollut vielä kotona. Nyt tämä oli ehkä jo perillä harjoitusleirissään. Ja silti Betty oli kuulevinaan Duncanin askeleet ja äänen, kun tämä kaupan suljettuaan tulisi kodin puolelle ja kysyisi rouva Wallacelta Bettyä.

Askeleet ja kysymys olivat todelliset, mutta tulija oli Mary Smith, joka oli sulkenut myymälän ja ilmestyi nyt verannalle kahden täyden teekupin kanssa.

-Rouva Wallace on laittanut teepöydän, joka ei joutuisi häpeään edes Buckinghamin palatsissa, Mary paljasti ojentaessaan toisen kupeista Bettylle ja istahtaessaan sitten rapuille tämän viereen. -Mutta sanoin, että juomme ensimmäiset kupilliset mieluiten ulkona.

Betty nyökkäsi ja tuijotti alas tummaan, väkevään teehen, kuin olisi halunnut nähdä siinä jotakin rohkaisevaa.

Mary siemaili omaa juomaansa, rupatteli Donaldille ja silitti Ystävää. Hänen läsnäolonsa sai Bettyn tuntemaan outoa turvallisuutta. Mary oli käynyt läpi painajaisen, johon verrattuna hänen tämänpäiväiset kokemuksensa eivät olleet yhtään mitään. Silti naapurin rouvasta ei ulkopuolinen olisi juurikaan huomannut päällepäin mitään outoa. Maryn sulkeutuneisuus oli alkanut hellittää, ja hän tuntui nauttivan työstään kirjakaupan puolella. Mutta samalla hän oli säilyttänyt ajatustenlukua lähentelevän herkän vaistonsa.

-Kyllä minä tästä, Betty lopulta mutisi. -Kunhan olen rypenyt itsesäälissä kyllikseni.

Mary hymähti.

-Älä vain sano, että ”eihän tämä ole mitään sen rinnalla mitä sinä olet kokenut”! En minä tullut tähän vähätelläkseni sinun huoltasi ja ikävääsi. Ajattelin vain, että haluaisit seuraa.

-Kiitos, ajattelit aivan oikein.

Mary siemaisi taas kupistaan.

-Minä sain Hamiltonilta kirjeen eilen, hän sanoi puoleksi itsekseen.

Betty havahtui ajatuksistaan. Yhtäkkiä hän ymmärsi, ettei Mary ollut sittenkään tullut vain hänen seurakseen, vaan samalla purkamaan omaa sydäntään.

-Mitä Hamiltonille kuuluu? hän kysyi hiljaa.

Mary huokasi.

-Heille oli sanottu, että… värväytymällä tuomion saa lyhyemmäksi.

-Voi ei! Bettyltä lipsahti. -Tarkoitan… Hamilton on jo ollut kasvatuslaitoksessa kaksi vuotta. Vain neljä olisi jäljellä!

-Minä ymmärsin, että hänelle se ei ole ”vain”. Ei Hamilton koskaan valita, mutta kyllähän se näkyy rivien välistä.

Betty huokasi ja maistoi teetään. Hän katsoi Stuartiin, joka juoksi pallon perässä pihan halki. Tämä oli neljän vuoden — ja miten pitkä, onnellinen aika se oli heille ollut. Sellaisia neljää vuotta ei isänsä murhasta kasvatuslaitokseen määrätty Hamilton Smith varmaankaan voinut odottaa.

-Mitä hän aikoo tehdä? Betty kysyi toivoen, että Mary unohtaisi hänen typerät puheensa.

Mary kohautti olkapäitään.

-Hän miettii vielä. Heitä ei pakoteta… He saavat päättää itse. Mary vilkaisi portille ja nousi. -Menen sanomaan rouva Wallacelle, että tulet kohta.

