maanantai 3. marraskuuta 2014

29. Musta kumipallo

 
-Kun kauppias kerran on omassa vuoteessaan ja nukkuu kuin normaalit ihmiset, onko minun ymmärrettävä niin, ettei hän aio palata vierashuoneeseen ja voin sijata sinne puhtaat lakanat? tiedusteli rouva Wallace harmaana syysaamuna keittiön ovella.

-Kyllä, se oli aivan oikein ymmärretty, Betty vastasi aamupuuronsa äärestä.

-No hyvä. Kaupungilla puhutaan ilmankin jo tarpeeksi tämän talon tapahtumista. Rouva Wallace mulkaisi Ruthia mennessään ottamaan kaapista pyykkisuopapakettia.

-Älkää vain menkö nyt yläkertaan ja herättäkö häntä! Betty huudahti.

-En minä ole typerä, rakas rouva Fleming, toisin kuin eräät, ilmoitti rouva Wallace marssiessaan kylpyhuonetta kohti, jonne oli koonnut pyykkiä likoon.

Ruth huokasi ja otti lisää marmeladia leivälleen.

-Hän ei unohda koskaan!

-No, en voi häntä moittiakaan, Betty myönsi. -Sinun olisi todella pitänyt vähän ajatella.

-Ei oikein ollut vaihtoehtoja, Ruth muistutti ja lisäsi puuroonsa sokeria. Rouva Wallacen happamuus ajoi hänet selvästikin makean pariin. -Vettä tuli kaatamalla, katto vuosi kuin seula, en osannut edes arvata milloin tulisitte kotiin, eikä kaupungissa ole suorastaan jonoksi asti katolle kykeneviä miehiä. Mike-setä oli Invernessissä, ja Ewanilla on vain yksi käsi.

-Olisit antanut katon vuotaa — tai pyytänyt rouva Wallacea hankkimaan korjausmiehen, Betty sanoi. -Nyt joudumme lepyttelemään häntä ties miten kauan.

-Oma vikansa, Ruth sanoi. -Mitäs lähti kotoaan.

-Älä puhu asioista, joita et ymmärrä!

-Sitä minä en ymmärrä, että hän jätti miehensä tyhjän päiten — ethän sinäkään ole jättänyt Duncania, vaikka syytä olisi ollut!

-Ruth Weilson, Betty sanoi lujasti, -vaikene. Nyt.

Ruth kohautti olkapäitään ja jatkoi puuronsa syöntiä. Betty huokasi. Joskus Ruthin mustavalkoisuus ja suoraviivaisuus oli huolestuttavaa, vaikka Betty toki muisti, miten varma mielipiteistään oli itse ollut 19-vuotiaana.

-Miten yö meni? Ruth kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen muina miehinä.

-Duncan heräsi unilääkkeestä huolimatta kolmesti painajaisiin, mutta sain hänet aina nukahtamaan uudestaan, Betty vastasi. -Antaa hänen nyt nukkua niin pitkään kuin voi. En herättänyt lapsiakaan, me kaikki olemme levon tarpeessa.

-Minun pitää mennä, Ruth sanoi ja vilkaisi kelloon. -Ai niin, aloitamme harjoittelun osastolla kuun lopussa. Tarvitsisin muutaman valkean esiliinan, mutten tohdi pyytää rouva Wallacelta.

-Minä pyydän. Betty taputti hänen kättään. -Mene nyt ja ole kunniaksi kuninkaalle ja isänmaalle — äläkä aja kenenkään päälle.

-Onhan minulla dynamo, kyllä minä näen mihin menen, Ruth sanoi ja suuteli häntä lähtiessään.

Seuraavina päivinä jännittynyt ilmapiiri Koivurannassa alkoi laueta. Duncan osoitti alkavaa mielenkiintoa kotipiirin tapahtumiin ja oli ennen kaikkea levollisempi. Niinpä Betty tohti lähteä käymään kaupungilla, ja ihmisiä alkoi tulla käymään heillä.

Ensimmäisenä tuli Alice, jota Betty oli kaivannut. Alice vaikutti hiukan nololta ja mutisi jotakin lukuisista kiireistään, joten Betty arvasi, että Fergus oli kieltänyt vaimoaan tulemasta aiemmin. Se koski hänen yksinäiseen sydämeensä: oliko Duncan ollut todella niin toivoton tapaus! Mutta mikäpä hän oli tuomitsemaan, olihan hän itsekin hylännyt Mallyn. Se ajatus sai Bettyn aina masentuneeksi.

