lauantai 8. marraskuuta 2014

34. Siellä voi todella kuolla

 
Helmikuun 28. päivänä
”-Voi rakas Betty, mihin me joutuisimme ilman sinua, joka jaksat olla niin järkevä! äiti nyyhkytti korvaani tänään puhelimessa.

Hän ei varmaankaan tarkoittanut pahaa, päinvastoin. Ja jos olen voinut olla jotenkin avuksi, olen tietysti kiitollinen.

Mutta veljeni on kuollut. John, pikkuveli, joka vain vuoden ikäeromme tähden seisoi lapsena kanssani yhteisrintamassa silloin, kun Jamie ja kaksoset sulkivat meidät ulos leikeistään, aivan kuten Stu ja Arch nyt sulkevat toisinaan Donaldin. Veljeni, joka kasvoi honteloksi pojaksi, jonka kanssa luimme yhdessä läksyjä, joka menestyi ja eteni urallaan Will-enon liikkeessä. John, joka teki aina kaiken oikein ja siten kuin muut halusivat — paitsi kun alkoi tavoitella kuuta taivaalta, ihanaa Lillian Constablea — ja sai tämän.

John, liikemiesveljeni, joskus niin kuiva ja täynnä numeroita, mutta kuitenkin pohjimmiltaan se sama hilpeä poika, jonka kanssa kiipeilin Keijulehdon puissa ja joka opetti minua ajamaan polkupyörällä. Rakas pikkuveli, jonka kanssa tanssin hänen häissään glasgow’laishotellin kristallikruunujen alla ja näin, miten autuaan onnellinen hän oli — ja josta tuli sittemmin isä pikku Tommylle ja toiselle, vielä syntymättömälle, kuten äiti oli jouluna Lillianilta kuullut.

Hänet on ammuttu kuoliaaksi jossakin Ranskassa, paikassa, jonka nimi on Verdun. Siinä kaikki, mitä me tiedämme.

Enkä minä itke.

Siitä hetkestä alkaen, kun kuulin uutisen, olen tiennyt, että minun pitäisi itkeä ja surra.

Mutta minä en tee kumpaakaan.

Olen aivan kylmä. Kukaan ulkopuolinen ei voisi nähdä, että minulla on mitään huolia, sillä hoidan lapset ja kodin ja tehtäväni kuten pitääkin. Olen istunut tuntikaudet puhelimessa äidin ja muiden perheenjäsenten ja sukulaisten kanssa. Olen kirjoittanut kirjeitä ja järjestänyt asioita.

Ja koko ajan tiedän, että minun kuuluisi itkeä ja surra. Minun kuuluisi tuntea jotakin!

Mutta en tunne yhtään mitään. Katselen kaikkea, itseänikin, kuin ulkopuolelta: tuossa menee nainen, jonka veli on kaatunut. Kuten Ruth, kun tämä harjoittelee näytelmäroolejaan, koetan pohtia, miten sellaisen naisen oletetaan käyttäytyvän, ja sitten koetan käyttäytyä sillä tavoin. Mutta se on kaikki vain näyttelemistä.

En halua mitään niin kiihkeästi kuin antaa surun tulla. Vaikka se olisi väkivaltainen suru — vaikka se olisi yhtä musta suru kuin vauvan kuoleman jälkeen — sekin olisi helpompi kestää kuin tämä hirvittävä kylmyys!

Mikä minussa on vikana? Ottaen huomioon tilani, jonka ansiosta olen niin tavattoman herkkä, en ymmärrä itseäni. Ruth ja jopa rouva Wallace itkevät Johnia, mutta minä en. Alice ja muut ystävät ovat käyneet luonani, ja hekin itkevät, mutta minä en.

Olen kuunnellut puhelimessa Annien hysteeristä nyyhkytystä ja ollut aivan tyyni; olen puhunut Davyn kanssa ja järjestänyt heidän tänne tuloaan kuin mikäkin matkaopas; olen jopa puhunut Lillianin kanssa ja kuullut taustalta orvon veljenpoikani lörpötystä, enkä ole järkkynyt. (Lillianin kanssa oli itse asiassa helpointa puhua. Hänen äänensä oli hyvin vaisu, mutta hän ei ollut hysteerinen. ‘Minä arvasin tämän, kun Johnnie lähti lomalta viime syksynä’, Lillian sanoi. ‘Minä vain tiesin sen.’ Ja minä vavahdin muistaessani, miltä Duncanin lähtö oli tuntunut — tiedänkö minäkin jotakin tulevasta?)

Fergus on ainoa, jolle olen uskaltanut tästä puhua. Mutta hän katsoi minuun surullisesti ja sanoi:

-Betty kulta, käsität kai, että minun lääkekaapissani on vain aineita, jotka rauhoittavat. Ei mikään lääketehdas valmista tuotetta, joka tekisi ihmisen olon pahemmaksi.

Hänkään ei ymmärtänyt.”

Maaliskuun 5. päivänä
”Olin tänään isän kanssa asemalla vastassa iltapäiväjunaa. Vielä viikko sitten olin kuvitellut tämän hetken aivan toisenlaiseksi — näkisin Davyn ja Miriamin, saisin pitää edes muutaman päivän lähelläni seikkailijaveljeäni, todistaa onnea, jota he olivat joutuneet isänmaan tähden niin kauan siirtämään ja joka nytkin on väliaikainen.

