lauantai 15. marraskuuta 2014

41. ”Mitä minä välitän kenestäkään muusta”

 
Aamupäivä tuntui ikuisuuden mittaiselta, ennen kuin väliovi avautui ja Stuart kurkisti kauppaan.

-Huomenta, äiti! hän sanoi iloisesti. -Tule syömään!

-Huomenta, Stu. Betty kumartui suutelemaan hänen hiuksiaan. Ilmeisesti lapset eivät vielä arvanneet mitään outoa tapahtuneen.

Rouva Wallace oli kattanut pöydän ja annosteli juuri ruokaa Donaldille. Lautasia oli seitsemän, mutta heitä vain kuusi. Ruth puuttui edelleen.

-Eikö… Betty ei voinut lopettaa kysymystä, koska lapset olisivat silloin huomanneet jotain.

-Ei, sanoi rouva Wallace lyhyesti. -Kas niin, kultaseni, syöhän nyt kauniisti. Archie, otatko sinä lisää kastiketta?

Betty istui paikalleen, vaikka hänestä tuntui, ettei hän voisi niellä suupalaakaan. Missä taivaan nimessä Ruth oikein oli? Mitä oli tapahtunut? Oliko saksalainen pakottanut hänet mukaansa? Surmannut?

-Äiti, ei saa sotkea! huudahti Donald moittivasti ja lievän vahingoniloisesti, kun Betty pudotti haarukkansa lattialle.

-Äiti on vähän kömpelö tänään, Betty sanoi ja hymyili taas koneellisesti, kuten kaupassa isälle.

Samassa he kuulivat avoimen ikkunan kautta, miten puutarhan portti narahti. Ei paukahtanut, kuten aamulla, vaan narahti kotoisesti ja miellyttävästi.

Ruth lähestyi pihapolkua pitkin. Kävellen, ilman polkupyörää.

Myöhemmin Betty joskus mietti, oliko Ruth tajunnut, että häntä tarkkailtiin keittiön ikkunasta. Tytöstä, jonka näyttelijänlahjat olivat sitä luokkaa kuin Ruthin, ei koskaan tiennyt. Mutta joka tapauksessa tämä käveli rauhallisesti, ryhdikkäästi, aivan kuin mikään koko maailmassa ei olisi häntä häirinnyt tai ahdistanut.

-Juth! huusi Faith. -Juth tuvee!

-Istu alallasi, Betty sanoi terävästi. -Syökää nyt.

Ruth nousi portaat sillä hänelle ominaisella viehkeällä ja sulavalla tavalla, jota hänen ystävättärensä turhaan koettivat jäljitellä. Ovi kävi, hän tuli eteiseen, riisui hattunsa ja ilmestyi keittiön ovelle.

-Perunoita ja ruskeaa kastiketta, hän sanoi iloisesti. -Voi rouva Wallace, se näyttää hyvältä!

Mitä tahansa muuta Betty olikin odottanut, ei tätä. Ruthissa ei näkynyt jälkeäkään pelosta tai hämmennyksestä, hän istuutui rauhallisesti paikalleen ja alkoi kuoria perunaansa.

-Missä sinä olet ollut? Betty kysyi pakottaen äänensä levolliseksi lasten tähden.

-Ulkona, Ruth vastasi, ja Betty tunsi äkillistä kiusausta heittää häntä lautasliinalla.

-Missä sinun polkupyöräsi on — minun polkupyöräni siis, Betty korjasi tarkoituksellisesti.

Ruthin käsi vavahti ja peruna putosi haarukasta lautaselle.

-Se — varastettiin. Olen pahoillani.

Tähän asti Betty ei ollut tiennyt, mistä olisi eniten huolissaan: siitäkö, että Ruthille olisi tapahtunut jotakin pahaa saksalaisen paon aikana, vaiko siitä, että tyttö olisi kyseiseen pakoon jollakin tavalla sekaantunut. Nyt hän tajusi toivoneensa, että vanki olisi vaikka sitten lyönyt Ruthin tajuttomaksi, kunhan tyttö olisi vain voinut kirkkain silmin vakuuttaa viattomuuttaan yön tapahtumiin. Mutta tämä näytti pahalta.

-Sinun pitäisi ottaa Lancelot mukaan, se ei olisi antanut varastaa pyörää, Archie ilmoitti moittivasti. -Nyt sinun pitää kävellä.

-Niin, Ruth totesi, -nyt minun pitää kävellä.

Betty kilautti ruokailuvälineensä lautaselle.

-Ruth, hän sanoi kylmästi, -minä haluan puhua kanssasi.

-Niin? Tyttö katsoi häneen tutkimattomin silmin.

-Yläkerrassa. Betty nousi. -Lapset, syökää kiltisti ja auttakaa sitten rouva Wallacea korjaamaan pöytä.

Ruth loi kaipaavan katseen perunaan, jota ei ollut ehtinyt edes maistaa, mutta ei alkanut riidellä.

Bettyn työhuone oli hiljainen ja rauhallinen. Se oli myös hiukan pölyinen, sillä sitä ei siivottu enää läheskään viikoittain nyt, kun siellä ei kukaan juuri edes käynyt.

