sunnuntai 2. marraskuuta 2014

28. Pitkä syksy

 
Syyskuun 17. päivänä
”Me olemme kotona. Oli hetkiä, jolloin en jaksanut siihen uskoa.

Eilinen aamu oli yhtä sekamelskaa. Elsie-täti itki, kun Duncan ilmoitti hänelle, että lähdemme aamujunassa. Lapset itkivät, kun herätin heidät anivarhain ja koetin kiireessä saada heidät pukeisiin ja tavarat pakatuiksi. Oletan, että Chrissy itki kuultuaan meidän kadonneen sillä tavalla. Ja minä olisin itkenyt, jos olisin saanut siihen mahdollisuuden, kun jouduin lähtemään hyvästelemättä sisariani Ruususen linnassa.

Kaikesta huolimatta John-setä saattoi meidät asemalle ja auttoi tavaroiden kanssa. Liputkin saimme — oli ollut viimeinen toivoni, että juna olisi täynnä — mutta toiseen luokkaan, koska emme voineet kaikki mennä lippuluukulle ja Duncan ei ollut kuulevinaan pyyntöäni omasta hytistä.

Hän todennäköisesti katui sitä katkerasti, sillä kaupunkielämään ja isovanhempiinsa jo tottuneet ja siitä piiristä varoittamatta irti reväistyt lapset kiukuttelivat ja mekastivat sietämättömästi ja häiritsivät koko vaunua.

Lopulta Duncan ärähti heille tavalla, joka sai minutkin hypähtämään istuimellani. Hänellä ei ole ollut aiemmin tapana juurikaan korottaa ääntään lapsille, mutta nyt Donald hautasi pelästyksestä nyyhkyttäen kasvonsa hameisiini, Faith alkoi parkua sylissäni ja Stuart ja Archie istuivat mykistyneinä paikoillaan kuin tinasotilaat.

En tiedä, oliko Duncan tätä pakosuunnitelmaa laatiessaan tajunnut, että haavoittunut sotilas ei voi kulkea huomaamatta missään. Vaikka en usko monenkään tunnistaneen häntä sanomalehtien ylistämäksi sankariksi, ventovieraat osoittivat hänelle huomiotaan.

-Kas niin, poikaseni, sanoi eräs herra ja taputti Stuartia olkapäälle, -tottele isääsi — hän on tehnyt sinun eteesi enemmän kuin osaat arvatakaan!

-Missä se meni, sir? tiedusteli sanomalehtiä ja makeisia myyvä poika kauhun ja ihastuksen sekaisin katsein ja osoitti Duncanin sidottua kättä.

-Miten urhoollisia meidän miehemme ovatkaan! huudahti muuan rouva, aivan kuin Duncanin haavoittuminen olisi ollut siitä malliesimerkki.

-Ollapa nuorempi, niin minä taistelisin rinnallanne! julisti eräs vanhus, joka näytti siltä, kuin olisi kerännyt taistelukokemusta jo Krimin sodasta.

Seurasin silmä kovana Duncanin ilmeitä pystyäkseni estämään epätoivotut reaktiot, mutta hän oli ihmeen kärsivällinen, vastaili ympäripyöreästi ja välillä näytteli nukkuvaa — tiedän, ettei hän nukkunut oikeasti.

Kun vihdoin, loppumattomalta tuntuvan matkan jälkeen, olimme Fort Williamin asemalla, olin niin väsynyt ja epätoivoinen, että ellei lapsia olisi ollut, en tiedä olisinko saanut itseäni liikkeelle. Iltapäivä oli pitkällä, ja minua kauhisti ajatella kotimatkaa vilkkailla kaduilla — vaikka ottaisimme ajurin, miten monta tuttua tapaisimme, miten moni tahtoisi kysellä, miten moni oli lukenut uutisia?

Silloin näin aseman edustalla vaunujen edessä hevosen ja sen vieressä isän, joka piteli ohjaksia.

-Rose soitti äidillesi, kun ei tavannut teitä enää Flemingeiltä, isä vastasi rauhallisesti minun änkytykseeni. Sitten hän otti matkatavarakuitin ja hoiti kaikki laukut kyytiin, samoin lopen uupuneet lapset. Minä nielin kyyneleitä ja siunasin mielessäni viisasta sisartani.

Isä käyttäytyi aivan kuten kaikki olisi ollut niin kuin pitikin ja hän vain ohikulkumatkalla hoitanut meidän kyytimme kotiin. Hän ei kysynyt mitään ylimääräistä, ei edes maininnut Duncanin haavoittumista. Koivurannan portilla hän ystävällisesti kieltäytyi teestä ja sanoi äidin jo odottavan. Vain lempeä puristus olkapäässäni, ennen kuin hän kapusi vaunuihin ja ajoi pois, kertoi, että hän kyllä ymmärsi.

