tiistai 4. marraskuuta 2014

30. Duncan puhuu

 
Marraskuinen lauantai-ilta oli pimentynyt, kun Betty pujotti keskittyneesti Viktorian ristin neulaa Duncanin khakitakin rintapieleen ties kuinka monetta kertaa. Oli käsittämätöntä, miten vaikeata oli saada yksi pahainen ansiomerkki kiinnitettyä suoraan!

Sota-apukomitean juhlan illalliskortit oli myyty loppuun parissa päivässä, ja Alice väitti tosissaan tämän johtuvan siitä lyhyestä lauseesta, joka sanomalehtien ennakkouutisiin oli syötetty: että paikalla olisi ”Flanderin sankarina” tunnettu Duncan Fleming.

-Tohtorinnan pitäisi mennä Lontooseen ja ruveta propagandaministeriksi, rouva Wallace oli mutissut. -Onko tämä nyt kauppiaalle hyväksi?

Fergus MacDonald oli epäillyt samaa ja koettanut toppuutella innostunutta vaimoaan. Mutta Duncan itse tahtoi olla mukana ja vakuutti, että jaksaisi kyllä.

Niinpä Betty oli päättänyt olla murehtimatta. Sen sijaan hän oli käynyt pitkiä keskusteluja Alicen kanssa siitä, miten sankarin vaimon oletettiin pukeutuvan, sillä Alicen hyvä maku oli kuuluisa koko kaupungissa.

-Tyylikkäästi, ilman muuta, Alice oli sanonut. -Mutta ei liian hienosti, kun kyse on kaatuneiden omaisten tukemisesta.

Hän oli lupaa kysymättä mennyt yläkertaan ja alkanut tutustua Bettyn vaatekaapin sisältöön. Lopulta hän oli nostanut esiin sen sinisen iltapäiväpuvun, jonka Betty oli teettänyt pari vuotta aiemmin Johnin ja Lillianin häiden lounaalle.

-Tämä. Ja sitten valkea huivi, kuten rouva Vernonilla oli viime syksyn konsertissa.

-Varjelkoon, Betty oli mutissut, -se on ommeltu ennen Donaldia ja Faithia — mahdanko mahtua...

Mutta rouva Wallace oli ilmeisesti nähnyt tuolloin tulevaan ja käyttänyt runsaasti taitavia poimutuksia. Puku mahtui, vaikkakin Bettyn kureliivi oli nyt niin kireällä, että hän oli surkeana todennut käyvänsä kovin halvaksi sota-apukomitealle, koska voisi tuskin syödä mitään koko iltana. Myöskään valkeaa huivia hän ei ollut halunnut — ”se sopii laulajattarelle, mutta en minä ole mikään kävelevä lippu!” — vaan aikoi heittää harteilleen Stewartin väreihin kudotun shaalin. Mutta kampaus oli uusinta tyyliä, kiitos Alicen, joka oli tahtonut välttämättä tulla iltapäivällä laittamaan hänen hiuksensa.

Betty huokasi todetessaan, että kunniamerkki oli edelleen vinossa, avasi neulan ja yritti uudestaan. Jos hän ei pian onnistuisi, Duncan tarvitsisi taas uuden takin, kun tämä olisi täynnä neulanreikiä.

Samassa hän huomasi Duncanin harmaissa silmissä kiinteän katseen ja hämmentyi niin, että pisti neulan khakikankaan sijasta sormeensa. Tuolla tavalla Duncan ei ollut katsonut häntä aikoihin.

-Mitä nyt? hän kysyi imiessään veripisaraa.

-Sinä olet vain niin sietämättömän kaunis, Sappho, Duncan sanoi matalasti.

Kuluneiden viikkojen jälkeen lause oli niin yllättävä, että Betty tajusi lehahtavansa hehkuvan punaiseksi, aivan kuten joskus kihlausaikana. Mutta yhtäkkiä Duncan kietoi terveen kätensä hänen ympärilleen, puristi hänet syliinsä ja kumartui, ja hän kohotti kasvojaan.