-No, Betty sanoi ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Ruth oli jäänyt seisomaan keskelle lattiaa kädet selän takana, aivan kuin olisi ollut tyttökoululainen opettajattarensa puhuttelussa. Mutta hänen äänensävynsä ei todellakaan ollut millään tavoin nöyrä, kun hän äännähti:

-Mitä?

-Missä sinä olet ollut? Mikset tullut yövuorosta kotiin nukkumaan?

-Minulla oli menoa. Ruth tuijotti jonnekin kauas Bettyn pään yli.

-Et maininnut mistään sellaisesta eilen.

-Minä olen kahdenkymmenen! En kai minä ole enää tilivelvollinen sinulle! Ruthin äänen rauhallisuus rikkoutui ensimmäisen kerran.

-Olet silloin, kun koko kreivikunta etsii karannutta sotavankia.

Ruth osasi näytellä, mutta hän oli sittenkin vielä nuori ja herkkä. Bettyn sanat saivat hänen huulensa vavahtamaan ja silmänsä räpyttelemään.

-Sinä tiedät asiasta jotakin, eikö niin? Betty oli yhtäkkiä tästä niin varma, että koki melkein turhaksi kysyä. -Ruth, mitä sinä olet mennyt tekemään?

-Ne olisivat vieneet hänet kuulusteltavaksi… ties mihin. Kyllä sinä tiedät, sinä kuulit sen yhtä lailla kuin minäkin!

Betty sulki hetkeksi silmänsä ja ajatteli lempeää ja ystävällistä Gwen Lowryä, joka oli kaikessa viattomuudessa saksalaista sääliessään tullut paljastaneeksi liikaa. Hän alkoi ymmärtää, miksi julisteissa käskettiin varomaan sanojaan, jottei puhuisi vihollisen hyväksi.

-Ruth, Betty jatkoi pakotetun rauhallisesti. -Sotavankeja kuulustellaan aina. Varsinkin upseereja. Varsinkin lentoupseereja. Varsinkin sellaisia lentoupseereja, joilta saatettaisiin saada tietoa maanpetoksellisesta toiminnasta. Joskus sellaiset kuulustelut pitää suorittaa tiukoin menetelmin, mutta…

-Haluaisitko sinä, että Duncaniakin kuulusteltaisiin ”tiukoin menetelmin”, eikä kukaan auttaisi häntä! Ruth tiuskaisi.

-Ei sellainen ”auttaminen” ole sinun asiasi!

-Kenen sitten!

Betty tajusi yhdessä hetkessä monia seikkoja vain Ruthin tuskaisen äänen perusteella.

-Sinä olet tapaillut häntä senkin jälkeen kun sinut lähetettiin pesulaan, eikö niin? Miten se on mahdollista?

Ruth tuijotti taas Bettyn pään yli.

-Kauppias Armstrongin olisi pitänyt määrätä vartijoiksi vähän nuorempia miehiä, hän sanoi ivallisesti. -Nämä nykyiset käyvät kovin usein kylpyhuoneessa. Sinä aikana ehtii hyvin sisään ja ulos. Ja minä osaan ulkoa sairaalan päiväjärjestyksen. Kerran tosin unohduin sisään liian pitkäksi aikaa ja jouduin piiloutumaan vuoteen alle, kun illallistarjotin tuotiin.

Tytön piittaamattomuus määräyksistä, kurista, kunniallisuudesta järkytti Bettyä niin, että hänen oli taas hetkeksi suljettava silmänsä.

-Voi Ruth, hän voihkaisi, -miksi!

-Minä rakastan häntä. Ja hän rakastaa minua. Yhtäkkiä Ruth laski katseensa Bettyyn, ja hänen vihreät silmänsä säkenöivät. -Hän sanoi, että kun sota loppuu — sillä täytyyhän sen joskus loppua — hän tulee takaisin ja hakee minut luokseen Berliiniin. Hänen isällään on elokuvastudioita, jotka hän ottaa johtaakseen, ja hän sanoi, että jos haluan näytellä elokuvissa, se sopii hyvin.

Tämä purkaus mykisti Bettyn täysin. Miten Ruth, tuo viisas ja järkevä tyttö, joka ei millään tavoin ollut kasvanut pumpulissa vaan kokenut elämän tosiasiat liiankin rajusti pienestä pitäen — miten hän saattoi olla noin nenästä vedettävä!

Vai juuriko siksi?

-Voi Ruth!

-Sinä et tietystikään usko, että hän tarkoitti totta. Hän pelkäsi, etten minäkään usko. Mutta miksen uskoisi? Me rakastamme toisiamme, Ruth julisti, aivan kuin asia olisi äsken jäänyt jotenkin epäselväksi.

Huoneessa oli hetken aivan hiljaista kellon tikitystä lukuun ottamatta. Täysin asiaankuulumattomasti Betty kesken kaiken mietti, mahtoiko monikin asiakas käydä kokeilemassa myymälän lukittua ovea sillä aikaa kun hän istui täällä.

-Sano minulle suoraan, Ruth, hän lopulta melkein kuiskasi, -autoitko sinä hänet pakoon?

