keskiviikko 5. marraskuuta 2014

31. Toinen sotajoulu

 
-Yksi sormi viidestä — onhan sekin tyhjää parempi, Fergus MacDonald sanoi.

-On aina miellyttävää, kun lääkäri puhuu rohkaisevasti, Duncan mutisi ja sulki kalvosinnappinsa. Hänen vasemman kätensä sormet olivat muuttuneet viikkojen myötä melko näppäriksi jopa nappien suhteen.

-Minä laskutan siitä, että potkin sinua eteenpäin, Fergus muistutti.

-Ja sen hoidatkin reippaasti — laskuttamisen nimittäin! tokaisi Duncan.

Betty, joka kattoi teepöytää keittiössä, hymyili itsekseen. Hän olisi viihtynyt loputtomiin kuunnellen Fergusin ja Duncanin naljailua toisilleen, niin kotoista ja lohduttavaa se oli.

-No, jos seuraavaksi saataisiin kuntoon liipasinsormi, Duncan sanoi. -Muilla ei niin kiire olekaan.

Liipasinsormi! Betty sulki silmänsä ja nojautui pöytään. Niin tietysti. Kuluneina viikkoina ja kuukausina hän oli keskittynyt vain siihen, että Duncan pääsisi pois siitä pimeydestä, joka häntä oli ympäröinyt, ja sitten siihen, että tämä saisi kätensä toimimaan. Lapsellisesti hän oli täysin unohtanut sen tosiasian, että heti kun Duncan olisi toimintakykyinen, hänen olisi palattava rintamalle.

-Voitteko te huonosti, rouva Fleming? kysyi rouva Wallace huolissaan.

Betty avasi silmänsä.

-Ei, en toki. Hän koetti hillitä kättensä vapinaa laskiessaan kuppeja aluslautasille.

-Teillä on ollut aivan liian raskasta. Ja se illallistilaisuus... En minä sitä sano, kauppiaan puhe oli paras minkä olen koskaan kuullut, ja minä sentään kävin yhteen aikaan useinkin konservatiivien kokouksissa. Mutta ei kaikki se hälinä ole ollut teille hyväksi!

Hyväntekeväisyysillallista oli todellakin seurannut melkoinen vilske, jota eivät hillinneet sanomalehtien uutiset ”Flanderin sankarin puheesta kansakunnalle”. Kirjakauppa oli ollut suoranaisen kansainvaelluksen kohteena, ja asunnon puolella vieraita oli riittänyt jatkuvasti. Joskus Bettyä todella väsytti, kun jokainen tuntui tahtovan Duncanista oman palasensa.

Mutta Duncan oli kestänyt tämän kaiken, ja se oli pääasia. Kun nyt vain käsi... Betty huokasi. Mitä hänen piti toivoa? Tietysti hän tahtoi, että Duncanin käsi paranisi — mutta saattoiko hän toivoa sitä, koska se merkitsisi...

-Rouva Wallace, te sitten tiedätte, miten tehdä mies onnelliseksi, Fergus sanoi samassa ovelta. -Olen nähnyt unta teidän maustekakustanne!

Oli harvinaista, että Fergus ehti jäädä teelle, joten hänen seurastaan haluttiin nauttia pitkään. Jopa pikku Faith ryömi innoissaan hänen jalkoihinsa päästäkseen syliin.

-Kohta he Fannyn kanssa aiheuttavat meille harmaita hiuksia, Duncan huomautti, sipaisi ohimoaan ja korjasi hieman haikeasti: -Lisää harmaita hiuksia.

-Niinpä kai. Fergus katsoi polvellaan istuvaan Faithiin, ja Betty huomasi varjon hänen kasvoillaan.

-Onko Fanny pysynyt terveenä? hän kysyi lempeästi. -Tarkoitan, kun syksy on ollut kolea ja tauteja on liikkeellä.

