perjantai 7. marraskuuta 2014

33. Talviaurinko laskee

 
-Mitä sinä ajattelet, Mary, Betty kysyi arasti ja lakkasi järjestelemästä negatiivilaatikkoa, -onko parempi vai pahempi, kun et saa Hamiltonia kotiin lomalle, etkä joudu häntä taas uudestaan hyvästelemäänkään?

Mary Smith hymähti myymälän tiskin takaa.

-Eikö ihminen toivo aina sitä, mitä ei saa? Minusta tuntuu, että kestäisin eron kivun vaikka tuhannesti, kun vain saisin edes kerran vielä pitää poikaa sylissäni.

Betty huokasi vähän. Duncanin lähdöstä oli kolme viikkoa, mutta lähtöaamun harmaus tuntui pesiytyneen hänen sydämeensä.

-Lisäksi en voi olla murehtimatta hänestä muutenkin, Mary jatkoi äkillisen luottamuksenpuuskan vallassa. -Tarkoitan, että hän on nuori ja kokematon, ja olethan sinä nähnyt ne julisteet, joissa varoitetaan Ranskan ”iloisista tytöistä” ja…

-Minä olen nähnyt tämän sodan aikana niin paljon julisteita, että jos se vain joskus loppuu, en siedä nähdä edes teatterimainoksia! Betty mutisi. -Hamilton on pohjimmiltaan hyvä poika.

-Hänen lapsuutensa vain oli… Mary vaikeni ja järjesteli vihkopinoja. Sitten hän melkein kuiskasi: -Voitko sinä kuvitella, Bet, että minä ikävöin välillä jopa Andrew’ta. Sitä Andrew’ta, jonka kanssa menin naimisiin, joka oli niin komea ja uljas!

-Minä niin soisin, että sinulla ja lapsilla olisi jatkossa edes vähän helpompaa! Betty sanoi sydämellisesti.

Mary epäröi.

-Itse asiassa, hän sanoi, -minun on pitänytkin puhua…

Samassa takahuoneessa soi puhelin. Betty jätti negatiivit ja kiiruhti vastaamaan, sillä se oli kaukopuhelun pitkä soitto, ja sellaisesta ei nykypäivänä koskaan tiennyt.

-Flemingin kirjakaupassa, hän sanoi puhetorveen.

-Sinäkö siellä, Bet?

Betty seisoi hetken kuin salaman lyömänä, sitten hän putosi istumaan kirjoituspöydän ääreen.

-Davy!

-Tunsit sentään vielä ääneni. Davidin äänessä oli hilpeyttä.

-Mistä sinä soitat? Betty tajusi, että kyyneleet virtasivat aivan varoittamatta pitkin hänen poskiaan. Mary oli vetänyt hienotunteisesti välioven myymälään kiinni.

-Edinburghista. Vaimoni luota. Veli kuulosti melkein lapsellisen ylpeältä. -Olen toipumislomalla.

-Toipumis… Betty sydän jysähti, sitten hänen järkensä huomautti, että jos Davy olisi ollut vaarallisesti haavoittunut, ei tämä olisi seissyt puhelimessa soittelemassa ympäri maata. -Mitä sinulle on tapahtunut?

-Luoti meni oikein sievästi läpi olkapäästä, Davy sanoi huolettomasti, kuin olisi kertonut nyrjäyttäneensä nilkkansa tenniskentällä. -Läpi, Bet — ei haavakuumeen vaaraa. Käsi on vielä voimaton, mutta enköhän minä tästä tokene. Sen verran se kuitenkin kirpaisi, että pääsin käymään kotona.

-Miten — kuinka — sehän oli niin kaukana! Betty läähätti.

David nauroi tavalla, joka toi Bettyn mieleen monia huolettomia, iloisia hetkiä.

-Herra on herra helvetissäkin, eikö niin tavata sanoa, hän viisasteli, ja Betty kuuli, miten Miriam taustalla nuhteli lempeästi miestään tämän kielenkäytöstä. -Haavoittuneet upseerit tuotiin ensimmäisellä merikuntoisella laivalla Ateenaan. Ja niin huonosti ensin turkkilaiset ja sitten saksalaiset tähtäsivät, etteivät saaneet sitä eivätkä seuraavaa laivaa upotetuksi, ennen kuin aamulla nousin maihin Skotlannissa ja aiheutin appivanhemmilleni ilmeisesti melkoisen täräyksen. Olin kuvitellut, että tulostani oli ilmoitettu, mutta näköjään ei. He olivat kai luulleet päässeensä minusta kunniallisesti eroon!

