torstai 13. marraskuuta 2014

39. Hääiltana

 
-Tavattoman kaunis pari, sanoi rouva Keir ja taputti ystävällisesti Bettyn kättä. -Ei mikään ole niin suloista kuin nuori rakkaus, eikö totta!

Betty hymyili ja nyökkäsi. Hän mietti, mahtoiko rouva Keir ajatella Ruthia ja poikaansa Neiliä, sillä hän oli ollut tavattoman ystävällinen ja herttainen nimenomaan Bettylle koko iltapäivän ajan.

Vastavihityt Flora ja Ewan Irvine kuljeskelivat häävieraiden joukossa seurustelemassa. Ateria oli syöty — ylenpalttinen hääateria, joka toi mieleen rauhan vuosien parhaat pidot — mutta tanssi ei ollut vielä alkanut. Oltiin siinä raukeassa, miellyttävässä hääjuhlan vaiheessa, jolloin jännittävät seremoniat olivat ohi ja jäljellä  vain iloa ja hauskuutta vaikka aamuun asti, sillä herra Aiken oli maksanut soittajille kolminkertaisen palkkion.

-Hunnit eivät onnistuneet lannistamaan minun vävyäni, hän oli julistanut maljapuheessaan, -eivätkä ne estä meitä juhlimasta sodan voittoa jo etukäteen!

Se oli paljon sanottu, Betty ajatteli. Ensimmäisen kerran hän vavahtaen mietti, kenen osaksi voitto lopulta tulisi. Vai kävisikö kuten toukokuun lopussa Skagerrakin meritaistelussa, jonka sekä saksalaiset että britit väittivät voittaneensa? Josie MacGregorin veli oli ollut eräällä brittilaivaston taisteluristeilijällä, ja Josie oli järkyttyneenä toistanut tämän kuvauksia siitä, miten brittilaivat oli tehty aivan liian heikoiksi vastaamaan saksalaiseen tuleen.

Ja tällä hetkellä saksalaiset olivat lähes läpäisseet ranskalaisten linjat Verdunissa, paikassa, jossa John oli omilla linjoillaan talvella antanut henkensä. Entä jos — Betty ei tohtinut laskea ajatuksen loppua mieleensä.

Sillä nyt oli keskikesän juhla, Floran ja Ewanin juhla. Aikenin tilan päärakennus ja laaja piha oli koristeltu kukin ja köynnöksin, ruokapöytä oli korjattu ja sen tilalle katettu teekuppeja ja viini- ja viskilaseja. Epäilemättä rouva Aikenilla ei ollut vaikeuksia ostaa mitä tahtoi Armstrongin kaupasta!

-Totta, ei ole kauniimpaa kuin nuori rakkaus, Betty vastasi rouva Keirille. Hän katseli Ewania, joka ei vammastaan huolimatta epäröinyt perustaa omaa kotia, ja Floraa, joka pystypäisenä, ylpeänä ja onnea hehkuen seisoi aviomiehensä rinnalla.

-Äiti, äiti! Stuart juoksi hänen luokseen harmaat silmät loistaen. -Äiti, Aikenin täti sanoi, että lapsille tarjotaan jäätelöä!

-No mutta sehän on hauskaa, Betty sanoi lempeästi. -Muista kuitenkin, että ollaan kylässä. Et saa ahmia etkä ottaa toista annosta, ellei sitä tarjota.

-Eikö rouva Wallace voisi meilläkin taas joskus laittaa jäätelöä? Stuart kysyi toiveikkaana.

Betty hymyili surumielisesti. Rouva Wallace oli tehnyt keväällä jäätelöksi sen kerman, jota oli varannut Ruthin syntymäpäiväkakkua varten, ja siitä pitäen tuo herkku oli Stuartin arvoasteikossa ollut kuninkaiden ruokaa.

-Kultaseni, siihen taitaa mennä aikaa. Meillä ei ole lehmää josta saisimme omaa kermaa, enkä usko, että enää toiste voimme haaskata maitomiehen tuomisia jäätelöön, hän sanoi. -Ehkä taas sitten joskus, kun sota loppuu. Nauti sinä vain Aikenin tädin tarjoiluista, jotta jaksat myöhemmin tanssia.