Betty aikoi pidättää häntä, mutta näki samassa, että Jennie ja Ruth tulivat rantatietä keskenään rupatellen. Vaikka Mary oli muuttunut paljon niistä ajoista, jolloin hänen ainoa pakokeinonsa väkivaltaisen miehen orjuudesta oli lähimmäisten sortaminen omalla terävällä kielellään, hän karttoi silti muiden perheiden seuraa.

-Oletteko te juoneet jo teen? Ruth kysyi pettyneenä kiiruhtaessaan pihapolkua riemastuneet Stuart ja Archie helmoissaan ja nähdessään kupin Bettyn kädessä.

-Mary vain toi minulle maistiaisia, rouva Wallacella on pöytä katettuna, Betty sanoi lohduttaen.

-Tulkaa, pojat, minun on niin nälkä että voisin syödä vaikka hevosen, Ruth sanoi. Archie huomautti kovaan ääneen, ettei kokonaista hevosta voi syödä, ja Stuart nauroi pikkuveljelleen. Kovalla metakalla seurue katosi sisään.

Jennie istahti Bettyn viereen rappusille ja nosti Donaldin syliinsä. Poika selitti tädilleen jotakin tärkeää asiaa ja huitoi villisti.

Betty katsoi lempeästi sisareensa. Vaikka Jennie oli jo 22-vuotias, hänessä oli lapsenpehmeyttä, joka ei ehkä koskaan katoaisi. Hän ei pitänyt valtavaa painavaa tukkaansa nutturalla, vaan oli kietonut ranteenvahvuisen palmikkonsa kruunuksi pään ympäri. Siviilivaatteista huolimatta hänen varmat mutta varovaiset liikkeensä paljastivat, että hän oli koulutettu sairaanhoitajatar.

-Miten sinä voit? Jennie kysyi hiljaa.

-Rouva Wallace on ystävällisesti antanut minun istua tässä monta tuntia säälimässä itseäni antaumuksella, Betty vastasi levollisesti. -Se on tehnyt hyvää.

Jennie hymähti ja irrotti Donaldin innokkaat sormet rintaneulasta, jolla oli kiinnittänyt kauluksensa. Hänellä oli ollut vapaapäivä, ja Betty huomasi miettivänsä, ettei tiennyt, missä sisar oli sen viettänyt sen jälkeen, kun he olivat eronneet asemalla junan lähdettyä. Jospa — jospa tällä olisikin seuralainen, joku, joka auttaisi tätä unohtamaan Keith Murrayn! Jennie ei enää puhunut Keithistä, jota oli salaa rakastanut vuosia, ja Betty toivoi hartaasti sen olevan hyvä merkki.

-Minun ei varmaan pitäisi kertoa tätä juuri nyt, Jennie samassa sanoi, ja Bettyn sydän hypähti ilosta. Oliko häneen tarttunut hiukan Mary Smithin ajatustenlukutaitoa? -Mutta eipä tässä taida parempaakaan hetkeä tulla.

-Mitä sinä tarkoitat? Betty kysyi koettaen kätkeä innostuksensa. Hän päätti, ettei arvostelisi sanallakaan Jennien ihailijaa, vaikka mies olisi itse Callum Macaulay, josta kukaan ei tiennyt, oliko tämän järkikulta enemmän nerouden vai hulluuden puolella.

Jennie rykäisi.

-Kävin värväystoimistossa, hän sanoi. -Ilmoittauduin rintamapalvelukseen sairaanhoitajattarena — esitin toivomuksen päästä Charlien ambulanssiryhmän mukaan sitten, kun se lähtee.

Jos saksalainen ilmalaiva olisi ilmestynyt vuorten takaa ja pudottanut pommin Koivurannan pihaan, Betty ei olisi järkyttynyt pahemmin.

-Rintamapalvelukseen? Oletko sinä hullu?

Jennie katsoi häntä ystävällisesti, aivan kuten potilasta, joka puhuu kuumehoureissaan sekavia.

