sunnuntai 9. marraskuuta 2014

35. Kotirintamalinjalla

 
Tohtorilan arkihuoneen takassa paloi tuli, sillä ulkona satoi. Maaliskuu oli jo pitkällä, ja jokainen vesipisara toi kesän lähemmäksi, mutta samalla se teki huoneet kosteiksi ja kolkoiksi.

Betty laski ohuesta posliinista valmistetun teekuppinsa lautaselle. Nämä kupit, samoin kuin monenlaisia leivonnaisia notkuva tarjoiluvati, tuntuivat kuuluvan johonkin toiseen aikaan. Sellaiseen aikaan, jonka hän joskus näki unissaan.

-Rouva MacKenna ei ilmeisesti ole kuullut säästäväisyydestä sotaponnistusten eteen, hän sanoi.

Alice nauroi.

-Olen koettanut sanoa hänelle, että niin kauan kuin olen Punaisen Ristin paikallisosaston puheenjohtaja, tässä talossa pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä kohtuullisuudessa. Mutta hän on ilmoittanut, että on tähänkin asti valmistanut luumutorttutaikinansa voista ja kermasta, eikä aio antaa hunnien estää häntä siitä vastakaan.

-Kovin urhoollisesti sanottu häneltä, Betty totesi.

-Minä epäilen hänen odottavan saksalaisten maihinnousua niin tosissaan, että tahtoo syöttää voit ja kermat meillä, ennen kuin nämä ehtivät apajille, Alice sanoi salaliittolaisen ilmein. -Otatko lisää?

-Kiitos. Betty ojensi kuppiaan.

Suuri talo ei ollut varsinaisesti muuttunut millään tavoin siitä päivästä, jolloin Betty oli vieraillut siellä ensimmäisen kerran ja Alice oli esitellyt sitä kuin museota, hänen ja Andrew Gordonin lyhyen onnen museota.

Mutta toisaalta se oli kuin eri rakennus. Huoneissa kuljettiin nyt, ovien saranat eivät enää narisseet käytön puutteessa, ja etuhuoneesta kuului tohtorin ääni tämän puhutellessa vastaanotolle tullutta potilasta.

Ehkä suurin muutos oli kuitenkin siinä, ettei taloa enää kutsuttu Gordonin taloksi, kuten niin pitkään Alicen ja Fergusin häiden jälkeen. Siitä oli vähitellen tullut kaupunkilaisten suussa ”tohtorila”, kuten asiaan kuului.

Elämää ja iloa taloon toi myös lapsi. Betty katsoi lattialle, jonne Alice oli levittänyt iloisen värisen tilkkupeiton. Fanny ja Faith istuivat sillä ja leikkivät kumpikin omiaan, oikein vielä ymmärtämättä, että lähellä oli toinenkin pieni tyttö. Ei menisi kauan, kun he jo oppisivat leikkimään yhdessä. Ehkä heistä todella tulisi parhaat ystävättäret, kuten Alice toivoi.

-Fergus on kai puhunut sinulle Fannysta?

Betty hätkähti niin, että oli kaataa täyden kuppinsa.

-Fannysta?

-Niin. Alice istui pöydän ääressä kädet levollisesti sylissään, mutta silmät totisina.

Mitä tuohon kuului vastata? Oliko Fergus puhunut Alicen kanssa? Varmuudeksi Betty nosti kuppinsa pöydälle.

-Totta kai hän puhuu Fannysta meillä käydessään, hän sanoi.

Alice hymyili haikeasti.

-Ei sinun tarvitse kierrellä. Minä tiedän. Hän ottaa Fannyn ensi viikolla yöksi sairaalaan voidakseen tutkia korvat kunnolla.

-Se on varmaan viisasta, Betty melkein kuiskasi.

-Poikaparka, Alice sanoi hellästi, vaikka nimitys oli ehkä hiukan väärä yli nelikymmenvuotiaalle tohtorille. -Hän oli luullut keksineensä sen itse. Aivan kuin minä en olisi jo huomannut.

