lauantai 1. marraskuuta 2014

27. Toipumislomalle

 
Astuessaan kaksi viikkoa myöhemmin sisään jo tutuksi käyneen salin numero kolme ovesta Betty kuuli ensimmäiseksi ikkunan luota rysähdyksen ja kiroilua.

Hän ei ollut aiemmin kuullut Duncanin kiroilevan, mutta oli näinä päivinä jo vähitellen tottunut siihen, ettei oikein tuntenut tätä miestä, joka näytti hänen puolisoltaan. Lähestyessään vuodepaikkaa numero viisitoista Betty näki, että Duncan oli muuten täysissä pukeissa, mutta tällä oli kenkä vain toisessa jalassa, ja sen nauhat olivat auki. Toinen kulunut jalkine oli heitetty raivokkaasti seinään, josta se oli singahtanut vuoteen alle.

-Minä olen avuton kuin pikkulapsi! Duncan ärähti välittämättä edes tervehtiä. -Enhän saa kengännauhojani solmituksi!

-Taas yksi syy aloittaa käden kuntouttaminen, Betty sanoi kärsivällisesti ja kumartui nostamaan kengän ylös. -Vai aiotko kiukutella tällä tavalla kotonakin — kuin pikkulapsi?

-Ei, älä, ei sinun pidä... Duncanin harmaat silmät tummuivat, kun Betty polvistui lattialle.

-Et voi kävellä täältä ulos kengännauhat auki, Betty sanoi ja sujautti kengän Duncanin jalkaan.

-Mutta sinä et saa… Kyllä minä…

-Ei se siltä näyttänyt. Betty solmi nauhat ja nousi. -Joko lääkäri on käynyt?

-Paperit ovat kuulemma kunnossa, Duncan sanoi jurosti. Hän näytti niin ilmielävästi Stuartilta kiukunpuuskan jälkeen, että Betty hymyili vähän.

Paljon hymyn aihetta ei hänellä ollutkaan ollut kuluneiden kahden viikon aikana. Vaikka Duncan toipui ruumiillisesti, hänen mielensä rypi edelleen syyllisyydentunnossa, joka ryöstäytyi valloilleen hallitsemattomana joko masennuksen tai raivon muodossa.

Asiaa ei auttanut se kohu, joka ”Flanderin sankarin” ympärille oli noussut. Betty oli tehnyt kaikkensa, jotta häly edes vähän laimenisi, ja saanut onneksi avukseen tohtori Humen, kun tämä oli tajunnut potilaansa henkisen tilan. Duncania ei ollut siirretty yksityishuoneeseen, ja muutenkin sairaalan henkilökuntaa oli ehdottomasti määrätty olemaan kiinnittämättä häneen mitään suurempaa huomiota. Kun Duncan oli ensimmäisen kerran jaksanut kävellä saliin numero viisi tapaamaan Jerryä, Betty oli etukäteen vannottanut tätä olemaan osoittamatta kiitollisuuttaan millään tavoin.

Mutta samaan aikaan jokainen itseään kunnioittava sanomalehti katsoi asiakseen julkaista vähintään yhden artikkelin Flanderin sankarista, mieluiten aiheesta, josta muut eivät vielä olleet kirjoittaneet. Puhelimessa Ruth oli kertonut, että Mary Smith oli joutunut kirjakaupassa parin innokkaan lehtimiehen pommitukseen, mutta osannut luovia niin taitavasti, etteivät nämä kostuneet hänestä mitään, ja että Lancelot oli raivoisasti muristen ajanut nämä tiehensä Koivurannan portilta.

Edinburghissa Duncanin vanhempien kauppaan ja kotiovelle oli yhtä lailla ilmaantunut toimittajia, jotka tahtoivat kuulla yksityiskohtia ja mieluusti saada käyttöönsä valokuvia sankarin elämästä. Muutamana aamuna Bettyn oli pitänyt livahtaa Flemingeiltä takaportaita pitkin, ja pari apusisarta oli sijoitettu sairaalan aulaan ilmiantamaan kaikki vähänkin sanomalehtimiehiksi epäiltävät henkilöt, jotka osastonhoitajatar sitten ajoi päättäväisesti ulos. Tohtori oli jopa laittanut liikkeelle huhun, jonka mukaan vänrikki Fleming oli siirretty upseerien sairaalaan.