-Siellä tarvitaan nyt hoitajattaria. Jos sellaiset uutiset jatkuvat kuin viime viikkoina… Betty, meillä ei ole varaa tuhlata yhtään miestä sen takia, ettei hän saisi hoitoa haavoihinsa. Me emme tahdo pärjätä Saksalle nytkään, saati…

-Lopeta! Betty hypähti pystyyn niin, että teekuppi lensi hänen sylistään ja sälähti palasiksi polulle. Donald pelästyi ja alkoi tuhertaa itkua kädet Jennien kaulalla. -Tietysti me pärjäämme Saksalle — ja sota on miesten asia!

-Ehkä niin, mutta siinäkin asiassa naiset korjaavat jäljet. Jennie nosti leukaansa pystympään. -Sinä oletettavasti et halua, että Duncan mahdollisesti haavoittuessaan…

-Älä!

-Jos minä voin vapauttaa yhden miehen ambulanssijoukoista taisteluun, miksi en tekisi sitä? Mikä minua täällä pidättelee? John on lähtenyt, vaikka Tommy on vielä niin pieni — Rob lähti, vaikka Anna joutuu huolehtimaan yksin lapsista ja Kuusikukkulasta — Duncan lähti, vaikka olisit tarvinnut hänet kipeästi täällä. Miksi minun yksinäinen elämäni olisi sen arvokkaampi? Miksi en ryhtyisi osaksi ”maailman suurinta äitiä”, kuten julisteissa sanotaan?

Kyyneleet tulvivat Bettyn silmiin. Hän ei tiennyt, johtuivatko ne enemmän Jennien uutisesta, joka oli järkyttävästi aivan jotakin muuta kuin mitä hän oli odottanut, vai siitä yksinäisyyden tunteesta, joka sisaren sanoista paljastui. Hän oli kuvitellut Jennien olevan tyytyväinen itsenäiseen elämäänsä!

-Entä Fort Williamin sairaala? Betty sopersi, vaikka tiesi kysymyksen typeräksi. Fort Williamin sairaalassa oli pärjätty ennen Jennien tuloa ja pärjättäisiin vastakin.

Sisar hymähti.

-Anoin ja sain ennakkopäätöksen virkavapaasta, joka astuu voimaan kun käsky tulee. Sinunhan se pitäisi tietää, että Punaisen Ristin kautta aiotaan kouluttaa vapaaehtoisia apusisaria korvaamaan rintamalle lähtevien sairaanhoitajattarien työtä.

Betty vaipui takaisin rappusille ja veti vastaan hangoittelevan Donaldin syliinsä Jennien käsistä. Tälle päivälle oli tullut nyt liikaa järkytyksiä.

-Milloin sinä lähdet? hän melkein kuiskasi.

-En tiedä, mutta se voi tapahtua piankin. Riippuen täysin siitä, miten nopeasti Charlie saa yksikkönsä kuntoon. Olen luvannut auttaa järjestelyissä täältä käsin.

Betty suuteli Donaldin kiharoita.

-Te olette kaikki niin mahdottoman tarmokkaita, hän mutisi. -Eikä minusta ole kuin valittamaan!

Jennie kietoi kätensä hänen hartioidensa ympäri ja rutisti lujasti.

-Sinä olet äiti, hän sanoi hiljaa. -Sinun käsissäsi on tulevaisuus — lupaus siitä, että meidän kansamme on olemassa sittenkin, kun aseet vaikenevat. Se on tehtävä, johon minä en pysty.

-Jennie, älä…

-Shh. Jennie suuteli sisartaan. -Mennään sisään, ennen kuin rouva Wallace korjaa pois teetarjoilunsa.

2 kommenttia:

  1. Voi että, yks ihminen lisää jännitettäväksi. Mutta jee! Hyvä Jennie :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näistä Bettyn nuoremmistakin sisaruksista alkaa paljastua luonnetta. :)

      Poista