-Kyllä on, Fergus vastasi lyhyesti ja laski Faithin lattialle levitetylle huovalle. -Kiitos teestä — ja rouva Wallace, en panisi pahakseni, vaikka joskus sujauttaisitte rouva MacKennalle tämän maustekakun reseptin. Valitettavasti sairaala kutsuu.

Hänen mentyään Betty istui ajatuksissaan teekuppinsa ääressä ja katseli Faithia, joka tarkasteli keskittyneesti kolttunsa kirjottua helmaa ja alkoi sitten päättäväisesti tunkea sitä suuhunsa.

-Hyi, Faith, et saa syödä vaatteitasi! Etkö tiedä, että heikennät puolustustamme, jos tuhlaat varastoja, Betty sanoi hymyillen ja veti kankaan tytön suusta.

-Guu, sanoi Faith iloisesti.

Samassa olohuoneesta alkoi kuulua musiikkia. Stuart, joka oli syksyn aikana laiminlyönyt pianoläksyään, harjoitteli taas uskollisesti. Duncan seisoi hänen takanaan ja auttoi vaikeissa kohdissa.

-Poika soittaa jo taitavasti, huomautti rouva Wallace ja leikkasi suuren kappaleen maustekakkua lautaselle odottamaan Ruthin paluuta sairaalasta. Hyväntekeväisyysillallisen jälkeen näiden kahden välit olivat taas lähentyneet.

Faith ojensi kätösiään, Betty kumartui ottamaan hänet syliinsä ja meni olohuoneeseen. Hän istui yhä mielellään kuuntelemassa Stuartin soittoa, vaikka se toki olikin vielä kovin kulmikasta ja epätahtista. Itse asiassa hän ei olisi ehtinyt istua, työtä olisi ollut niin taloudessa kuin tilatuissa kirjoituksissa, mutta muutama minuutti ei mitään kaataisi. Duncan ei ollut koskaan vaatinut Stuartia soittamaan kovin kauan kerrallaan, kunhan tämä vain harjoitteli joka päivä.

Pian Stuart löikin kiinni nuottivihkonsa, liukui alas istuimelta ja juoksi tiehensä. Betty huokasi. Hänen pitäisi nyt ottaa Faith mukaan yläkertaan ja alkaa kirjoittaa erästä kertomusta, joka...

Samassa hän tajusi, että Duncan oli jäänyt pianon luo. Tämä siveli terveen kätensä sormilla norsunluisia koskettimia, kunnes yhtäkkiä nosti käden niskaan, veti auki kantoliinan solmun ja antoi oikean käden retkahtaa alas. Sitten hän istui soittimen ääreen, laski vasemman kätensä koskettimille ja hitaasti, keskittyneesti, hilasi ylös myös oikean käden, kunnes se lepäsi oikealla paikallaan.

Betty ei tohtinut liikahtaa. Hän vain katseli, miten Duncan istui kauan hiljaa, kunnes aloitti varovasti pienen melodian. Kun oikean käden olisi pitänyt yhtyä soittoon, vain peukalo painoi kosketinta, ja teki senkin hyvin heikosti ja vaisusti. Betty näki, miten Duncan ponnisteli saadakseen muut sormet toimimaan, mutta mitään ei tapahtunut.

Lopulta Duncan antoi periksi — ja aloitti alusta. Taas oikean käden vuorolla sävel hiipui, taas hän ponnisteli, mutta sormet eivät totelleet.

Jossakin vaiheessa rouva Wallace, joka oli keittiöön kuullut jonkun aloittavan Killiecrankien kaksikymmentä kertaa peräjälkeen pääsemättä ensimmäisiä tahteja pidemmälle, tuli ovelle. Hän avasi suunsa tiedustellakseen, eikö gramofoni pitäisi viedä korjattavaksi, jos se juuttui tuolla tavalla, mutta Betty nosti sormen huulilleen. Rouva Wallace tajusi silmänräpäyksessä, mitä oli tekeillä. Hän pyyhkäisi esiliinankulmalla silmiään ja vetäytyi takaisin keittiöön.