-Tavallaan minä ymmärrän heitä, oli John-setä sanonut pahimpien päivien jälkeen. -Tarkoitan, että se, mitä tapahtui, on jotenkin rohkaisevaa — että jos yksi ihminen pystyy siihen, mitä poika teki, mihin meidän armeijamme pystyykään!

-Mutta kyllä minä silti toivoisin, ettei hänestä tulisi mitään näyttelyesinettä, Elsie-täti oli mutissut. Sillä tarina oli alkanut elää omaa elämäänsä, eikä lehdissä julkaistuilla tiedoilla ollut enää välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Välillä Bettystä tuntui, että hänenkin hermonsa pettäisivät tämän kaiken keskellä. Mutta ehkä yllättäen hän oli saanut paljon tukea appivanhemmistaan, vaikka oli etukäteen pelännyt näiden suhtautumista Duncanin epätoivonpuuskiin. Tositilanteessa molemmat olivat kuitenkin osoittaneet suurta mielenlujuutta ja tehneet kaikkensa suojellakseen poikaansa ja tämän perhettä julkisuuden hullunmyllyltä. 

Tänään Duncan kotiutettaisiin toipumislomalle. Tohtori Hume ei edelleenkään luvannut paljon käden suhteen, sillä Duncan ei ollut osoittanut pienintäkään kiinnostusta sen kuntouttamiseen.

-Hänen täytyy ensiksi päästä mielenmasennuksestaan, tohtori oli sanonut Bettylle edellisenä päivänä, kun he olivat keskustelleet käytävän istuinryhmän luona. -Se vaatii aikaa, mutta uskon, että kotiympäristö auttaa.

-Entä hänen… keuhkonsa? Betty oli kysynyt arasti. Kaiken muun keskellä hän oli koko ajan pelännyt, että Duncanin terveys pettäisi siltäkin osin.

-Kuulen lievää rahinaa — aivan lievää, ja se saattaa johtua vain paljosta makaamisesta. Mutta senkin tähden on hyvä, että hän lähtee kotiin lepäämään Tohtori oli puristanut lujasti Bettyn kättä. -Te olette rohkea nainen, rouva Fleming. Te kyllä selviätte.

Ja nyt hän oli täällä, hakemassa Duncania kotiin. Betty astui askeleen taaksepäin, jotta Duncan pääsi nousemaan tuolilta. Tämän ohimossa oli enää haavalappu, mutta oikea käsi oli yhä siteissä ja sidottuna kantoliinalla rintaa vasten. Asetakin uudet arvomerkit kiilsivät luonnottoman kirkkaina, kun Duncan heitti reppunsa terveelle olalleen.

-No, mennään, hän sanoi kärsimättömästi.

Betty, joka oli istunut parina iltana Ruususen linnassa Rosen kanssa tämän makuuhuoneeseen sulkeutuneena ja kuunnellut sisarensa viisaita sanoja, ei vastannut mitään.

-Anna hänelle aikaa, Rose oli sanonut. -Hän on kokenut asioita, joita me emme osaa edes kuvitella. Koeta saada hänen elämänsä nyt niin tasaiseksi kuin mahdollista ja rakasta häntä niin paljon kuin voit.

Betty huokasi ajatellessaan, miten Rose oli jaksanut keskittyä hänen ongelmiinsa oman tuskansa keskellä.

-Eihän minun ole pakko tulla kotiin, jos se on sinulle noin vastenmielistä, Duncan sanoi äreästi.

-Vastenmielistä! Bettyn käsi pysähtyi makuusalin ovenkahvalle. -Miten niin?

-Että se saa sinut huokailemaan. Onhan olemassa asuntoloita, joissa...

-Hyvä tavaton miten typerä sinä olet, Betty puuskahti, ennen kuin ehti ajatella.

Sillä totta oli, että hän oli valvonut öitään miettien, mitä tapahtuisi Duncanin kotiutumisen jälkeen. Sairaalassa vierastunneilla oli aina jotenkin helpompi kestää tämän syyllisyyden- ja kiukunpuuskat, jotka vuorottelivat täysin ennalta-arvaamattomasti, mutta mitä tapahtuisi kotona? Mitä tämä vaikuttaisi lapsiin, joita ei ollut monestakaan syystä tuotu sairaalaan ja jotka odottivat isää kotiin niin jännittyneinä ja iloisina? Hän tukahdutti uuden huokauksen.

Käytävässä Duncan pysähtyi ja katsoi makuusaliin numero viisi.

-Pitäisikö... hän epäröi. -Tai ehkä on parempi...