Kuului kahinaa, kun Lancelotin häntä hakkasi sinisen puvun helmaa, ja Betty tunsi, miten Ystävä painoi pehmeän turkkinsa hänen ohuiden sukkien peittämiä nilkkojaan vasten — saattoikohan sankarin vaimo esiintyä kissankarvoja sukissaan! Pojat tirskuivat olohuoneen ovella, kunnes rouva Wallace komensi keittiöstä:

-Takaisin tänne heti, senkin vintiöt! Antakaa äitinne ja isänne suudella rauhassa silloin, kun he sitä haluavat.

Kun Duncan hellitti otteensa, Betty otti askeleen taaksepäin posket yhä tyttömäisesti kuumottaen.

-Miten sinä nyt noin — lasten nähden!

Duncan naurahti äkkiä.

-Minä luulin, että sankarien kuuluu suudella sankarittaria, hän sanoi.

-Operettisankarien! Betty tuhahti, mutta ei saattanut olla hymyilemättä. -Ole nyt kauniisti alallasi, tai saat uusia haavoja. Tämä viheliäinen ansioristi pitää saada paikalleen.

Vihdoin he olivat valmiit. Pojat olivat hyvin siistejä, sillä rouva Wallace oli tehnyt uroteon näiden jakausten kanssa. Faithilla oli uusi kolttu ja myssy, ja hän hamuili ihastuneena käsiinsä äidin puvun pehmeää kangasta.

-Miksi sinä et tule meidän pöytäämme? Betty kysyi Ruthilta heidän pukeutuessaan päällysvaatteisiin. Tyttö oli ilmoittanut varanneensa yhteisen pöydän itselleen, rouva Wallacelle sekä Mary ja Victoria Smithille — ja maksaneensa sen myös itse omilla varoillaan.

Ruth hymyili vähän haikeasti.

-En minä sovi teidän perheidylliinne, hän sanoi.

-Ruth, ethän sinä tarkoita sitä, miltä tuo kuulosti, Betty sanoi pahoillaan. -Tiedäthän, että olet...

-Tiedän toki, Ruth vakuutti, vaikka Betty pelkäsi, että tämän sanojen takana oli totta toinen puoli. -Mutta minunhan pitää esiintyä — lapset käyvät vain levottomiksi, jos kuljen edestakaisin.

Fergus olisi halunnut noutaa heidät autolla, mutta Duncan oli kieltäytynyt.

-En tietääkseni ole haavoittunut jalkoihin, hän oli ilmoittanut tyynesti. -Viedään tämä narrinpeli läpi nyt niin vähillä seremonioilla kuin suinkin.

Kaduilla oli lunta ja viima pyyhki talojen välistä. Rouva Wallace oli jo pitkin päivää esittänyt erinäisiä mielipiteitä siitä, miten hullua oli lähteä kuljettamaan lapsia iltajuhlaan kuolemantautia hankkimaan.

Mutta Faith viihtyi erinomaisesti vaunuissa, joissa hänellä oli lämmikkeenä Cameronien antama lampaantalja, ja Donald oli kietonut käsivartensa Duncanin manttelinkauluksen ympäri, jotta isän oli helpompi kantaa häntä yhdellä kädellä. Ruth talutti Archieta, mutta Stuart oli kieltäytynyt loukkaantuneena rouva Wallacen tarjoamasta kädestä — vain pikkulapsia talutettiin, ei isoja poikia!

Seurakuntasalin piha oli valaistu tervalyhdyin kaikkia saksalaishyökkäyksiä uhmaten, ihmisiä oli kerääntynyt ovelle johtavan polun molemmin puolin ja Betty näki ällistyksekseen jopa muutamia valokuvaajia — sanomalehdistäkö?

-Kas niin, sanoi Ruth yhtäkkiä. -Ota veljeäsi kädestä, Arch. Esitys alkaa ja statistien on aika vetäytyä kulisseihin.

-Mitä tuo tyttö höpisee, rouva Wallace puuskahti, mutta Ruth tarttui häntä käsipuolesta ja veti mukanaan ihmisjoukkoon.