-Davy! kuului Miriamin ääni taas, nyt tiukempana.

-Onneksi rakastava vaimoni suhtautui tulooni ennemmin iloisesti kuin järkyttyneesti, David jatkoi häiriintymättä.

-Miten pitkään sinä saat olla kotona? Betty kysyi toiveikkaasti.

-Sen verran pitkään, että suunnittelemme Mirryn kanssa vierailua pohjoiseen. Vähän noin niin kuin häämatkalle, vaikka olemmekin puolitoista vuotta myöhässä. Mitä luulet, suostuisiko joku klaanista ottamaan meidät kattonsa alle muutamaksi yöksi?

-Meillä on tyhjä vierashuone, ja äidillä ja isällä on tyhjänä Maryn ja Elizan huone, ja Kuusikukkulalla on huoneita, ja Glen Longin pappilassa, ja Rosen ja Charlien talo Ballachulishissa on kokonaan tyhjänä, joten teidän sopii vain valita.

Betty ei ehtinyt ajatella ennen kuin puhui. Vasta linjalle laskeutuva hiljaisuus havahdutti hänet. Sitten Davy sanoi vaisusti:

-Ei siis mitään uutta Jenniesta ja Charliesta? Tytöt tulevat tänne tänä iltana.

-Ei, Betty melkein kuiskasi. -Ei mitään uutta.

Davy oli taas hetken hiljaa, sitten hän ikään kuin sulki huolensa pois ja sanoi reippaasti:

-No, minä soitan äidille joka tapauksessa — jätin hänet sinun jälkeesi, koska epäilen, että siitä puhelusta tulee hyvin pitkä. Perästä kuuluu, mutta ensi viikkoa olemme ajatelleet.

Oli hämmästyttävää, miten tuo puhelu tuntui ajavan Bettyn sydämestä pois kaiken pelottavan harmauden. Vaikka Davy oli kirjoittanut säännöllisesti kuin kone, posti oli kulkenut ensiksi kaukaa siirtomaista ja sitten Turkin rannikolta hitaasti ja epävarmasti, ja Betty oli kaivannut hirvittävästi iloista pikkuveljeään. Ja nyt tämä oli kotona, haavoittuneena tosin mutta reippaana, ja he tapaisivat ehkä jo piankin!

Tämän ilon ja toivon Betty tarvitsikin, sillä seuraavana päivänä Faith sairastui kuumeeseen. Enää lapsen sairaus ei pelästyttänyt Bettyä samoin kuin joskus Stuartin ensimmäisten tautien aikaan, mutta oli kauheata nähdä tuon pienen, herttaisen olennon tuskainen olo. Faith heittelehti vuoteessaan, ojenteli käsiään ja äänteli sydäntä särkevästi.

-Minusta melkein tuntuu, että hän on yrittänyt kutsua isää, Betty sanoi Fergus MacDonaldille eräänä kylmänä iltapäivänä, kun tämä oli tullut katsomaan lasta. -Hän suorastaan asui Duncanin sylissä viimeiset viikot ennen tämän lähtöä.

Fergus nyökkäsi ajatuksissaan. Lääkkeet olivat alkaneet vaikuttaa, Faithin kuume oli vihdoin laskemassa ja tämä oli nukahtanut levolliseen uneen, vaikkakin punaiset kiharat liimaantuivat säälittävästi hikiseen pikku otsaan.

-Hän on vahva tyttö, tohtori sanoi puoleksi itsekseen. -Ja hänestä kasvaa vahva nainen.

-Rouva Wallacella olisi alhaalla lounas valmiina, Betty sanoi. -Oletko ehtinyt syödä tänään?

Fergus epäröi, sitten hän katsoi Bettyyn.

-Oikeastaan… tahtoisin puhua kanssasi.

