tiistai 11. marraskuuta 2014

37. Rouva Flemingin pimeä puoli

 
Pudonneesta saksalaisesta lentokoneesta ja sen lentäjästä tuli ymmärrettävästi Fort Williamin tärkein puheenaihe seuraavina päivinä.

-Minä annoin rouva MacKennalle vapaata tämän iltapäivän, Alice sanoi tullessaan lunastamaan Fannyn yksivuotisvalokuvan kopioita. -Ei hänestä olisi ollut työhön kuitenkaan. Nyt hän kulkee ympäri kaupunkia ja julistaa kaikille, miten tiesi saksalaisten olevan tulossa!

-Rouva parka, Betty nauroi. -Profeetan osa ei ole helppo! Miten se saksalainen voi?

-Paremmin kai. Fergus antaa pian luvan kuulustella. Alice puisteli itseään. -Me nauramme rouva MacKennalle, mutta ajattele nyt — se oli saksalainen kone. Koska tulee toinen?

-Ja mistä, Betty jatkoi vavahtaen. -Fergushan sanoi, etteivät ne voi lentää mantereelta tänne asti. Onko niillä jossakin välilasku- ja tankkauspaikka — jossakin Britanniassa?

-Minä taidan mennä kotiin Fannyn luo, Alice mutisi. -Kiitos kuvista, ne ovat oikein onnistuneita.

Pari päivää myöhemmin Koivurannassa oltiin lounaspöydässä, kun oveen kolkutettiin. Tulija oli kauppias Armstrong, joka asteli hyvin itsetietoisesti kodinturvajoukkojen käsivarsinauhoineen.

-Mikä suo meille tämän kunnian? Betty kysyi hymyillen. Sillä vaikka Armstrong ei myynyt kirjoja eikä juurikaan paperitavaraa ja suhtautui sen tähden yleensä ystävällisesti ”nuoreen kollegaan”, joksi hän Duncania nimitti, hän kävi Koivurannassa harvoin.

-Näen, että olette syömässä — olen pahoillani, rouva, Angus Armstrong sanoi korostetun kohteliaasti. -Mutta olen kuninkaan ja isänmaan asialla.

-Mitä minä voin tehdä kuninkaan ja isänmaan eteen? Betty tiedusteli yhtä kohteliaasti, ennen kuin rouva Wallace ehti sanoa, että molemmat joutaisivat hänen puolestaan sen verran odottaa, että rouva parka saisi perunapaistoksensa syödyksi.

Kauppias rykäisi ja näytti vähän kiusaantuneelta.

-Olen pahoillani, rouva, hän sanoi. -Minulla on ehkä väärää tietoa. Mutta kuulin, että… että te puhutte saksaa.

Rouva Wallace loi Bettyyn sanoinkuvaamattoman katseen.
”Silmänräpäyksen ajan kuvittelin, että hän sieppaa hiilihangon, kuten aikoinaan Ruthin palatessa Titanicilta, ja ajaa minut ulos huutaen, että on kaikki nämä vuodet ruokkinut käärmettä povellaan”, Betty kirjoitti myöhemmin Duncanille. ”Onneksi Faith oli hänen sylissään, ja minä ehdin vastata, ennen kuin hän sai tytön sivuun, muuten olisin varmasti päätä lyhyempi.”
 -Olen lukenut saksaa kauan sitten koulussa, Betty sanoi rauhallisesti. -Mutta en ole tarvinnut sitä vuosikausiin, ja silloinkin sanavarastoni koostui lähinnä Goethen runoista ja turistimatkailuun sopivista fraaseista. Käsitätte varmaankin, hän puhui kauppiaalle mutta vilkaisi merkitsevästi rouva Wallaceen, -etten ole nähnyt mitään syytä pitää kielitaitoani yllä.

Rouva Wallace oli yhä kalpea, mutta näytti rauhallisemmalta, kun tilanne ei ollut niin paha kuin hän oli pelännyt.