Jäätelöä todellakin tarjottiin, samoin kuin monenlaisia leivonnaisia. Meteli varsinkin vanhempien herrasmiesten joukossa kasvoi, nuoret puolestaan liikehtivät levottomasti. Ja vihdoin alkoi musiikki.

Betty ajatteli niitä lukemattomia tanssiaisia, joissa oli nuoruudessaan käynyt. Niissä tanssiaisissa poikia oli parveillut joskus kiusaksi asti, niissä hänen ei ollut tarvinnut koskaan tanssia tyttöparissa — ei sen jälkeen, kun hänet oli serkus- ja ystäväpiirissä alettu katsoa muuksikin kuin ärsyttäväksi pikkutytöksi.

Hän ajatteli Duncania, jonka kanssa oli tanssinut täysihoitolassa Morarissa sinä ihmeellisenä iltana, jolloin he luulivat, ettei mikään tässä maailmassa voisi enää heitä erottaa. Hän ajatteli Jerryä, joka jo käveli niin hyvin, että jatkaisi syksyllä opettajantyössään. Hän ajatteli veljiään — Jamieta, joka kirjoitti rauhallisia, lyhyitä viestejä Ranskasta, Robia, jonka postikortit olivat harventuneet entisestään, Davyä, joka oli palannut rykmenttiinsä kauas Euroopan taakse — ja hän ajatteli punaista unikonkukkaa, jonka Duncan oli lupauksensa mukaisesti lähettänyt Johnin muistoksi.

Yhtäkkiä hän huomasi ajattelevansa myös tummaa nuorta saksalaista ja miettivänsä, millaisiin juhliin tämä oli epäilemättä varakkaassa kodissaan tottunut ennen sotaa. Mutta sitten hän puisti päätään kuin karkottaakseen inhottavan herhiläisen.

Ruth ja Bobby hyppelivät villisti käsikoukkua tanssirivistössä, sillä soittajat aloittivat aina nopeilla kansansävelillä, jotka saivat ihmiset liikkeelle. Betty mietti, olisiko Bobby morsiamena, kun Will MacIntyre seuraavan kerran pääsisi lomalle — todennäköisesti kyllä. Mutta hän tiesi, ettei Bobby voisi kuin haaveilla tällaisista häistä. Fiona ja Mike olisivat kyllin järkeviä pitääkseen tyttärelleen vihkiäiset, joissa otettaisiin huomioon ajan vakavuus eikä leveiltäisi jäätelöllä ja kakuilla. Olisiko se Bobbylle mieleen, oli sitten eri asia.

Sävelmä vaihtui, Archie juoksi Ruthin luo ja tämä tarttui häntä käsistä. He tanssivat yhdessä hurjasti, kunnes Ruth putosi nauraen ja läähättäen istumaan nurmikolle ja Archie tanssi villin voitontanssin hänen ympärillään. Faith piti kiinni Bettyn helmasta ja heilutti itseään niin tarmokkaasti, että yhtäkkiä Ewan Irvine ilmestyi siihen, sieppasi pikkutytön ainokaiselle käsivarrelleen ja tanssitti tätä pihan halki, kunnes lapsi nauroi ja kiljui riemusta.

Bettyn sydämeen koski hänen katsoessaan Ruthia. Tuosta kesäkuun alun lauantaista lähtien, jolloin Bettylle oli selvinnyt Ruthin tuttavuus saksalaisen kanssa, heidän välinsä olivat olleet viileät — eikä asiaa ollut lainkaan auttanut se, että Ruthille oli todellakin järjestetty työtä sairaalan pesutuvasta. Syy ei tosin ollut Bettyn, sillä tämä ei ollut ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa pyytää tytölle uusia työtehtäviä.

Oli käynyt niin, että osastonhoitajatar Lister oli alkanut eräänä päivänä kaivata Ruthia, joka oli toisen apusisaren kanssa jakamassa lounastarjottimia. Etsittyään tyttöä kaikkialta hän oli lopulta ymmärtänyt katsoa yksityishuoneeseen. Ruth oli rupatellut siellä kaikessa rauhassa vangin kanssa täysin itsensä unohtaneena. Ovella vartiossa seissyt Hamish Coburn oli päästänyt hänet sisään, mutta ei ollut ymmärtänyt valvoa, että hän olisi tullut myös ulos kohtuullisen ajan kuluttua.