-No sitten ehdit syödä samalla, Betty sanoi käytännöllisesti, sillä hän tiesi Alicen murehtivan miehensä epäsäännöllisiä ruokailuja silloin, kun työ kutsui tätä aamusta iltaan.

-Puhua… kahden kesken.

Betty hämmentyi, sitten hän vilkaisi ympärilleen makuuhuoneessa, joka oli niin sekainen kuin sairashuone saattoi olla. Vuoteensa hän oli aamulla sijannut, mutta siellä täällä oli käytettyjä vaatteita, joita kukaan ei ollut ehtinyt viedä pyykkikoriin, sekä kosteita pyyhkeitä, joilla hän oli koettanut helpottaa Faithin oloa. Mutta toisaalta hän tiesi Fergusin tottuneen kaikenlaisiin ympäristöihin.

-Mennään sitten istumaan, hän sanoi ja osoitti takan ääressä olevia nojatuoleja.

Fergus istuutui, nojasi kyynärpäitä polviinsa ja katseli hetken ristittyjä käsiään. Sitten hän nosti mustat silmänsä Bettyyn.

-Onko Alice puhunut sinulle mitään… Fannysta?

Betty purskahti nauruun.

-Mikä kysymys! Tarkoitat varmaan: onko Alice puhunut minulle mistään muusta kuin Fannysta? Saattaisi olettaa, ettei Fort Williamiin ole milloinkaan aiemmin syntynyt yhtään pienokaista, sellaisena ihmeenä hän tyttöä pitää!

Valju hymy käväisi Fergusin kasvoilla, sitten hän suoristautui ja sanoi kipinäsuojusta katsellen:

-Muistatko, kun joskus ennen joulua kysyit, onko Fanny ollut terveenä?

-Muistan kyllä. Betty vakavoitui. Hän ajatteli ilmettä, jonka oli nähnyt Fergusin kasvoilla tuolloin, ja tajusi, ettei nyt ollut kyse mistään leikkipuheesta.

-Minä olen ammattini puolesta ehkä tottuneempi lapsiin kuin monet miehet, Fergus jatkoi yhä kipinäsuojukselle. -Tarkoitan, että ehkä tarkkailen Fannynkin kehitystä tarkemmin kuin moni muu.

-Mutta eihän Fannyn kehityksessä ole mitään vikaa, Betty sanoi hiljaa ja tunsi kylmät väreet selässään. -Hän on iloinen tyttö, niin luottavainen ja älykäs!

-Minä olen katsellut häntä jo pitkään ja tuntenut, että jokin on vialla. Olet oikeassa, hän on iloinen ja älykäs, hän osaa jo leikkiä leluilla, jotka on tarkoitettu vanhemmille lapsille. Fergus katsoi kipinäsuojusta luottamuksellisesti. -Mutta…

-Mutta mitä?

-Mutta minä vain — tunsin, että jokin on pielessä. En saanut siitä kiinni, se oli kuin varjo, joka vilahti ohitse. Kunnes sitten… Teillä oli taannoin pitkä Punaisen Ristin kokous, viivyitte myöhälle iltaan.

-Niin oli, me suunnittelimme tavaralahjoitusta sotasairaalaan.

-Yleensähän Jane hoitaa Fannya, jos Alicella on menoa, mutta sinä iltana hänellä oli vapaata ja minä sanoin, että tyttö voi tulla työhuoneeseeni. Tein vähän tutkimusta erään epäselvän diagnoosin tähden ja levitin kirjoituspöydälle melko lailla ammattikirjallisuutta.

Fergus hiljeni hetkeksi ja Betty odotti vaieten.

-Uppouduin kirjoihin ja unohdin itseni — mainio lapsenvahti minäkin — ja sitten tulin työntäneeksi lukemallani kirjalla muita eteenpäin, kunnes osuin tarjottimeen, jolle Jane aina huolehtii täyden vesikarahvin ja pari lasia. Koko hoito putosi pöydän reunan yli lattialle, se oli melkoinen rysähdys. Jamieson sanoi rouva MacKennan olleen aivan varma, että hunnit ovat päässeet Loch Linnhelle ja ampuvat meitä.

Betty kätki hymynsä, sillä tohtorilan keittäjättären hysteerinen saksalaisten pelko oli kaupungissa yleisen pilan aiheena.