En tiedä, oliko Rose soittanut myös Koivurantaan. Mutta Ruth juoksi meitä vastaan, otti pojat siipiensä suojaan ja vei nämä lastenkamariin nauttimaan omaa ateriaansa. Keittiössä rouva Wallace oli kattanut meille notkuvan teepöydän, ja urhoollisin ponnistuksen hänenkin onnistui olla kysymättä mitään.

-Minun ei ole nälkä, sanoi Duncan, pudotti reppunsa eteisen nurkkaan ja nousi yläkertaan. Odotin kuulevani makuuhuoneen oven käyvän, mutta sen sijaan kävi vierashuoneen ovi, ja sitten lukko rapsahti — vierashuone on yläkerrassa ainoa, jonka oven saa lukkoon.

-Varjelkoon, sanoi rouva Wallace epävarmasti, -pitäisikö… Tarkoitan… onko hänen hyvä olla yksin?

-Ja mitä te ajattelette meidän voivan sen asian eteen tehdä? kysyin romahtaessani pöydän ääreen. Faith kiemurteli sylissäni, enkä vastustellut, kun rouva Wallace jätti kattilansa ja tuli ottamaan lapsen.

Samassa huomasin jotakin nojallaan pelargoniaruukkua vasten. Se oli pieni kirjanen, jonka kannessa oli tyyliteltynä minun nimeni ja punainen risti.

-Oh! Kaiken tämän hälinän ja vaivan keskellä olin täysin unohtanut koko kertomuskokoelman, jonka olin jättänyt Alicelle ennen Edinburghiin lähtöäni. -Onko se ilmestynyt?

-Tohtorinna kävi myymässä sen, rouva Wallace sanoi närkästyneesti. -Minun mielestäni teille olisi sentään pitänyt antaa ilmaiskappale!

Selasin kirjasta ja pidättelin kyyneleitäni, kun muistelin sitä iloista ja ystävällistä Duncania, jonka kokoamat tiedonmuruset olivat johdattaneet minut kirjoittamaan muistiin lapsuuteni suuret kertomukset.

-Silläkin rahalla autetaan heitä, joilla asiat eivät ole näin hyvin, sanoin hiljaa ja viittasin kukkuraiseen ruokapöytään.

Ellei pikku kirjasta olisi ollut, en tiedä, miten olisin selvinnyt eilisillasta. Ruumis ravittuna mutta sielu revittynä käperryin sohvannurkkaan lueskelemaan tarinoita isänmaani menneisyydestä. Ystävä asettui kerälle viereeni ja Lancelot makasi takanedusmatolla tuijottaen minua, aivan kuin se olisi pelännyt minun taas katoavan. Nautin myös vastustelematta rouva Wallacen ja Ruthin palvelunhalusta. Kumpikaan ei sanonut mitään Duncanista, ja siitä olin kiitollinen, vaikka en ollenkaan epäile, etteivätkö he puhuneet hänestä kahden kesken.

Tai ehkä eivät sittenkään, sillä rouva Wallace kohteli Ruthia oudon kolkosti.

-Mitä täällä on tapahtunut? kysyin, kun rouva Wallace oli lopulta lähtenyt kotiinsa minun vakuutettuani, että selviäisimme ilman häntä. Ruth oli laittanut pojat nukkumaan ja istui nyt nojatuolissa Faithia tuuditellen. Duncan ei ollut ilmaantunut näkyviin koko iltana, ja hänen tukahtunut äänensä oli käskenyt minut pois, kun kävin pariin otteeseen kokeilemassa vierashuoneen ovenkahvaa ja koputtamassa. -Rouva Wallacehan kohtelee sinua kuin — kuin saksalaista!

Ruth hymähti.

-Verannan katto alkoi vuotaa viime viikon sateilla, hän sanoi. -Ja minä pyysin herra Wallacen paikkaamaan sitä.

-Ruth kulta!

-Mitä muuta olisin voinut tehdä? En minä osaa paikata kattoja, ja… arvelin, ettei Duncanistakaan siihen nyt ole. Sitä paitsi pyysin hänet tänne illalla ajatellen, ettei rouva Wallace saisi koskaan tietää.

-Kuvitteletko sinä, että on jotakin, mitä rouva Wallace ei saisi tietää, mutisin. Luomeni alkoivat tuntua raskailta. -Joko hänestä juorutaan kaupungilla?

-Epäilemättä takanapäin, mutta kaikki pelkäävät häntä kylliksi ymmärtääkseen vaieta edessäpäin, Ruth virnisti.”

