torstai 6. marraskuuta 2014

32. Lähtijöiden aika

 
Uusi vuosi otettiin vastaan Koivurannassa vieraspitojen merkeissä. Talo oli yhtä täynnä kuin aikoinaan sinä ensimmäisenä uutenavuotena, jonka Betty ja Duncan olivat siinä viettäneet.

Rouva Wallace oli pysytellyt joulunajan kotonaan lähtemättä tyttärensä luo. Ilmeisesti herra Wallace oli siellä ollut, sillä rouva purki kiukkuaan laittamalla tarjoilun, joka saattoi häpeään Fort Williamin kaupunginhotellinkin. Kuin yhteisestä sopimuksesta ei sinä aattoiltana puhuttu sodasta tai päättyvän vuoden suruista, vaikka paljon lämpimiä ajatuksia poissaoleville lähetettiin.

Betty, joka kulki vieraiden seassa vaihtaen sanan siellä ja toisen täällä, tunsi vähän aikaa samanlaista lepoa kuin kesällä Faithin synnyttyä. Hän oli päättänyt olla urhoollinen, tuli mitä tuli, mutta halusi kerätä voimia. Duncan istui jossakin seurueessa lautanen vasemmassa ja juomalasi oikean käden kolmen sormen varassa, mutta Betty tiesi, että oli vain ajan kysymys, koska myös kaksi muuta sormea alkaisivat toimia.

Arjen alettua Duncan teki yhä enemmän töitä kaupan puolella ja istui iltaisin väsymättä pianon ääressä. Joskus hän harjoitti kättään niin myöhään, että Betty nukahti yläkerrassa joulu- tai pääsiäisvirren säveliin.

Samaan aikaan epätoivoinen taistelu Gallipolissa jatkui. Stuartkin oli oppinut jo lukemaan lehdestä ääneen ensiksi ne uutiset, joissa tuo Turkin niemimaa mainittiin, koska siellä saattaisi olla maininta myös Davy-enosta.

-Kyllä meidän onnemme kohta kääntyy, rouva Wallace muisti sanoa joka kerran, kun tiedot eivät olleet rohkaisevia. -Nyt, kun on meikäläinen sotaa johtamassa!

-Oletatteko te, että kenraali Haig saa kaiken järjestymään sormia napsauttamalla? kysyi Ruth nenäkkäästi.

-Nuori nainen, vastasi rouva Wallace juhlallisesti, -minä kysyn sinulta: kumpi osaa sotia paremmin, kunnon skotti vai pehmoinen engelsmanni?

-Se riippuu, Ruth jatkoi härnäten, -nimittäin siitä, puhutaanko Bannockburnista vai Cullodenista!

-Älä kiusaa rouva Wallacea, Betty nuhteli tyttöä jälkeenpäin. -Anna hänen luottaa Sir Douglasiin. Jos ylipäällikön vaihdos antaa hänelle lisää uskoa ja luottamusta, ei sinulla ole oikeutta ottaa sitä lohtua häneltä pois.

Rouva Wallacen puheet saivat Bettyn kuitenkin muistelemaan keskusteluaan Jamien kanssa. Ja kun parlamentti sitten hyväksyi asevelvollisuuslain, jonka mukaan poikamiehet kahdeksastatoista viidenviidettä ikävuoteen asti voitiin ottaa armeijan palvelukseen tietyin rajoituksin, häntä puistatti. Kyllähän hän ymmärsi, ettei veli ollut keksinyt itse puheitaan pakko-otosta, vaan oli ainoastaan seurannut politiikkaa tarkemmin kuin hän — mutta oliko Jamie ennustanut vielä jotakin muuta, joka tulisi toteutumaan?

-Sinuun se ei sitten koske, Duncan sanoi Fergusille, kun tämä oli päivittäiseen tapaansa piipahtanut katsomaan hänen kättään. -Kiitos Alicen.

-Niiden täytyy kohta muuttaa rajoituksia, Fergus vastasi rauhallisesti. -On naurettavaa, jos pelkästään avioliitto vapauttaa miehen velvollisuuksistaan, kun niin moni perheenisä on lähtenyt vapaaehtoisena. Eikä pelkkiä naimattomia miehiä edes riitä kylliksi.

