keskiviikko 12. marraskuuta 2014

38. Kertomuksia astianpesukoneista

 
-Hyvä tavaton, Bet Fleming, mitä sinä teet!

Betty katsoi alas porrasjakkaralta.

-Päivää, Josie, hän sanoi. -Minä pesen näyteikkunaa.

-Minä näen sen, neiti MacGregor sanoi moittivasti. -Tule alas sieltä — etkö ymmärrä, ettei sinun tilassasi olevan naisen pidä kiipeillä noin!

Betty kohotti kulmakarvojaan. Hän jaksoi joka kerta hämmästyä siitä, miten nopeasti tieto tässä kaupungissa levisi.

-Sitäpaitsi, Josie MacGregor jatkoi, -mikäli tohtorilan rouva MacKennaa on uskominen, saksalaiset pommittavat joka tapauksessa tämän kaupungin kohta säpäleiksi kuten Scarborough’n.

-Ainakaan he eivät pääse sanomaan, että olisivat joutuneet pommittamaan Skotlannissa likaisia ikkunoita, Betty huomautti ja kapusi alas. -Miten minä voin auttaa? Toivottavasti sanot, että tarvitset koulua varten suuren tilauksen.

-Valitettavasti koulu loppuu kohta taas kesäksi, neiti MacGregor muistutti hilpeästi. -Ottaisin kirjepaperia — sitä huokeampaa.

-Erityisiin kirjeisiinkö? Betty kysyi hyväntahtoisen uteliaasti hakiessaan paperipakkauksen hyllystä.

Josie MacGregor hymyili vähän surumielisesti.

-Ikävä särkeä unelmasi, hän sanoi. -mutta aion kirjoittaa veljelleni. Hän lähtee rintamalle nyt, kun asevelvollisuuslaki koskee myös naineita miehiä.

Opettajattaren mentyä Betty jäi mietteissään keräämään pois pesuriepujaan. Koulu tosiaan loppuisi kuukauden kuluttua — olisi taas kesä.

Hän tiesi Rosen suorittaneen viimeiset tenttinsä, mutta ei tiennyt sitä, mihin tämä aikoi valmistuttuaan suunnata. Eikä hän tiennyt, mitä Mary aikoi, kun nyt lopettaisi Naisopiston. Eliza, joka nautti kaikista kaupunkielämän riemuista joskus huolestuttavassa mittakaavassa, palaisi vielä syksyllä kouluun. Nanny oli paljastanut kirjeissään, että tyttö oli jo pari kertaa joutunut tiukkaan puhutteluun, vaikka Naisopiston säännöt olivat huomattavan paljon vapautuneet niistä ajoista, jolloin Bettyä oli nuhdeltu tämän istuttua kahvilassa Duncanin kanssa. Betty toivoi hartaasti, että pikkusisko tulevana vuonna vähän aikuistuisi.

Työtä toki riittäisi kaikille. Kun miehet vietiin lähes järjestään sotaan, naisia tarvittiin aloilla, joita näiden vastuulle ei olisi aiemmin edes kuviteltu jätettävän. Betty oli jo kuullut naispuolisista palosotilaista ja hitsaajista ja mietti, oliko Madeleine nyt tyytyväinen. Hän oli Johnin kaatumisen jälkeen kirjoittanut tälle postikortin. Madeleine oli vastannut pitkällä kirjeellä, joka oli selvästi avattu matkalla, mutta joka sisälsi niin viatonta tekstiä lämpimine osanottoineen ja uutisineen Jerryn toipumisesta, että se oli toimitettu perille.

Tuntui hyvältä, että yhteys Madeleineen oli palannut. Mutta silti Betty ei voinut olla vavisten miettimättä, oliko tämä sekaantunut muuhunkin kuin suuriin puheisiin — kuten siihen salaperäiseen paikkaan, jonne luutnantti Blumenthalin oli täytynyt Britannian maaperällä laskeutua saadakseen polttoainetta, jotta hän oli saattanut lentää näin pohjoiseen.

Kello oli jo niin paljon, että Betty kävi helpotuksesta huokaisten sulkemassa myymälän oven. Tänään oli sentään ollut vähän vilkkaampaa — Josie MacGregor ei ollut ainoa kirjepaperin ostaja, ja myös valokuvauksia oli varattu moneksi päiväksi eteenpäin.