Esitys todellakin alkoi. He kävelivät polkua pitkin ihmisten välistä, jotka olivat aivan vaiti. Kun Duncan laski Donaldin maahan käsivarreltaan voidakseen tervehtiä terveellä kädellään rouva Morrisonia, sota-apukomitean puheenjohtajaa, kuuluivat monet niistävän.

Betty alkoi ymmärtää, mitä Alice oli ajanut takaa: heidän perheensä edusti kaikkea sellaista, mikä saattoi hellittää ihmisten kukkaronnyörit. Duncan oli tunnettu ja pidetty kaupungissa, ja hänen tekonsa kaukana rintamalla oli aivan kuin tuonut kunniaa koko Fort Williamin ylle. Hän ei ollut enää nuorukainen, mikä olisi ollut varma keino saada väki liikuttumaan, mutta hänellä oli neljä pientä lasta, jotka näyttivät varsin somilta talvitamineissaan, silmät hämmästyksestä laajenneina. Olisi ihme, ellei tämä ilta tuottaisi runsaasti varoja.

Alice oli heitä vastassa eteisessä ja auttoi lapsia kuoriutumaan päällysvaatteistaan.

-Olemme laittaneet lisää pöytiä ylös parvelle, hän supatti Bettyn korvaan. -Ja myymme seisomapaikkoja edullisemmin. Väkeä tulee koko ajan lisää.

-Se on tietysti hyvä, mutta... Betty vilkaisi Duncaniin.

-Te voitte lähteä heti kun siltä tuntuu, Alice sanoi vakavasti. -Kunhan olette edes vähän aikaa. Ihmiset kaipaavat sitä.

-Meitäkö? Betty kysyi hämmentyneenä.

-No, tavallaan. Jotakin konkreettista. On niin kauhean vaikea ymmärtää, millaista sodassa on, ellei näe jotakin konkreettista.

-Minä luulin, että kaupungissa on jo kyllin haavoittuneita sitä konkretisoimaan!

Alice huokasi.

-Ikävä kyllä. Mutta ymmärräthän sinä, mitä minä tarkoitan. Se, mitä Duncan teki — ei, en minä puhu siitä, mutta me tarvitsemme sellaisia uutisia! Mennään nyt, että pääsette istumaan. Avaamme ovet ensiksi niille, jotka ovat lunastaneet illalliskortin etukäteen, ja katsomme sitten, paljonko ylimääräisiä voimme ottaa.

Heille oli varattu pöytä salin etuosasta, näyttämön luona olevan valtakunnan lipun alta. Betty asetti lapset istumaan selin saliin ja toivoi, että nämä jaksaisivat käyttäytyä, sillä sankarin lasten ei oletettu kiukuttelevan. Faith oli hänen sylissään ja osoitteli pikku sormellaan kynttilöitä ja lippua ja näyttämön reunaa koristavaa sini-puna-valkeaa kreppipaperiköynnöstä.

Ovet avautuivat, eteisessä alkoi kuhina, ensimmäiset illallisvieraat astuivat saliin. Lämpötila alkoi nousta, tuolinjalat raapivat lattiaa, puheensorina kohosi äskeisen hiljaisuuden jälkeen korviahuumaavaksi.

Hyvin monet halusivat tulla tervehtimään Duncania. Enimmäkseen nämä olivat hyväntahtoisia kaupunkilaisia, jotka halusivat ainoastaan vaihtaa pari sanaa ja toivottaa pikaista toipumista. Heistä ei ollut lainkaan omituista se, ettei Duncania ollut näkynyt kaupungilla tai paljon edes kaupassa, olihan tämän käsi yhä velttona kantoliinassa. Mutta Betty huomasi kyllä, että muutamissa pöydissä päät painuivat yhteen, eivätkä katseet siellä olleet yhtä ystävällisiä.