Eräänä lokakuun lopun iltapäivänä Betty oli jättänyt Faithin huovan päälle olohuoneen lattialle siksi aikaa, kun hän juoksi hakemaan työhuoneesta kirjoitusvihkonsa. Hän oli luvannut kertomuksen pariin joululehteen ja tiesi, että niitä oli korkea aika alkaa miettiä. Sitäpaitsi hän tunsi hämmästyttävää kodikkuutta istuessaan samassa huoneessa sohvalla makaavan Duncanin kanssa, vaikka tämä ei mitään puhunutkaan.

Palatessaan Betty näki, että Duncan oli istumassa lattialla ja piti terveellä kädellään kiinni Faithin huitovasta pikku kädestä.

-Mitä nyt? Betty kysyi varovasti. Hän huomasi olevansa yhä hyvin arka sen suhteen, mitä sanoi, vaikka Duncanin mieliala oli selvästi alkanut tasaantua.

-Faith — Faith olisi kai tahtonut syliin, Duncan sanoi vähän paksulla äänellä. -Enhän minä pystynyt...

Betty aikoi juuri kysyä, nostaisiko hän lapsen Duncanin terveen käden varaan, kun Donald, joka oli leikkinyt itsekseen keittiössä rouva Wallacen suojissa, tuli ovelle. Hänellä oli käsissään pieni puuhevonen rattaineen, mutta ajopelin pyörä oli irronnut.

-Jikki, poika sanoi surkeana. -Isä kojjaa!

Betty ei saanut koskaan tietää, mistä poika oli keksinyt, että rikkinäinen lelu kuului viedä isän korjattavaksi. Hänhän ei voinut muistaa niitä kertoja ennen sotaa, jolloin Duncan oli liimannut kasaan Stuartin ja Archien särkyneitä leikkikaluja. Ainoa mahdollisuus oli se, että rouva Wallace oli kierompi kuin Betty oli osannut edes epäillä ja oli vihjannut Donaldille, mistä apua pitäisi pyytää.

-Ei isä taida kyetä, Duncan sanoi ja hieroi kantoliinassa velttona lepäävää oikeaa kättään, jota selvästikin särki.

-Jonny tattoo, tiuskaisi Donald ja polki jalkaa. Paitsi että vauvana niin rauhallisen pojan omanarvontunto oli vasta alkanut herätä, vanhemmat veljet olivat sinä aamuna julmasti sulkeneet hänet lastenkamarin ulkopuolelle, koska hän kuulemma pilasi leikit, ja hän vain kaipasi mahdollisuutta raivonsa purkamiseen.

-Donald, nyt sinä käyttäydyt rumasti, Betty sanoi ja polvistui pojan viereen. -Ruth korjaa rattaat illalla.

Poika työnsi alahuulensa pitkälle, sitten hän yhdellä kädenliikkeellä paiskasi hevosen ja rattaat lattiaan. Toinenkin pyörä irtosi ja kieri sohvan alle.

-Donald! Betty huudahti moittien, mutta loukattu nuorukainen marssi tiehensä niin nopeasti kuin lyhyillä jaloillaan pääsi. Oletettavasti hän käpertyisi eteisen nurkkaan Lancelotin viereen, kuten aina suuttuessaan.

-Anna hänen mennä, Duncan sanoi ja ojensi kätensä pidättämään Bettyä, kun tämä aikoi nousta. -Oikeassahan hän on. Minun...

-Mitä sinä teet äidille?

Stuart oli tullut lastenkamarista alakertaan hakeakseen omenia itselleen ja Archielle ja seisoi silmät leimuten olohuoneen ovella.

-Anna hänen olla! Poika oli yhdellä loikalla Bettyn ja Duncanin välissä ja tuijotti isäänsä raivoissaan. -Älä koske häneen!

-Stuart, Betty parahti kauhistuneena, mutta Duncan katsoi esikoiseensa hyvin vakavin kasvoin.

-En minä tee äidille pahaa, hän sanoi hiljaa.

Stuart näytti epäluuloiselta.

-Sinä olet ollut ilkeä äidille, hän sanoi syyttävästi. -Kyllä minä olen nähnyt, kun äiti on itkenyt, vaikka hän on mennyt takahuoneeseen!

Betty hengähti pelästyneenä. Hän oli kuvitellut, ettei kukaan ollut huomannut niitä hetkiä, jolloin hänen oli ollut yksinkertaisesti pakko saada olla vähän aikaa yksin ja vuodattaa muutama kyynel.

Duncanin harmaissa silmissä oli ilme, jota Betty ei tiennyt aiemmin nähneensä.

-Niinkö?