Ellei apusisarista olisi todellakin ollut huutava pula ja Ruth näistä parhaita, tyttö olisi heitetty saman tien ulos sairaalasta. Mutta nyt hänet ainoastaan lähetettiin loppupäiväksi kotiin ja sen jälkeen siirrettiin pesemään lakanapyykkiä kaikissa muissa paitsi yövuoroissa, jolloin pesutupa oli kiinni ja tytölle keksittiin jotakin muuta, yleensä ikävää tekemistä osastolla.

Sisar Lister oli ankara, mutta piti Ruthista ja tahtoi suojella tämän mainetta siltä häpeältä, että olisi levinnyt tieto tytön ystävällisestä suhtautumisesta saksalaiseen. Niinpä syytä Ruthin alennustilaan ei kerrottu julkisesti. Seurauksena oli, että tytön kokema julma vääryys, kuten oletettiin, teki tästä marttyyrin muiden apusisarten ja ystävättärien joukossa. Ellei sisar Lister olisi jo samalla viikolla lähtenyt kenttäsairaalaan Ranskaan ja ollut siis sankaritar, nuoret uhmakkaat naiset olisivat tuominneet tämän hyvinkin jyrkästi.

Betty oli saanut sisar Listeriltä puhelun tapahtuneesta samana iltapäivänä, jolloin Ruth oli tullut kotiin kesken vuoronsa. Sen jälkeen hän oli yrittänyt keskustella tytön kanssa vakavasti useampaan otteeseen, mutta aina yhtä huonoin tuloksin. Ruthista aivan näki, miten hän sulki korvansa kaikilta varoituksilta, moitteilta, kehotuksilta ja kauhukuvilta, joita Betty vuoronperään hänelle tarjoili toivoen edes jonkin niistä saavan tytön miettimään käytöstään.

Onneksi Eliza oli tulossa kesäksi kotiin. Betty oli jo kautta rantain puhunut äidilleen siitä, että pikkusisko viettäisi edes osan kesää Koivurannassa, auttaisi lasten kanssa ja taloustöissä. Hän toivoi, että Elizan reipas, vallaton seura saisi Ruthin taas järkiinsä.

Rose — tohtori Moore, miten huvittavalta ja järkyttävältä se kuulosti, kun sillä nimellä oli tähän asti kutsuttu Charlieta! — oli ilmoittanut saaneensa erikoistumispaikan samasta mielisairaalasta, jossa oli ollut harjoittelussa, ja lähtevänsä sinne jo näinä päivinä. Ja Mary oli ilmoittanut hankkineensa Edinburghista konekirjoittajattaren paikan ja alivuokralaisasunnon, mikä oli ollut perheessä melkoinen järkytys.
”Kun en kerran pääse naimisiin, aion elättää itseni kuten Jennie teki”, Mary oli kirjoittanut Bettylle, joka oli purskahtanut itkuun pikkusiskon Jenniestä käyttämän menneen aikamuodon tähden. ”Opettajaksi en koskaan enää tahdo, enkä muutenkaan halua käydä koulua. Virastossa minulla on tiukka kuri, mutta olen ainakin itsenäinen.”
-Kuinka te saatatte päästää hänet, Betty oli puuskahtanut äidilleen.

-Asuithan sinäkin Edinburghissa, muistutti rouva Stewart, joka oli saavuttanut mielentyyneytensä ensijärkytyksen jälkeen.

-En yksin, Betty muistutti. -Asuin Charlotte Squarella Isoäidin tarkassa valvonnassa!

Äiti oli huoannut ja hymyillyt.

-Aika oli silloin toinen, hän oli vastannut. -Me emme voi suojella nykypäivän tyttöjä siten kuin suojelimme sinun ikäpolveasi — niin kovasti kuin sitä haluaisimmekin. Eivätkä edes meidän yhteiskuntaluokkamme tytöt voi enää vain olla kotona naimisiinmenoon asti, sillä heidän työpanostaan tarvitaan.