Lisäksi hän oli saanut päiväpostissa kirjeen Duncanilta, joka lupasi yrittää kaikkensa, jotta saisi loman lokakuussa.
”En siedä ajatella, ettet sinä saisi hunnien tähden levätä pienokaisen syntymän jälkeen”, hän kirjoitti. ”Viidennen lapsen ja yksityisyrityksen tarpeiden luulisi olevan kyllin hyvä syy lomalle.

‘Mutta varmasti en tohdi sitä sinulle vielä luvata. Toipumislomani oli pitkä, ja lisäksi en ole tätä nykyä oikein suosiossa. Luutnantti Graham jaksaisi ehkä kuunnella minua, mutta tiedäthän, että jouduin toiseen yksikköön tänne palattuani, ja täällä olen tainnut noudattaa liian tarkkaan Fergusin kehotusta ‘säästää saarnani upseerikerholle’. Nuo aatelispojat, joille upseerinarvo on langennut pelkästään syntyperän perusteella, eivät oikein käsitä, mitä valittamista minulla on tämän sodan johtamisessa.”
Sulkiessaan kaupan välioven takanaan Betty kuuli asunnon puolelta sairaalalta palanneen Ruthin heleän naurun. Alkukesän valo ja lämpö olivat tehneet tytölle hyvää, tämä oli iloisempi ja vilkkaampi kuin aikoihin. Tai ehkä syynä olivat Neil Keirin kirjeet?

Mitäpä väliä syyllä on, Betty ajatteli ja hymyili hänkin kuullessaan tytön iloisen lörpöttelyn. Pääasia, että Ruth oli iloinen.

Sinä iltana Alice tuli puhumaan Bettyn kanssa sota-apukomitean asioista. Kun yhä useampi mies joutui rintamalle, tarvittiin sekä enemmän varusteapua armeijalle että kaikenlaista avustusta jäljelle jääneille perheille. Lisäksi tukea kaipasivat kaatuneiden ja vangiksi jääneiden omaiset.

Puhuttuaan tärkeimmät asiat he sallivat itselleen hetken hiljaisuuden verannalla ihanaa kesäiltaa katsellen. Ruth huvitti nurmikolla pikkutyttöjä, joista Fanny jo taapersi tomerana, mutta Faith ei vielä aivan uskaltanut ottaa askeleita ilman tukea. Sen sijaan Faith jo puhui joitakin sanoja, kun taas Fanny — no, Fergus oli sanonut, että hänen puhe-elimissään ei ollut vikaa vaikka kuulossa olikin, joten ehkä hän oppisi vielä joskus?

-Näin lehdessä mielenkiintoisen uutisen, Betty lopulta rikkoi hiljaisuuden. -Kuulemma me olemme tehneet hunnien kanssa sopimuksen siitä, että kumpikin puoli rupeaa lähettämään ottamansa haavoittuneet sotavangit Sveitsiin.

Hänen ei tarvinnut sanoa enempää, sillä Alice ymmärsi kyllä. Tietoisuus saksalaisesta tässä kaupungissa oli viikkoja tehnyt kummankin olon ahdistuneeksi, vaikkei Alice ollut nähnyt tätä kertaakaan eikä Bettykään tuon ainokaisen illan jälkeen. Kauppias Armstrong ei toki ollut unohtanut hänen sanojaan sairaalan portailla, ja ostosten teko oli käynyt välillä naurettavaksi. Eräänkin kerran suola oli muka ollut kaupasta aivan lopussa, kun rouva Wallace olisi ostanut sitä, mutta sitä oli kyllä myyty tuntia myöhemmin rouva MacKennalle.

-Häntä ei lähetetä, Alice sanoi luottamuksellisesti. Epäilemättä nyt puhuttiin asioista, joita tohtorinnan ei olisi sopinut levittää eteenpäin. -Fergus riiteli siitä juuri aamupäivällä puhelimessa jonkun viranomaisen kanssa niin, että minua alkoi jo hirvittää — hän saa vielä leiman papereihinsa tuota menoa!

-Miksei lähetetä? Betty kysyi ihmeissään ja pettyneenä.

-Hän on hermostuttanut viranomaiset pahasti. Nämä haluavat hinnalla millä hyvänsä tietää, kuinka saksalainen kone selvisi tänne asti — kuka sitä välillä huolsi ja missä.

-Mutta täytyyhän heidän noudattaa sopimusta!

Alice hymähti.