Siitä päivästä alkaen Duncan käytti kaiken liikenevän aikansa pianon ääressä. Tilanne oli täysin sietämätön kaikille talossa olijoille. Mary Smith ilmoitti Bettylle, että asiakkaat pakenivat siinä vaiheessa, kun olivat onnettomuudekseen viipyneet myymälässä tarpeeksi kauan kuullakseen seinän läpi Killiecrankien alun noin seitsemäntoista kertaa.

-En minä valita, Mary sanoi, -mutta eikö hän voisi soittaa jotakin muuta välillä? Vaikka koraalikirjaa alusta loppuun?

Betty uskaltautui välittämään tämän toiveen Duncanille, joka purskahti nauruun.

-Olen pahoillani, hän sanoi. -En ole tajunnut, että te joudutte tosiaan kuuntelemaan minua. No, hyvä, otetaan koraalikirja!

Ja niin hän todellakin aloitti koraalikirjan ensimmäisestä virrestä, mutta kun sävel taas pysähtyi alkuunsa, siirtyi seuraavaan ja sitten taas seuraavaan. Joulun lähestyessä hän oli tällä tavalla käynyt läpi kirjan jo useampaan kertaan, ja Koivurannassa oli alettu vähitellen tottua jatkuviin, lyhyisiin pianomusiikin palasiin.

Sitten eräänä päivänä musiikki oli erilaista. Bettyn kädet pysähtyivät kesken sukanparsimuksen, rouva Wallace jäi seisomaan kauha koholla.

-Se taisi olla nyt liipasinsormi, Betty kuiskasi. Hän heitti Archien sukan pöydälle ja kiiruhti olohuoneeseen.

Duncan istui pianon ääressä ja tuijotti oikeaa kättään kuin olisi ihmetellyt, mitä sille oli tapahtumassa. Kuullessaan Bettyn askeleet hän käänsi päätään.

-Etusormi, hän sanoi sitten yksinkertaisesti.

-Minä kuulin, Betty vastasi.

Jouluaamuun tultaessa Duncan oli saanut myös keskisormen liikkumaan. Sormet olivat vielä heikkoja ja jatkuva harjoittelu aiheutti hänelle voimakkaita kipuja, mutta voitonriemu korvasi kaiken. Samalla myös itse käsivarsi oli vahvistunut. Kun Duncan ensimmäisen kerran pystyi nostamaan syliinsä Faithin, joka koetti ryömiä lattialla veljiensä lahjakasojen kimppuun, Betty tunsi saaneensa itse lahjoista suurimman.

Anna oli kutsunut heidät joulupäivälliselle Kuusikukkulalle. Rose, Mary ja Eliza olivat tulleet Edinburghista, ja Betty ilahtui suunnattomasti, kun takkiaan riisuessaan kuuli kirjastosta Jamie-veljensä tasaisen äänen tämän selittäessä isälle jotakin ennakkotapausta.

Mutta suurin yllätys odotti salissa: Jamien ja Floran perheen mukana oli tullut myös Lillian pikku Tommyn kanssa.

-Minä tulin Johnin sijasta, Lillian nauroi Bettyn syleillessä häntä myrskyisästi. -Hän kävi lomalla marraskuussa, mutta taas niin lyhyesti, ettei ehtinyt tänne.

Rose oli laihtunut, ja hänen silmissään oli jotakin sulkeutunutta, kun hän suuteli Bettyä. Ja kun asetuttiin pöytään ja huomattiin, että Anna oli asettanut pöydän keskelle kynttilän jokaiselle poissaolevalle — Charlielle, Jennielle, Robille, Johnille, Davylle ja Miriamille, jota oli kutsuttu yhtä lailla suvun joulunviettoon, mutta joka ei ollut hennonut jättää vanhempiaan — hiljaisuus oli äkkiä täydellinen.

Sitten isä nousi ja kohotti lasinsa.