Betty havahtui ajatuksistaan, kun hänelle tarjottiin kolmatta teekupillista. Sitä juodessaan hän muisteli, miten oli Duncanin kanssa valvonut odottamassa Ruthia, kun heille oli selvinnyt, miten vakavissa aikeissa Alistair Dunn tämän kanssa seurusteli. Kunpa elämän murheet olisivatkin olleet vielä niin pieniä!

Tällä hetkellä Ruthilla ei ulkopuolisin silmin näkynyt olevan mitään murheita. Tyttö parka oli hädin tuskin saanut hengityksensä tasaantumaan, kun Stuart oli kiskomassa häntä pystyyn. Poika rakasti musiikkia ja tanssimista, eikä Ruthin auttanut kuin seurata nauraen mukana. Mutta kun Donald sitten juoksi hänen luokseen ja vaati saada tanssia, Ruth ei enää kestänyt, vaan lysähti puuskuttaen istumaan Bettyn lähelle mehulasin kanssa Donaldin hakiessa reippaasti daamikseen Caitlin Bellin. Musiikki oli niin nopeaa, että yksikään vanhemmista pareista ei ollut tohtinut vielä lähteä tanssimaan.

-Teillä on sitten herttaisia lapsia, sanoi rouva Lowry ja istuutui kuppinsa kanssa Bettyn viereen. -Mitä vänrikille kuuluu?

-Ei mitään pahaa, Betty sanoi, sillä se oli totta. Duncan oli terve ja voi niin hyvin kuin saattoi olettaa juuttuneena mutaiseen juoksuhautaan ja epätoivoiseen yritykseen murtaa saksalaisten linjat. Vaikka ”Flanderin sankari” oli saanut jo antaa lehdissä tilaa uusille uutisille, monet kaupunkilaiset puhuivat Duncanista sotilasarvolla eivätkä ”kauppiaana” tai ”herra Fleminginä”, kuten aiemmin, aivan kuin olisivat halunneet siten osoittaa kunnioitustaan.

Rouva Lowry istui hetken hiljaa siemaillen teetään. Hän oli lempeä ja ystävällinen nainen, hyvin saman tyyppinen kuin miehensä, jonka poliisinkykyihin koko kaupunki luotti.

-Älkää tuomitko minua, mutta minun käy sääliksi se nuori saksalainen, Gwen Lowry sanoi yhtäkkiä.

-Mitä hänestä? Betty vavahti. Hän tunsi aina epämiellyttävän vavistuksen, kun vanki mainittiin.

-Jeff kertoi, että... että he menevät hakemaan hänet huomenna sairaalasta ja siirtävät poliisiaseman selliin odottamaan kuljetusta kuulusteluihin. On kuulemma puhuttu aivan Salaisesta palvelusta! Tohtori MacDonald kuuluu sanoneen, ettei hänen polvensa ole vielä kunnossa, ja vedonneen sopimukseen haavoittuneista sotavangeista, mutta ilmeisesti hänet sitten katsotaan kyllin toipuneeksi.

-Vai niin. Betty katsoi alas tyhjentyneeseen kuppiinsa. Yksi yö enää, ja mies olisi lukkojen takana — ja sitten poissa, lopullisesti. Ruth pääsisi irti lumouksestaan, painajainen päättyisi, Jumalan kiitos! -Häneltä voidaan saada tärkeitä tietoja.

-Kunhan vain... Rouva Lowry huokasi ja puisti päätään. -Tämä on niin kummallista aikaa. Puhutaan kaikenlaista kauheaa — saksalaisten tekemisistä tietenkin — mutta en voi olla ajattelematta, olemmeko me lopuksi paljon parempia.

-Isänmaa vaatii kaikenlaista, Betty mutisi, kun ei muutakaan keksinyt.

-En usko, että isänmaa vaatii kaikkea sitä, mitä sen nimissä tehdään. Jeff, hyvänen aika...

-Tule nyt. Paikalle ilmaantunut konstaapeli Lowry hymyili ja ojensi kättään. -Ne soittavat vihdoinkin sellaista, mitä me vanhatkin jaksamme!