-Fergus sanoi koneen pudottua, että miehellä oli onnea, kun tämä selvisi niin vähin vammoin. Nyt hän on toista mieltä. Jos saksalainen olisi loukkaantunut pahasti, hänet olisi pakko joko pitää sairaalassa tai lähettää Sveitsiin. Nyt hänen siirtoaan voidaan vitkutella sen verran, että hän ehtii sopivasti toipua eikä enää kuulukaan sopimuksen piiriin. Ja lisäksi viranomaiset vetoavat siihen, ettei hän ole sananmukaisesti haavoittunut taistelussa. Kuulemma lentokoneen kanssa tipahtaminen on eri asia.

-Mihin hän sitten joutuu? Betty kysyi.

-Kuulusteluihin. Alice värisi. -En tahtoisi olla hänen tilallaan. Saattaa olla, että kauppias Armstrong muistuu hänen mieleensä vielä armonenkelinä.

-Aikooko rouva MacKenna laajentaa kasvimaata? Betty vaihtoi puheenaihetta. Hän ei kestänyt nyt mitään ikäviä ajatuksia. -Rouva Wallace tahtoisi kaivaa ylös toisenkin puolen nurmikkoa, vaikka Victoria Smith ei ole auttamassa.

-Entä herra Wallace? Alice kysyi uteliaasti.

-Hiljaa, Betty sanoi totisena ja nosti sormen huulilleen. -Uskon, että rouva Wallace huolisi mieluummin avukseen vaikka keisari Vilhelmin!

Lauantai-illat olivat aina olleet Bettyn lempiaikaa, mutta aivan erityisesti hän nautti niistä jouduttuaan vastuuseen kaupasta. Lauantaina hän sai sulkea myymälän vähän aiemmin, rouva Wallace — niin kullan arvoinen kuin tämä olikin — lähti kotiinsa vähän aiemmin, hän sai olla lasten ja Ruthin kanssa tietäen, että aamulla voisi nukkua vähän pidempään, eikä kukaan vaatisi häneltä mitään muuta kuin osallistumista jumalanpalvelukseen. Se taas merkitsi lohdutuksen lisäksi virkistävää kuulumisten vaihtoa ystävien kanssa ja ehkäpä piipahdusta teellä jossakin kaupungin perheistä tai vaihtoehtoisesti mukavia yllätysvieraita Koivurannassa.

-Ikävää, että sinä olet huomenna töissä, Betty sanoi eräänä kesäkuun lauantaina Ruthille tiskatessaan astioita teen jälkeen. Rouva Wallace ei yleensä jättänyt moisia rouvaparkansa vaivoiksi, mutta oli koko päivän potenut ankaraa hammassärkyä ja lopulta ahdistunut tohtori MacDonaldin kotivastaanotolle jo ennen teetä.

Ruth, joka tunsi hiukan huonoa omaatuntoa tarjouduttuaan kovin laimeasti tiskaamaan — hän sai tehdä kyllikseen kaikenlaisia ikäviä töitä apusisaren puvussaan — istui keittiön pöydän ääressä pitämässä seuraa Bettylle ja silmällä Faithia, joka oli ottanut ensimmäiset askeleensa edellisenä iltana ja harjoitti taitoaan nyt huolestuttavalla vikkelyydellä. Tosin Faith ei ollut yksin hänen vastuullaan, sillä Lancelot makasi keittiön ovensuussa toinen silmä kiinni mutta toinen tiukasti lapseen suunnattuna.

-Ei se ole ikävää, hän sanoi hilpeästi. -Ja kun minä olen viikolla vapaana, voin palvella kaupassa ja sinä saat pitää lomaa.

-Ruth kulta, ei ole tarkoitus, että sinä käytät vapaapäiväsi sairaalasta ollaksesi töissä myymälässä, Betty sanoi lempeästi. -Et saa väsyttää itseäsi liiaksi.

-Ja kuka nyt puhuu, Ruth nauroi. -Sinä olet koko ajan liikkeellä, hoidat myymälän ja lapset ja sota-apukomitean ja Punaisen Ristin...

-Älä ole hupsu! Betty roiskautti saippuavaahtoa tyttöä kohti. -Minä koetan pitää kaupan pystyssä, kun rouva Wallace tai sinä hoidatte lapset — ja mitä tulee sota-apukomiteaan ja Punaiseen Ristiin, niiden eteen työskentelee kymmenittäin naisia.