-No, minä voin sanoa, että jos sotaa johdettaisiin järjellisesti, riittäisi kyllä. Duncanin äänessä oli katkeruutta, kuten aina, kun hän jollakin tavalla viittasi oloihin rintamalla. -Jos käytettäisiin hyväksi tiedustelua eikä ajettaisi poikia kuin karjaa suoraan surman suuhun...

-Säästä sinä saarnasi upseerikerholle, vänrikki, Fergus sanoi. -En minä ole syypää taktiikkaan! Tiedät varsin hyvin, että jos saisin luvan, lähtisin heti.

-Oletko taas yrittänyt? Duncan kysyi.

-Olen. Ja taaskaan Lääkintöhallituksen mukaan Fort Williamiin ei ole saatavissa minulle sijaista — tahtoo sanoa: sellaista sijaista, josta ei olisi enemmän hyötyä rintamalla kuin tällaisesta ukonrähjästä. Fergus kohautti olkapäitään. -Siihen minun on tyytyminen.

Seuraavana päivänä Annie piipahti Koivurantaan teelle hoidettuaan kaupunkiasiansa. Eileen ja Roderick olivat hänen mukanaan, ja meteli yläkerran lastenkamarissa kasvoi niin korviahuumaavaksi, että rouva Wallace oli käynyt jo kopistamassa luudanvarrella eteisen kattoon.

-On sekin laki! sisar puuskahti. -Napier odotti sitä kuin kuuta nousevaa — ja nyt ne eivät sitten ota häntä, pelkästään siksi, että hän on sekä naimisissa että pappi!

-Mutta eivätkö hänen velvollisuutensa kotona ole yhtä tärkeitä, Betty sanoi avuttomasti. -Seurakunta tarvitsee häntä —ja kodinturvajoukot.

-Kodinturvajoukot! Annie tuhahti. -Haluaisinpa nähdä, mitä hyötyä niistä huojuvista ukoista olisi, jos tosipaikka tulisi.

-Sanotko sinä isää huojuvaksi ukoksi? Betty tiedusteli. -Hän oli oikein ylpeä siitä, että on saanut omat vartiovuoronsa.

Annie paiskasi kuppinsa lautaselle. Hän oli ollut viime aikoina happamalla tuulella, eikä olo näyttänyt siitä parantuneen.

-Edes Jamien ei ole vieläkään pakko lähteä, hän sanoi äänellä, joka sai Bettyn vapisemaan. -Olen hävennyt silmät päästäni hänen tähtensä. Mitä ihmisetkin sanovat, kun kaikki veljeni ovat rintamalla — paitsi vanhin! Koska Duncan lähtee?

Puheenaiheen vaihto oli niin äkillinen, että Betty hätkähti.

-En tiedä, hän sanoi lyhyesti. -Fergus ei ole vielä kirjoittanut terveen papereita.

-Ehkei hän kirjoitakaan? Annien ääni oli ilkeä. -Oikein sopivaa, kun on lääkäri läheisenä perheystävänä. Ehkäpä hän toteaa pysyvän vamman?

-Annie! Betty puuskahti. -Mikä sinua vaivaa?

-Ei mikään. Annie nousi, meni rappusten luo ja huusi: -Ellie, Rod! Me lähdemme nyt.

-Hyvä tavaton, Betty mutisi, kun sisar lapsineen oli poistunut. -Mikä ihme hänellä on!

-Ei ole niin helppoa olla sivussa asioista näinä aikoina, rouva Wallace sanoi lempeästi.

-Sivussa! Miten niin sivussa? Betty kokosi likaiset kupit, hänen piti kohta kiiruhtaa Punaisen Ristin kokoukseen.

Rouva Wallace näytti epäröivältä ja haki sanoja.