-Tietysti me käymme hyvästelemässä, Betty sanoi lempeästi, äskeistä ärähdystään katuen.

Jerry makasi kädet ristittyinä pään alle ja kattoon katsellen, kuten hän oli viime aikoina usein tehnyt. Kaksi viikkoa vetolaitteessa alkoi tuntua hänen mielialassaan.

-Vai niin, te menette nyt, hän sanoi haikeasti. -No, kaikkea hyvää sitten vain.

-Miten kauan ne vielä pitävät sinua täällä? Duncan kysyi.

-Humen mukaan vielä nelisen viikkoa tässä laitteessa — ja sitten alan opetella uudestaan kävelemään. Jerry irvisti. -Jos kaikki menee hyvin, saattaa olla, että pääsen kotiin jouluksi ja työhön ensi syksynä.

-Hyvästi nyt sitten. Duncan ojensi vasemman kätensä ja Jerry tarttui siihen. Viime hetkessä Betty ehti pelästyä, että jälkimmäinen sanoisi jotakin tapahtumista rintamalla — kiittäisi — saisi Duncanin romahtamaan — mutta Jerry ei pettänyt. Hän vain virnisti ja tokaisi:

-Tervemenoa! Pidä huolta Betistä ja katsokin, että hän kirjoittaa. Minulla on nyt aikaa lukea ja hänen kertomuksensa ovat mainioita.

Vaikka Jerry tietystikin vain soitti suutaan, Bettyn sydäntä lämmitti, kun joku tuntui huolehtivan hänenkin hyvinvoinnistaan. Hän sanoi vuorostaan hyvästit ja päätti, että jos Jerry kaikkine kipuineen tuossa kauheassa laitteessa jaksoi olla noin iloinen, hänenkin pitäisi. Duncan oli sentään elossa ja tulossa kotiin! Hän mietti hetken, lähettäisikö terveisiä Mallylle, jota oli onnistuneesti nämä pari viikkoa vältellyt, mutta päätti olla lähettämättä.

Sää oli harmaa, kun he astuivat ulos pääovesta, mutta Duncan siristi silti silmiään kuin niitä olisi häikäissyt. Sitten hän lähti laskeutumaan portaita aikomattakaan tarjota Bettylle käsivarttaan. Olihan se ymmärrettävää, hän tarvitsi terveen kätensä repun kantamiseen, mutta Bettyä vavisutti silti. He eivät olleet koskaan kävelleet tällä tavalla, kaukana toisistaan. Bettyn ainoa lohtu oli se, että uudet uutiset olivat jo syrjäyttämässä Flanderin sankarin tekemiset, eikä yksikään sanomalehtimies enää päivystänyt rappusten juurella.

-Otetaanko ajuri? hän kysyi portilla.

-Ei. Kävellään mieluummin, Duncan sanoi.

John-setä oli saanut estetyksi sen, että Duncanin kuvaa olisi käytetty propagandajulisteissa, kuten joidenkin Viktorian ristin saaneiden. Betty kuitenkin tiesi, että kuvia oli julkaistu useissa lehdissä, ja muutama vastaantulija tuntui tunnistavan heidät. Onneksi kukaan ei tullut puheisiin. Sillä jos Duncan oli aluksi sairaalassa sulkenut korvansa ympärillään pyöriviltä ihailijoilta, hän oli sittemmin tullut niin ärhäkäksi, että Betty oli kuullut erään apusisarista juosseen itkemään siivouskomeroon erehdyttyään kielloista huolimatta osoittamaan Flanderin sankarille liian suurta kunnioitusta.

Flemingin kirjakaupan ikkunan liimapaperinauhojen välistä pilkotti lampun valo ja siististi esille aseteltuja kirjauutuuksia. Duncanin askeleet hidastuivat, hän pysähtyi ja jäi katsomaan ikkunaa. Betty näki, että John-setä huomasi heidät, mutta viisaasti kyllä jatkoi asiakkaan palvelemista. 

-Miten... miten Mary pärjää kaupassa?

Se oli ensimmäinen kerta, kun Duncan osoitti minkäänlaista mielenkiintoa kotiasioihin sen jälkeen, kun oli kerran kysynyt lasten vointia. Betty hengähti.

-Hyvin vain, hän sanoi rauhallisesti. -Tunnethan sinä Maryn. Hän möisi jäätä eskimoille.

Duncan ei liikahtanut paikaltaan, ennen kuin asiakas lähti. Sitten hän avasi kaupan oven.