-Ymmärrättehän, rouva, kauppias Armstrong sanoi hattua käsissään pyöritellen, -että me tarvitsisimme tulkin. Vangille. Häntä pitää kuulustella.

-No mutta hyvänen aika, Betty sanoi, -lähettäväthän ne tulkin sotaministeriöstä tai kenen alaisuuteen tällaiset asiat nyt ikinä kuuluvatkin.

-Se kestää, Armstrong sanoi yhä vaivautuneemmin. -Olisi hyvä, jos… ymmärrättehän… ehtisimme kuulustella häntä pikaisesti… ennen kuin hän ehtii keksiä jonkin hyvän tarinan!

Betty ymmärsi äkkiä erinomaisesti ja kätki hymynsä. Angus Armstrong tahtoi itselleen kunnian siitä, että oli ottanut kiinni saksalaisen ja puristanut tästä tietoja. Jos sotaministeriöstä — tai mistä sitten tahansa — lähetettäisiin kuulustelija ja tulkki, ei Fort Williamin kodinturvajoukkojen johtajan päähän riittäisi enää laakeriseppelettä.

-Käsitättehän, herra Armstrong, etten voi jättää kauppaa, Betty muistutti. -Minulla ei ole enää ulkopuolista työvoimaa.

Jos Armstrong ymmärsinkin tuon pikku näpäytyksen siitä, että hänen tarvinnut läheskään päivittäin itse omassa laajassa myymälässään edes käydä, ei mies näyttänyt sitä. Eikä hän myöskään aikonut antaa periksi näin helposti.

-Entä illalla, rouva? Kun olette sulkenut kaupan?

Nyt rouva Wallace oli vihdoin tointunut sen verran, että osallistui keskusteluun.

-Häpeäisitte! hän sanoi. -Rouva Flemingillä on kylliksi huolta ja työtä, ilman että raahaatte hänet jonkun hirvittävän hunnin lähelle — sehän on hengenvaarallista!

-Tietenkin me järjestämme hänelle kaiken tarpeellisen suojeluksen, Armstrong sanoi jäykästi.

Betty, joka ei osannut nähdä, mitä hirvittävää ja vaarallista voisi olla kylkiluunsa murtaneessa ja polvensa repineessä miehessä, huokasi. Jos hän aikoi syödä ruokansa, ennen kuin se olisi jäähtynyt pilalle, Armstrong piti saada ulos.

-Mikäli te pidätte sitä välttämättömänä, hän sanoi, -minä tulen illalla. Mutta kuten sanoin: en todellakaan ole käyttänyt saksaa vuosiin.

-Tulen noutamaan teitä, rouva, ja vastaan henkilökohtaisesti turvallisuudestanne, Armstrong vakuutteli.

-Kiitos, Betty sanoi, -se suo minulle suuren mielenrauhan.

Ennen palaamistaan myymälään hän meni työhuoneensa komerolle, jossa säilytti vanhoja koulukirjojaan.

-Hyvät ihmiset, mutisi rouva Wallace inhoten nähdessään Bettyn kainalossa paksun harmaakantisen teoksen. -Ei kai tuo ole…

-Deutsches Lehrbuch, Betty sano ja puhalsi kirjan päältä pölyt. -En ole tainnut avata tätä kymmeneen vuoteen — en sen jälkeen, kun Ruthin ikäisenä valmistuin seminaarista.

-Katsokaakin, ettei Ruth näe tuota, rouva Wallace mutisi. -Se tyttö saa ilmankin kaikenlaisia päähänpistoja. Ja pitäkää lapset siitä erossa. Jos vain olisin tiennyt, minkälaisia kirjoja teillä on, niin…

-Auttaako teitä, jos lupaan polttaa tämän sen jälkeen kun olen käynyt sairaalassa? Betty kysyi totisena.

-Sukkeluuksia sopii kyllä esittää, rouva Wallace näpäytti, -mutta tuosta kirjasta ei seuraa mitään hyvää, sanokaa minun sanoneen!