-Pastorska MacPherson on aika kunnianhimoinen nainen, hän lopulta muotoili. -Hän... No, hän on ollut hyvässä asemassa, ja on tietysti vieläkin, mutta... me elämme nyt aikaa, jolloin ihmiset kunnioittavat enemmän maailmalla riehuvia sotasankareita kuin kotoisat työnsä hoitavia pappeja. Ja minä en nyt ollenkaan tarkoita, etteikö kauppiasta pitäisi…

-Mutta eihän hän nyt sentään voi toivoa, että Napier joutuisi rintamalle! Betty keskeytti järkyttyneenä.

-Kuten sanottu, hän on kunnianhimoinen. Ja teidän pitäisi tietää, rakas rouva Fleming, miten tuollaisessa pienessä kylässä voidaan puhua — varsinkin niistä, jotka ovat vähänkin muita korkeammalla. Tarkoitan siis Jamie-herran asiaa.

-Koko maailma on tullut hulluksi, Betty mutisi.

-Siitä me olemme yhtä mieltä, rakas rouva Fleming. Menkää nyt, ettette myöhästy, minä katson kyllä lapset.

Helmikuun alussa Betty sai postissa kirjekuoren, jonka sisällä oli jotakin kovaa. Kun hän repi kuoren auki, sisältä paljastui valokuva — Jamien perhekuva, joita Floralla oli tapana lähettää aina silloin tällöin.

Vähän haikeana Betty katsoi hienon glasgow’laisen valokuvaamon samettista taustaverhoa ja hyvin kiinnostuneena Floran uutta pukua, ihmetteli miten Meggie, Geordie ja Joe olivat taas mukamas kasvaneet joulusta — ja sitten vasta tajusi, mitä outoa kuvassa oli. Jamie, joka seisoi perheensä takana kädet suojelevasti Floran olkapäillä, ei ollut siviilipuvussa.

Eikä kuvan mukana tullut viesti ollut Floran käsialaa, vaan Jamie oli kirjoittanut sen oman lakiasiaintoimistonsa paperille kuin minkä tahansa liikekirjeen.
”Käsky on tullut, Bet, kuten aavistin”, hän kirjoitti. ”Mutta sitä en osannut odottaa, että se koskisi vain poikamiehiä. Typerää kyllä, tunsin itseni pettyneeksi — niin pettyneeksi, etten nähnyt enää tarvetta odottaa sen asian suhteen, joka sinua niin kovasti vaivasi.

”Lähden vapaaehtoisena meren yli muutaman päivän päästä, oletettavasti Ranskaan. Toivon, että voisin tavata Robin ja Johnin, mutta katsotaan nyt, mihin joudun. En tiedä, nukutko tämän jälkeen yösi paremmin, mutta hullua kyllä: kun tein tuon asian, jota pidin aivan järjettömänä, minä olen kyllä nukkunut. Terveisiä meiltä kaikilta teille kaikille. Jamie.”
Sinä samaisena iltana Fergus MacDonald totesi, että Duncanin käsi oli kyllin toimintakykyinen, jotta tämä voisi palata rintamalle.

-Voisin kyllä kirjoittaa vielä pari viikkoa toipumislomaa — et sinä aivan entiselläsi ole, Fergus sanoi vähän epävarmasti.

-Älä ole typerä, Duncan vastasi rauhallisesti. -Laita paperit kuntoon, että pääsen lähtemään. Ei se tästä sen kummemmaksi muutu.

-Sitä minä en tiedä sanoa, mutta kipuja sinulla on todennäköisesti lopun elämääsi, Fergus totesi.

-Niin kauan kuin koskee, on ainakin elossa, virnisti Duncan.

Betty, joka oli vavahtaen muistanut Annien ilkeän vihjauksen lääkäristä perheystävänä, kietoi kädet ympärilleen kuin häntä olisi palellut. Hän oli saanut pitää Duncanin lähellään viisi kuukautta — osa niistä oli ollut synkkiä ja pimeitä kuukausia, mutta Duncan oli silti ollut siinä. Missä he kaikki olisivat, kun taas olisi viisi kuukautta mennyt?

-Mutta kyllä kai kauppias on nyt paremmassa turvassa, rouva Wallace sanoi melkein rukoilevasti, kun Betty joitakin päiviä myöhemmin pakkasi Duncanin reppua keittiön pöydän ääressä. -Kun hän on upseeri ja kaikkea!