-Niin! Stuart nakkeli niskojaan. -Eikä se ole ollut meidän syytämme, koska me pyydämme anteeksi, jos olemme olleet tuhmia, eikä äidin silloin tarvitse itkeä!

-Stuart, älä, Betty koetti rauhoitella poikaa, mutta Duncan keskeytti.

-Varmasti olet oikeassa. Mutta en minä tahdo, että äiti itkee. Luuletko, että minäkin voisin pyytää häneltä anteeksi?

Pojan olemus näytti rentoutuvan vähän.

-Jos sinä tarkoitat sitä, hän sanoi pikkuvanhasti, -etkä sitten taas murjota ja huuda.

Duncan katsoi Stuartin ohi Bettyyn ja ojensi uudelleen vasemman kätensä.

-Annatko sinä anteeksi — kaiken? hän kysyi.

Betty tarttui hänen sormiinsa aivan kuten kauan sitten Morarin hiekkarannalla ja koetti hymyillä, vaikka olohuoneen ääriviivat olivat muuttuneet epäselviksi hänen silmiään sumentavien kyynelten vuoksi.

-Tietysti minä annan, hän kuiskasi. -Aina. Kaiken. Myötä- ja vastoinkäymisissä, Duncan!

Duncan painoi huulensa hänen kättään vasten. He istuivat hetken vaiti siinä paikassa, olohuoneen matolla, välissään jokelteleva kuopuksensa ja tarmokas esikoisensa.

-Onko kaikki hyvin nyt, äiti? Stuart tiedusteli. -Voinko minä mennä?

-Lapsi kulta, kaikki on hyvin. Betty kurottui suutelemaan häntä poskelle.

-Hyvä on sitten. Stuart lähti hoitamaan alkuperäistä asiaansa ruokakomerolle, ja Duncan tuijotti hänen jälkeensä.

-Sinulla on Prinssissä melkoinen henkivartija, hän sanoi puoleksi järkyttyneenä, puoleksi liikuttuneena.

-Voi Duncan — hän on vielä niin kauhean pieni! Betty parahti.

Duncan katsoi ylös kattolamppuun ja räpytteli silmiään.

-Fergus on oikeassa, hän mutisi. -Minä olen ollut sikamaisen itsekäs. Enkä todellakaan ansaitse sinua, enkä lapsia, enkä...

-Shh, Betty sanoi hiljaa, -älä puhu noin.

Kuullessaan Stuartin kevyiden askeleiden rientävän eteisen läpi Duncan nousi äkkiä jaloilleen.

-Stuart! Hän meni ovelle. -Stu, muistanko oikein — onko sinulla sellainen pieni kumipallo? Ei se suuri, jota potkitte ulkona, vaan pienempi?

-On, Stuart sanoi epävarmasti. Hänen villapaidan helmansa oli täynnä omenia, ja Betty huokasi ajatellessaan, miten tämäkin paita olisi kohta paitsi jäänyt pieneksi, myös venynyt pilalle, niin ettei sitä voisi antaa nuoremmille.

-Voisitko tuoda sen isälle? Lainaisin sitä.

-Mitä sinä kumipallolla? Betty kysyi ihmeissään, kun Stuart oli kiiruhtanut saaliineen yläkertaan ja sieltä kuuluva kolina kertoi, että kaivattua palloa etsittiin lastenkamarin lipastosta kovalla touhulla.

Duncan hymähti.

-Kuulemma siitä on hyötyä käden kuntouttamisessa, hän sanoi. -Fergus kertoi niin — kuukausi sitten. Kunhan ei vain ole liian myöhäistä.

Sinä iltapäivänä Duncan vain istui sohvalla, mutta hänen otsallaan helmeili hiki ja hänen ilmeensä paljasti, että kivut kädessä olivat kovat. Ja siltikään, kaikista ponnistuksista huolimatta, yksikään oikean käden sormista ei koukistunut sen vertaa, että hän olisi saanut edes kosketetuksi saati puristetuksi pientä mustaa kumipalloa, joka kierähti silloin tällöin hervottomalta kämmeneltä lattialle.

Donald, joka oli yhtä nopea leppymään kuin raivostumaan, oli saanut tärkeän tehtävän juosta kilpaa Ystävän ja Lancelotin kanssa pallon perässä. Voitonriemuisena poika kiikutti pallon takaisin isälle ja istuutui uskollisesti jakkaralle tämän jalkojen juureen odottamaan, koska hänen palvelustaan taas tarvittaisiin.

-Entä... Entä ellei... rouva Wallace kuiskasi Bettylle kattaessaan teepöytää keittiössä. -Minä tarkoitan, että Ewan Irvine joutuu selviämään kokonaan ilman toista kättään, mutta kauppias — valokuvaus ja kaikki!