-Minä sanoin hänelle, että sinä todennäköisesti jo tiedät ja yrität vain säästää häntä, Betty tunnusti.

-Miten olisin voinut olla huomaamatta! Etsin vain sopivaa hetkeä ottaa sen puheeksi — mutta Fergus on ollut niin kiinni työssään… Alice katsoi hellästi pikkutyttöjä. -Tiesitkö, että on olemassa sellainen kuin viittomakieli — että käsimerkeillä voi puhua niin, että kuuro ymmärtää! Ja erikoisia kouluja kuuroille lapsille.

Betty nyökkäsi hiljaa. Alicen ääni oli vähän liian iloinen.

-Sitten on paikkoja, joissa kuurot voidaan opettaa tuottamaan sanoja ja lukemaan puhetta huulilta, niin että nämä selviävät yhteiskunnassa, Alice jatkoi.

-Allie, Betty sanoi lempeästi ja ojensi kätensä.

Kun Alice purskahti itkuun, Betty nousi ja kietoi kätensä tämän ympäri. Pitikö Alice paran yrittää olla Fergusin nähden niin reipas, ettei tämä enää kestänyt? Aivan kuten Betty oli yrittänyt olla reipas Duncanin tähden, jottei lisäisi tämän taakkaa.

Alice koetti hillitä itsensä, työnsi Bettyn kauemmaksi ja hapuili vyöstään nenäliinaa.

-Minä olen typerä, hän mutisi. -Anteeksi. Eihän sinun pitäisi joutua minua lohduttamaan!

-Miksi ei? Betty kysyi ja silitti Alicen hunajanvärisiä hiuksia. -Ei Johnin kohtalo sitä merkitse, ettei kukaan muu saisi minun kuulteni enää surra mitään.

-Minä olin jo ehtinyt ajatella, että ehkä onneni on vihdoin kääntynyt, Alice kuiskasi ja niisti nenänsä. -Ensiksi tuli Fergus — siinä olisi ollut jo kylliksi — mutta että sain vielä lapsenkin… Minun olisi pitänyt tietää, ettei se mene niin!

-Älä puhu pötyä, Betty sanoi tiukasti. -Mikset sinä voi uskoa siihen, että elämällä on sinulle yhtä lailla hyviä lahjoja kuin muillekin — jos kohta myös niitä huonompia, kuten luonnollista on. Miksi sinä et luota elämään?

-Fergus sanoo samoin, Alice mutisi. -Minusta vain tuntuu… etten ole ansainnut mitään hyvää! Ja kun nyt tajusin, ettei Fanny ole terve…

-Ei elämän onnea voi ansaita, Betty muistutti. -Sen voi vain ottaa vastaan! Ja juuri äsken luettelit palveluita ja opiskelumahdollisuuksia, joita kuuroille on. Fannyn kohdalla ei koulunkäynti jää kiinni edes rahasta. Ajattele Ruthia, joka syntyi niin surkeisiin oloihin kuin lapsi voi — ja mihin asti hän on päässyt! Ei hänkään ole sen kummemmin tehnyt mitään asian eteen.

-Sinä vain osuit hänen tielleen, Alice sanoi hymyillen. -Aivan kuten minun tielleni. Kiitos siitä, Betty!

Betty ajatteli Shona Saundersia ja tämän levittämiä juoruja suudellessaan Alicea ja istuessaan juomaan teetään loppuun. Hänen teki mieli kysyä, oliko Alice kuullut puheita, mutta päätti sitten vaieta.

-Minun pitää mennä, hän sanoi kupin tyhjennyttyä. -Enkä valitettavasti osaa sanoa, koska tulen takaisin! Minun pitää ryhtyä tosissaan opettelemaan kaupan asioita, jotta pärjään sitten, kun Mary ja Victoria lähtevät.

-Muista, että voit aina pyytää minua apuun, Alice vannotti. -Minä olen melkein pahoillani, kun en ole päässyt aikoihin teidän tiskinne taakse!

-Sinulla on täällä muuta tekemistä, Betty sanoi ja kumartui nostamaan Faithin syliinsä.

-Eikö sinulla sitten ole? Alice loi merkitsevän katseen Bettyn vyötäröön, ja tämä lehahti hehkuvan punaiseksi. Hänen tilansa ei pitänyt näkyä vielä millään tavoin!

Ystävätär nauroi.

-Ei sitä vielä huomaa, hän sanoi. -Eikä Fergus ole rikkonut potilassalaisuutta! Mutta sinä söit viisi inkivääripikkuleipää — kyllä vain, minä laskin — etkä yleensä pidä niistä. Minulla on tarkat silmät, Beatrice Fleming!

-Ole vaiti, Betty sanoi nauraen. -Siitä ei saa kukaan tietää vielä. En tahdo, että Mary muuttaa suunnitelmiaan minun tähteni.

-Olen lääkärin vaimo ja osaan kyllä vaieta, Alice vakuutti. -Milloin?

-Lokakuussa — jos kaikki menee hyvin. Bettyn ääni värähti.

-Menee, varmasti. Meidänhän piti luottaa elämään, eikö niin?

Kävellessään tohtorilan portista ulos ja rantatietä kotiportille Betty mietti noita uljaita sanoja, joita oli Alicelle lausunut. Kyllä, heidän piti luottaa elämään — hän puristi hellästi sylissään olevaa pientä tyttöä, jonka nimi merkitsi uskoa ja luottamusta — mutta siltikin häntä pelotti, myös Maryn lähtö. Hän oli työskennellyt kaupassa oikeastaan vain vähän aikaa silloin kauan sitten, kun Duncan oli sairastanut keuhkojaan, vaikka olikin sodan alettua hoitanut pitkälti valokuvauspuolta.

-Kyllä sinä opit, Mary Smith oli vakuuttanut, kun he olivat sopineet, että Betty tulisi seuraavasta päivästä alkaen joka päivä mukaan myymälään. -Ja asiakkaat kyllä ymmärtävät.

Sittemmin Betty ajatteli, että oikeastaan tilanne oli parasta, mitä hänelle saattoi tapahtua juuri sinä keväänä. Uusien asioiden oppiminen, täydet työpäivät ensiksi kaupassa ja illalla kotona sekä sota-apukomitean ja Punaisen Ristin ponnistelujen sovittaminen vähiin vapaahetkiin täyttivät hänen ajatuksensa kokonaan. Saattoi kulua jopa puolikin tuntia, ettei hän muistanut surra Johnia tai Jennietä — eikä edes murehtia Duncania.

Kuultuaan Maryn lähdöstä Duncan oli alkanut kirjeissään käydä läpi kaupan asioita sikäli kuin pystyi sen tekemään belgialaisesta juoksuhaudasta käsin. Betty puolestaan oli päättänyt, ettei rasittaisi Duncania ongelmillaan kuin äärimmäisessä hädässä.

Niinpä hänen kirjeissään myynti pysyi tasaisena (hän ei maininnut, että se oli tasaisen huonoa), laskut maksettiin ajallaan (ei tosin välttämättä sillä ajalla, joka oli merkitty eräpäiväksi) ja varasto liikkui sopivasti (joskin välillä sen tähden, että Donald oli vetänyt hyllyltä alas laatikollisen kirjoja).

Huhtikuun alussa Mary Smith sulki talonsa oven ja käveli Victorian kanssa kaksi matkalaukkua mukanaan asemalle. Hän oli päättänyt, että he ottaisivat mukaan vain sen, minkä jaksaisivat kantaa.

-Jos löydämme uuden, pysyvän elämän, tulen hakemaan loput, hän oli sanonut Bettylle. -Jos emme, tiedän, että voimme aina palata takaisin.

-Oletko jo löytänyt vuokralaisen? Betty oli kysynyt haikeana. Hän muisti, miten vuosia sitten oli istunut ensimmäistä kertaa Koivurannan verannalla ja miettinyt, minkälaisia sen naapurit mahtoivat olla. Tuntui kolkolta ajatella, että Smithien talo olisi täysin tyhjillään.

Mary oli hymyillyt.

-Herra Wallace kyseli minulta vuokran suuruutta.

-Taivas varjelkoon, Betty oli puuskahtanut, -sinä et voi

-Kyllä minä tiedän, että se ajaisi rouva Wallacen pois Koivurannasta, ja se ei toki ole tarkoitukseni! Mary oli nauranut. -Eli ei, en ole löytänyt vuokralaista. Mutta kukapa tietää — sodan tähden monet ihmiset etelästä ovat jättäneet kotinsa.

-Toisaalta, Betty oli sanonut, ja hänen silmiinsä oli syttynyt vaarallinen tuike, -on kauhean ikävää, että herra Wallacen pitää asua yhä vain vuokrahuoneessa asemalla.

-Betty, Mary oli varoittanut, -älä sekaannu siihen asiaan. Lupaa minulle. Järjestit Alicen ja tohtorin oikein kauniisti yhteen, ja mikäli olen kuullut, lusikkasi on ollut yhdessä jos toisessakin lemmenkeitoksessa — mutta heidän asioihinsa älä sekaannu!

Hyvästellessään nyt kaupan porraspäässä Maryn ja Victorian Betty tunsi itsensä jollakin tavalla hylätyksi. Miten pitkä tuntui olevan siitä, kun hän oli tutustunut pelottavan teräväkieliseen rouva Smithiin, saanut tietää tämän perheen synkän salaisuuden, ollut tukemassa tätä sen jälkeen, kun laukauksen ääni oli kuulunut naapurista Koivurantaan asti, ja lopulta saanut tästä uskollisen ystävän.

-Kaikkea hyvää teille, hän sanoi. -Meidän tulee ikävä.

-Ruth ja minä kirjoitamme toisillemme, Victoria sanoi ujosti. -Ja Ruth neuvoi, mistä voi tilata sellaisen kirjekurssin, jota hänkin luki ennen Naisopistoon menoaan. En ehkä voi käydä koulua sodan aikana, mutta jos sitten myöhemmin!

Mary ja Betty vilkaisivat toisiinsa. Paljon pitäisi virrata vettä Atlanttiin, ennen kuin Mary Smith kykenisi lähettämään tyttärensä kouluun. Mutta sitä he eivät missään nimessä aikoneet sanoa ääneen.

Betty jäi katsomaan lähtijöiden jälkeen. Tänä keväänä tuntui, että kaikki ihmiset vain lähtivät — tavalla tai toisella. Hän näki, miten monet ovet avautuivat, miten monilla porteilla odotettiin, jotta voitaisiin hyvästellä. Mary Smith saattoi ehkä ajatella olevansa Fort Williamissa aina sen pojan äiti, joka murhasi isänsä, mutta kuluneet vuodet Flemingin kirjakaupan tiskin takana olivat tosiasiassa tehneet hänestä pidetyn koko kaupungissa.

Jos Betty ei ollut ehtinyt paljonkaan ajatella kuluneina päivinä, vielä vähemmän hän ehti sitä seuraavina viikkoina. Sulkiessaan myymälän iltaisin hän oli puolikuollut sekä jaloillaan olosta että jännityksestä, sillä jokainen tehtävä kaupassa vaati häneltä tarkkaa keskittymistä.

Rouva Wallace piti hyvää huolta lapsista päivisin, ja iltaisin Bettyllä oli usein apuna Ruth. Mutta Ruthilla oli alkanut kokemuksen karttuessa olla myös ilta- ja yövuoroja sairaalalla, ja lapset taas olivat kiukkuisia ja vaativia, kun äiti vihdoinkin tuli asunnon puolelle.

-Kuulkaa nyt, rakas rouva Fleming, tuleeko tästä mitään, rouva Wallace sanoi eräänä huhtikuun lopun iltana, kun Betty hieroi särkeviä ohimoitaan teekupillisen ääressä ja lapset metelöivät hänen ympärillään koettaen jokainen herättää äidin huomiota. Jopa Prinssi, joka niin usein jaksoi olla kärsivällinen ja todella avuksi, oli sinä iltana hankala.

-Minä totun, Betty sanoi lujasti ja nosti päätään. -Uskaltakaakin vihjaista, ettei minusta olisi tähän! Kun niin monet muut uhraavat ja ponnistelevat paljon enemmän.

-Ne muut eivät välttämättä ole… teidän tilassanne, rouva Wallace huomautti.

Betty ei jaksanut edes hämmästyä siitä, että hänen kotiapunsa tiesi asiasta.

-Ei se ole mikään sairaus, hän sanoi terävästi. -Tässä sodassa meitä jokaista tarvitaan omalla rintamallamme — vaikka sitten kirjakaupan tiskin takana!

Rouva Wallace hymyili äkkiä.

-Hyvänen aika, miten te olette muuttunut siitä päivästä, jolloin tulitte pyytämään minua tänne työhön, hän sanoi. -Olitte sellainen pieni, pelästynyt perhetyttö, hemmoteltu ja täysin tottumaton mihinkään vastoinkäymisiin! Ja nyt teissä on voimaa kuin — kuin kokonaisessa rykmentissä!

-Te puhutte vastoin parempaa tietoanne, Betty sanoi nauraen. Mutta jokin rouva Wallacen sanoissa sai hänen päänsärkynsä helpottamaan. Hän nosti syliinsä sekä Faithin että Donaldin, kyseli Archielta tämän leikeistä Lancelotin kanssa ja Stuartilta soittoläksystä.

Kun Ruth puoli tuntia myöhemmin kotiutui sairaalasta, Betty lähti sota-apukomitean kokoukseen.

-Joskus minä ajattelen, että jos ihmisiä laitettaisiin tänä aikana jonoon sen mukaan, kuka parhaiten kestää pahimmat uutiset rintamalta, minusta tuntuu, että rouva seisoisi siinä jonossa ensimmäisenä, sanoi rouva Wallace.

Ruth vavahti.

-Älkää puhuko sellaisia, hän sanoi nuhdellen. -Aivan kuin kutsuisitte onnettomuutta Duncanin päälle.

Rouva Wallace näytti katuvalta.

-En minä sitä tietenkään tarkoittanut, hän mutisi itsekseen.

4 kommenttia:

  1. Tulee ikävä Marya ja Victoriaa... :'(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä niin! Sillä kun Mary ilmestyi tarinaan pari osaa sitten, harva hänestä varmaankaan piti.

      Poista
  2. Mulla kans tuli ikävä Marya. Ja kyllä mä arvasin ihan alusta lähtien, että joku on syynä Maryn käytökseen. Melkein arvasin senkin, että mikä.

    Voi kuinka oli raskaat, mutta jollakin lailla myös helpottavat kaks lukua. Luin vasta tänään molemmat. Ajelin tänään kotia kaukaa Kaakkois-Suomesta ja huomasin ajattelevani jossain Voikkaan kohdalla, että mitä Bettylle kuuluu... Ja eihän nyt vaan vauvalle käy mitään...ja painoin kaasua vähän turhankin paljon siihen nähden mikä kammottava sumu oli läpi Suomen aina Virroille asti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mary oli siitä erikoinen hahmo, että minä itse en tahtonut saada hänestä otetta - ennen kuin oikeastaan vasta tässä kirjassa, ja nyt hän sitten jo lähteekin.

      Mutta jollakin tavalla nämä luvut ovat minustakin olleet helpottavia. Itselle kirjaan tulee aina tiettyjä "käännekohtia" joiden jälkeen olo jotenkin helpottuu, vaikka aina ei ole edes järkevää syytä - tässä tapauksessa varsinkaan.

      Ja nyt pitää toivoa, että et useinkin aja ylinopeutta Bettyn takia - "varovasti, neiti Weilson!" :).

      Poista