En olisi silloin aavistanut, että seisoessani isän vieressä maaliskuun viimassa olen surupuvussa. En olisi aavistanut, että iloisten tervehdysten sijasta asemalle osuvat tuttavat tulisivat puristamaan käsiämme totisina, mutisten osanottoaan ja propagandakoneiston opettamia korulauseita siitä, miten kunniakasta on kaatua kuninkaan ja isänmaan edestä.

Enkä olisi aavistanut, että Miriam ja Davy eivät tulisi kahden, vaan että Elizalle ja Marylle olisi myönnetty loma koulusta ja Rose siirtänyt tenttejään — lähiomaisen kuoleman vuoksi.

Kun juna pysähtyi ja isä meni auttamaan Miriamia alas jyrkkiä portaita, kun Davy laskeutui laiturille kapteenin univormussaan ja käsi kantositeessä — vavahdin, vaikka se on vasen käsi, toinen kuin Duncanilla — ja näin mustat nauhat heidän käsivarsissaan, kun Rose ja tytöt seurasivat heitä yhtä lailla totisina, jopa Elizakin, seisoin yhä paikallani, aivan tyynenä ja tunteettomana.

Sitten menin heitä vastaan, syleilin ja suutelin, kuten asiaan kuuluu. Näin Davyn silmissä vakavuuden, jollaista en milloinkaan olisi hänen hilpeässä katseessaan osannut aavistaa, näin Miriamin poskien kalpeuden, enkä edelleenkään tuntenut yhtään mitään.

Oli sovittu, että menemme kaikki äidin ja isän luo Glen Longiin. Ruthilla oli sairaalasta sunnuntaivapaa ja hän lupasi huolehtia lapsista, kunnes palaisin. Anna on puolestaan luvannut majoittaa Davyn ja Miriamin Kuusikukkulalle — olisin mieluusti ottanut heidät meille, mutta ymmärrän kyllä, että Davy tahtoo olla nyt lähellä äitiä ja isää.

Ajomatkalla puhelimme hiljaisella äänellä arkisista asioista. Luoja olkoon kiitetty Elizasta, joka punasilmäisenä ja kalpeaposkisenakaan ei jaksanut kauan olla hillitysti vaiti, vaan alkoi lopulta lörpötellä. Ja vaikka Mary loi häneen moittivia katseita, minä olin kiitollinen lapsellisen pikkusiskoni kirkkaasta äänestä, joka täytti tyhjyyden. Rose ei puhunut paljoakaan.

Vanha Sellorin talo oli yhtä täynnä väkeä kuin vuosi sitten, kun Rob ja Duncan olivat lomalla. Mutta nyt tunnelma oli aivan toinen. Pienen salin pöydällä oli Johnin valokuva ja sen vieressä paloi kynttilä, ja kaikki kävijät olivat surupuvuissa tai vähintäänkin surunauhoitettuja. Olisimme toivoneet niin hartaasti Lillianin tulevan Tommyn ja vanhempiensa kanssa Glen Longiin, mutta ymmärrän, ettei hän jaksa ajatella sellaista. Äiti ja isä aikovat lähteä Glasgow’hun Will-enon ja Carrie-tädin kanssa, kun nämä palaavat kotiin alkuviikosta.

Näin äidin ja Meg-tädin syleilevän toisiaan — en ole nähnyt sellaista tapahtuvan koskaan ennen — mutta kun he erkanivat, luin Meg-tätiä kuin avointa kirjaa: hän kyllä toki suree Johnia, mutta on samalla niin sanoinkuvaamattoman helpottunut siitä, ettei kyse ole Ewanista tai Frankista!

-Ei edes hautajaisia, äiti nyyhkytti.

Jos olisimmekin saaneet hautajaiset, jos saisin nähdä veljeni arkussa, kuten olen nähnyt aikanaan isovanhempani ja vanhan Effien, saattaisi minun kylmä kuoreni murtua. Mutta Johnin hauta on jossakin kaukana Ranskassa. Hän ei palaa koskaan kotiin, ei edes arkussa!

Pujottelin ihmisten lomitse keittiöön, jonne myös Rose oli vetäytynyt. Hänkin näytti helpottuneelta saadessaan käsilleen jotakin tekemistä, ja sitä riitti, kun juoksutimme teepöytään tarjottavaa ja puhtaita kuppeja ja toimme taas likaisia kuppeja keittiöön Kuusikukkulan Mhairin tiskattaviksi.

-Missä meidän Anniemme on? minä tajusin kysyä vasta siinä vaiheessa, kun tungos oli vähän hellittänyt ja äiti rauhoittunut hetkeksi sohvannurkkaan Annie-tädin ja rouva Murrayn lohdutettavaksi.

-Pastorska on vuoteenomana, vastasi Mhairi. Hän on yhtä vaitonainen kuin ennenkin, mutta jatkoi nyt maanittelematta: -Tämä uutinen oli hänelle liikaa.

-Vuoteenomana? minä toistin. Muistin, miten Annie oli viimeksi tavatessamme lähes raivonnut siitä, ettei saanut lähettää Napieria rintamalle.

Jos nyt sanon rumasti — ja päiväkirjalle on oltava rehellinen — olin kuvitellut Annien olevan tässä tilaisuudessa jonkinlainen seremoniamestari, joka osoittaisi uljaasti kestävänsä elämän vastoinkäymiset kuninkaan ja isänmaan tähden, latelisi jaloja lohdutuksen sanoja ympärilleen ja käyttäisi kaikin tavoin hyväkseen asemansa sankarivainajan sisarena sekä haavoittuneen nuoren upseerin kaksosena.