Syyskuun 18. päivänä
”Eilen Fergus tuli katsomaan Duncania. Tämä oli tullut aamulla ulos vierashuoneesta, mutta istui keittiön pöydän ääressä niin vaitonaisena, että oli melkein sama, vaikka hän olisi ollut poissa. Kun hän oli läsnä, me kaikki lapsia myöten hiivimme melkein varpaillamme.

-Haavasi paranevat hyvää vauhtia, Fergus sanoi reippaasti, -enkä kuule keuhkoista enää sitä rahinaa, josta Humen lausunnossa puhutaan — johtui varmaan makaamisesta, kuten hän arvelikin.

Duncan ei sanonut mitään, katseli vain ulos ikkunasta ja napitti kankeasti paitaansa vasemmalla kädellään. Leukaperien kiristymisestä näin, että hän oli taas hermostumassa omaan kömpelyyteensä. Olin aikonut auttaa, mutta Fergusin tuskin huomattava kädenliike oli estänyt minua.

-Nyt vain hyvää ruokaa ja paljon raitista ilmaa, Fergus jatkoi. -Ensi viikolla voi kädestä poistaa siteen ja alkaa kuntouttaa sitä.

Viimeinen nappi lipesi Duncanin sormista juuri, kun se oli melkein mennyt reiästä läpi, ja hänen kätensä puristui nyrkkiin.

-En ole kädestäsi ollenkaan huolissani — sinun pitää vain lakata murjottamasta ja ryhtyä työhön, sankaripoika, lopetti Fergus ja sulki laukkunsa.

Silloin Duncan räjähti. En ole koskaan nähnyt enkä kuullut häntä sellaisena, enkä olisi osannut edes kuvitella häntä sellaisena. Mitä olisi mahtanut hänestä nyt sanoa se toimittaja, joka kirjoitti hänen osoittaneen ‘huomattavaa mielenmalttia kriittisissä tilanteissa’!

Pöydällä seissyt teekannu lensi ilmassa — Luojan kiitos Duncanin vasemmassa kädessä ei ole sellaista voimaa eikä tarkkuutta, että se olisi todella osunut Fergukseen, vaan kannu kuumine sisältöineen räsähti tämän ohitse keittiön seinään.

Kaikki kävi nopeasti kuin ajatus, mutta rouva Wallace tointui ensimmäisenä. Hän sieppasi parkuvan Faithin sylistäni ja ajoi ovella seisoneet, Fergus-sedältä ystävällistä sanaa odottaneet pojat edelleen olohuoneeseen sulkien oven perässään, jotta nämä eivät kuulisi sanatulvaa, joka Duncanin suusta pääsi. Ne eivät nimittäin olleet millään tavalla lasten korville sopivia sanoja.

Raivokohtaus laantui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Duncan romahti istumaan pöydän ääreen, nojasi kasvonsa terveeseen käteensä ja purskahti itkuun.

Hetkessä olin hänen luonaan, polvistuin tuolin viereen ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Mutta hän sysäsi minut pois, kuten on tehnyt koko ajan.

-Jättäkää minut rauhaan! Duncan parahti. -Ettekö te ymmärrä!

Fergus kumartui ja auttoi minut pystyyn. En tiedä, onko hän tottunut useinkin olemaan heiteltyjen esineiden kohteena potilaskäynneillään, mutta vain hienoinen kalpeus kertoi, että hän olisi pelästynyt.

-Ei, Fergus sanoi rauhallisesti. -Me emme ymmärrä nyt.

-Sankari, Duncan sanoi ivallisesti. -Millainen sankari! Heitä jäi sinne… Heitä jäi ainakin kymmenen… He olivat haavoittuneita, he huusivat apua, ja minä jätin heidät sinne!

-Ethän sinä olisi voinut… minä aloitin epätoivoisena, mutta Fergus työnsi minut lempeästi pöydän toiselle puolelle ja kumartui katsomaan Duncania tarkemmin.

-Saitko sinä lääkkeitä mukaasi sairaalasta? hän kysyi, edelleen aivan rauhallisena.

Duncan hieroi kasvojaan kuin lapsi eikä vastannut, joten minä änkytin, että hän oli saanut kyllä kipu- ja unilääkkeitä, mutta ei minun tietääkseni ollut syönyt kumpiakaan.

-Tehdäänpä nyt näin, Fergus sanoi ja tarttui Duncanin terveeseen käteen. -Minun pitää mennä — oli totinen onni, etten saanut teekannusta päähäni, sillä olen luvannut leikata vanhan rouva Aikenin suonikohjut tänään, ja olen joutunut siirtämään toimenpidettä jo kaksi kertaa päivystystapausten tähden — mutta tulen huomenna käymään.

Duncan ei vastannut.