Kaupassa oli sinä iltapäivänä hiljaista — liian hiljaista, Betty olisi ajatellut milloin tahansa, mutta nyt hän oli rauhasta melkein kiitollinen. Saksankirjan sivut kääntyivät toinen toisensa jälkeen, ja vaikka niille oli painettu lähinnä runoutta, pieniä vuoropuheluita ja kielioppisääntöjä, Betty tunsi itsensä edes hiukan varmemmaksi edessä olevan tehtävän suhteen.

Kauppias Armstrong ilmestyi ovelle täsmälleen kaupan sulkemisaikaan. Betty otti hattunsa ja hansikkaansa ja seurasi tätä. Hän toivoi, että Ruth menisi sairaalalta kotiin rantatietä eikä tulisi heitä vastaan, sillä tyttö oli niin utelias, että olisi epäilemättä tunkeutunut mukaan tuon ”hurjan” ja ”vaarallisen” vangin huoneeseen.

-Huhupuhe tiesi siis paikkansa, Fergus MacDonald sanoi hymyillen, kun he kohtasivat sairaalan aulassa. -Kunniallisella rouva Flemingillä on pimeä puolensa — hän puhuu saksaa!

-Tietäisitpä vain, miten monta niitä puolia on, Betty hymähti. -Ottaen huomioon, että osaan lähinnä lausua otteita Keijukaiskuninkaasta alkukielellä ja tilata teetä maidon kera, en tiedä, onko minusta juurikaan hyötyä isänmaan asialle.

-No, se on joka tapauksessa enemmän kuin kumpikaan meistä osaa, sanoi Fergus ja nyökkäsi kauppias Armstrongille, joka näytti imarrellulta, kun tohtori näin kohotti hänet vertaisekseen. -Mutta muistakaa molemmat, että hän on vasta toipumassa onnettomuudesta. Annan luvan kuulusteluun, mutta pidätän oikeuden keskeyttää sen milloin vain.

Ruth oli ollut oikeassa innostuneessa raportissaan. He ohittivat makuusalit ja saapuivat yksityishuoneen ovelle, jolla seisoi vartiossa Mike Cameron. Betty vavahti vähän muistaessaan ne mustat viikot, jotka oli itse aikoinaan tuossa huoneessa viettänyt.

-Hyvää iltaa, Betty, Mike sanoi hymyillen. -Sinä taidat kohta päästä koko kaupungin naisten kateuden esineeksi.

-Mitä sinä tarkoitat? Betty kysyi hämmentyneenä.

-Pian ymmärrät. Mike astui sivuun ja avasi oven.

Huone oli hämärä, sillä verhot oli vedetty puoleksi ikkunan eteen suojaamaan potilasta liian kirkkaalta kevätauringolta. Fergus antoi merkin osastonhoitajattarelle, joka oli ilmaantunut kuin tyhjästä heidän vierelleen, ja tämä meni ja avasi verhot. Potilas, joka oli selvästi torkahtanut, havahtui ja käänsi päätään ovelle.

Betty ei ollut koskaan elämässään nähnyt yhtä komeata miestä. Tämän tukka oli niin musta, että se taittui melkein siniseen. Silmät olivat kuin tummaa samettia, ja ellei nenä olisi ollut hitusen kyömy, kasvonpiirteet olisivat olleet niin täydelliset, että Betty olisi saattanut kuvitella kreikkalaisen jumalpatsaan heränneen eloon. Todellakin varsinainen deus ex machina! Vartalo oli pitkä ja sopusuhtainen, sikäli kuin sitä saattoi aavistaa peitteiden ja epäilemättä monien siteiden suojista. 

Äkkiä Betty tajusi tuijottaneensa sivistymättömästi — ja että mies ymmärsi oikein hyvin, miksi. Pieni omahyväinen hymy kohosi tämän toiseen suupieleen, ja yhtäkkiä Betty huomasi saksalaisen mittailevan häntä katseellaan yhtä estoitta kuin hän oli tuijottanut tätä. Kiukusta punastuen hän nykäisi niskaansa ja laukaisi tarmolla, jota preussilainen upseerikin olisi kadehtinut:

-Guten Abend!