Rose katsoi minuun, ja tajusin yhtäkkiä hänen ajattelevan täsmälleen samoin.

-Pitäisikö... aloitin varovasti, ja Rose nyökkäsi.

-Iltajumalanpalveluksen jälkeen tulee varmasti taas uusi aalto vieraita, hän sanoi. -Tässä välissä me ehtisimme käydä.

Niin haimme takkimme ja pujahdimme ulos pimenevään iltaan. Lyhyt tie pappilaan oli hiljainen, mutta Rose oli varmaankin oikeassa: monet tulisivat käymään vielä iltakirkosta.

Olimme olettaneet, että Napier olisi jo kirkossa valmistautumassa tilaisuuteen, joten hämmästyimme, kun oven avasi hän eikä se nuori ‘tytönheitukka’, kuten Anniella on tapana tuhahtaa heidän uudesta palvelustytöstään. Tosin Napierilla oli jo papinkaulus yllään, joten hän oli kohta lähdössä.

Kerroimme kuulleemme Annien huonovointisuudesta, ja Napier kutsui meidät sisään pahoitellen aivan kuin vaistomaisesti talon sekaisuutta.

Sekainen se olikin. Niin sekainen, että huolestuin tosissani. Tarmokkaan sisareni kunnia-asia on aina ollut pitää pappila sellaisessa kunnossa, että piispa saattaisi milloin tahansa ohikulkumatkallaan pistäytyä sisään ja halutessaan syödä vaikka lattialta.

Mutta nyt huonekalujen pinnoilla oli pölyä, eteisessä oli päällysvaatteita heitelty sinne tänne, ruokasalin pöydällä näkyi likaisia astioita ja salin lattialla Ellien ja Rodin leluja. Eikä Napierin musta paita ollut lainkaan niin jäykän sileä kuin millaisena olin tottunut näkemään sen hänen avioliittonsa aikana.

Kuultuaan oven käyvän lapset ilmaantuivat eteiseen ja juoksivat luokseni. Kyykistyin syleilemään heitä ja ehdotin Roselle, että tämä menisi Annien luo ensin. Taka-ajatukseni oli, että ihmismielen hoitamiseen koulutettu sisareni saisi Annien tokenemaan sen verran, ettei minun tarvitsisi kohdata häntä heikoimmillaan.

Ehkä Rose arvasi juoneni, mutta joka tapauksessa hän teki kuten pyysin. Napier seisoi vähän epäröiden takkimme käsissään ja koetti sitten etsiä naulakosta tyhjää vaateripustinta tai edes koukkua, johon ne laittaa.

-Miksi, Napier? minä kuulin yhtäkkiä kuiskaavani, Ellien kädet kaulani ympärillä ja pikku Rod tiukasti kainalossani. -Minkä tähden näin kävi? Mitä Jumala oikein tahtoo, kun ottaa pois puolison ja pienen lapsen isän — ja syntymättömän lapsen isän!

En ollut ensimmäinen, joka tuli kysymään häneltä tätä asiaa. Enkä olisi viimeinen. Ja näin, että aivan kuten Napier ei ollut osannut vastata niille aiemmille eikä osaisi myöskään tuleville, hän ei osannut vastata minulle.

-Meidän pitää vain uskoa, että kaikella on jokin tarkoitus, hän sanoi hiljaa. -Jumala ei tee virheitä.

Sitten, yhtäkkiä, niin kuin olisi tajunnut että se olin minä enkä kukaan hänen omista seurakuntalaisistaan, joiden edessä hänen täytyi seistä lohduttavana ja lujana, Napier jatkoi vavahtavalla äänellä:

-Mutta joskus sitä on niin vaikea uskoa!

Lähetin lapset lempeästi saliin luvaten kohta tulla katsomaan heidän lelujaan. Nousin ylös ja puistelin tomua hameestani — tämä lattia ei todella ollut nähnyt harjaa ja pesuriepua vähään aikaan.

-Minä en osaa itkeä, kuulin äkkiä sanovani. -Minä en tunne mitään!

Ja yhtäkkisessä lohduttavassa silmänräpäyksessä tajusin, että Napier ymmärsi.

-Ei siinä ole mitään väärää, Bet, hän vastasi hiljaa. -Ei se tarkoita, ettet sinä surisi. Rose osaa selittää tämän sinulle paremmin, mutta joskus ihmisen mieli suojelee häntä tuolla tavalla. Suru tulee sitten, kun olet valmis kestämään sen. Nyt et ehkä olisi.

-Minä tunnen itseni — petturiksi! mutisin.

Äkkiä Napier ojensi kätensä ja tarttui lujasti minun käteeni.

-Et sinä ole petturi, hän sanoi rauhallisesti. -Ehkä on niin, että sinun on oltava nyt luja, kun muut sortuvat. Ehkä sinun surusi aika on sitten, kun muut ovat valmiit tukemaan sinua. Niin tai näin, älä pakota itseäsi mihinkään, älä tunne syyllisyyttä mistään. John ymmärtää kyllä.