-Ihmeetkin vaativat aikansa, Betty sanoi.

Hänestä todella tuntui siltä, että vain ihme voisi auttaa. Duncan oli laiminlyönyt kätensä harjoittamisen liian kauan. Mutta pääasia oli, että nyt tämä edes yritti — monessakin mielessä.

Sillä seuraavana aamuna Duncan avasi välioven, pysähtyi hetkeksi kynnykselle kuin rohkeutta keräten ja käveli sitten takahuoneen läpi myymälän puolelle.

-Herranen aika, sinäkö! Betty kuuli Maryn huudahtavan.

-Minä, vastasi Duncan.

Sitten ovi vedettiin kiinni, eikä Betty kuullut jatkoa, mutta hän oli niin helpottunut ja kiitollinen, että vetäytyi itkemään pelkästä ilosta — tällä kertaa lukkojen taakse kylpyhuoneeseen, ettei Stuart näkisi ja käsittäisi väärin. Jos Duncan jaksoi kiinnostua kaupasta, hän oli todella paranemassa.

Fergus MacDonald, joka oli kotona Alicelle tunnustanut menettäneensä täysin toivonsa Duncanin suhteen, ei ehkä itkenyt ilosta, mutta ei paljon puuttunutkaan.

-Sillä lailla, sankaripoika, hän sanoi ja löi Duncania hartioihin. -Nyt sinä olet ansainnut jokaisen mairittelevan sanan, mitä lehdet ovat sinusta kirjoittaneet!

Duncan järjesti itselleen vähitellen säännöllisen päiväohjelman. Aamiaisen jälkeen hän harjoitteli kumipallon kanssa monta tuntia, ja lounaan ja teen välissä vähintäänkin istui kaupan takahuoneessa selvittämässä papereita, mutta saattoi jopa palvella asiakkaita sikäli kuin yksikätisenä pystyi. Teen jälkeen hän omistautui lapsille — ja illallisen jälkeen Bettylle.

Eräänä myrskyisenä iltana Duncan lepäsi sohvalla pää Bettyn sylissä. Betty silitteli hänen hiuksiaan ja hyväili arastellen ohimon haavaa, joka oli parantunut hyvin, mutta josta jäisi pysyvä arpi. Hän huokasi itsekseen ajatellen, ettei siitä arvesta kerrottaisi samanlaista huvittavaa tarinaa kuin vaosta, joka kulki vinosti Duncanin leuan poikki muistona tämän lapsuuden törmäilyistä. Harmaa väri oli lisääntynyt miehen ohimoilla, ja Betty huomasi hartaasti toivovansa, ettei sitä tulisi enempää — hän ei osannut kuvitella Duncania ilman tämän punaista tukkaa.

-Minulle taisi tulla jonakin päivänä paketti, Duncan yhtäkkiä keskeytti pitkän hiljaisuuden.

-Paketti? Meni vähän aikaa, ennen kuin Betty käsitti. -Oh, tarkoitatko...

-En jaksanut kiinnostua siitä silloin, mutta haluaisitko näyttää sen minulle nyt? Duncan kohottautui terveen kätensä varaan ja katsoi häneen totisena.

Betty nousi ja meni hakemaan samettirasiaa, jonka oli kätkenyt työhuoneensa kirjoituspöydän lukittuun laatikkoon. Hän laski sen ja mukana seuranneen kirjeen olohuoneen pikkupöydälle Duncanin eteen.

Vähän aikaa Duncan vain katseli rasiaa, sitten hän painoi jousesta ja kansi ponnahti auki. Viktorian risti lepäsi sametilla silkkinauhassaan ja kimalsi lampunvalossa.

-En tiedä, kuka tätä sai päähänsä minulle anoa, luutnantti Grahamko, hän mutisi. -En kylläkään ole ansainnut tätä sen perusteella, millainen vastus olen sinulle ollut.

-Kuulemma Viktorian risti myönnetään urhoollisuudesta taistelussa, ei hyvästä käytöksestä kotioloissa, Betty sanoi hävyttömästi. Varovasti hän oli alkanut taas kiusoitella Duncania ja huomannut ilokseen, että tämän huumorintaju oli hiljalleen heräämässä.

Nytkin mies hymähti ja tarttui varovasti kunniamerkkiin.

-Luuletko, että tämä näyttää hyvältä joulukuusessa? hän sanoi miettiväisesti.

-Duncan! Betty puuskahti. -Sinä puhut nyt valtakunnan tärkeimmästä kunniamerkistä!