-Guten Abend, gnädiges Frau, mies vastasi, eikä hänen äänensä jäänyt miellyttävyydessä jälkeen hänen ulkonäöstään.

Osastonhoitajatar nosti vuoteen viereen tuolin, jotta Betty saattoi istuutua, ja kauppias Armstrong asettui huolehtivaisesti hänen viereensä siltä varalta, että vanki saisi päähänsä kammeta itsensä pystyyn ja käydä väkivaltaiseksi.

Betty istui ja keskittyi hetkeksi järjestelemään hansikkaitaan saadakseen mielenrauhansa takaisin. Vangin katse oli nyt muuttunut uteliaaksi. Hänen pyjamansa kauluksesta pilkisti kultaisessa ketjussa pieni Daavidin tähti.

Tämä mies ei vastannut vähimmässäkään määrin sitä mielikuvaa, joka Bettyllä oli saksalaisista — saati juutalaisista. Hän oli tavannut elämässään muutamia saksalaisia, Grünerin sisarukset aikoinaan Sveitsissä sekä professori Durchmannin, keuhkospesialistin, jonka vastaanotolla Duncan oli käynyt Edinburghissa. Kuluneiden vuosien kokemusten perusteella hän oli kuitenkin alkanut pitää näitä miellyttäviä henkilöitä lähinnä harvinaisina poikkeuksina tuhovoimaisen kansakunnan joukossa.

Juutalaisia Betty oli Edinburghissa asuessaan nähnyt enemmänkin. Nämä olivat olleet yleensä kädestä suuhun eläviä pienyrittäjiä katukameroineen, lumppukauppoineen, vanhojen kirjojen myymälöineen, joissa he olivat joskus Duncanin kanssa käyneet seikkailemassa sunnuntaisin.

Tämä vieras erosi noista vaatimattomista ihmisistä kuin yö päivästä. Huolimatta vanuneesta sairaalapyjamastaan, mustelmistaan ja siteistään hän uhoi sormenpäitään myöten sellaista vaurautta ja sivistystä, että Betty tajusi tunteneensa jotakin vastaavaa lähinnä Sarahin aatelisten vanhempien läheisyydessä. Mies oli yläluokkaa, kuin sadun prinssi, joka oli jonkin kohtalon oikun takia joutunut tavallisten kuolevaisten keskuuteen.

Onneksi kauppias Armstrong aloitti kuulustelun helpoilla kysymyksillä, jotka Betty osasi kääntää ja joihin vanki vastasi sujuvasti. Hänen nimensä oli Felix Blumenthal, hän oli sotilasarvoltaan luutnantti, hän oli kolmenkolmattavuotias*) ja kotoisin Berliinistä.

-Und ich bin nicht verheiratet, mies ilmoitti kysymättä, ja Betty oli aivan varma, että hän iski silmää.

-Mitä hän sanoo? kysyi kauppias Armstrong.

-Kunhan soittaa suutaan, Betty mutisi. -Sanoo olevansa naimaton.

Vangin siviilisääty ei näkynyt kiinnostavan kauppias Armstrongia.

-Kysykää, mistä hän nousi ilmaan koneellaan, kauppias komensi.

Tällaisia kysymyksiä ei Edinburghin opettajaseminaarissa ollut oppilaita valmistettu kääntämään, vaikka Betty oli tietysti arvannut, mitä Armstrong tahtoisi tietää, ja hakenut sanoja valmiiksi. Mutta hän tajusi itsekin saksansa olevan niin kankeaa, ettei ihmetellyt lainkaan vangin huulille taas ilmestynyttä pientä hymyä. Pikemminkin hän ihmetteli sitä, ettei tuo hymy ollut mitenkään ivallinen, vaan pikemminkin iloinen — aivan kuin Blumenthal olisi ollut kiitollinen siitä, että joku vaivautui viihdyttämään häntä.