Betty huokasi ja aikoi sanoa jotakin, kun kynnykseltä kuului Duncanin ääni. Tämä oli ilmestynyt siihen nojailemaan Faith sylissään.

-Älkää viitsikö nimitellä minua, rouva Wallace. Minun arvoni ei merkitse tässä sodassa mitään. Se on sopivan korkea, jotta sillä saatiin tukituksi suuni julkiselta sodanjohdon arvostelulta, mutta tarpeeksi alhainen, jotta minun ei tarvitse antaa päättää juuri mistään.

-Hyvänen aika, puuskahti rouva Wallace, joka oli luullut Duncanin olevan kaupan puolella. -Ette te saa säikytellä ihmisiä noin, kauppias! Enkä minä ymmärrä, mitä te tarkoitatte.

-Tarkoitan sitä, että ei kuularuiskun suihku tee mutkaa minun kohdallani vain siksi, että poleteissani on yksinäinen tähti.

-Duncan, ole vaiti, Betty sanoi terävästi, sillä rouva Wallace oli muuttunut kalpeaksi.

Lähtöaamu oli sumuinen ja kolea. Bettyn päätä särki valvomisesta ja hän pelkäsi olevansa kärsimätön lapsille, jotka tiesivät, että isä oli lähdössä ja olivat levottomia ja kiukkuisia. Ruth läikytti teetä pöytäliinalle, sillä hänen kätensä vapisi kuppia nostaessa, ja rouva Wallace oli ensimmäistä kertaa elämässään polttanut puuron pohjaan. Vain Duncan näytti levolliselta, ja ainoastaan Betty huomasi, että tämän haavoittuneen käden pikkusormi, joka ei ollut tullut täysin kuntoon, nyki hallitsemattomasti.

Duncan oli sanonut, ettei lapsia saisi tuoda asemalle, koska paluumatka olisi Bettylle yksin näiden kanssa liian hankala. Niinpä hän aamiaisen jälkeen hyvästeli nämä yksitellen. Faith olisi halunnut pysyä isän sylissä, josta oli tullut viimeisten viikkojen aikana hänen lempipaikkansa, ja itki haikeasti, kun rouva Wallace riisti hänet pois. Donald aisti lähinnä jännittyneen ilmapiirin ja hyppi ja melusi eteisessä, mutta Archie ja Stuart seisoivat totisina oven pielessä.

-Minä lupaan olla kiltti, Archie sopersi, kuin olisi käynyt kauppaa jonkun näkymättömän tahon kanssa.

-Ja minä pidän kyllä huolta äidistä ja kodista, Stuart sanoi vavahtavin huulin.

-Kiitos, pojat, Duncan sanoi. -Tiedän, että voin luottaa teihin.

Sitten hän äkkiä kyykistyi ja veti kaikki kolme poikaa syliinsä.

-Muistakaa leikkiä ja olla iloisia, tapahtui mitä tahansa, hän sanoi vähän tukahtuneesti. -Muistakaa olla kunnon poikia, totella äitiä ja huolehtia Faithista. Ja muistakaa luottaa Jumalaan, mitä ikinä sattuukin. Lupaattehan?

-Lupaan, isä, Stuart kuiskasi.

Archie puristi isäänsä lujasti kaulasta ja Donald kiemurteli tuskallisesti päästäkseen vapaaksi. Betty, joka puki takkia ylleen, vavahti aivan kuin jonkin pahan enteen koskettamana.

Ruth käveli yhdessä Bettyn ja Duncanin kanssa siihen kadunkulmaan, josta kääntyi kohti sairaalaa. Hän talutti polkupyöräänsä, jolla yleensä taittoi tuon matkan sellaista vauhtia, että partiopoliisit nykyisin hänet nähdessään sanoivat vaistomaisesti ”Varovaisesti, neiti Weilson!” kun tarkoittivat sanoa ”Hyvää huomenta, neiti Weilson!” Hänen takkinsa alta pilkisti Punaisen Ristin apusisaren yksinkertaisen puvun helma.