Ruth vilkutti heille pöydästään. Äiti ja isä olivat varanneet kaksi pöytää ja tuoneet mukanaan sekä Annan että Annien ja Napierin lapsineen. Knoxit istuivat yhdessä pöydässä, ja Amy-serkku hymyili ja nyökkäsi Bettylle, mutta Myra tuskin loi heihin katsettaan. Myös Dunnit olivat tulleet — surupukuisina ja laihtuneina. Siellä täällä näkyi lomalaisia tai sotansa jo sotineita. Muutamat heistä tulivat tapaamaan Duncania, ja he vaihtoivat sanoja asioista, joita Betty ei ymmärtänyt eikä halunnutkaan ymmärtää.

Pastori Morrison kapusi lavalle ja piti lyhyen alkuhartauden, sitten alkoi tarjoilu. Ruoka oli hyvää mutta järkevää — ruokalista oli suunniteltu säästäväistä ajatustapaa noudattaen.

Kun kahvi oli tarjottu, alkoi ohjelma. Ensiksi puhui rouva Morrison, jonka naiivi, lähinnä seikkailuromaaniin sopiva esitys sodan olosuhteista sai Duncanin vääntelehtimään, vaikka tämä naamioi kiusaantumisensa käsisäryksi ja keskittyi hieromaan kyynärvarttaan. Sitten neiti MacGregor soitti muutamia isänmaallisia kappaleita, ja lopuksi Ruth lausui.

Ruth oli valinnut saman Bettyn tekstin kuin vuotta aiemmin, pienen pojan kirjeen isälle rintamalle. Betty ajatteli Alistair Dunnia, jonka viimeisenä ajatuksena oli ollut vielä kerran katsoa Ruthin kuvaa, ja painoi kasvonsa uneen vaipuneen Faithin myssyn poimuihin. Onneksi pikkupojat alkoivat olla levottomia, erityisesti Donald, joka ei kestänyt yleensäkään paikallaanoloa pidempään kuin oli täysin välttämätöntä, ja hän sai muuta ajateltavaa koettaessaan rauhoitella näitä.

Alice oli alun pitäen arasti kysynyt, voisiko myös Duncan sanoa muutaman sanan, mutta siitä tämä oli kieltäytynyt ehdottomasti. Sen sijaan oli sovittu, että kun kerättäisiin kolehti, Duncan laittaisi haaviin tietyn värisen setelin hyvänä esimerkkinä muille.

Mutta kun Alice nyt aikoi lähteä liikkeelle haavin kanssa, Duncan nousi seisomaan ja kilisti lusikalla kuppiaan.

Betty hengähti kauhistuneena. Sali hiljeni täysin. Pojat, jotka olivat kiemurrelleet epätoivoisina tämän loppumattoman illan takia, istuivat äkkiä suorina kuin kynttilät.

-Täällä on puhuttu paljon sodasta, Duncan aloitti vähän käheästi, sitten hän rykäisi ja jatkoi voimakkaammin: -Me, jotka olemme siellä olleet, emme ehkä tunnista noita kuvauksia. Sota... Hän epäröi hetken. -Sota on asia, jota ei voi käsittää, ellei sitä koe itse. Ihmisen pahuus saa siinä sellaiset mittasuhteet, että mitään senkaltaista emme olisi osanneet edes kuvitella.

Kukaan ei olisi voinut uskoa, että saliin ja sivuhuoneisiin ja ylös parvelle oli tungettu toistasataa ihmistä, niin vaiti kaikki olivat. Yksikään astia ei kilahtanut, yksikään lapsi ei äännähtänyt. Risti Duncanin rintapielessä tuntui kimaltavan voimakkaammin kuin olisi voinut luulla marraskuun iltana olevan mahdollista.

-Kun on käynyt helvetin porteilla, joutuu helposti epätoivoon, Duncan sanoi ja katsoi kauas ihmisten päitten yli. -Kun on nähnyt miesten silpoutuvan ja räjähtävän ilmaan, pistimien punertuvan verestä, joutunut kiipeämään juoksuhautaan kaatuneiden toveriensa ruumiiden yli päästäkseen eteenpäin...

Hiljaisuuden rikkoi rouva Morrisonin hengähdys. Tämä ei selvästikään ollut sellaista sotaa, jota hän oli ajatellut.