Betty siunasi mielessään appeaan. John-setä ei juossut poikaansa vastaan, ei taputellut tätä hartioihin tai ravistanut kättä. Hän tervehti yhtä rauhallisesti ja ystävällisesti kuin jos Duncan olisi palannut asioilta kaupungilta.

-Äitisi ja Chrissy odottavat teitä, hän sanoi. -Minä laitan kaupan kiinni iltapäiväksi ja tulen kohta perästä.

Rappusten yläpäässä he soittivat ovikelloa, ja sisältä kuului Stuartin kirkas ääni:

-Minä avaan, isoäiti!

Duncan äännähti aivan kuin häntä olisi lyöty, mutta Betty ei ehtinyt edes kääntyä katsomaan, kun lukko rapsahti ja ovi lensi selälleen.

Stuart seisoi siinä, siistinä ja reippaana ruskeissa polvihousuissaan ja vihreässä villapuserossaan, punainen tukka selvästikin juuri veden ja kamman voimalla väkisin jakaukselle taltutettuna. Nähdessään tulijat hänen harmaat silmänsä alkoivat loistaa ja hän päästi äkkiä intiaanikiljunnan.

-Stuart, hyvä tavaton! Betty työnsi pojan kauemmas eteiseen. -Ei täällä saa huutaa, naapurit kuulevat! Tule sisälle, Duncan.

Duncan tuli, sanaa sanomatta laski reppunsa lattialle ja pysähtyi keskelle eteistä. Hän ei puhunut mitään, ei katsonut suoraan kehenkään.

Stuart vetäytyi hitaasti taaksepäin. Ilo sammui hänen silmistään ja hän tarttui Archieta kädestä, kuin olisi pikkuveljeä suojelemalla tahtonut rohkaista itseään. Donald taas hautautui Bettyn helmoihin.

Chrissy, joka oli aikonut juosta veljensä syliin, tajusi olla tekemättä sitä. Sen sijaan hän kumartui nopeasti lohduttamaan Lornaa ja Malcolmia, jotka hekin olivat vetäytyneet ujoina äitinsä turviin.

Hiljaisuus oli painostava. Bettystä tuntui, että hän alkaisi kohta huutaa, ellei joku sanoisi jotakin. Eikö Duncan voinut edes yrittää — lasten tähden!

Lopulta urhoollisin oli Duncanin äiti, joka piti Faithia sylissään.

-Tervetuloa kotiin, Elsie-täti sanoi yhtä rauhallisesti kuin miehensä äsken alhaalla kaupassa. -Tässä on Faith, tyttäresi.

Ilmeet vaihtelivat Duncanin kasvoilla kuin heijastukset kaleidoskoopissa. Sitten hän katsoi kantoliinaan sidottua kättään ja mutisi ensimmäiset sanansa sisään astuttuaan:

-En voi ottaa häntä syliin.

Silloin Betty irrotti lempeästi Donaldin kädet hameistaan.

-Mene istumaan, hän sanoi päättäväisesti. Ja kun Duncan oli istumassa, hän nosti Faithin tämän vasemman käden varaan. Tyttö katsoi ylös isänsä kasvoihin ja jokelsi iloisesti.

Kun lapset oli illalla peitelty nukkumaan ja Betty kampasi hiuksiaan isoäiti Flemingin pienen, himmeän peilin ääressä, hän oli äärettömän väsynyt. Kaikki oli mennyt hyvin, lapset olivat tuoneet asuntoon elämää, vaikka he olivatkin selvästi vähän pelänneet isäänsä, ja läsnä olevat aikuiset olivat vaienneet sujuvasti tapahtumista, jotka olivat johtaneet Duncanin haavoittumiseen.

Mutta hän oli silti koko ajan jännittänyt, koko ajan ollut varuillaan, valmiina katkaisemaan jokaisen lauseen, joka saattaisi saada Duncanin hermostumaan tai synkistymään.

Duncan istui nojatuolissa jalkalampun alla, johon ei ollut sytyttänyt valoa. Hänen kasvonsa jäivät pimeään, eikä Bettyllä ollut aavistustakaan siitä, mitä miehen mielessä liikkui. Saisiko tämä nukutuksi? Tohtori Hume oli kirjoittanut reseptin unilääkkeille, jotka John-setä oli käynyt hakemassa apteekista, mutta Duncan oli ilmoittanut saaneensa kyllikseen kaikista rohdoista. Vaikka kättä särki varmasti, Betty huomasi, että kipulääkekin oli yhä koskemattomana täyden vesilasin vieressä yöpöydällä.