-Nousin tietysti ensiksi katsomaan Fannya ajatellen, että lapsi oli pelästynyt kuollakseen, Fergus jatkoi, ja nyt hän siirsi katseensa kipinäsuojuksesta Bettyyn. -Mutta hän istui vähän matkan päässä lattialla, siinä mihin olin hänet asettanut, selin minuun, ja leikki kaikessa rauhassa palikoillaan.

Hiljaisuus makuuhuoneessa oli hetken täydellinen lukuun ottamatta Faithin hiukan tukkoista hengitystä. Betty mietti Fergusin sanoja, sitten hänen silmänsä laajenivat.

-Tarkoitatko sinä…

-Hän ei kuule, Bet. Kun kyykistyin hänen eteensä, niin että hän näki minut, hän nauroi minulle ja ojensi kätösiään. Mutta hän ei tiennyt, että olin metelöinyt hänen selkänsä takana.

Betty nosti kädet kasvoilleen.

-Voi Fergus…

-Sen jälkeen minä olen testannut häntä silloin tällöin. Ravistanut helistintä hänen takanaan, läimäyttänyt oven kiinni, aiheuttanut kaikenlaista melua. Hän ei koskaan reagoi mihinkään, mitä ei näe. Fergus nousi ja meni nojaamaan takanreunukseen kuin ei olisi kestänyt olla paikallaan. -En ole tietysti saanut tutkituksi häntä kunnolla, sitä varten minun pitäisi ottaa hänet sairaalaan ja silloin minun on puhuttava tästä Alicelle, mutta olen varma siitä, että hän on umpikuuro.

Betty pyyhki silmiään, kyyneleet olivat hänellä nykyään kovin herkässä.

-Etkö sinä siis ole puhunut Alicelle? hän kysyi hiljaa.

Fergus pörrötti mustaa tukkaansa ja puisti päätään.

-Sinähän tiedät, miten Alice suhtautuu elämään — aivan kuin se, että hänelle saattaa koskaan tapahtua mitään hyvää, olisi jotakin suuresti hämmästyttävää ja epäiltävää. Aivan kuin hän olisi tehnyt jotakin, mistä elämän kuuluisi häntä jatkuvasti rangaista!

Betty nyökkäsi, valitettavasti hän tiesi tämän.

-Kun me menimme naimisiin, Alicen hartain toive oli saada lapsi. En koskaan ole tavannut naista, joka olisi sitä toivonut niin epätoivoisesti — ja voit uskoa, että minä olen sentään tavannut paljon ihmisiä. Hän oli saanut jostakin käsittämättömästä syystä päähänsä, ettei voisi koskaan saada lasta, ja onnistui ajamaan minut koko lailla hermoraunioksi — en ole enää nuorukainen, Bet, ymmärräthän.

-Minä tiedän, että hänellä oli sellainen kuvitelma, Betty sanoi rauhallisesti.

-Kun Fanny sitten ilmoitti tulostaan, Alice oli sekä kauhuissaan että onnellinen. Hän pelkäsi, ettei kaikki menisi hyvin, että elämä jälleen rankaisisi häntä. Mutta kaikki meni hyvin, Fanny syntyi terveenä ja reippaana, Alice toipui nopeasti, kaikki oli täydellistä.

-Ja nyt sinä et pysty kertomaan hänelle, että Fanny on kuuro, Betty jatkoi, kun Fergus vaikeni ja näytti siltä, kuin ei olisi kyennyt jatkamaan.

-Niin. Tohtori huokasi ja peitti kasvonsa. -Minä en pysty.

-Ethän toki oleta, että minä…

-Ei, ei missään nimessä! Fergus käännähti. -Sellaista en voisi edes harkita pyytäväni. Minä puhun hänelle, mutta tahdoin puhua ensiksi sinun kanssasi. Minä en aina ymmärrä häntä — en oikeastaan ketään teitä naisia — ja pelkään sanovani tahattomasti jotakin, mikä satuttaa häntä entistä enemmän.