-Kun on pidellyt sylissään nuorukaista, jolla olisi ollut vuosikymmenien elämäntyö tehtävänään, mutta jonka katse sammuu Belgian taivaan alla... Duncan ei edes vilkaissut Dunnien pöytään. -Kun on kuullut huudon — haavoittuneen eläimellisen huudon: ”Älkää jättäkö! Tulkaa hakemaan!” ja tietää, että saksalainen tykki sylkee milloin tahansa kuolemaa, ettei haavoittunutta saada turvaan, ettei tulitauko ala ajoissa...

Duncan vaikeni hetkeksi. Monet salissa olijat kumartuivat eteenpäin, he olivat varmoja siitä, että saisivat nyt kuulla Flanderin sankarin oman kertomuksen suurista teoistaan. Mutta he joutuivat pettymään, sillä Duncan nielaisi muutaman kerran ja jatkoi:

-Kun on kokenut kaiken tämän, unohtaa, että sodassa on toinenkin puoli. Sillä jos se tuo esiin meidän pahimmat piirteemme, se tuo myös parhaimmat. Aivan kuten asiaa kokemattoman on mahdotonta käsittää sodan kauhuja, on mahdotonta käsittää sitä toveruutta, sitä yhteishenkeä, joka linjoilla on. Me olemme vain ihmisiä, me olemme heikkoja ja laiminlyömme joskus velvollisuutemme, mutta me haluamme tehdä parhaamme.

Äkkiä Duncan kääntyi ja katsoi suoraan Bettyyn.

-Te täällä kotirintamalla, hän sanoi, -te olette se voima, jonka varassa me jaksamme. Niin kauan kuin te luotatte meihin, niin kauan kuin te teette osanne, me kestämme.

Hän ojensi kätensä ja tarttui Bettyn käteen.

-Minun vaimoni... minun lapseni... niin kuin ei yksikään teistä... ei ole päässyt vähällä. Duncanin ääni uhkasi sortua, hän rykäisi taas. -He ovat huolehtineet siitä, ettei minun ole tarvinnut murehtia kotia siellä kaukana... ja sitten he ovat huolehtineet minusta... halusin sitä tai en. ”Myötä- ja vastoinkäymisissä”, on minun vaimoni sanonut moneen otteeseen tänä syksynä, kun... kun minä olen tarvinnut niitä sanoja.

Betty puristi Duncanin kättä ja katsoi tämän harmaisiin silmiin. Yhden ohikiitävän hetken ajan maailmassa ei tuntunut olevan ketään muita. Sitten Duncan aivan kuin havahtui.

-Raamatussa sanotaan, ettei ole suurempaa rakkautta kuin antaa henkensä toisen ihmisen puolesta, hän jatkoi. -Niin ovat tehneet jo lukemattomat miehet. Mutta minä uskaltaisin sanoa, että on jotakin vielä suurempaa — se, että antaa oman rakkaansa toisten ihmisten edestä. Niin ovat tehneet lukemattomat äidit, puolisot, sisaret, rakastetut. Valittamatta he ovat lähettäneet matkaan hänet, joka on heidän koko maailmansa, koska isänmaa on kutsunut. Ja valittamatta he ovat ottaneet vastaan kaikki uutiset.

Hänen katseensa pyyhkäisi yli salin. Se pysähtyi hetkeksi Kirsty Dunniin, joka itki hiljaa kasvot nenäliinaan haudattuina. Se pysähtyi Ruthiin, joka istui kalpeana mutta ryhdikkäänä eikä tuntunut huomaavan, että rouva Wallace taputti hänen olkapäätään. Se pysähtyi Flora Aikeniin, joka piti hellän omistavasti kiinni Ewan Irvinen jäljellä olevasta kädestä.

-Olen puhunut jo liian pitkään, Duncan sanoi, ja hänen äänensä vavahti taas. -Yritin vain sanoa, että... että kun te avaatte kukkaronne — sillä raha on tärkeää, ei se tee onnelliseksi, mutta se helpottaa edes joiltakin osin niiden elämää, jotka ovat luovuttaneet kalleimpansa — antakaa samalla myös rakkautenne. Rakastakaa toisianne ja... rakastakaa isänmaata. Se on sen arvoista.