-Rakkaillemme siellä kaukana, hän sanoi. -Slàinte mhòr!

Kaipauksesta huolimatta päivä oli jollakin tavalla täynnä toivoa ja lohdutusta. Mary, Ruth ja Eliza katosivat yläkertaan keskustelemaan omista tärkeistä asioistaan, pienet serkukset juoksivat ja leikkivät aulassa, puheensorina täytti huoneet.

Betty oli tulossa ruokasalista mukanaan lautanen, jolle oli koonnut yhtä ja toista pientä hyvää jälkiruokapöydästä, kun hän näki Jamien vetävän takin niskaansa.

-Joko sinä taas, hän kuuli Floran sanovan moittivasti — tavalla, joka ei ollut tämän lempeälle luonteelle ominainen. -Oven saranat joudutaan uusimaan tämän jälkeen.

-Anna olla. Jamie avasi oven saranaparkoja miettimättä.

-Mitä nyt? Betty kysyi. Hän tiesi pistävänsä nenänsä toisten asioihin, mutta toisaalta hän oli koko päivän hakenut tilaisuutta puhuakseen Jamien kanssa.

Flora huokasi.

-Hän tupakoi jatkuvasti nykyään. Meillä huoneet tahtovat olla harmaana savusta aina kun hän on kotona. Täällä hän on ottanut siitä tekosyyn lähteäkseen joka kerta ulos, pois muiden luota.

-Ole hyvä, toivottavasti pidät näistä. Betty ojensi lautasensa Floralle, sieppasi oman takkinsa ja pujahti ovesta.

Jamie seisoi kuistilla tukipylvääseen nojaten.

-Lähettikö Flora nyt sinut minua nuhtelemaan? hän kysyi vähän ivallisesti ja imaisi savukettaan niin, että sen pää alkoi hehkua tulipunaisena.

-Enkö minä saa puhua veljeni kanssa muuten kuin nuhdellakseni? Betty tiedusteli veikeästi. Hän istuutui tuolille pöydän ääreen, sillä Anna ei ollut korjannut pois ruokailuryhmää talveksi. 

-Sen parempi, mitä vähemmän kukaan minun kanssani puhuu. Minä olisin halunnut jäädä Glasgow’hun, mutta Flora tahtoi päästä tänne tapaamaan vanhempiaan. Jamie puhalsi ilmaan savua, joka kierteli vähän aikaa pakkasilmassa ennen kuin katosi. -Näethän sinä, miten he minua katsovat.

-Ketkä niin? Betty kysyi tyhmäksi heittäytyen.

-Annie ja Napier — Rose — jopa sinun Duncanisi. Ellei Lillian olisi niin herttainen, hänkin karttaisi minua.

-No, Betty tokaisi ja risti kätensä kuuraiselle pöydänkannelle, -tarvitseeko sinun ihmetellä asiaa?

-Itse asiassa kyllä. Värväytyminen on vielä toistaiseksi vapaaehtoista. Yhtä lailla kuin uudenvuodentaiat tai tanssitunnit. En minä niitäkään harrasta.

-Jamie, Betty puuskahti, -ethän sinä voi verrata...

-Yhtä typeriä kaikki! Jamie sammutti savukkeen, kaiveli hetken takintaskujaan, löysi savukerasian ja sytytti uuden. -Yhtä järjettömiä!

-Jamie!

-Älä viitsi, Bet. Veli kääntyi häneen päin. Ikkunoista tulvivassa valossa Betty näki, että tämän kasvot olivat hyvin totiset. -Sano minulle, mitä järkeä on sotimisessa.

-Ei tietenkään mitään, mutta...

-No miksi me sitten sodimme? Jamien äänessä oli äkkiä asianajajan varmuutta. -Et kai sinä kuvittele, ettei asioita olisi voitu sopia diplomaattisesti, jos poliitikot olisivat tahtoneet?

-Miksei sitten sovittu? Betty puuskahti vastaan.