Vanhat. Betty hymyili vähän haikeana katsellessaan, miten Lowryt pyörähtelivät pois. Vain muutama ikävuosi erotti Geoffrey Lowryn niistä, joiden oli lähdettävä sotaan, tahtoivat he tai eivät. Hän ei voinut olla pohtimatta, mitä tuollainen ”pakko-otto”, kuten Jamie sitä oli nimittänyt, teki taistelumoraalille. Vai kävikö lähtijöille kuten Jamielle: heitä helpotti, kun päätös tehtiin heidän puolestaan?

Ruth nousi nurmikolta.

-Minun pitää mennä, hän sanoi lyhyesti. -Selviätkö sinä lasten kanssa kotiin?

-Mekin voisimme yhtä hyvin lähteä, Betty sanoi ja aikoi nousta.

-Minulla on kiire. Vuoro alkaa jo tunnin kuluttua.

Betty istuutui taas ja huokaisi.

-Kyllä minä selviän, hän sanoi vaisusti. -Fergus ja Alice itse asiassa jo lupasivat meille kyydin kotiin.

Ruth ei sanonut enää mitään, vaan kääntyi kannoillaan ja meni hyvästelemään hääparin. Bettyn silmissä polttivat kyyneleet. Miten kauan tyttö vihoittelisi näin? Miltä tästä tuntui lähteä ystäviensä häistä pitkään, ankeaan yövuoroon, jonka ainoa lohtu oli se, ettei pesula olisi kiinni ja hän työskentelisi osastolla — vuorossa olevasta yöhoitajasta riippuisi, miten ikävissä tehtävissä.

-No, Bet, etkö tule pyörähtelemään vähän?

Mike Cameron ojensi kättään Bettylle.

-Fiona sanoi, että sinun jalkasi on lyönyt tahtia siitä pitäen kun ne alkoivat soittaa, ja käski minun tanssittaa sinua vähän, hän jatkoi, kun Betty näytti häkeltyneeltä.

-No mutta hyvänen aika... Betty naurahti. -Enhän minä...

-Tule pois vain. Mike tarttui häneen ja melkein veti hänet pystyyn. -Saat sitten kirjoittaa Duncanille, että hänen on parasta hoitaa hunnit vikkelästi tiehensä ja laittautua kotiin, ettei sinun tarvitse toista kertaa antaa jalkojasi tallattavakseni!

Jalkojen tallomisesta oli turha puhua, sillä Mike kyllä osasi tanssia. Ja pyörähdellessään hyvän ystävän turvallisilla käsivarsilla Betty tunsin silmänräpäyksen ajan itsensä yhtä huolettomaksi kuin tyttövuosinaan, jolloin serkkujen ja veljien parvi oli seissyt hänen ja maailman pahuuden välissä.

Sitten hän sattui vilkaisemaan portille ja näki, että Ruthin pitkä, solakka hahmo vaaleassa puvussa pujahti maantielle ja lähti kävelemään kohti kaupunkia. Vielä kaksi vuotta sitten tytöllä olisi ollut saattaja — ehkä useitakin tarjokkaita — eikä hänen ylipäätään olisi tarvinnut lähteä kesken juhlien mihinkään, koska kukaan ei olisi vaatinut häneltä kuin pieniä kodikkaita velvollisuuksia. Betty tunsi silmiensä kostuvan, kuten tätä nykyä yhä useammin.

Mike oli seurannut hänen katsettaan.

-Älä sure Ruthia, hän sanoi lempeästi. -Ole ylpeä hänestä. Vaikka meidänkin tyttömme tekevät parhaansa, toivoisin joskus, että hekin tohtisivat yrittää kotipiirin ulkopuolelle.

-Kunhan ei vain liian kauaksi, Betty mutisi.

4 kommenttia:

  1. Hm. Mulla on aavistus, jotta Ruthin ja komean saksalaislentäjän tarina ei vielä pääty tähän... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epäiletkö sinä Fort Williamin sairaalan ja Bettyn kurinpitokeinoja?

      Poista
  2. En, en, mutta nuori rakkaus yleensä löytää keinot.... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta hyvänen aika, hehän vain rupattelivat... :)

      Poista