-Sinä puolestasi lupaat, että otat lääkkeet aivan tohtori Humen määräysten mukaan, Fergus jatkoi. -Ei hän niitä huvikseen sinulle kirjoittanut, hermosäryn kädessäsi täytyy olla melkoinen.

Sitten Fergus kohottautui ja katsoi minuun.

-Pärjäätkö sinä hänen kanssaan, Bet? hän kysyi lempeästi, aivan kuin Duncan ei olisi ollut läsnä.

Ehkä tarkoitus oli havahduttaa tämä, mutta Duncan ei nostanut päätään. Minä puolestani vakuutin kyllä pärjääväni.

-Jos haluat, lähetän sairaalasta tänne jonkun yöksi, Fergus sanoi, kun saatoin hänet verannalle.

-Ei toki, torjuin. -Ruth tulee pian kotiin. Eikä Duncan… Ei hän… Tarkoitan… Hän on ollut hyvin rauhallinen!

Fergus katseli minua mustilla, villeillä silmillään, jotka tuovat aina mieleeni Scottin romaanien sankarit, ja joissa on ehkä juuri siitä syystä jotakin hyvin lohduttavaa.

-Hän syyttää siis itseään siitä, ettei kyennyt pelastamaan kaikkia haavoittuneita?

Nyökkäsin, ja Fergus huokasi.

-Älä jätä häntä nyt yksin, hän sanoi, puristi kättäni ja meni.

Minä kapusin yläkertaan ja otin pois avaimen vierashuoneen ovesta, ennen kuin palasin olohuoneeseen lohduttamaan lapsia. Duncan voi viettää yönsä vierashuoneessa, jos tahtoo, mutta ainakaan hän ei saa ovea lukkoon.”

Syyskuun 22. päivänä
”Meidän päivämme ovat olleet pitkiä ja hiljaisia. Duncan on vaihtanut siviilivaatteisiin ja asepuku on vähin äänin kätketty komeroon.

-Ei sillä, etteikö mies olisi aina komea kiltissä, sanoi rouva Wallace, -mutta kyllä minusta on mukavaa nähdä teidät taas housut jalassa, kauppias.

Tunnelmastamme kertoo paljon se, ettei kukaan edes hymyillyt tuolle rehelliselle kommentille.”

Syyskuun 30. päivänä
”En tohdi päästää taloon ketään, enkä tohdi lähteä käymään missään. Mary Smithin kanssa kohtaamme myymälän takahuoneessa, jos meillä on asiaa toisillemme, sillä hänkään ei mielellään tule nyt asunnon puolelle — eikä Duncan ole käynyt myymälässä kertaakaan.

Puhelin soi sinnikkäästi muutamia päiviä kotiintulomme jälkeen, kunnes vihdoin sain viimeisetkin lehtimiehet käsittämään, ettei Flanderin sankari edelleenkään myöntäisi haastatteluja. Mutta puhelin on ollut minulle myös henkireikä. Olen puhunut sekä äidin että Rosen kanssa.

Kun äiti ehdotti, että hän ottaisi pojat vähäksi aikaa Glen Longiin, minä suostuin, ja isä haki heidät tänään. Ei varmaankaan ole hyväksi riepottaa lapsia ympäri maailmaa, mutta ei sekään ole hyväksi, että he näkevät isänsä kyyhöttävän paikallaan kuin kaikki maailman syyllisyys painaisi tämän harteita.

Me koetamme kaikin tavoin olla ärsyttämättä Duncania, mutta aina välillä joku erehtyy sanomaan jotakin, mistä hän hermostuu. Hän istuu päivät pitkät verannan korituolissa ja tuijottaa järvelle, vaikka ilmat ovat viilentymässä. Lancelot on ottanut tavakseen asettua hänen jalkoihinsa. Jos kuljen ohi, se luo minuun anteeksipyytävän katseen, aivan kuin sanoisi: ‘Rakas emäntä, ymmärräthän, että minua tarvitaan nyt tässä!’ Toisinaan näen Duncanin rapsuttavan koiran korvia, ja silloin tunnen aina itseni toiveikkaaksi.

-Tällaistako teillä oli silloin, kun minä sairastin? kysyin surkeana rouva Wallacelta.

Tämä puisti päätään.

-Se oli vielä pahempaa. Kauppias sentään vastaa, jos häneltä jotakin kysyy!

En tiedä, saattaako tämä olla paljon parempaakaan. Duncan ei edelleenkään tahdo ottaa lääkkeitään, ja öisin tiedän hänen vaeltelevan talossa unettomana ja todennäköisesti tuskissaan. Jos joskus aamulla löydän hänet sohvalle nukahtaneena, koetamme olla hipihiljaa — mutta pian hän jo herää.”