-Vieläkö nykyisin kulkee aamujuna pohjoiseen?

Betty pelästyi Duncanin äkillistä puhetta niin, että pudotti hiusharjansa.

-Kyllä kai, hän sopersi ja kumartui nostamaan harjan ylös. -Miten niin?

-Saatko lapset valmiiksi siihen?

-Mitä sinä tarkoitat?

Duncan nousi tuolista ja meni ikkunaan.

-Minä haluan pois täältä.

-Emmehän me voi... Vastahan sinä...

-Lähdetään kotiin.

Betty hypisteli avuttomana hiusharjaa sormissaan. Hän kaipasi kotiin kiihkeästi — viikon vierailu Edinburghissa oli venynyt kohta kolmeen viikkoon, eikä se ollut kenellekään hyväksi. Mutta miten Duncan saattaisi tehdä vanhemmilleen sen, että lähtisi pois heti sairaalasta tultuaan!

-Jos sinä haluat jäädä lasten kanssa, tee niin. Mutta minä menen.

Duncanin ääni oli tuskainen, ja Betty tajusi, että tämän päässä kiersivät taas ne ajatukset, joita hän ei kyennyt vieläkään ymmärtämään. Hänestä tuntui siltä, kuin Duncanin sielu olisi suljettu häkkiin villieläimen tavoin, ja siellä se kiersi ympäri, ympäri, samaa rataa, kaivaten vapauteen.

-Sinä saat kyllä sitten kertoa asian äidillesi! Hän tulee pahoilleen, Betty sanoi ja nousi. -Minä ainakin tulisin.

-Mitä hän minulla täällä tekisi — tai sinä.

Duncanin koko vartalo oli niin jäykkä ja torjuva, että Betty pysähtyi kesken askeleen. Sitten hänen sisunsa kuohahti. Olkoonkin, että Rose käski antamaan aikaa ja rakastamaan — mutta Flanderin sankari olisi voinut osoittaa rippusen sankaruutta myös kotioloissa!

Päättäväisesti Betty meni miehensä luo, kietoi kätensä takaapäin tämän ympäri ja kuiskasi:

-Minne sinä menet, sinne minäkin menen. Siitä on kohta seitsemän vuotta, kun lupasimme toisillemme yhtä ja toista, Duncan Archibald Fleming. Muistatko sen vielä?

Duncan ei liikahtanut, hän ei tarttunut Bettyn käteen, ei osoittanut millään tavalla edes huomaavansa tämän syleilyä.

-Mene maata, Sappho, hän sanoi lopulta käheästi. -Minä ei taida saada unta.

4 kommenttia:

  1. Kauhiaa :( Mutta pakkohan Duncanin on edes jollakin lailla toipua. Vaikka kyllä sodasta jälki jää joka ihmisen mieleen joka on sotahan joutunu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohon aikaan - eikä vielä toisenkaan maailman sodan aikana - ei juuri tajuttu sodan vaikutusta ihmisen psyykeen, saati että olisi osattu hoitaa erilaisia traumoja. Mieleltään murtuvia sotilaita pidettiin pelkureina ja ennemmin rangaistiin. Duncanilla on tässä se "onni", että hänhän on suuri sankari ja häneen suhtaudutaan huomattavasti ymmärtäväisemmin kuin johonkin tavalliseen rivimieheen.

      Poista
  2. Joo, mä luin hiljan kirjan"Murtuneet mielet", joka on raportti viime sotien ajalta miehistä jotka luhistuivat psyykkisesti. Eipä niitä hoidettu, pahimmas tapaukses teloitettiin. Ja kumminkin pelko ja kauhu on täysin normaalit tunteet uhkatilantees, joka sotakin on. Kunpa ei koskaan enää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonkun veteraanin haastattelussa sanottiin, että etukäteen ei voinut yhtään tietää, kuka kestäisi tositilanteessa ja kuka ei. Mies, joka oli rintaman takana hyvinkin reipas ja rohkean oloinen, saattoi mennä täysin paniikkiin, ja hiljaisempi olla hyvin rohkea. Nämä ovat nyt just näitä juttuja, joita ei esim. Kotikunnaan RIllassa juuri käsitelty, kun siinähän miehet lähtivät sotaan ja pysyivät siellä ja tulivat pois ketkä tulivat - heillä ei ollut mahdollisuutta kotilomaan.

      Poista