-Hyvästi sitten, Duncan sanoi yksinkertaisesti ja ojensi kätensä, kun he erosivat. -Muista hygienia, mutta älä pumppaa potilaisiin enempää saippuaa.

Ruth lakkasi räpyttelemästä silmiään ja purskahti puoliksi hysteeriseen nauruun. Ensimmäisenä harjoittelupäivänä hänet oli lähetetty hakemaan osaston varastosta suolavesipussia, mutta hän oli tuonut hoitajattarelle saippuahiutaleita, kun ei jännitykseltään ollut lukenut etikettejä, ja Duncan oli kiusannut häntä asialla väsymättä.

-Hyvästi, hän sanoi melkein iloisesti. -Ole ihmisiksi siellä kaukana, etteivät hunnit joudu liian lujille.

Kävellessään loppumatkan asemalle kahden Betty ja Duncan eivät vaihtaneet sanaakaan. Tavallisesti heidän keskinäinen hiljaisuutensa oli Bettyn mielestä kodikasta ja toverillista, ja hän nautti siitä. Mutta tällä kertaa se tuntui ahdistavalta ja pahaenteiseltä. Betty avasi suunsa muutaman kerran, mutta sulki sen taas. Hän oli aikonut olla rohkea, mutta pelko oli liian suuri — oli parempi vaieta varmuuden vuoksi, tälläkin kertaa — joka tapauksessa ei enää ollut sopiva hetki...

Asemalla oli yllättävästi väkeä, sillä seuraavan kuun alussa voimaan tuleva laki oli innostanut monia epäröiviä värväytymään vapaaehtoisesti ennen sitä. Duncan suojeli Bettyä töniviltä ja tungeksivilta ihmisiltä ja löysi heille rauhallisen sopen halkopinon ja käsikärryjen välisestä kolosta. Suudelmassa oli jotakin epätoivoista, aivan kuin se olisi merkinnyt todellisia hyvästejä, ja Bettyn ohimoita vihloi hänen pakottaessaan kyyneleitä pysymään poissa. Hän ei itkisi Duncanin nähden, hän itkisi illalla kotona — ei nyt!

Juna saapui, sotilaat päästettiin vaunuihin ensin. Duncanin käsi irtosi Bettyn kädestä, tämän harmaat silmät loivat häneen vielä yhden pitkän katseen, ennen kuin mies astui vaunuihin kiipeävään jonoon. Betty jäi seisomaan keskelle laituria, hän puristi käsilaukkuaan kouristuksenomaisesti eikä edes huomannut, ettei tungos tuntunut yhtään vähentyvän ja häntä tönittiin kipeästi sieltä ja täältä.

Hän näki Duncanin löytäneen paikkansa vaunusta, nyt sisään pääsivät jo siviilit, kohta juna lähtisi. Miksi hän ei ollut sanonut mitään — entä ellei hän ehkä koskaan enää saisikaan kertoa...

-Duncan!

Betty työnsi ihmisiä sivuun tieltään, pujotteli käsivarsien alta, juoksi viimeiset askeleet vaunun ikkunan alle ja hakkasi sitä nyrkillään.

-Duncan, avaa ikkuna!

Hän näki Duncanin hämmästyneen ilmeen, sitten tämä nousi seisomaan ja avasi ruudun.

-Mitä nyt, Sappho?

-Minulla on asiaa. Betty kohottautui varpailleen ja kurotti kättään, ja Duncan kumartui alas ikkunasta, kunnes Betty ylettyi supattamaan jotakin hänen korvaansa.

Välikohtaus oli herättänyt suurta huomiota vaunussa, jossa rintamalle lähtijät olivat iästään ja sotakokemuksestaan riippuen joko huiman innostuksen tai synkän velvollisuudentunnon vallassa ja kaipasivat epätoivoisesti mitä tahansa piristävää. Ja kun vänrikki Fleming vaimonsa asian kuultuaan otti tämän kasvot käsiensä väliin ja suuteli tätä intohimoisesti kaikesta yleisöstä piittaamatta, nuorimmat pojat vislasivat hyväntahtoisesti.