-Luuletko... uskotko sinä, että hän... että hän on jossakin... lähellä? minä sopersin. Miten olinkaan aikoinaan lohduttanut Ruthia vakuuttaen, että tämän äiti olisi aina hänen lähellään — ja miten vaikea siitä oli saada lohdutusta, kun suru osui omalle kohdalleni!

Ja tuo pitkä mies papinpuvussaan nyökkäsi levollisesti.

-Minä uskon niin, hän sanoi. -Kaikki meidän rakkaamme ovat lähellä. Kaikki he rukoilevat meidän puolestamme. Uskothan toki syntien anteeksiantamukseen ja iankaikkiseen elämään, Betty?

-Uskon tietysti, vastasin.

-Sitten sinä saat odottaa jälleennäkemistä, kuten me kaikki. Se tuntuu nyt kaukaiselta, mutta mitä pidempään odotamme, sitä riemukkaampi se on. John on kuollut, jotta me saisimme elää. Meidän tehtävämme on hoitaa oma leiviskämme niin hyvin, että kun jälleen tapaamme, voimme tehdä sen pystypäin.

En itkenyt vieläkään, en tuntenut vieläkään mitään. Mutta silti oloni oli oudolla tavalla parempi, vaikkei Napier ollut sanonut mitään sellaista, mitä ei pastori Morrison olisi jo yrittänyt sanoa käydessään meillä toissapäivänä.

Napier puristi vielä kättäni, sitten hän kääntyi ja otti jostakin tuolinselkämykseltä papintakkinsa, johon oli tullut rumat painaumat tuon huolettoman säilytystavan tähden.

-Minun pitää mennä kirkkoon, hän sanoi. -Tulevatko vanhempasi?

-En usko, vieraita on riittänyt koko päiväksi, sanoin.

-Menen käymään siellä kirkon jälkeen. Jos voitte olla Annien ja lasten luona niin kauan — lähetin Eithnen kotiin äitinsä luo, hänestä on ollut viime päivinä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Napier lähti, ja koska Rose viipyi yhä Annien luona suljetun oven takana, minä menin saliin. Ihailin lasten leluja ja sitten ehdotin uutta leikkiä: me tekisimme äidin oikein iloiseksi laittamalla koko talon niin siistiksi ja kauniiksi kuin osaisimme!

-Mutta on sunnuntai, huomautti papintytär Ellie moittivasti. -Sunnuntaisin ei saa tehdä työtä.

-Saa sunnuntaina nostaa härän kaivosta, muistutti papinpoika Rod, johon tämä Vapahtajan käyttämä esimerkki oli selkeästi tehnyt suuren vaikutuksen.

-Rod on aivan oikeassa, minä sanoin totisena. -Sunnuntaina saa tehdä työtä, jos tekee hyvää toisen eteen. Haluattehan te ilahduttaa äitiä?

Tietysti he halusivat, nuo lapsiraukat, jotka olivat olleet päiväkausia aivan tuuliajolla, kun heidän elämäänsä hallitseva voima ei ollutkaan sanomassa, mitä tehdä ja kuinka.

Ja niin me aloimme kerätä leluja, kantaa astioita tiskialtaaseen ja pyyhkiä pölyjä. Mattoja en tohtinut sentään puistella. Väkeä oli mustanaan menossa kirkkoon, eikä Annie olisi koskaan selvinnyt siitä häpeästä, että pappilassa olisi tehty suursiivousta sunnuntai-iltana iltajumalanpalveluksen kellojen soidessa.

Kun olimme saaneet talon jonkinlaiseen järjestykseen, menin keittiöön, viritin tulen jäähtyneeseen lieteen ja aloin laittaa lapsille illallista, josta osan jätin lautasen alle lämpölevylle odottamaan Napieria.

Olimme ehtineet syödä, ennen kuin makuuhuoneen ovi aukeni ja Rose tuli ulos. Hän näytti väsyneeltä mutta tyyneltä.

-Annie tahtoo tavata sinua, hän sanoi. -Mitä, onko täällä ahmittu munakasta minun tietämättäni? Ettäs kehtaatte!

Hän sai lapset nauramaan ylitsevuotavalla pöyristyksellään ja jäi pitämään näille seuraa, kun minä menin sisään.

Makuuhuone oli yhtä sekainen kuin muu osa talosta oli ollut vähän aikaa sitten. Tosin näin, että Rose oli keräillyt vaatteita ja pikkutavaroita kasaan sen verran, ettei se ollut aivan yhtä masentava kuin varmasti aiemmin. Tuoksusta päätellen siellä ei kylläkään ollut tuuletettu vähään aikaan.

Yöpöydällä paloi himmeä lamppu, ja Annie lepäsi pielusten keskellä vaalea tukka hajallaan kuin enkelillä. Hän näytti yhtäkkiä niin sanoinkuvaamattoman hauraalta, tuo yleensä niin vahva pieni siskoni, joka johti kotiaan ja koko seurakuntaa rautaisella tarmolla.

-Bet, hän kuiskasi ja ojensi kätensä. Minä istuuduin vuoteen laidalle, kumarruin suutelemaan häntä ja kysyin hänen vointiaan. Hän hymyili vaisusti.

-Oletko sinä käsittänyt, Annie kysyi, -että siellä voi todella kuolla?

Katsoin häneen ällistyneenä.

-Tietysti, sanoin.

Kyyneleet nousivat Annien silmiin.