-Miltähän miehistä tuntuu sitten joskus tulla sodasta kotiin, kun me naiset tulemme täällä niin mainiosti toimeen ilman heitäkin, Ruth pohdiskeli ja hypähti pystyyn siepatakseen kiinni Faithista, joka aikoi juuri astua olohuoneen takkaan. -Ehkä he alkavat sitten arvostaa meitä vähän paremmin.

-Ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että miehet olisivat kotona hoitamassa osansa — niin mainiosti emme toimeen tule, Betty huomautti ja tarttui pyyheliinaan kuivatakseen astiat. -Sinä alat kuulostaa suffragetilta, Ruth!

-Ehkä minä olenkin! Ruth tanssi riemusta kirkuva Faith sylissään takaisin keittiöön. -Ajattelepa, jos Faith jo saisi äänestää!

-Kas kun ei ruveta pääministeriksi, naurahti Betty, sillä hänen sydäntään lämmitti nähdä Ruth noin elämäniloisena.

Tyttö istuutui uudelleen pöydän ääreen Faith sylissään ja antoi tämän leikkiä kellonperillään.

-Nyt, kun niin monia naisia menee töihin tehtaisiin, voisi ajatella, että he alkaisivat ammusten lisäksi kehittää apuvälineitä kotitalouteenkin, hän sanoi. -Tiesitkö, että on olemassa koneita, jotka tiskaavat ihmisen puolesta?

-Tiedän, Betty vastasi osoittamatta Ruthin pettymykseksi mitään hämmästystä tämän uutisen johdosta. -Duncan näki sellaisen jossakin newyorkilaisessa hotellissa aikoinaan. Mutta ei sellaiseen ole varaa yhdelläkään yksityisperheellä.

-Onhan, Ruth väitti vastaan ja jatkoi ajattelematta: -ainakin Berliinissä joillakin.

-Berliinissä? Betty toisti. -Mitä sinä Berliinistä tiedät?

Ruth laski Faithin lattialle ja kumartui suudellakseen tämän punaisia kiharoita eikä ollut kuulevinaan kysymystä.

-Ruth?

-Luutnantti Blumenthal kertoi, tyttö mutisi eikä vieläkään nostanut katsettaan.

-Kertoi? Vanki? Ruth Weilson, ethän sinä puhu saksaa!

-Hänhän puhuu englantia!

-Englantia? Ensimmäisen kerran elämässään Betty ei tuntunut saavan suustaan kuin yksisanaisia lauseita. -Miten se on mahdollista?

Ruth puri huultaan, mutta katsoi parhaaksi vastata.

-Hänellä on ollut lapsena monta vuotta kotiopettajatar Derbyshirestä. Hän kyllä ääntää vähän oudosti ja laittaa joskus sanoja hassuun järjestykseen, mutta hän ymmärtää oikein hyvin, ainakin kirjakieltä.

-Puhuuko luutnantti Blumenthal englantia? Betty tuijotti Ruthiin, ja juomalasi hänen kädestään putosi ja räsähti sirpaleiksi lattiaan. Sitten hän purskahti sydämelliseen nauruun.

-No mutta hyvänen aika, mutisi Ruth, nosti Faithin kauemmaksi ja sieppasi harjan ja rikkalapion laastakseen sirpaleet pois. -Minä luulin, että sinä tulit tietämään sen silloin, kun olit kauppias Armstrongin kanssa hänen luonaan.

-Ei, Betty sanoi melkein nyyhkyttäen naurusta ja pyyhkien silmiään astiapyyhkeen nurkkaan. Oli käsittämätöntä, ettei kenenkään mieleen ollut tullut saksalaisen, joka lähetettiin lentäen Isoon-Britanniaan, kenties osaavan edes auttavasti maan kieltä. -Hän ei nähnyt tarpeelliseksi vihjata sanallakaan puhuvansa muuta kuin saksaa, vaan antoi minun nolata itseni olemattomalla kielitaidollani! Mutta nyt käsitän, miksi hän näytti niin huvittuneelta.

-Hän sanoi, että sinä olit oikein herttainen ja ystävällinen ja äänsit kauniisti, Ruthilta lipsahti.

Vasta nuo sanat tuntuivat katkaisijan lailla kääntävän valon päälle Bettyn aivoissa. Nyt ei ollut kyse kielitaidosta, vaan jostakin muusta.

-Kuulehan Ruth, hän sanoi yhtäkkiä vakavasti, -muistaakseni teillä apusisarilla ei pitänyt olla mitään tekemistä vangin huoneessa.

-Täytyy senkin lattia joskus pestä! Ruth näytti varautuneelta. -Et kai kuvittele, että osastonhoitajatar sentään sitä tekisi!