Tämä ei silti pehmittänyt miestä vastaamaan esitettyihin kysymyksiin. Mistä hän oli noussut lentoon? Minne hän oli ollut matkalla? Missä hän oli tankannut? Minkä tähden hän oli lentänyt Fort Williamin yli? Betty rämpi urhoollisesti eteenpäin vieraan kielen suossa kiitollisena siitä, ettei kauppias Armstrong ja tuskin vuoteen päädyssä seisova Ferguskaan ymmärtänyt, miten surkeaa hänen saksansa oli.

Mutta vaikka Betty olisi puhunut ihmisten ja enkelien kielillä, sillä olisi tuskin ollut vaikutusta vankiin. Heti, kun kysymykset alkoivat koskea muita kuin hänen henkilökohtaisia tietojaan, Blumenthal kiinnitti katseensa kattoon ja vaikeni.

-Sanokaa hänelle, että ellei hän ala puhua, minä voin tehdä hänen olonsa hyvin ikäväksi, Armstrong tiuskaisi turhautuneena.

-Ettekä voi, Fergus ilmoitti lujasti. -Tässä sairaalassa noudatetaan Geneven sopimusta.

Kauppias Armstrong avasi suunsa ilmoittaakseen mielipiteensä tohtori MacDonaldin kiintymyksestä kaikenlaisiin ulkomaalaisiin sopimuksiin, kun Blumenthal vaihtoi levottomana asentoa ja mutisi:

-Herr Doktor, ich habe Schmerzen.

-Hänellä on kipuja, Betty käänsi. Hän tajusi yhtäkkiä, että tämä vieraaseen maahan koneineen pudonnut ja itsensä loukannut nuori mies oli vuoden nuorempi kuin Jennie, ja enempää ajattelematta hän veti hansikkaat käsiinsä. -Eiköhän tämä ollut nyt tässä.

-Kiitos, Betty, Fergus sanoi, eikä Betty ollut aivan varma, mistä tämä kiitti.

Kevätilta sairaalan ulkopuolella oli kirkas ja lämmin. Taivas kaartui vuorenhuippujen yläpuolella lempeän sinisenä. Oli vaikeata käsittää, että Felix Blumenthal oli vain muutamia päiviä sitten noussut koneellaan ilmaan — mistä sitten olikin noussut, Betty ajatteli vavahtaen — ja tuo ilma oli kantanut häntä siihen asti, kunnes moottorivika oli syössyt Fokkerin alas Fort Williamin koillispuolella. Koneen hylky oli nyt asemalla tarkasti vartioituna ja se kuljetettaisiin pian pois viranomaisten tutkittavaksi.

-Jatkamme varmaankin huomenna?

Betty käännähti. Hän oli jo unohtanut kokonaan Angus Armstrongin.

-En usko, hän sanoi säyseästi. -Ei siitä ole hyötyä.

-En luullut, että te annatte noin helposti periksi, rouva Fleming, kauppias sanoi happamana. -Luulisi, että tapaisitte tuollaista kaunista poikaa iloksenne.

Betty loi mieheen katseen, jolla oli laittanut aikoinaan järjestykseen Claymuirin kyläkoulun kookkaimmat ja villeimmät pojat.

-Näkee, ettette te ole sotilas, hän sanoi harkitun ilkeästi. -Jos olisitte, käsittäisitte, ettei hän puhu.

Armstrong punastui hiusmartoaan myöten, sillä hän oli oppinut saamaan kaupungissa kunnioitusta asemallaan kodinturvajoukkojen johtajana.

-Ja mikä saa teidät ajattelemaan niin? mies tiedusteli kiukkuisella äänellä.

-Jos brittisotilas jää vangiksi, hän sanoo nimensä, arvonsa ja yksikkönsä, Betty ilmoitti, sillä tämä oli niitä pelottavia sodan yksityiskohtia, joita Duncan oli hänelle opettanut. -Ei muuta. Ette kai te kuvittele, että saksalainen sotilas on huonompi?