-Minä en. Älä näytä noin hämmästyneeltä! Sillä totta se on. Muistatko syksyn hyväntekeväisyysillallisen? Kun rouva Morrison puhui sodasta, miten se on jaloa ja uljasta, minä nyökyttelin — ja kun Duncan sitten nousi seisomaan sanoakseen, millaista on kavuta ruumiskasojen yli... Se oli niin rumaa ja inhottavaa, eihän se voinut olla totta!

-Mutta Annie kulta, et kai sinä ole kuvitellut, että sota on kaunista? kysyin. -Et kai ole kuvitellut sen olevan sellaista kuin romaaneissa — tai propagandajulisteissa!

-Miksi en olisi? Enhän minä tiedä muusta!

-Sen tähden Duncan yrittikin kertoa... aloitin, mutta Annie huitaisi kädellään.

-Tietysti minä tavallaan tiesin, että ihmisiä kuolee. Onhan täältäkin poikia kaatunut. Mutta minä en koskaan, en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että joku meistä...

-Oletitko sinä kuularuiskun suihkun tekevän mutkan kaikkien niiden kohdalla, jotka ovat sinulle rakkaita, vain sen tähden, ettei sinun kohdallesi sattuisi surua? kuulin kysyväni.

Ja Annie sulki silmänsä, huokasi ja sanoi hiljaa:

-Kaipa minä oletin.

Hän oli kauan vaiti, niin minäkin. Olisin mieluusti noussut ja avannut ikkunan, päästänyt raikasta pakkasilmaa tähän tunkkaiseen huoneeseen, mutta Annie piti liian lujasti kädestäni. Sitten hän taas avasi silmänsä.

-Rosesta tulee hyvä lääkäri, hän sanoi arkisesti. -Niin tulisi sinustakin. Te osaatte molemmat kuunnella. Tohtori Cameron ei osaa. Hän antaa vain rauhoittavia lääkkeitä, ne ottavat kyllä kivun pois, mutta sitten minä nukun puolet ajasta.

Silitin hänen poskeaan.

-Etkö sinä ole puhunut Napierin kanssa? kysyin ja ajattelin keskusteluamme eteisessä.

-Hän on kyllä puhunut. Minä en ole silloin kuunnellut. Annien katse harhaili vähän sumeana katonrajassa, ja mietin, oliko Rose antanut hänelle jotakin niistä lääkepurkeista, joita oli tosiaankin kunnioitettava määrä yöpöydällä.

-Ehkä sinun pitäisi, minä ehdotin.

-Ehkä minun pitäisi, hän toisti vähän sammaltaen.

Kun tajusin hänen nukahtaneen, hiivin ulos huoneesta. Jäimme Rosen kanssa lasten luo niin kauaksi, että Napier palasi. Hän oli käynyt äidin ja isän luona, siellä oli kuulemma talo taas täynnä väkeä, ja hänen väsyneestä ilmeestään päätellen monikin oli tiukannut papilta samaa kuin minä: miksi? minkä tähden?

Mutta hän vain nosti syliinsä molemmat lapset, jotka juoksivat häntä vastaan kertoen iloissaan siivousurakasta, ja sanoi isän olevan valmis viemään minut kotiin heti kun halusin.”

Maaliskuun 9. päivänä
”Miriam ja Davy tulivat meille tänään ja viipyvät ylihuomiseen, jolloin palaavat takaisin Edinburghiin. Ruth olisi ilolla luovuttanut heille oman kamarinsa, jottei Miriamin tarvitsisi kulkea portaita ylös vierashuoneeseen, mutta tämä torjui ajatuksen ehdottomasti.

-Olen joutunut viime vuosina tekemään pahempaakin kuin kapuamaan portaita pari kertaa päivässä, hän sanoi hymyillen.

Davy kertoi viettäneensä yhden pitkän päivän pappilassa kaksoissisarensa luona, joka on kuulemma jo jalkeilla.

-Tämä kuulostaa ikävältä, Davy sanoi, -mutta oli jotenkin lohdullista nähdä, että hänkin voi romahtaa. Hän on aina ollut niin mahdottoman aikaansaapa ja vahva.

Minä tunnustin, että olin samaa mieltä. Silti tuntuu huojentavalta ajatella, että tilanne oli parantumassa — Napier ja lapset olivat pelottavan eksyksissä ilman Annieta.

Miriam on kaunistunut entisestään. Hänessä hehkuu onni, joka on suurimmillaan silloin, kun se on niin hauras, että sen voi menettää milloin vain. Hänen tummat silmänsä seuraavat Davyä vaistomaisesti, aivan kuin hän tahtoisi varjella tätä katseellaan, ja Davyn hellyys nuorta vaimoaan kohtaan on niin liikuttavaa, että jopa rouva Wallace on täysin pehmennyt. Miriam ei hiiskahda selästään, mutta jotenkin Davy aina vaistoaa, milloin hänellä on kipuja, ja tekee parhaansa auttaakseen.

Lapsia Davy on huvittanut koko iltapäivän kertoilemalla Gallipolista ja turkkilaisista juttuja, joiden totuusarvosta en uskalla mennä takuuseen.

-Oliko heillä lentäviä mattoja? tiedusteli Archie henkeään pidättäen. Hänen lempisatujaan ovat nykyään Tuhannen ja yhden yön tarinat.

Davy löi polveensa.

-Siitähän se kiikastikin! hän puuskahti. -Heillä oli lentäviä mattoja ja meillä ei! Minun pitää heti soittaa kuninkaallisiin ilmavoimiin.