Lokakuun 4. päivänä
”Tilanne ei ole juurikaan parantunut. Fergus käy meillä päivittäin, joskus kahdestikin, vaikka tiedän, että hänellä on työtä yllin kyllin. Yhä useammat hoitajattaret ovat ilmoittautuneet rintamapalvelukseen ja henkilökunnasta on pulaa.

Olen ylpeä Ruthista, jonka apusisarkurssi on hyvässä vauhdissa. Varmaankin tyttö pääsee oikeaan työhön käsiksi jo piakkoin. Hän on oppinut ajamaan polkupyörälläni hämmästyttävän taitavasti ja sujauttaa matkan sairaalalle tuosta vain.

Pojat tulevat huomenna kotiin. Rouva Wallace on kätkenyt ikävänsä valitukseen siitä, ‘etteivät sotauutiset tunnu samalta, kun Prinssi ei ole niitä lukemassa’. Tosin ei niissä ole paljon lukemista: saksalaiset etenevät idässä (‘Venäläiset! Mihin heistä on!’ tuhisee rouva Wallace).

Sain tänään kirjeet Johnilta ja Davyltä. Jälkimmäinen on nyt Turkin rintamalla — meidän pitää ruveta lukemaan tarkkaan kaikki, mitä lehdissä on Gallipolista ja Dardanelleista. Robilta tuli Ranskasta postikortti. Hän on lähetellyt viime aikoina lähes pelkästään niitä.”

Lokakuun 14. päivänä
”Ruth ja minä riitelimme tänään.

Söimme illallista, ja huomasin, että Duncanin lasi oli tyhjä. Hän syö huonosti, joten koetan katsoa, että hän saisi sisäänsä edes jotakin.

-Stuart, sanoin, -ole hyvä ja kaada isällesi maitoa.

Stuart tarttui maitokannuun vähän epäröiden. Sydäntäni särkee nähdessäni, miten lapset tarkkailevat isäänsä — aivan kuten minäkin teen — peläten tämän raivokohtausta. Jopa Faith lakkaa jokeltamasta ja jotenkin jännittyy, jos Duncan on lähellä.

-Ei, Stuart, Ruth samassa sanoi. -Anna olla. Isäsi ylettyy kannuun kyllä itsekin.

-Mitä sinä tarkoitat? tiuskaisin. -Anna pojan tehdä niin kuin minä käsken!

-Ei Duncan ole mikään invalidi! Ruth sanoi. -Hänen toinen kätensä on aivan terve, ja Fergus-setä sanoi, että toista on yritettävä harjoittaa nyt, kun side on poissa!

-Hyvä tavaton, sanoin kärsimättömästi, -minä pyysin vain tarjoamaan hänelle maitoa!

-Sinä käärit hänet pumpuliin, niin ettei hän kohta osaa edes hengittää itse! Ruthin äänessä oli halveksuntaa. -Ei ihme, ettei hän toivu!

Haukoin henkeäni, sitten sysäsin tuolin kauemmaksi ja syöksyin pois pöydästä. Juoksin portaat ylös, paiskasin makuuhuoneen oven auki ja heittäydyin vuoteelle itkemään niin rajusti, että koko ruumistani kouristeli.

Ruth on toki usein vähän nenäkäs, varsinkin nyt, kun hän kurssinsa ansiosta uskoo olevansa oppineempi kuin itse Marie Curie. Sen tiedän ja sen kestän, mutta sitä en kestä, että kaiken tämän jälkeen hän ilkeää arvostella minua tuolla tavalla.

Kuulin kevyitä askeleita ja sitten lämpimän käden olkapäälläni.

-Anteeksi, Betty, Ruth kuiskasi surkeana. -En ajatellut… en tarkoittanut…

Vapisin kuin horkassa enkä kyennyt vastaamaan.

-Meille on opetettu, että potilaan pitää tehdä mahdollisimman paljon asioita itse, Ruth jatkoi sinnikkäästi ja alkoi hieroa selkääni. -Pieniäkin asioita! Jos Duncanin olisi pakko solmia itse kengännauhansa, jos hänen olisi pakko ottaa itse ruokaa lautaselleen tai juotavaa lasiinsa, se kaikki olisi hänelle hyväksi, monella tavalla! Ja sinulle myös. Olen huolissani sinusta, Bet!

-Mene alas auttamaan lapsia ruokailussa, mutisin. -Tulen aivan kohta.

-Oletko sinä vihainen? Ruth kysyi surkeana.

En tiedä, olenko enemmän vihainen vai surullinen. Olen täysin eksyksissä ja avuton. Jos vain Jennie olisi täällä — tai Rose! Mutta en tiedä, onko Jennie edes elossa, vai onko hänelle käynyt kuin sisar Cavellille, tuolle urhoolliselle hoitajattarelle, jonka saksalaiset ovat ampuneet Brysselissä. Ja Rose hautautuu lukuihinsa, koska emme sen enempää tiedä, missä Charlie on.