-Ja joulukuusi on valtakunnan tärkeimpiä koristuksia, Duncan muistutti. Hän katsoi Bettyyn, ja äkkiä harmaissa silmissä tuikahti tavalla, joka sai tämän sydämen hypähtämään ilosta. -Tai sitten myyn sen ja annan rahat kaatuneiden omaisten hyväksi.

-Sinä olet törkeä, Betty sanoi nauraen. Sitten hän vakavoitui. -Itse asiassa...

-Onko sinulla tälle jo ostaja? Duncan tiedusteli.

-Melkein. Betty puri huultaan. -Alice kysyi... Äh, se on tökeröä.

-Mitä Alice kysyi? Älä pelkää, Sappho. Duncan laski kunniamerkin takaisin rasiaan ja tarttui hänen käteensä. -Haluaako hän minun osallistuvan teekannujen heittokisaan?

Betty alkoi nauraa.

-Sinä olet mahdoton, hän sanoi hellästi, sillä mikään ei lämmittänyt hänen sydäntään niin kuin se, että Duncan laski leikkiä itsestään. -No, hyvä on. Sota-apukomitea järjestää hyväntekeväisyysillallista, jonka tuotto ohjataan niille perheille, jotka ovat menettäneet sodassa huoltajan ja kärsivät puutetta. Ja Alice kysyi, olisitko... voisitko... Että jos sinä tulisit paikalle. Aivan vain paikalle. Se vetäisi väkeä.

-Vetäisi väkeä? Duncan toisti hämmentyneenä.

Betty huokasi.

-Sinä et taida oikein käsittää, miten kuuluisa olet, hän sanoi. -Kaikki sanomalehdet ovat maininneet nimesi ja useimmat julkaisseet kuvasi. Toimittajat päivystivät sekä täällä että vanhempiesi ovella saadakseen sinusta mitä tahansa uutta tietoa ja sellaisen puuttuessa kirjoittivat omasta päästään. Isäsi sai mennä melkein pääministerin puheille, jotta propagandajulisteissa ei käytetty kuvaasi.

-Hyvät ihmiset, Duncan mutisi. -Tuosta minä en ole tiennyt mitään.

Betty hymähti.

-Se oli tarkoituskin, hän sanoi. -Sinä… et ollut aivan siinä kunnossa, että olisit antanut haastatteluja. Mutta nyt… Jos olisit läsnä Fort Williamin sota-apukomitean illallisilla, univormussa ja tuo — tuo joulutähti rinnassasi — en tiedä ketään, joka ei olisi valmis maksamaan siitä hyvästä, että tapaisi Flanderin sankarin.

Kerrottuaan asiansa Betty vaikeni katuvana. Hän oli saanut Alicen ehdotuksen kuulostamaan siltä, kuin he aikoisivat laittaa pystyyn sirkuksen. Puuttuisi vain karvainen nainen tai kaksipäinen vasikka!

Duncan oli kauan hiljaa. Hän hiveli sormellaan rasiassa lepäävää kunniamerkkiä ja katsoi sen kuvioihin, niin syvälle, ettei Betty tiennyt, mitä hän näki. Mutta se näky ei voinut olla miellyttävä, niin tuskainen miehen ilme oli.

Sitten Duncan katsoi Bettyyn.

-Mihin se raha osoitetaan? Tarkoitan, kuka päättää perheet?

-Minä luulen, että Alice antaa vaikka sinun päättää, Betty sanoi hiljaa.

-Oag varmaan tietää niiden nimiä, jotka... Duncan sulki samettirasian kannen. -Jos heidän leskensä... Kirjoitatko sinä? Kun en minä tällä kädellä pysty... vielä.

Vaikka Betty oli jo sairaalassa kuullut Duncanin puhuttelevan Jerryä nimeltä, eikä halveksien ”pikkukaveriksi”, kuten tämä oli tehnyt vuosia, se tuntui yhä oudolta. Vielä oudommalta tuntui ajatella, että Duncan tahtoisi käydä kirjeenvaihtoa Jerry Oagin kanssa. Mutta toisaalta — ehkä sota saattoi aiheuttaa jotakin hyvääkin.

-Minä kirjoitan, hän lupasi.

4 kommenttia:

  1. Ihanaa että Duncan alkaa "parantumaan". :-D

    VastaaPoista
  2. Voi ihanaa!!! On ollu niin painostavaa ja kurjaa. Nyt taas uskaltaa hengittää! :) "Joulutähti"!!! :D :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti et ole ollut koko tätä aikaa hengittämättä... ;) Juu, kieltämättä ansiomerkistä voisi vähän arvostavamminkin puhua... :D

      Poista