-En kuvittele, mutta tiedän, ettei apusisarten oleteta myöskään puhuttelevan potilaita!

-En minä puhutellutkaan! Tytön silmissä oli äkkiä kiukun kyyneleitä. -Hän puhutteli minua!

-Ja kertoi sinulle astianpesukoneista?

-Älä ole typerä, Ruth puuskahti. -Hän kysyi minun nimeäni, kun konttasin juuriharjan kanssa lattialla.

-Ja? Betty sanoi, kun tyttö vaikeni.

Ruth mulkaisi häntä.

-Mitä kuvittelet minun vastanneen! ”Ruth, sir.”

-Sir!

-En minä siinä lattialla vesisangon vieressä jaksanut muistaa, että hän on hunni eikä mikään herrasmies!

-No? Betty tiukkasi taas, kun Ruth ei näkynyt aikovan jatkaa.

Tyttö pyöritteli silmiään.

-No, hänestä siinä oli jotakin hyvin hauskaa, hän alkoi nauraa ja sanoi, että on aina halunnut tulla kutsutuksi sir’ksi.

-Ja siinä vaiheessa sinä toivoakseni sanoit hänelle, ettei sinun ole lupa puhua hänen kanssaan, ja jatkoit työtäsi, Betty sanoi terävästi.

-En minä ehtinyt mitään tehdä, kun hän kysyi, olenko minä juutalainen, kun minulla on juutalainen nimi. Pitihän minun vastata, etten tietenkään ole! Ja hän sanoi, että se on suuri vahinko hänen mielestään, ja sitten hän kyseli vielä kaikenlaista ja...

-Ja sitten te päädyitte astianpesukoneisiin ja derbyshireläisiin kotiopettajattariin asti, Betty sanoi pistävästi. -Mahtoi olla melkoinen lattia!

-Ei tietystikään sillä kerralla, vaan... Ruth hämmentyi hänen ivansa edessä. -Kun minä vein ruokatarjotinta...

-Ja monenko ruokalajin ateria se sitten oli?

Betty ei itsekään ymmärtänyt, mistä tuo myrkyllinen puhetapa kumpusi. Hänen olisi pitänyt varoittaa Ruthia, kehottaa tätä pysyttelemään niin kaukana vangista kuin velvollisuuksiaan laiminlyömättä suinkin saattaisi. Hänen olisi pitänyt mennä saman tien Fergusin luokse vaatimaan, että tämä laittaisi osastonhoitajattaren järjestämään Ruthille työtä liinavaatevarastossa tai missä tahansa, mikä olisi mahdollisimman kaukana osastolta — mutta hän osasi olla vain ivallinen.

-Olihan tarjotin haettava poiskin! Ruth tuijotti häntä silmät salamoiden. -Luuletko sinä, että me pääsemme valikoimaan töitämme?

-Tyttö parka — on varmasti ollut kova uhraus juoksennella siinä huoneessa!

Se oli liikaa. Ruth kalpeni, hypähti taaksepäin kuin Betty olisi sylkenyt hänen päälleen ja sanoi tylysti:

-Menen käymään Bobbyn luona. Emme ole nähneet aikoihin.

-Ruth kulta! Katumus tulvahti Bettyn yli. -Ruth, älä mene — haluan puhua kanssasi!

-Älä valvo odottamassa, meillä on Bobbyn kanssa paljon kuulumisia kerrottavana, tulen myöhään. Ruth sieppasi hattunsa ja juoksi ulos ovesta.

-Ruth! Betty kiiruhti hänen peräänsä. -Ruth Weilson!

-Mitä ihmettä sinä mekastat? kuului ääni naapurin aidan takaa, kun Ruth jo polki kaukana kadulla. Alice oli keräämässä kukkia aamun jumalanpalveluksen koristeluja varten. -Mikä nyt on hätänä?

-Ei mikään, Betty mutisi ja katsoi Ruthin jälkeen. -Toivottavasti ei mikään.

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Tai sitten saksalainen alkaa toipua ja hänen aikansa tulee pitkäksi. :)

      Poista
  2. Haa, mä arvasin!!!! :D Toivottavasti tästä seuraa hääkellot!!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seuraavan luvun nimi onkin Hääiltana. :) Mutta ennen kuin oikein innostut, muista, että kyseessä on - kuten Ruth itse asian aiemmin ilmaisi - vihollinen ja sotavanki!

      Poista