Minun mieheni on kotona, hän on elossa, kaikesta huolimatta. Mutta siltikin tunnen itseni niin tavattoman yksinäiseksi!”

Lokakuun 16. päivänä
”Tänään posti toi Duncanin nimellä kirjatun paketin. Koska hän itse ei osoittanut mitään kiinnostusta sitä kohtaan, päätimme rouva Wallacen kanssa avata sen.

Paketissa oli samettirasia ja virallinen kirjekuori. Samettirasiassa oli Viktorian risti nauhoineen ja kirjekuoressa luovutuskirja sekä ansiomerkkiin että siihen kuuluvaan eläkkeeseen.

-Herra hyvästi hallitkoon, mutisi rouva Wallace ja putosi istumaan.

Minunkin polveni vapisivat. Tuosta esineestä olen tähän asti kuullut vain kerrottavan, ja tiedän, millainen kunnia sen saaminen on. Mutta miten yksi mitali voisi auttaa Duncania!”

Lokakuun 18. päivänä
”Vanhan sanonnan mukaan salakuuntelija ei kuule itsestään hyvää. Mutta on hetkiä, jolloin toisten keskustelusta voi saada lohdun.

Fergus tuli meille taas tänään, tapansa mukaan. Hän jäi verannalle, jossa Duncan istui, vaikka ilma on jo kolea. Minä puolestani vetäydyin yläkertaan viedäkseni talvivaatteeni tuulettumaan makuuhuoneen parvekkeelle. Sääennuste lupaa jo pikkupakkasia, ja kohta on aika alkaa pukeutua lämpimämmin.

Parveke on verannan yläpuolella, mutta en edes ajatellut asiaa, kun oioin villapukuni helmaa, jotta koimyrkyn haju haihtuisi sen jokaisesta laskoksesta. Sitten kuulin Fergusin äänen.

-No, sankaripoika, hän sanoi ironisesti, -sinä olet kai kovin ylpeä itsestäsi.

Käteni pysähtyi kesken liikkeen, koko ruumiini jännittyi, kun odotin Duncanin reaktiota. Mutta alhaalta ei kuulunut mitään.

-Vainajia Flanderin mullassa varmasti paljonkin auttaa se, että sinä tuhoat oman terveytesi ja perhe-elämäsi, Fergus jatkoi.

En käsittänyt, miten hän saattoi olla noin julma. Olisin halunnut juosta alas ja ajaa hänet pois, mutta en saanut jalkojani liikkeelle.

-Ole vaiti, kuului Duncanin väsynyt ääni.

-Enkä ole. Fergus kuulosti riidanhaluiselta. -Olen korviani myöten täynnä sinun itsekkyyttäsi!

-Mene sitten tiehesi, Duncan sanoi.

Hän ei ole puhunut kahta peräkkäistä lausetta aikoihin ilman suoraa kysymystä, joten melkein henkeäni pidättäen jäin odottamaan jatkoa.

-Minkä tähden sinä käsket kaikkien ihmisten mennä tiehensä? Fergus tiedusteli. Kuulin verannan kaiteen narahtavan, sillä kunnianarvoisella tohtorillamme on poikamainen tapa istuskella siinä — ja on myönnettävä, että avioliitto ja rouva MacKennan kokkaukset ovat hiukan tukevoittaneet häntä.

Duncan ei vastannut.

-Kuule nyt. Kaide narahti taas, ja arvelin Fergusin kumartuvan eteenpäin. -Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että melkein kymmenen miestä jatkaa elämäänsä ja työtään tässä maassa, koska sinä teit mitä teit. Kyllä, kyllä, minä tiedän myös, että toistakymmentä haavoittunutta menetti henkensä. Mutta ellet sinä olisi toiminut, heitä olisi ollut huomattavasti enemmän.

Nyt narahti korituoli, ja tiesin Duncanin vaihtavan kiusaantuneena asentoa. Pian hän räjähtäisi.

Fergus ei kuitenkaan välittänyt.

-Minä olen lääkäri. Minut on koulutettu parantamaan ihmisiä. En tiedä, montako potilasta minulla on ollut urani aikana — satoja varmaankin. Oikeinko sinä tosissasi kuvittelet, että minä olen kyennyt pelastamaan heistä jokaisen?

Duncan ei vastannut edelleenkään, mutta Fergus ei antanut sen häiritä.

-Aluksi minä surin jokaista menetettyä potilasta kuin omaistani ja pidin itseäni syypäänä, hän sanoi. -Se vei yöuneni, se vei tunnonrauhani. Ei ollut helppoa opetella ymmärtämään, että joskus ihmisvoima ei voi mitään. Joskus on vain tullut kuoleman aika.