Betty katseli perhelääkäriään, ystävää, jonka yksinäinen elämä oli viime vuosina muuttunut niin täysin, jonka onnen olisi pitänyt olla nyt täydellinen. Sitten hän sanoi hiljaa:

-Siitä on kulunut nyt viisi vuotta, kun me menetimme vauvan. Viisi vuotta on pitkä aika, sen kuluessa monien asioiden ajattelisi unohtuvan ja kivun helpottavan, varsinkin, kun en edes nähnyt pienokaista koskaan, ja olemme sen jälkeen saaneet kolme tervettä, reipasta lasta. Mutta minä sanon sinulle, Fergus MacDonald, ettei näiden viiden vuoden aikana ole kulunut ainokaistakaan päivää, jolloin en muistaisi syntymätöntä lastani. Vaikka hän olisi syntynyt kuurona, sokeana, rampana, jälkeenjääneenä, mutta hän olisi saanut elää, minä olisin kiittänyt hänestä Jumalaa joka päivä.

-Betty, älä, en olisi saanut… Fergus astui Bettyn luo ja kumartui tämän yli, sillä kyyneleet valuivat pitkin Bettyn poskia. Mutta tämä nosti kätensä tohtorin olkapäille, katsoi tätä silmiin ja jatkoi hiukan nyyhkäisten:

-Fanny sai syntyä tähän maailmaan. Hän ei kuule, ehkei hän myöskään sen tähden koskaan puhu — mutta hän saa elää. Ja sen tähden Alice rakastaa häntä enemmän kuin omaa elämäänsä. Älä pelkää puhua vaimosi kanssa, Fergus! Sillä hän on äiti, ja äiti kyllä tietää tällaiset asiat.

-Onko hän… Fergus keskeytti ja tarttui Bettyn käteen.

-Ei, hän ei ole puhunut minulle mitään. Mutta ei kukaan äiti ole niin ymmärtämätön, ettei huomaisi. Ehkä hän vain säästää sinua.

Samassa kynnykseltä kuului rouva Wallacen ääni:

-Oh, anteeksi!

Ennen kuin Betty ehti sanoa mitään, ovi oli taas läimähtänyt kiinni ja askeleet kopisivat rappusissa.

-Hän tuli varmaankin pyytämään meitä syömään, Betty sanoi ja nousi. -Miten on, ehditkö jäädä?

Fergus puisti päätään, kaivoi taskujaan kunnes löysi nenäliinan ja niisti.

-Ei, kyllä minä menen käymään kotona, siellä on myös ruoka valmiina. Kiitos, Bet. Sinä — sinä autoit paljon.

-Tiedät, että ystävät ovat sitä varten. Betty astui sängyn luo ja koski Faithin poskea. -Kuume on todella laskemassa! Sinä olet tehnyt ihmeitä.

Kun Fergus oli mennyt, Betty istuutui lounaspöytään muiden kanssa. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei lainkaan huomannut rouva Wallacen vaitonaisuutta. Yleensä Bettyn suurin huvi oli seurata, miten rouva Wallace koetti lypsää Mary Smithistä tietoja kaupassa käyneistä asiakkaista ja Mary taas väistellä kysymyksiä niin hyvin kuin taisi. Mutta nyt tuota huvittavaa sanallista tennisottelua ei käyty, vaan Mary keskittyi rupattelemaan lasten kanssa.

Kun Mary oli palannut liikkeen puolelle ja lapset juosseet tiehensä, Betty nousi yhä mietteissään. Hänen piti vielä sinä iltapäivänä kiertää muutamissa taloissa hakemassa lahjoituksia Punaiselle Ristille. Hän oli joutunut lykkäämään kierrostaan Faithin sairauden takia, mutta aikoi nyt uskaltaa lähteä.

-Rouva Fleming!

Rouva Wallacen ääni pysäytti Bettyn kuin piiskan sivallus.

-Mitä nyt? hän kysyi ja seisahtui sitten hämmentyneenä. Rouva Wallace seisoi lieden edessä kädet ristissä rinnalla kuten mikäkin koston jumalatar.

-Minä en sentään olisi koskaan uskonut teistä!

-Tiedän, että jätin pikkelsin syömättä, mutta minua on närästänyt viime aikoina, Betty sanoi vähän kärsimättömästi. Joskus oli rasittavaa, kun rouva Wallace holhosi heitä kuten pikkulapsia.