-David Stewart, älä narraa lasta, Miriam nuhteli lempeästi. Mutta Davy iski silmää Archielle ja tämä kikatti, aivan kuin salaisessa yhteisymmärryksessä siitä, ettei naisten voinut olettaa käsittävän näitä asioita.”

Maaliskuun 11. päivänä
”Eilen illalla Davy oli kauppias Armstrongin luona, joka on kaupungin kodinturvajoukkojen johtaja. Hän viipyi myöhään — oletettavasti kuunnellen kärsivällisesti viisaita sanoja siitä, miten Gallipoli olisi aikapäiviä ollut voitettu kanta, jos Sir Ian Hamilton ja Winston Churchill vain olisivat ymmärtäneet kysyä maihinnousun suhteen neuvoa Angus Armstrongilta — ja me istuimme Miriamin ja Ruthin kanssa olohuoneessa. Kudoimme kaikki, sillä sanottakoon sodasta mitä muuta tahansa, se on opettanut jopa minut tekemään sukkia.

-Miltä Lillianista mahtaa tuntua, kun ei hän voi enää odottaa ketään kotiin? Ruth sanoi puoleksi itsekseen. Mietin, ajatteliko hän Alistairia, jonka kaatumisesta on pian vuosi.

-Lillian on vahva, minä sanoin koneellisesti. Koetin ajatella, miltä todella tuntuisi, jos ei voisi odottaa — mutta en tuntenut mitään. -Hänellä on Tommy, josta huolehtia, ja kesällä jo toinenkin pienokainen.

-Minun isoäidilläni on tapana sanoa, että kun Jumala ottaa jonkun ihmisen pois, Hän antaa tilalle uuden, Miriam kertoi. -Olen havainnut, että se pitää usein paikkansa. Kun joku kuolee, tilalle syntyy monesti uusi vauva.

Mitään ajattelematta laskin käden sydänalaani — paljastava ele, sillä en ole vielä monellekaan puhunut tilanteestani — ja vavistus kulki lävitseni kuin hirvittävä ennusmerkki.

Ja sitten joku huusi. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että se olin minä.

Minäkö en tunne mitään? Minäkö en sure? Minäkö en itke? Suru, kaipaus, epätoivo, kaikki syöksyi lävitseni yhtenä tulisena miekkana. Näin Johnin niin elävänä, niin reippaana, niin rauhallisena — mutta sitten hän oli poissa. Poissa iankaikkisuuteen asti!

Pelästytin tytöt tietysti henkihieveriin. Miriam tointui ensimmäisenä ja siirtyi luokseni sohvalle niin nopeasti kuin keppinsä kanssa pääsi. Tunsin hänen pitävän minua itseään vasten ja silittävän selkääni. Ruthin kevyet juoksevat askeleet katosivat jonnekin.

-Kas niin, kas niin, Miriam kuiskaili. -Kas niin. Itke vain.

En tiedä, kauanko olin huutanut tuskaani, kun tunsin Fergus MacDonaldin viileän käden tarttuvan hihaani avatakseen kalvosimen. Turvonneilla, kyynelten sumentamilla silmilläni näin hänen kädessään ruiskun, ja tempaisin itseni irti Miriamin sylistä.

-Ei! minä parkaisin. -En tahdo! Sillä miten olisin saattanut antaa hänen pistää itseeni jotakin, joka veisi taas pois tämän kivun, tämän surun, sen, että tunsin jotakin!

-Betty kiltti, Miriam sanoi lempeästi ja tarttui minuun uudestaan.

-Minä en tahdo! Vetäydyin niin kauas sohvalla kuin pääsin.

Silloin Ruth, apusisar, teki jotakin, josta olisi sairaalassa saanut vähintäänkin huomautuksen: hän vastusti lääkäriä.

-Fergus-setä, jos annetaan sen olla, hän sanoi. -Minä — minähän voin antaa sen myöhemmin, jos on tarve.

-Ei sinulla ole lupa pistää, Fergus puuskahti.

-Kyllä minä osaan! Olen nähnyt monta kertaa, miten se tapahtuu. Ja minä teen sen vain, jos tulee hätä.

Fergus epäröi vielä hetken, sitten hän sujautti ruiskun takaisin koteloon ja antoi sen Ruthille.

-Menetän tämän tähden vielä lääkärinlupani, hän mutisi ja kumartui sitten puoleeni tunnustellakseen pulssiani. Mieleeni tuli se iltapäivä, jolloin rouva Wallace oli laukonut mielipuolisia syytteitään käytöksestäni — se iltapäivä, jolloin saimme tiedon...

Ruth auttoi minut vuoteeseen, ja itkin itseni uneen. Kun tänä aamuna heräsin, oli pääni raskas, silmäni turvonneet ja mieleni niin ahdistunut, että vähän aikaa mietin, pyytäisinkö Ruthia hakemaan Fergusin jättämän kotelon ruiskuineen.

En pyytänyt. Sen sijaan pukeuduin ja menin herättämään lapset. Stuart kimposi istumaan vuoteessaan kuin jousen ampumana nähdessään kasvoni, mutta sain hänet rauhoiteltua: minä itkin John-enoa, isälle ei ole tapahtunut mitään.