-Saksalainen sotilas on…

-Joka suhteessa huonompi, niin tietysti. Betty puisti päätään tajutessaan, ettei saisi kauppiasta ymmärtämään. -Voittehan te yrittää. Mutta minä en tuhlaa enää aikaani tällaiseen.

-Ehkä minä yritänkin — täytyyhän tuon tohtorinplantun joskus nukkua!

Betty ryhdistäytyi.

-Jos minä kuulen teidän edes harkinneen keinoja, jotka sotivat inhimillisyyttä vastaan, hän sähähti, -minä lupaan, Angus Armstrong, että teen teistä ilmoituksen ja katson, että te ette johda enää päivääkään yhtään mitään tässä kaupungissa — ehkä ette enää kauppaannekaan!

Niine hyvineen hän kääntyi ja lähti. Oli pelkkää typeryyttä haastaa riitaa kauppias Armstrongin kanssa. Tulevina viikkoina hänen tai rouva Wallacen ostoslistassa olevat tuotteet olisi yllättävästi myyty kaupassa loppuun, tai tili pitäisikin maksaa välittömästi eikä kuun lopussa, tai hinnat olisivat hälyttävästi nousseet. Mutta hän ei välittänyt siitä nyt.

Ruth juoksi yläkerrasta satukirja kädessään, kun Betty astui sisään kotiovesta. Lukeminen oli jäänyt kesken, siitä kielivät poikien äänekkäät protestit lastenkamarista, mutta tyttö ei ollut malttanut odottaa.

-Näitkö sinä hänet? Millainen hän oli? Mitä hän sanoi? Kerro!

-En kerro, Betty sanoi lujasti ja riisui hattunsa. -Mitä vähemmän sinä hänestä tiedät, sen parempi. Näetkö tuon harmaakantisen kirjan olohuoneen pöydällä? Ole hyvä ja heitä se keittiön lieteen.

_________________________
*) Kyseessä on vanha iänilmaisemistapa. Kolmenkolmattavuotias = 23-vuotias (kolmentoista = 13, kolmenkolmatta = 23, kolmenneljättä = 33 jne).

10 kommenttia:

  1. Tumma komea muukalainen!!!! Ihanaa, romantiikkaa ilmassa! Toivottavasti Ruth löytää konstin päästä kattomaan vankia... <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta, Bettyllehän se selvästi flirttaili!

      Poista
  2. Niin mutta Ruth olis saatavilla oleva saalis!! :D

    VastaaPoista
  3. Hyi, mistä lähtien kunnon skotlantilaistyttö olisi noin vaan ollut saksalaisen "saatavilla"!!

    VastaaPoista
  4. :D ....tarkoitin enemmänkin _vapaa_ :) Mitä Betty ei ole! Ja kerrankis romanssi syttyy aivan väärien ihmisten kesken... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta ei se nyt olisi ensimmäinen kerta, kun naimisissa oleva nainen tyttökirjassa rakastuu vieraaseen mieheen. Toinen kerta ehkä. :)

      Poista
  5. Ai Jenniekin on jo kolmenkympin hujakoilla? Näin se aika vierähtää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole, vaan vasta vähän yli kahdenkymmenen. :) Mietinkin, "tohdinko" käyttää tuota vanhanaikaista iän ilmaisua.

      Kolmenkolmatta tarkoittaa siis "kolme kolmannellakymmenellä". Eli kolmenTOISTA = 13-vuotias, kolmenKOLMATTA = 23-vuotias, kolmenNELJÄTTÄ = 33-vuotias jne. Mielenkiintoista kyllä, tämä tapa ilmaista ikää on tosiaan säilynyt vain tuossa 10-20-vuotiaiden kohdalla.

      Poista
  6. Aaivan! Tulipahan taas opittua jotakin uutta... tai vanhaa, tässä tapauksessa... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kannattaa opetella, jos lukee vanhoja käännöksiä tai tällaisia wanhaan tyyliin kirjoitettuja tekstejä. :)

      Poista