-Kauppias on ollut kolme viikkoa poissa, ja te ilkeätte

-Jos teillä on jotakin sanottavaa, rouva Wallace, olkaa hyvä ja sanokaa se, että pääsen lähtemään, Betty melkein tiuskaisi.

-Te ilkeätte sulkeutua tohtorin kanssa makuuhuoneeseen ja kuherrella hänen kanssaan kuin… Oh! Rouva Wallace näytti siltä, kuin olisi tahtonut sylkäistä.

Betty seisoi ovella täysin sanattomana. Sitten hän tajusi, että rouva Wallace oli tehnyt omat, pikaiset johtopäätöksensä siitä, mitä oli nähnyt makuuhuoneeseen kurkistaessaan. Tilanne oli yhtäkkiä niin koomillinen, että hän purskahti nauruun.

-Vai niin, sanoi rouva Wallace ja keihästi hänet katseellaan. -Teistä se oli varmaan hyvin hauskaa. Tohtori on komea mies.

-Voi rakas rouva Wallace! Betty nauroi yhä. -Näytänkö minä teistä viettelijättäreltä?

-Ei teidän ulkonäössänne mikään ole vikana, niinhän kauppiaskin aina sanoo, murahti rouva Wallace.

Betty vakavoitui.

-Tohtori halusi puhua kanssani eräästä yksityisestä asiasta, hän sanoi. -Ja muistaakseni tässä talossa on tapana koputtaa, ennen kuin astutaan huoneisiin.

-Minkä minä sille voin, että teillä oli muuta tekemistä kuin kuunnella koputuksia.

Nyt Betty tunsi alkavansa suuttua.

-Ettekö te häpeä, hän sanoi puolestaan. -Mistä te olette saanut päähänne tuollaisia typeryyksiä!

Ensimmäisen kerran rouva Wallacen raivo tuntui antavan sijaa noloudelle.

-Kaikenlaista puhutaan, hän mutisi.

Yhtäkkiä Bettyn kaikki aistit olivat valppaina.

-Kuten mitä? hän kysyi.

Rouva Wallace puri huultaan.

-No, hän sitten tokaisi, -jos kerran tahdotte tietää! Tapasin Shona Saundersin Armstrongin kaupassa eilen. Ja hänen mielestään on hämmästyttävää, millaisella innolla tohtori juoksee täällä päivittäin, vaikka kauppias on ollut jo aikapäiviä poissa kotoa! Ja että hänen mielestään on aika mielenkiintoista, että tohtori niin innokkaasti kirjoitti kauppiaalle terveen paperit, vaikka kuulemma jokainen näkee, ettei käsi toimi.

-Hyvä tavaton, Betty puuskahti, -Fergushan olisi tahtonut kirjoittaa Duncanille lisää lomaa! Ja Faith on ollut kuumeessa…

-Kyllä minä sen kaiken tiedän, rouva Wallace muistutti. -Ja voitte uskoa, että rouva Saunderskin tietää nyt, sen verran selkeästi sen kaiken hänelle kerroin! Mutta…

Keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus. Betty tunsi itsensä yhtäkkiä hirvittävän väsyneeksi.

-Mutta te epäilitte minua silti, niinkö? hän kysyi.

Rouva Wallacesta näki, että hän taisteli itsensä kanssa. Hän ei ollut niitä naisia, jotka usein myöntävät erehtyneensä. Mutta toisaalta hän oli niitä naisia, jotka tarvittaessa uskalsivat sen myöntää.

-Rouva Saundersin puhe on kuin käärmeen myrkkyä — vaikka torjuin sen, jossakin mieleni perukoilla takoi, että tohtori on käynyt täällä usein — pikku raukan takia, ymmärrän kyllä — ja kun äsken ette vastannut koputukseen ja sitten avasin oven ja näin…

Betty ei jaksanut enää vastata. Hän ei tiennyt, mikä rouva Saundersin ajoi puhumaan tuollaisia — oliko se puhdas kateus jostakin syystä, jota hän ei voinut käsittää, vaiko vahingonilo sen tähden, että jonkun toisenkin sotilaan vaimon tekemisiä saatettaisiin alkaa epäillä — mutta jos juoru oli lähtenyt liikkeelle, sitä oli turha yrittää pysäyttää.