Kun vieraidemme lähdön aika tuli, Davy otti ajurin asemalle ja kielsi minua tulemasta mukaan. Ilmeisesti olemukseni oli murtuneempi kuin itse edes ymmärsin. Hyvästeltyäni heidät vetäydyin olohuoneeseen, otin sukankutimeni ja jatkoin työtä. Sydäntäni kouristi, kyyneleet valuivat pitkin kasvojani, mutta tuska oli jollakin tavalla lohdullinen.

Tiedän, että kun kärsin kyllin kauan, se helpottaa. Sen täytyy helpottaa. Ei kokonaan — sehän merkitsisi, että unohtaisin Johnnien, ja sitä en tee niin kauan kuin elän — mutta sen täytyy pehmentyä. Joskus. Kunhan vain ensiksi saan rauhassa surra.”

Maaliskuun 14. päivänä
”Sain tänään Duncanilta kirjeen.
‘Itke itkusi, Sappho, kun sen aika tulee’, hän kirjoitti, ja taas hämmästyin sitä, miten hän saattaa lukea ajatuksiani. Enhän ollut osannut muotoilla edes hänelle kylmyyttäni ja tunnottomuuttani. ‘Mutta anna sitten veljesi mennä. Hänen asiansa ovat hyvin, hänellä on jo se, mitä me kaikki kaipaamme: rauha.

’En tiedä, kukkivatko taistelutantereet Ranskassa keväällä unikoita punaisenaan, kuten täällä. Mutta kun ne täällä taas kukkivat, ja jos minä silloin vielä elän, lähetän sinulle yhden kukan veljesi muistolle. Ja leivoset laulavat hänenkin ristinsä yllä, tykkien jylyä pelkäämättä.’

Tunnistin tietysti runon, johon hän viittasi, tuon kanadalaisen sotilaan runon, jonka koko maailma tuntee. Ja itkin, kuten olen itkenyt joka päivä.

Mutta aavistan, että vähitellen kyyneleeni muuttuvat vähemmän tuskallisiksi. Itkuun on alkanut sekoittua muistoja — lapsuuden leikeistä, kouluajan kepposista, nuoruuden toiveista, kesäisestä sunnuntaipäivästä Kuusikukkulalla, jolloin näin Johnin viimeisen kerran tämän ollessa rauhallisena valmistautumassa pitkälle matkalleen, ja ensimmäisestä sotajoulusta, jolloin hänen levollinen äänensä kyseli puhelinlinjaa pitkin, olenko tyytyväinen siihen, miten hän oli sijoitukseni järjestänyt.

Vähitellen olen alkanut tajuta, että näitä muistoja ei kukaan voi ottaa pois, ei vihollinen, ei kuolema. Olen alkanut tajuta, että minun ei tarvitse odottaa iankaikkisuuteen asti tavatakseni Johnin jälleen, sillä hän elää sydämessäni tälläkin hetkellä.”

Maaliskuun 15. päivänä
”Tänään myymälän suljettuaan Mary Smith tuli asunnon puolelle. Hän tekee sen harvoin ilman tähdellistä asiaa, vaan yleensä mieluummin kiiruhtaa kotiin.

-Tahtoisin puhua kanssasi, Bet, hän sanoi.

Menimme istumaan verannalle. Ilta oli kirpeä, mutta järvi läikehti ihmeellisen valon alla ja kanatarhasta kuului reipasta kotkotusta.

Maryn tuntui olevan vaikeata aloittaa. Hän hypisteli käsilaukkunsa remmiä, avasi suunsa moneen kertaan mutta sulki sen taas. Sitten hän ilmeisestikin päätti, ettei edes yrittäisi pehmittää asiaansa mitenkään, vaan töksäytti:

-Kauppa ei menesty.

-Minä tiedän, vastasin. -Kirjat eivät ole ensimmäisenä ihmisten mielissä juuri nyt. Lehtipuoli kuitenkin mielestäni käy hyvin, ja valokuvia tilataan tasaisesti.

-Ei se riitä, Mary sanoi. -Katsoin kirjanpitoa ja näin, että olet muutaman kerran paikannut kassavajetta omilla varoillasi. Sellainen ei käy, Betty. Siitä tulee harmia.

Huokasin. Johnin viisaasti sijoittaman Isoäidin perinnön ansiosta minulla on säännöllisiä korkotuloja, ja tuntuu typerältä, etten voi niiden avulla tukea kauppaa, vaikkei Duncan suostunutkaan siihen, että perinnölläni kuitattaisiin pois jäljellä oleva pankkilaina.

-Tein summista velkakirjan ja otan lainasta korot, sanoin. Pelkään yhä numeroita, mutta paitsi sukkia, sota on opettanut minut miettimään myös tilejä.

-Siltikin. Mary veti henkeä ja sai vihdoin sanottua asiansa: -Sinulla ei ole varaa pitää palkattua työvoimaa.

Olen tiennyt tämän ja pelännyt sitä hetkeä, jolloin se pitäisi ottaa Maryn kanssa puheeksi. Duncan puhui ennen rintamalle paluutaan asiasta, mutta päätimme yhdessä, että antaisimme Maryn olla työssä niin kauan kuin se suinkin olisi mahdollista — minun tähteni ja hänen tähtensä. Mieleenikään ei ollut tullut, että hän itse tarttuisi asiaan.

-Mary, sinä tarvitset palkkasi, sanoin.

-Mutta en sinun selkänahastasi, hän vastasi.