Minua palelsi, sillä olin tullut parvekkeelle ilman päällysvaatteita, mutta en saattanut pujahtaa sisään hakemaan edes huivia, etten menettäisi yhtään Fergusin sanoista.

-Olen yhdeltä ja toiselta taholta kuullut, millainen tilanne siellä oli, Fergus jatkoi. -Minä tiedän, että ne ajattelivat maksavansa sinut hiljaiseksi upseerinarvolla ja kunniamerkillä, jotta et kertoisi, miten huonosti johdettu koko hyökkäys oli. Ne pelkäävät, että jos sana leviää, kansa lakkaa luottamasta armeijan johtoon, ja se olisi kohtalokasta koko maalle.

-Se oli… mielipuolista. Duncan melkein kuiskasi, mutta kuulaassa syysilmassa sain selvän hänen sanoistaan. -Miten joukko miehiä voi… joutua sellaisen paniikin valtaan!

-Sinä et joutunut, Fergus vastasi lähes yhtä hiljaa. -Duncan Fleming, sinä olit niitä harvoja, jotka eivät joutuneet paniikin valtaan. Käsitätkö? Se ei ollut sinun päätettävissäsi. Se on sinun luonteessasi.

-Minä en voi ymmärtää… Duncanin ääni vapisi. -Kukaan muu ei pysähtynyt auttamaan heitä! Vaikka he huusivat apua, vaikka tiesimme, että hunnit olivat suuntaamassa iskunsa juuri siihen suuntaan! Millainen ihminen jättää aseveljensä kranaattien silvottavaksi?

En ollut kuullut Duncanin puhuvan tuosta tapahtumasta kertaakaan noin pitkään. Tunsin kyynelten alkavan valua kasvoilleni ja pyyhin niitä talvitakkini koimyrkyn tuoksuiseen helmaan.

-Kuuntele nyt itseäsi, Fergus sanoi. -Sinä et jättänyt heitä hätään. Jos olisit saanut enemmän aikaa, tai apua — mutta sitä ei ollut. Sitä ei vain yksinkertaisesti ollut, ymmärrätkö? Joidenkin oli aika kuolla, vaikka sitten niin hirveällä tavalla.

Hiljaisuus kesti kauan. Olisin halunnut kurkistaa parvekkeen kaiteen yli, mutta en tohtinut liikahtaa, ettei narahtava lattialauta paljastaisi minua.

-Sinä teit velvollisuutesi, enemmänkin, jatkoi Fergus. -Mutta ei se siihen loppunut, käsitätkö? Et sinä ole vapaa palveluksesta. Ne miehet — ne, joiden aika oli tullut — eivät he tarkoita, että sinä voisit heittäytyä rypemään syyllisyydessäsi. He odottavat, että teet jatkossakin velvollisuutesi!

-En minä ole ansainnut…

-Typeryyksiä. Fergusin ääni muuttui teräksiseksi. -Sinulla on vaimo, joka on tehnyt kaikkensa eteesi, ja lapset, jotka haluaisivat rakastaa sinua. Sinulla on koti ja työ, mikä on enemmän kuin monella muulla haavoittuneella. Sinulla olisi terveyskin, ellet väen vängällä tahtoisi heittää sitä hukkaan.

-Minä häpesin niin hirvittävästi, kuului Duncanin ääni, nyt vähän voimakkaampana. -Niin moni oli kuollut, ja sitten ne ilkesivät pitää minua jonakin sankarina...

-Minä olisin käyttänyt tilannetta hyväkseni, sanoi Fergus röyhkeästi, -koska kuulemma sotasairaalassa on hyvin sieviä hoitajattaria!

-Älä viitsi.

-Ei, en viitsi. Kuulin, että Fergusta hymyilytti. -Sinullahan oli Betty odottamassa. Ja hän odottaa sinua yhä. Hän on pysynyt rinnallasi, vaikka olet kaikella mahdollisella tavalla koettanut ajaa hänet tiehensä. Häntä sinä et totisesti ole ansainnut! Olisi ollut oikein sinulle, jos hän olisi jäänyt sen kaverin luo, jonka kanssa oli joskus kihloissa! Sinä muuten pelastit senkin miehen hengen.

En käsitä, mistä Fergus on kaivanut kaiken tuon tiedon — hänen on täytynyt puhua Rosen kanssa.

-Ei se ole helppoa, kuten sanoin — ja kyllä minäkin jotakin tiedän elämästä ja kuolemasta, Fergus sanoi vakavammin. -Mutta jos sinä haluat kunnialla palvella kuningasta ja isänmaata jatkossakin, armahda itseäsi, anna itsesi parantua. Joka tavalla.