-Minun on parasta nyt lähteä kierrokselleni, ennen kuin tiedot elämäntavoistani ehtivät rouva Keirin ja muiden korviin ja he kieltäytyvät antamasta haltuuni lahjoituksia Punaiselle Ristille, Betty sanoi kirpeästi. -Jos voitte tuhlata kallisarvoista aikaanne käymällä säännöllisesti Faithin luona, olisin kiitollinen. Yritän olla nopea.

-Rakas rouva Fleming… aloitti rouva Wallace, mutta Betty ei jaksanut kuunnella. Hän pukeutui vihaisin kädenliikkein, otti ison pajukorin ja meni.

Betty oli viettänyt useita päiviä tiiviisti kotona sairaan lapsen luona. Niinpä aurinkoinen talvipäivä, kirpeä pikkupakkanen ja kenkien alla narskuva ohut lumikerros virkistivät häntä enemmän kuin olisi saattanut kuvitellakaan. Hän teki kierroksensa niin nopeasti kuin pystyi, muta lyhyetkin kohtaamiset ja rupattelut kaupungin rouvien kanssa tuntuivat lohdullisilta. Yksikään heistä ei näyttänyt kuulleen mitään juoruja — tai sitten he yksinkertaisesti tunsivat rouva Saundersin liian hyvin välittääkseen niistä — ja Betty koki kaikkialla olevansa tervetullut ystävä.

Kun hän palasi täyttä koriaan kantaen kotiinpäin, aurinko oli laskemassa. Se värjäsi vuorten huiput purppuraisiksi ja lumen vaaleansiniseksi, kimalteli talojen ikkunoissa ja puiden oksilla.

-Ajatella, että sitä saa olla elossa tällaisena päivänä, Betty sanoi itsekseen. -Ja pikku Fanny saa nähdä tämän kaiken kauneuden, vaikkei saatakaan koskaan kuulla lumen narinaa ja oksien rapsahtelua.

Sitten häntä alkoi hymyilyttää.

-Minä täytän kolmekymmentä ensi kesänä, hän ajatteli. -Ja olen neljän lapsen äiti — kohta viiden. Vaistomaisesti hän laski kätensä sydänalaansa. ”Melko varmasti”, hän oli kuiskannut Duncanin korvaan kolme viikkoa sitten junan ikkunassa, mutta nyt hän oli jo täysin varma ja olisi puhunut asiasta jo Fergusille, ellei tämä olisi halunnut juuri nyt keskustella Fannysta. -Ja sekä Shona Saunders että rouva Wallace näkevät minut kohtalokkaana naisena, jonka pauloihin kotirintamalle jääneet miehet sortuvat… Hyvät ihmiset, minunhan pitää olla imarreltu!

Hän naurahti itsekseen avatessaan kotiportin ja kiiruhtaessaan polkua pitkin. Ruth ei ollut vielä kotona, koskapa polkupyörä oli yhä poissa. Mutta tämä tulisi varmaankin pian, ja illalla he pitäisivät hauskaa rouva Saundersin ja, no, ehkäpä aivan vähän rouva Wallacenkin kustannuksella.

-Kas niin, tässä minä taas olen, Betty sanoi astuessaan eteiseen. -Onhan Faithilla edelleen kaikki hyvin?

Rouva Wallace oli seissyt keittiön työpöydän ääressä, ja nyt hän käännähti kuin pistettynä.

-Oh, rouva — kyllä, tyttö oli hereillä äsken ja joi maitoa — hän nukkuu nyt.

Jokin rouva Wallacen äänessä pyyhkäisi kaiken ilon Bettyn mielestä. Faith oli kunnossa, rouva ei valehtelisi siitä, mutta jokin muu oli todella hullusti.

Sitten hän näki, että rouva Wallace oli ottanut kaapista alas viskipullon, joka oli hankittu ”järkyttävien tilanteiden varalta”.

-Mitä nyt? hän kysyi terävästi.

-Rakas rouva Fleming… Rouva Wallace tuntui olevan sanaton.

Betty tiesi, mitä se oli.

-Kuka? hän kysyi ja tarttui ovipieleen. -Kuka se on?