Istuimme taas hetken vaiti. Sininen hämärä kietoi kaupungin viittaansa, tohtorilassa pidetään jo arkihuoneen ikkunaa auki ja kuulin sieltä Fannyn iloista kiljahtelua. Viime viikkoina en ole muistanut lainkaan miettiä naapurin tilannetta.

-Me olemme Victorian kanssa ajatelleet lähteä.

Havahduin mietteistäni.

-Lähteä? toistin. -Minne?

-Nyt, kun asevelvollisuuslaki vie miehet rintamalle — ja usko minua, Bet, ne laittavat sen pian koskemaan myös naineita miehiä — meille naisille riittää tehtävää. Etelän tehtaissa kaivataan kipeästi lisäväkeä, ja me olemme Victorian kanssa ajatelleet... No, itse asiassa olen jo lyönyt asian lukkoon.

-Ammustehtaaseenko? kysyin kauhuissani, sillä ne eivät ole millään tavalla sopivia paikkoja Victorian kaltaiselle herkälle tytölle.

-Ei toki. Valtion ompelimoon. Pääsemme ompelemaan univormuja. Palkka on kohtalainen, ja... Mary puri huultaan. -No, sinä ymmärrät. Tässä kaupungissa minä olen aina vain sen pojan äiti, joka murhasi isänsä. Jos Jumala suo Hamiltonin palaavan sodasta rangaistuksensa suorittaneena, hän tulee aina olemaan vain se poika, joka murhasi isänsä. Minä tahdon antaa hänelle paremman tulevaisuuden, kun vielä voin. Ja sen on tapahduttava jossakin muualla.

-Minä... ymmärrän, kuiskasin.

-En polta siltoja takanani, Mary jatkoi selvästi helpottuneena siitä, että oli asiansa ajanut. -En myy taloa, laitan sen vain vuokralle. Eihän sitä koskaan tiedä.

-Milloin te lähdette? kysyin.

-Olemme ajatelleet huhtikuun alkua. Olen pahoillani, minun olisi pitänyt puhua tästä aiemmin...

-Ei se mitään, sanoin. Kiusaus kertoa tulevasta lapsesta oli lähes voittamaton, mutta sain olluksi hiljaa. Minulla ei ole oikeutta oman mukavuuteni tähden estää Maryä lähtemästä ja tekemästä työtä itsensä ja isänmaan eteen. Minun rintamalinjani kulkevat tässä pikku kaupassa, joka on pidettävä pystyssä siihen asti, kunnes Duncan palaa.

Ei siis mitään vuodelepoa ja hemmottelua sitten, kun pienokainen on syntynyt — aivan kuten ei suurimmalla osalla samassa tilanteessa olevista naisista. Minun on aika ryhdistäytyä ja kantaa oma osani, hoitaa leiviskäni, ellei sitten muuten niin ainakin sen tähden, että tavatessani Johnin aikanaan hän saisi olla minusta ylpeä.

-Minun tulee sinua ja Victoriaa ikävä, sanoin.

-Niin minunkin sinua, Mary vastasi. Sitten hän nousi, laskeutui verannan portaat ja meni portista taakseen katsomatta.”

10 kommenttia:

  1. Voihan vuolaat kyyneleet! Ihana luku, kun siinä sai itsekin käsitellä Johnin kaatumisen. Nyyh. Ja ihan kuin olisit Kaisa puhunut meille: "Mutta Annie kulta, et kai sinä ole kuvitellut, että sota on kaunista?" ja "Oletitko sinä kuularuiskun suihkun tekevän mutkan kaikkien niiden kohdalla, jotka ovat sinulle rakkaita, vain sen tähden, ettei sinun kohdallesi sattuisi surua?"

    Tässä luvussa sodat tulevat lähemmäs lukijaa kuin koskaan aiemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itse parantumaton romantikko, ja kun en (toisin kuin rakastava puolisoni) lue "oikeita" sotakirjoja, oma käsitys sodasta perustuu valiettavasti romanttisiin kertomuksiin, jossa sankari aina palaa voittoisana kotiin. Yhtä lailla Betty tuossa puhuu minulle: sota ei ole kaunista!

      Minun kävi vähän kuin Bettyn, Johnin kaatuminen saavutti tajuntani hitaasti. Tätä kirjoittaessani en pahemmin vielä itse järkkynyt, mutta eilen illalla piti lukea uudestaan edellisen osan luku Johnin ja Lillianin häistä, se luku missä tanssitaan ja juhlitaan myöhään yöhön, nuoripari on lähdössä häämatkalle Idän pikajunalla ja Betty ja Duncan katsovat tähdenlentoa hotellin parvekkeelta. Melkein tuli itku. Niin vähän meistä kukaan tulevasta tietää. En minäkään tuolloin vielä tiennyt, miten Johnin käy.

      Poista
  2. Kyynelehtimään tämäkin luku pisti, viisaita sanoja Betty päiväkirjaansa kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi Bettyllä on viisaita ihmisiä ympärillään!

      Poista
  3. Kaikenlaisesta sitä ihminen selviää.

    VastaaPoista
  4. Tälläkin lukukerralla poskia sai pyyhkiä... 💔

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lueskelin tätä kirjaa sunnuntaina sieltä täältä ja melkein itkin välillä itsekin. Kun unohtaa oman tekstinsä, sitä lukee enemmän "teidän silmin".

      Poista