Samassa veturi yhtyi vihellykseen ja paksu valkea höyrypilvi liittyi aamun sumuun. Vaunut nytkähtivät liikkeelle, Betty tunsi Duncanin käsien liukuvan pois poskiltaan, asemapäällikkö MacTavish tarttui häntä käsipuolesta ja nuhteli turva-alueen ulkopuolella seisomisesta. Duncan oli yhä puoleksi ulkona ikkunasta ja katsoi häntä, kunnes juna kääntyi mutkasta ja pienentyi pienentymistään kadotakseen lopulta vuorten väliseen solaan.

Betty antoi asemapäällikön taluttaa itsensä tahdottomana kauemmaksi laiturin reunasta, mutta ei kuullut tämän puhetta, sillä hän oli keskittynyt tuijottamaan junan jälkeen, kuin olisi voinut yhä vielä nähdä ilon Duncanin harmaissa silmissä.

-Betty, kyllä he tulevat takaisin.

Joku kiersi kätensä Bettyn ympäri, ja hän tajusi, että Brenda MacMahon oli ollut lasten kanssa lähettämässä Bobia matkaan.

-Meidän pitää uskoa siihen, että he palaavat, Brenda toisti lempeästi.

Betty tiesi, että hänen olisi pitänyt ajatella samoin. Mutta minkä tähden tuntui siltä, kuin joku olisi kaivanut sydäntä pois hänen rinnastaan, kuin koko elämä olisi ollut päättymässä?

-No mutta, sanoi Brenda samassa, -sinulla olikin saattaja omasta takaa!

Hämmentyneenä Betty katsoi ympärilleen, sitten alas. Lancelot, jonka Duncan oli tiukasti määrännyt paikalle kotona, istui vähän matkan päässä kieli hilpeästi ulkona roikkuen ja hännänpää hienovaraisesti heilahdellen, aivan kuin se olisi sanonut: ”Et kai kuvitellut, emäntä, että jättäisin sinut kulkemaan täältä yksin kotiin, kuten tuo typerä miehesi ajatteli?”

-Lance, Betty puuskahti puoleksi nuhdellen, puoleksi nyyhkyttäen.

Koira piti sitä kutsuna tulla lähemmäksi. Se nuolaisi lempeästi Bettyn kättä ja heilutti häntäänsä voimakkaammin. Betty laski kätensä eläimen lujan pään päälle ja hymyili — hän tajusi todellakin hymyilevänsä.

-Mennään kotiin, Lance, hän sanoi hiljaa. -Meitä tarvitaan siellä.

12 kommenttia:

  1. Minä jo toivoin, ettei Duncanin olisi tarvinnut palata riintamalle! Mutta toivottavasti Duncan ennättää nähdä Bettyn kuiskaaman pienokaisen.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et kai toivonut, ettei Duncan toipuisi..? Ja mehän emme tiedä, mitä Betty hänelle kuiskasi. :)

      Poista
    2. Samaa toivoin kuin Tiinakin, mutta eipähän se olisi oikein sopinut Duncanin luonteellekaan jäädä kotiin potilaaksi.

      Poista
    3. Minä vähän epäilen, että sitten Duncan vasta olisi hoidon tarpeessa ollutkin, jos joku olisi edes vihjannut, ettei hän voisi palata - tekemään velvollisuutensa, kuten ajateltiin.

      Poista
  2. Eihän Duncan kaadu, eihän? Hän on päähenkilö, toivon ainakin niin! Marjatta ,itku kurkussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei juonipaljastuksia! Ja nyt on sota. <3

      Poista
  3. Iloa ja surua... Nyt Betty onneksi tajusi kertoa kasvotusten... :-D

    VastaaPoista
  4. No mutta arvon lukijakollegat, eihän tuossa pienokaisesta ollut mitään puhetta? Jos se olikin vilpitön rakkaudenosoitus? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan totta, meillä ei todellakaan voi olla mitään aavistusta siitä, mitä Betty kuiskaili... :D

      Poista
  5. En näe uutta vauvaa ollenkaan Bettylle, joten pakko olla vaikka se rakkaudentunnustus. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos se oli unohtunut mainita aiemmin. :)

      Poista