-Siksi, siskoseni, että me olimme erehtyneet vuosikymmenten mittaan tekemään sitoumuksia, jotka olivat yhtä järjettömiä kuin tämä sota. Mitä meihin kuuluu Ranskan tai Belgian tilanne!

-Ethän sinä voi puhua noin!

-Tulisivatko ranskalaiset tai belgialaiset auttamaan meitä, jos olisimme pulassa? Epäilen — ainakin edellisillä on ollut vuosisatojen aikana paha tapa nimenomaan järjestää meille ongelmia.

-Se on eri asia. Imperiumin velvollisuus...

-Imperiumin velvollisuus! Jamie pärskähti. -Siinäpä varsinainen sanahirviö. Sellaistako sinä lapsillesi opetat? Että me britit olemme yli-ihmisiä, joiden velvollisuus on holhota koko ihmiskuntaa? Ei, kuulehan, se aika on mennyt. Sano minun sanoneen, mutta Yhdysvallat on nousussa — ja siellä ollaan kylliksi järjissään ollakseen liittymättä tähän mielipuoliseen sotaan.

-Mikä sinua vaivaa? Betty huudahti itku kurkussa. -Ethän sinä voi pitää mielipuolisena sitä, että me puolustamme omaa maatamme!

-Et kai sinä kuvittele, että siellä Skotlannin puolesta soditaan? Jamie ravisteli tuhkaa savukkeestaan piittaamatta siitä, että se jätti jäljen kuistin lattiaan. -Et kai kuvittele, että mukanaolo toisi Westminsteristä jotakin etuja Skotlannille? Flanderin sankari saisi pelastaa vaikka puoli armeijakuntaa, eikä sillä olisi mitään vaikutusta omalle maallemme.

-Sinähän puhut niin kuin isä ennen!

-Isä on monissa asioissa viisas, mutta hänkin on pehmennyt.

Kuistille laskeutui niin pitkä hiljaisuus, että Jamie poltti toisen savukkeensa loppuun ja aloitti kolmannen, ennen kuin sanoi:

-Minä koetan vain saada sinut ymmärtämään, Bet. Tiedän, ettei kukaan muu edes yrittäisi käsittää tätä, mutta sinulla on aina ollut aivot. Minä en ole värväytynyt yksinkertaisesti siksi, ettei siinä ole mielestäni mitään järkeä. Kun pakko-otto tulee — sillä se tulee, sano minun sanoneen — minä lähden. En ole pasifisti, en ole pelkuri, vakaumukseni ei estä minua lähtemästä. Minä en vain halua tehdä mitään, mikä on mielestäni typerää, ellei siihen tule suoraa määräystä esivallalta. Sillä esivaltaa minun on toteltava, oli se sitten englantilainen tai ei.

Betty katseli Jamieta. Tämä oli pitkä ja hoikka, hänellä oli kalliit ja hyvin leikatut vaatteet, hän menestyi loistavasti urallaan lakimiehenä — tai oli ainakin menestynyt. Yhtäkkiä Bettyä hävetti se, ettei hän ollut edes tiennyt veljensä olevan noin kansallismielinen. Hän oli kuvitellut tämän ajattelevan — no, niin kuin nyt ajateltiin — tai oikeastaan ei pahemmin nykyään enää edes ajateltu, elettiin vain osana tätä suurta valtakuntaa.

-Eikö sinulla ole ollut vaikeaa? hän kysyi. -Tarkoitan — työssäsi ja kaikkea.

Jamie katsoi vuorostaan häneen, äkkiä hellästi, aivan kuin silloin kun oli vielä ollut kotona ja Betty hänen lempisisarensa, uskollinen pikku orjatar.

-Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä useampi vanhoista asiakkaista on yhtäkkiä saanut halun kokeilla toista lakiasiaintoimistoa — sitä useampi juttu luistaa käsistäni jonkun muun hoidettavaksi — sitä useammalle valamiehistölle vastapuoli vihjailee minun epämääräisistä aatteistani. Jamie katseli hetken alas kylään, jonka valot vilkkuivat pimentyvässä iltapäivässä. Kohta verhot vedettäisiin ikkunoiden eteen ja laakso pimenisi. -Olen saanut ventovierailta naisilta kadulla niin paljon valkeita höyheniä, että niillä täyttäisi polsterin, ja muutamat rouvat ovat sulkeneet Floran pois entisistä seurapiireistä. Eli kyllä, vaikeaa on ollut.

-Minun ei varmaan pitäisi sanoa tätä, Betty mutisi, -mutta sinä olet aika rohkea.

Jamie nauroi.

-Minä olen aina mieluusti uinut vastavirtaan — naimisiinmenostani alkaen. Hän sammutti kolmannen savukkeensa, kaivoi rasian taskustaan, mutta epäröi sitten. -Kaipa tämä on silti alkanut käydä hermoihin, näistä päätellen. Hän antoi savukerasian pudota takaisin taskunpohjalle. -En minä tahdo loukata ketään, Bet tyttöseni. En sinun miestäsi, en veljiäni, en Napieria. Annie parka, hänellä on ollut kova syksy.

-Miten niin? Betty kysyi hämmästyneenä. Hänen mielestään Napier oli tyyntynyt kuluneen puolentoista vuoden aikana saadessaan keskittää tarmonsa kodinturvajoukkojen organisointiin lähialueilla.

Isoveli iski silmää.

-Rakas pikkusiskomme on luonteeltaan hyvin kunnianhimoinen ja hiukkasen kade, ellet ole sattunut aiemmin huomaamaan. Hänelle olisi sopinut mainiosti se, että Flanderin sankarina tunnettaisiin joku muu kuin sinun miehesi. Kuulin hänen valittavan äidille, että Napier olisi puhunut paljon paremmin siinä tilaisuudessa, jossa Duncan avasi suunsa päätyen kaikkiin tämän valtakunnan lehtiin.

-Annie parka, Betty hymähti. -Eikö hän voisi ylpeillä kaksoisveljellään, jonka nimi oli myös lehdessä tässä eräänä päivänä — ”saavutettu menestys Gallipolin tällä lohkolla johtui pitkälti kapteeni David Stewartin oivaltavasta strategiasta”.

-Huomaan, että sinäkin osaat sen ulkoa. Jamien ääni oli tutkimaton. -Tule, mennään sisälle, sinä palelet.

-Mutta mitä sinä tarkoitit sillä, että... Betty nousi ja epäröi. -Että pakko-otto tulee?

-Totta kai se tulee. Jamie veti yllättäen Bettyn syliinsä. -Ymmärräthän sinä, että vapaaehtoisella värväyksellä ei saada tarpeeksi tykinruokaa.

-Niin mutta... Eihän länsirintamalta ole kuulunut paljonkaan uutta!

-Juuri siksi, Jamie sanoi hiljaa. -Tilanne pitäisi saada elämään, mutta se ei onnistu, jos vastustajat ovat liian tasaväkiset.

Betty painoi poskensa veljensä takinrintamukseen, joka tuoksui tupakalta ja kalliilta partavedeltä. Yhtäkkiä hän tunsi voittamatonta halua pyytää, että Jamie järjestäisi asiat, aivan kuten lapsena kauan sitten.

-Älä murehdi, pikku Bet, Jamie sanoi hiljaa. -Kun käsky tulee, minä lähden ja teen velvollisuuteni. Mutta minä toivon, että sinä ajattelet sanojani. Kirjoitit oikein mainion kirjasen kesällä — Flora osti sen heti omasta Punaisen Ristin osastostaan — ja tiedän, ettet sinä ole niin imperialistinen kuin koetat antaa ymmärtää.

-Enhän minä... Betty aloitti harmissaan.

-Ole hiljaa, sanoi Jamie ja työnsi hänet ovea kohti. -Mennään nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti