maanantai 10. marraskuuta 2014

36. Jättimäinen tähdenlento

 
Ruthin kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänä toukokuun alussa kesä oli jo lähes tullut. Koivurannan piha verhoutui satumaiseen, vaaleanvihreään huntuun, hedelmäpuut olivat nupulla ja nurmikko pehmeää kuin lapsen tukka.

Syntymäpäivän iltana Betty ja Ruth istuivat verannalla. Kumpikin kutoi, ja lisäksi Bettyllä oli korituolien välisellä pöydällä useita vastausta odottavia kirjeitä. Pikkupojat leikkivät pihalla ja Faith istui lattialla palikoineen Lancelotin kylkeen nojaten.

-Olisit voinut kutsua ystäviäsi tänään käymään, Betty katkaisi pitkän kodikkaan hiljaisuuden. -Rouva Wallace oli oikein pahoillaan, kun ei saanut tehdä syntymäpäiväkakkua. Hän oli jo hamstrannut kermaakin.

-Rouva Wallacen pitäisi ajatella isänmaan asiaa ja säästää kermansa, Ruth hymyili. -Minulle riitti se huviretki, jonka teimme sunnuntaina — se oli melkein yhtä iloinen kuin ennen sotaa — meitä oli paljon, kun niin moni pojista on juuri lomalla.

Betty näki tytön vihreiden silmien tummuvan kuin lampi, johon heijastuva aurinko menee pilveen, ja huokasi itsekseen. Yksi pojista ei enää koskaan olisi mukana huviretkillä.

-Flora ja Ewan vihitään kesällä, Ruth sitten sanoi, aivan kuin ravistaen surun yltään. -Flora on aina tahtonut suuret, perinteiset häät, ja hänen isänsä sanoo, ettei anna hunnien sitä estää!

-Mukavaa, että tiedossa on iloisia juhlia, Betty sanoi. -Vakavuutta meillä on ollut jo kylliksi.

-Neil Keir kysyi minulta, tahtoisinko kirjoittaa hänelle rintamalle, Ruth jatkoi yhtäkkiä odottamattoman avoimesti. Yleensä Betty kuuli viimeisenä mistään tämänkaltaisesta.

-Kaipa sinä suostuit? Betty kysyi lempeästi.

Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta sekoittaa lusikkaansa mihinkään ”lemmenkeitokseen” Ruthin suhteen, mutta hän kärsi nähdessään, ettei tytön elämässä ollut nykyään mitään muuta kuin sairaala ja kotityöt. Ja kuitenkin tämän olisi pitänyt elää juuri nyt parhaita nuoruusvuosiaan!

Kaksikymmenvuotiskesänään Betty itse oli matkustanut Sveitsiin Somervillejen mukana, ja sillä matkalla oli pahin vihollinen ollut laivamatkalla kärsitty meritauti. Jos joku olisi silloin ennustanut, että kymmenen vuotta myöhemmin koko Eurooppa olisi sodan kurimuksessa, tätä olisi pidetty hulluna. Mutta nyt samanikäisellä Ruthilla oli odotettavissa vain työtä ja enemmän tai vähemmän tuskallisia uutisia.

-Kaipa minä suostuin, Ruth mutisi ja silitti sukanlapaa sylissään syvissä mietteissä.

Betty avasi suunsa mutta sulki sen jälleen. Hän muisti Mary-sisarensa taannoisen valituksen siitä, miten tämä ei päässyt naimisiin, kun kaikki pojat olivat sodassa. Tänä iltana se ei tuntunutkaan enää lapselliselta, vaan oudon kipeältä.

Samassa portti narahti, ja Alice ja Fergus lähestyivät polkua pitkin Fannyn kanssa.

-Pysy alallasi, Alice huusi heti nähdessään, että Betty aikoi nousta. -Emme jää teidän vaivoiksenne. Tulimme vain muistamaan syntymäpäivälasta.

-Onneksi olkoon, Ruth, Fergus sanoi ja ojensi tälle kookkaan käärön. -On aina rohkeaa ostaa kirjoja kirjakaupan tytölle, mutta arvelen, että tätä sinulla ei ole.

Innoissaan mutta varovasti Ruth irrotti narun ja avasi paperin kääriäkseen molemmat myöhemmin siististi talteen tulevaa käyttöä varten.

-Voi — voi Fergus-setä, Alice-täti — kiitos! hän huudahti ihastuneena saadessaan käsiinsä monivärisen julkaisun.

-Mikä ihme se on? kysyi Betty ja koetti hillitä pikkupoikia, jotka olivat juosseet verannalle mieluisten vieraiden mukana ja ojentelivat innokkaasti käsiään Ruthia kohti.

-Katso! Ruth näytti kirjaa hänelle onnellisena. -Ihmisen lihaksisto ja verisuonet. Tämä on kallis! Niin isoja kuvia — hyvänen aika, taitetut sivut! Hän aukoi karttakirjamaisia taitteita, joiden sisältä paljastui sellaisia värikuvia, että Betty tunsi lievää pahoinvointia.

-Mukavaa, että pidät siitä, Alice sanoi hymyillen. -Minusta se on aivan kauhea, mutta Fergus oli sitä mieltä, että siitä on sinulle hyötyä sairaal… mitä nyt?

Lancelot oli alkanut murista. Sitten kuulaan kevätillan rauhan rikkoi outo ääni.

Betty kurkisti verannan kaiteeseen nojaten ylös — ääni oli kuulostanut ukkoselta, ja hän muisti vielä hyvin sen kerran, jolloin ukkonen oli yllättänyt heidät tulemalla vuorten yli kaupunkiin.

-Oh! hän peitti silmänsä, kun ilta-auringon säteet osuivat johonkin häikäisevästi. -Onko se tähdenlento?

-Jos tuo on tähdenlento, se on niin jättimäinen, että sen nähdessään saa toivoa koko elämänsä onnen, Ruth sanoi nauraen ja hypähti pystyyn. -Sehän on — sehän on lentokone!

-Onko se… Betty ei edes lopettanut lausetta, vaan vaistomaisesti sieppasi Faithin syliinsä. Oli kulunut tuskin kuukausi siitä, kun saksalainen ilmalaiva oli pommittanut Edinburghia, aiheuttanut tuhoa rakennuksille ja tappanut ihmisiä. He olivat olleet suunniltaan, kun puhelinlinjat olivat takkuilleet ja oli kestänyt pari päivää, ennen kuin oli varmistunut, että kaikki rakkaat pääkaupungissa olivat kunnossa. Nytkö se todella alkaisi täällä?

Fergus laskeutui portaat alas pihalle, vaikka Alice koetti pelästyneenä estää tätä.

-Täytyy olla kuninkaallisten ilmavoimien poikia, hän sanoi. -Ei edes saksalaisilla koneilla lennettäisi mantereelta tänne asti. Mutta minkä ihmeen takia ne ylipäätään lentävät täällä?

-Sehän savuaa! Ruth oli juossut hänen viereensä. -Se savuaa ja menettää korkeutta!

He näkivät lentokoneen alkavan todella painua alemmaksi epävarmasti vaappuen, ja sen moottorista purkautui niin musta savu, että se peitti sekä siipiin maalatut tunnukset että auringon säteet.

-Betty, mene sisään ja soita kauppias Armstrongille, käske häntä heti lähettämään muutama kodinturvajoukkojen mies minun mukanani nummelle, Fergus komensi. -Ja Alice, sinä menet kotiin ja tilaat sairaalasta ambulanssin itäiselle tielle. Jos meillä on onnea, saatamme pystyä pelastamaan lentäjän.

Samassa tohtorilan portilta kuului sydäntäsärkevä kirkaisu.

-Rouva MacKenna! Alice huusi. -Fergus, mene hänen luokseen, hän sai sydänkohtauksen!

Tohtori näytti hetken epätoivoiselta, sillä hän ei olisi juuri nyt kaivannut kenenkään sydänkohtausta, mutta juoksi portille tuupertuneen keittäjättären luo Ruthin seuraamana.

Muutamaa hetkeä myöhemmin Ruth talutti vapisevan Julia MacKennan Koivurantaan kantaen toisessa kädessään koria. Siellä olivat niiden ostosten jäänteet, jotka keittäjätär oli juuri Armstrongin kaupasta käynyt hakemassa, mutta jotka olivat lentäneet pitkin polkua tämän heittäytyessä pensaikon suojaan. Fergus oli juossut sisälle, ilmeisestikin soittamaan ambulanssin, koska Alice oli liian järkyttynyt keittäjättären tilasta selviytyäkseen tästä tehtävästä.

-N-ne tulevat, n-nyt ne tulevat! rouva MacKenna hoki ja tärisi kuin haavanlehti. -M-minä tiesin sen! N-ne tulevat ja t-tappavat meidät kaikki! Niin kuin Edinburghissa!

-Hän luuli, että saksalaiset hyökkäävät, Ruth selitti. -Ei se ollut sydänkohtaus, hän vain suojautui tulitukselta.

Ilta oli jo myöhäinen, ennen kuin rouva MacKenna oli siinä kunnossa, että Alice saattoi palata hänen kanssaan takaisin kotiin. Toipumiseen oli tarvittu useita lasillisia viskiä, pannullinen väkevää teetä ja lähes kokonainen sokerikakku, jonka rouva Wallace oli tarkoittanut jälkiruoaksi illalliselle, kun Ruth oli kieltänyt häntä tekemästä syntymäpäiväkakkua.

-Rouva MacKenna ylpeilee tällä lopun ikäänsä, Ruth sanoi huvittuneena palatessaan tohtorilasta, jonne oli saattanut keittäjättären, Alicen ja Fannyn. -Melkein kaksi vuotta kaikki ovat nauraneet hänelle, kun hän on pelännyt saksalaisten hyökkäystä, ja nyt se sitten tapahtui.

-Mutta Fergushan sanoi, että sen täytyi olla kuninkaallisten ilmavoimien kone, huomautti Betty, joka koetti epätoivoisesti saada illan tapahtumista riehaantuneet pojat keskittymään sellaiseen turhuuteen kuin iltapesuun.

-Oh, ei kai hän anna moisen pikkuseikan häiritä! Ruth nauroi. Sitten hän vakavoitui. -Fergus-setä ei ollut vielä palannut kotiin. En oikein tiedä, onko se hyvä merkki. Lentäjän suhteen, tarkoitan.

-Mitä sinä arvelet… Betty vilkaisi poikiin. -Onko hänellä… mahdollisuuksia?

-Se riippuu niin paljosta, Ruth vastasi yhtä ympäripyöreästi kuin Jenniellä oli ollut tapana vastata, kun Betty koetti saada tältä jotakin diagnoosia. Sisaren ajatteleminen kivisti hänen sydäntään.

Seuraavana päivänä Ruthilla oli aamuvuoro sairaalassa, ja tämän palatessa iltapäivällä kotiin Betty oli myymälässä. Äkkiä hän kuuli välioven läimähtävän auki ja hypähti kauhusta kuin kaniini, sillä äkillinen melu ja kiirehtivät askeleet eivät tienneet tänä aikana koskaan hyvää.

-Ruth! Mitä on tapahtunut? hän kysyi, kun tyttö syöksyi sisään apusisaren puvussaan. -Onko…

-Oh, ei, ei mitään hätää! Ruth pysähtyi kuin naulittuna tajutessaan, miltä hänen ryntäilynsä oli täytynyt Bettystä tuntua, ja että myymälässä olisi saattanut olla asiakkaita. -Kaikki hyvin siellä! Minulla on vain uutisia — oh, rouva MacKenna halkeaa!

-Mitä sinä puhut? Bettyn äänessä oli kiukkua. Kaksikymmenvuotiaaksi Ruth oli joskus sanomattoman ajattelematon.

Tyttö astui lähemmäksi, hänen vihreät silmänsä säihkyivät, hän oli niin innoissaan, että melkein tärisi.

-Se lentäjä, hän sanoi.

-Elääkö hän? Bettyn ääni oli toiveikas. Hänen mielestään lentäminen oli kammottavaa puuhaa, puhumattakaan siitä, että lentäjä murskaantuisi koneineen Ylämaan kallioihin.

Ruth nyökkäsi.

-Elää. Fergus-setä ja kodinturvajoukot löysivät hänet yöllä ja toivat sairaalaan. Ja aamulla minä kuulin sedän sanovan osastonhoitajattarelle, että miehellä pitää olla käsittämätön onni, jos tämä tulee Fokkerilla alas taivaalta kuin kivi ja selviää kolmella murtuneella kylkiluulla, katkenneella solisluulla, aivotärähdyksellä ja revenneellä polvella.

-Luojan kiitos, Betty puuskahti. Sitten hän rypisti kulmiaan. -Fokkerilla? Mutta eihän kuninkaallisilla ilmavoimilla…

Ruth nauroi.

-Se on saksalainen lentäjä, tyttö huudahti samanlaisella äänellä kuin Archie oli Davyltä kysellyt turkkilaisten lentävistä matoista.

-Herranen aika. Betty putosi istumaan jakkaralle tiskin taakse. -Miten… Fergushan sanoi…

-Kyllä minä tiedän, mitä hän sanoi. Mutta osastonhoitajatar sanoi tänään, että hän on saksalainen, ja että yksityishuoneeseen ei saa mennä kukaan ilman vartijan lupaa. Sillä siinä ovella on aina yksi kodinturvajoukkojen miehistä.

Betty, joka alkoi toipua järkytyksestään, hymähti.

-Olettaako kauppias Armstrong, että mies aikoo karata — miten se nyt oli — kylkiluut murtuneina, solisluu katkenneena, aivotärähdyksen saaneena ja polvi rikki?

-Hän on vihollinen ja sotavanki, muistutti Ruth, joka ei tuntunut saavan kyllikseen tästä yksitoikkoista elämäänsä virkistäneestä tapahtumasta. -Ajattele, että rouva MacKenna on koko ajan ollut sittenkin oikeassa!

8 kommenttia:

  1. Jostain sun spoilerista lähtien olen miettinyt mistä se mies tuli. ;) Nyt arvasin otsikosta, että näinhän se käy...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tipahti kirkkaalta taivaalta Bettyn jalkojen juureen. ;) Nyt minä ja Betty jo jännitämme huomista, kun kummankaan saksantaito ei ole kovin häävi...

      Poista
    2. Lohdullista, jos tässä oli jo toinen juonenkäänne, jota et arvannut. ;)

      Poista
  2. Vaikea aina muistaa, että Ruth on noinkin "nuori", kun elämään on mahtunut jo monenlaista, jo ennen sotaa. Historiaa lukiessa sotavuodet ovat vain, no muutaman vuoden ajanjakso, mutta miten pitkä aika se lopulta on ihmisen arjessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Historioitsijana lankean usein siihen, että pidä edes yhtä vuosikymmentä oikein minään - ja sitten omassa elämässä voi yksi vuosi olla mittaamaton aika. Pitäisi jaksaa aina muistaa, että historiaa ovat ihmiset.

      Poista