-Soittakaa äidillenne, rakas rouva Fleming, sanoi rouva Wallace rukoilevasti.

Hullua kyllä, Bettyn ensimmäinen ajatus oli helpotus. Se ei ollut Duncan, koska minkä tähden hänen olisi pitänyt silloin soittaa äidille. Mutta samassa silmänräpäyksessä kauhu palasi uudestaan. Hänen oli saatava tietää, hän ei voisi soittaa tietämättä…

-Kuka se on, rouva Wallace?

Ja rouva Wallace, talon vahva ja päättäväinen tukipylväs, peitti kasvonsa esiliinaan ja nyyhkytti:

-Se on teidän veljenne John, rouva. Ranskassa — joku paikka, jonka nimi on Verdun — siellä kuulemma taistellaan nyt!

16 kommenttia:

  1. Hah, kyllä minä ne Bettyn oireet tunnistin! ;D Mutta kamalia uutisia. Voi Bettyä, mikä puhelu kotiin on tiedossa.. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu, eipä siinä nyt oikeastaan paljon epäselvää tainnut olla. :) Mutta minä ajattelin tämän niin päin, että tieto on tullut nimenomaan kotoa ja Bettyä on vain pyydetty soittamaan takaisin kun palaa. Eli ei hänen tokikaan tarvitse äidilleen uutista kertoa.

      Poista
    2. Taisin muotoilla huonosti... Tarkoitin, että Bettyllä on tiedossa raskas puhelu, vaikka tietääkin mitä äiti hänelle kertoo.

      Poista
    3. Tajusinkin sitten, kun olin jo vastannut, mitä tarkoitit. Puhelin ei ole paras väline tällaisiin asioihin...

      Poista
  2. Fannystä olen ihan varma, että Alice tietää jo. Niin kuin Betty sanoi, kyllä äiti tietää sellaiset asiat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fergus on varmasti lääkärinä viisas, mutta kuten hän itsekin sanoi, hän ei aina ymmärrä naisia - äitejäkään.

      Poista
  3. En vieläkään millään saa vauvaa sopimaan kuvaan. Toivottavasti se ei tiedä pahaa, vauvalle tai Duncanille... :( Pelottava jakso.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kamalaa. Ja tästä lapsiparasta kun on tullut minun lemmikkini... (Minullehan hän on jo syntynyt!) Miten asiaa voisi auttaa?

      Poista
    2. Yksi?! Minä jo odotin tyttökaksosia!! ;)

      Poista
    3. Hups. :) Mutta mikä ihme vimma teillä on kaksosiin - jo Archiesta odotettiin kaksosia... :D :D

      Poista
    4. Tyttökirjoissa "saadaan aina" kaksosia ;)

      Pakkomtäälläkin todeta, että arvasin! Mutta kovasti vain heittelee tuo sota-aika julmine uutisineen.

      Poista
    5. Tyttökirjojen aikakaudella ja yhteiskuntaluokassa ihmisillä oli kotiapulaisia ym. palveluskuntaa, joten kaksosten kanssa eläminen oli ehkä vähän helpompaa kuin nykypäivänä... :) Varokaa mitä toivotte, ettei kohta tule viitosia! :D

      Poista
  4. Kun Betty alussa juttelee Fergusin kanssa, hän sanoo Fergusille saaneensa kolme, tervettä, reipasta lasta. Eikös niitä ole neljä? Ihana luku silti vaikka John....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdin jo säikähtää, että nyt siellä on moka (mikä emämunaus, jos Betty ei muista lastensa lukumäärää... :), mutta onneksi ei sitten ollutkaan.

      Poista
  5. Ei mutta Stuarthan syntyi ENNEN vauvan menetystä... :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo "olemme sen jälkeen saaneet kolme tervettä, reipasta lasta..." on kieltämättä vähän hämäävästi sanottu. Muistan, että pyörittelin tuota lausetta kauan ja mietin, miten sen kirjoittaa (varsinkin, kun Betty jo odottaa seuraavaa vauvaa!), ehkä olisi pitänyt sanoa "meillä on neljä tervettä, reipasta lasta". Kuollut vauva olisi iältään ollut Stuartin ja Archien välistä, kuten huomasitkin.

      Poista