-Minä en tohdi nukkua. Painajaiset tulevat, miesten huudot… Duncanin ääni oli melkein kuin nyyhkäys.

-Mikset sinä anna Bettyn olla silloin vierelläsi? Hän kuuntelee ne kanssasi ja vaientaa ne. Mikset anna lasten olla lähelläsi? Heidän ilonsa voittaa kuoleman.

Vapisin ajatellessani, miten suuri luottamus Ferguksella on minun vähäisiin voimiini, mutta tunsin itseni samalla ylpeäksi hänen sanoistaan.

-Ajattelin, että minunkin pitää kärsiä, koska…

-Erittäin kristillistä puhetta, Fergus tuhahti. -Ei sinun tarvitse kärsiä toisten puolesta!

Verannan kaide narahti taas ja arvelin Fergusin nousseen seisomaan.

-Laita kätesi kuntoon, hän sanoi arkisesti. -Tosin enää en lupaa niin paljon kuin aiemmin — olet laiminlyönyt sitä niin, etten tiedä, vieläkö saat sen toimimaan — mutta yritä edes. Sinä olit sankari ei-kenenkään-maalla, Duncan, halusit tai et. Koetapa, millaista olisi olla sankari myös kotirintamalla.

Niine hyvineen hän lähti, näin hänen kävelevän polkua pitkin portille ja rantatietä oman kotinsa portille ja siitä sisään. Tajusin palelevani hirvittävästi ja vetäydyin sisälle käsiini puhallellen.

Kun laskeuduin rappusia alakertaan, Duncan ilmeisesti kuuli askeleeni ja ilmestyi ulko-ovelle. Iltapäivän kylmä aurinko paistoi hänen takaansa, enkä nähnyt hänen kasvojaan.

-Joko Fergus lähti? kysyin viattomana. -Mitä hän sanoi?

-Kaikenlaista, Duncan sanoi. Hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi ohitseni jatkaessaan: -Luuletko, että kestät painajaiseni, jos muuttaisin makuuhuoneeseen nukkumaan?

-Oletan niin, vastasin koettaen hillitä iloni, etten pelästyttäisi häntä taas pois.”

6 kommenttia:

  1. Viisas Fergus! Ja kunpa Duncan nyt alkaisi toipua kaikin tavoin!

    Piti ihan katsoa Googlesta tuo Viktorian risti. Kaikkea tässä Bettyn tarinaa seuratessa oppiikin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fergus on vähän sellainen köyhän miehen kyökkipsykologi (verrattuna nyt esimerkiksi Roseen), mutta joskus sekin toimii. :)

      Laitan tässä joskus faceen kuvan Viktorina rististä, jos muitakin kiinnostaa.

      Poista
  2. Kyllä se on vaan mieletön maailma, kun tavalliset ihmiset revitään tavallisesta arjesta tappamaan tosiaan, kun joku taho haluaa vähän enemmän valtaa/alueita/omaisuutta/jotain... eikä sille näy loppua tänäkään päivänä. Fiktiivinen taina, mutta säälittää jo "valmiiksi" Bettyn lapset, vaikka tarinanei sinne saakka ulottuisikaan muualla kuin omassa mielikuvituksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän tässä mielessä pyörii kaikenlaista myös siitä "tulevaisuudesta"... Jotenkin sitä aina itsekin havahtuu siihen, että eivät tosiaankaan nämä ihmiset, jotka elivat tuota aikaa, tienneet milloin rauha tulee, milloin sota loppuu, mitä siitä seuraa, miten kaikesta selvitään. Monesti kun tulee mietittyä noita aikoja jälkiviisaana. Onkohan kornia jos sanon, että suomalainen yleinen asevelvollisuus on sillä tavalla hyvä asia, että armeijan käyneillä on edes kalpea aavistus siitä, mitä sota saattaisi olla. Jos pahin tapahtuisi, he ymmärtäisivät edes vähän mihin ovat menossa.

      Poista
  3. Voi helpotusta! Ihanaa, että Duncan palaa Bettyn viereen. Oikeen säikähdin kun se meni vierashuoneeseen. Nyt on jo parempaa näkyvis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos on oikein paha olla, on parempi taistella taistelunsa yksin, vaikka kuinka se toinen siinä vieressä koettaisi ymmärtää ja auttaa. Mitenkäs Leino sen sanoikaan: "rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.'" Vasta sitten, kun vähän helpottaa, voi lohdutuksen ottaa vastaan. Niin oli varmaan Duncanillakin - ja varmaankin hän samalla koetti suojella Bettyä siltä pimeydeltä, jonka oli itse kokenut.

      Poista