Duncan putosi istumaan, hänen kasvonsa olivat lumivalkoiset ja hän hengitti kiivaasti, aivan kuin olisi vasta tajunnut puhuneensa valmistautumatta tällaiselle ihmisjoukolle. Hiljaisuus jatkui täydellisen rikkumattomana, kukaan ei edes ajatellut voivansa taputtaa, kukaan ei tohtinut rikkoa lumousta.

Sitten kuului tuolinjalkojen raapaisu. Ewan Irvine nousi seisomaan ja aloitti Kuningashymnin. Se voimistui, kasvoi, aivan kuin hulmautti lippua ja kimpoili seinistä. Se tuntui kokoavan heidät kaikki yhteisen suojan alle, jossa toinen ei ollut toista heikompi, vaan jokaista tarvittiin omalla paikallaan. Kun laulu loppui ja ihmiset istuutuivat, Betty tajusi pitelevänsä yhä Duncania kädestä.

Miten he selvisivät kotiin? Sitä Betty ei myöhemmin tarkasti muistanut. Kaikki tuntui sumuiselta, ihmisten ystävälliset kädenpuristukset ja kosteat silmät, lasten riemunkiljaisut kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle, ulkona kiristynyt pakkasilma, joka pisteli salissa kuumenneita poskia. Vilaukselta Betty näki, miten muutamat komitean naiset juoksuttivat talteen täyttä kassalipasta ja ylitse pursuavaa kolehtihaavia. Kuin taikaiskusta Ruth ja rouva Wallace ilmaantuivat paikalle auttamaan lasten kanssa, ja äiti kiersi kätensä Bettyn ympäri ja syleili tätä lujasti.

Jotenkin he kotiin pääsivät, koskapa yhtäkkiä Betty oli Koivurannan eteisessä. Ruth oli riistänyt Faithin vaunuista ja paimensi poikia yläkertaan.

-Ei, minä hoidan kaiken, hän sanoi. -Duncan tarvitsee sinua nyt.

Betty astui olohuoneen ovelle. Duncan istui sohvalla ja nojasi päätään terveeseen käteensä. Mutta hänen asentonsa ei ollut epätoivoinen, ja hänen haavoittuneen kätensä kämmenellä lepäsi taas musta kumipallo.

-Mahtaako talossa olla mitään teetä väkevämpää, Sappho? hän kysyi hiljaa. -Minusta tuntuu, että tarvitsisin sitä nyt.

Rouva Wallacella oli aina pullo yläkaapissa ”järkyttävien tilanteiden varalta”. Betty kaatoi lasiin kullanväristä juomaa ja ojensi sen Duncanille, joka tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.

-Kiitos, hän mutisi. -En... en ole oikein tottunut pitämään julkisia puheita.

-Parlamenttivaalit ovat kai pian, Betty sanoi hysteerisesti naurahtaen. -Tämän illan perusteella...

-Vain, jos sinäkin saat jo silloin äänestää. Duncan hymyili vähän ja ojensi kättään. -Tule tänne.

Betty käpertyi sohvaan Duncanin kainaloon. He istuivat mitään puhumatta, kuunnellen yläkerrasta kuuluvia lasten ääniä ja kellon naksutusta seinällä.

Ensin Betty ei huomannut sitä. Sitten hän alkoi ihmetellä Duncanin jännittynyttä olemusta, kunnes tajusi, että tämä ponnisti kaikki voimansa.

Ja äkkiä oikean käden peukalo liikahti, ei paljon, mutta sen verran, että sormenpää kosketti mustaa kumipalloa.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa, itkettävää ja kaunista. Kaisa, tämä on kaikkein paras Betty.

    VastaaPoista
  2. Kiitos. ♡ Olen joka toinen päivä samaa mieltä ja joka toinen päivä ajattelen, että tämä on surkeaa roskaa. Tänään on jälkimmäinen päivä, sillä muokkasin (taas) loppua ja alan olla melkein tyytyväinen siihen. :)

    VastaaPoista