-Kyllä.

Tyttö oli rehellinen, mikä oli ilahduttavaa — mutta mitään muuta ilahduttavaa tässä tilanteessa ei ollutkaan.

-Miten? Betty oli aikonut kysyä ”miksi”, mutta tajusi, ettei kestänyt kuulla enempiä yksityiskohtia Ruthin tunne-elämästä.

-Sanoinhan, että kodinturvajoukkojen uljaat vartijat käyvät usein kylpyhuoneessa. Herra Kelly ei ole poikkeus. Livahdin ensimmäisellä kerralla sisään Felixin huoneeseen ja toisella kerralla tulimme molemmat ulos.

-Eikä yöhoitajatar ihmetellyt lainkaan sitä, että vanki kuljeskeli käytävällä!

-Oh, Ruth melkein naurahti, -en minä ole tyhmä! Jos Duncan joskus etsii työhousujaan ja sitä vanhaa ruskeaa villapaitaansa, sano, ettei näe vaivaa turhaan. Housut olivat vähän lyhyet Felixille, mutta hän sai sotilassaappaidensa varret piiloon lahkeiden alle. Hänen tavaransahan olivat lukkojen takana  kansliassa, mutta minulla on onneksi sinne avain. Duncanin kengät eivät olisi menneet hänelle.

Betty äännähti kauhistuneena.

-Ja minulla oli mukanani myös maskeeraajan laatikkoni, Ruth jatkoi, nyt yllyttämättä. -Ei ollut vaikeata laittaa häntä sen näköiseksi, että kuka tahansa olisi luullut minun kulkevan käytävällä talonmiehen kanssa. Valittelin varmuudeksi aiemmin illalla sisar Kinnairdille, että lämminvesivaraaja paukkuu taas. Ulkona odotimme, kunnes yövartija oli mennyt ohi kierroksellaan, sitten otimme polkupyörän ja ajoimme ulos kaupungista, tarpeeksi kauas, ettei hän jäisi kiinni. Olen pahoillani, että jätin pyöräsi hänelle, mutta en voinut laittaa häntä kävelemään ties miten pitkälle sillä polvella. Minulla oli kyllä aikaa kävellä kotiin.

Ruthin kylmäverisyys sai Bettyn voihkaisemaan.

-Ajattelitko sinä mitään! hän parahti. -Käsitätkö sinä edes, mitä olet tehnyt!

Ruth ei vastannut.

-Ruth Weilson, oletko sinä kuullut koskaan sanaa ”maanpetos”!

Tytön poskille kohosivat punaiset läikät.

-En minä ole ketään pettänyt! hän tiuskaisi. -Tahdoin vain pelastaa hänet kuulusteluista! Sanoin Felixille, että hälytys tehdään viimeistään aamuvuoron tullessa töihin ja häntä ruvetaan etsimään, mutta hän sanoi tietävänsä kyllä minne menee.

-Hän sanoi tietävänsä… Betty peitti kasvonsa. -Voi Ruth, Ruth! Etkö sinä käsitä! Olet auttanut pakoon miehen, jolla on yhteyksiä meidän maamme pimeimpiin kerroksiin!

-Typeryyksiä, Ruth sanoi napakasti, aivan kuten joskus lapsille, kun nämä puhuivat mahdottomia. -Hänessä ei ole mitään pimeää.

Punahehkuinen raivo räjähti Bettyn sisällä.

-Oletko sinä tullut hulluksi! hän huusi. -Tajuatko sinä, mitä olet mennyt tekemään? Ellei häntä saada kiinni — jos hän pääsee pois maasta — ja näköjään hänellä on koko vakoojaverkosto tukenaan — sinä olet syypää kaikkien niiden meidän poikiemme kaatumiseen, jotka hän tämän jälkeen surmaa — ja kaikkien niiden meidän poikiemme kaatumiseen, jotka surmataan hänen saamiensa tietojen ansiosta — sillä tottahan sinä olet hänelle lörpötellyt kaiken tietämäsi sotatilanteestamme!

-Meillä oli muutakin puhuttavaa kuin sota, Ruth sanoi jäykästi. Yhtäkkiä ilme hänen kasvoillaan kertoi sellaisista muistoista ja sellaisesta kaipauksesta, että Betty mykistyi hetkeksi.

Ruth ei ollut enää lapsi, ei totisesti enää koulutyttö.

Se oli liikaa. Jos Betty olisi pysähtynyt ajattelemaan edes silmänräpäykseksi, hän ei olisi tehnyt sitä minkä teki. Mutta hän oli liian kauhuissaan sekä kaikesta tapahtuneesta että Ruthin oudosta aikuistumisesta ollakseen järkevä.

Yhdellä kädenliikkeellä hän tempasi auki kirjoituspöydän laatikon, heitti päiväkirjansa pöydälle ja veti sen sivujen lomasta valokuvan.

-Siinä! hän tiuskaisi ja ojensi kuvaa Ruthia kohti. -Alistairin terveiset! Tuskin hän tätä kuvaa olisi katsonut viime hengenvedollaan, jos olisi tiennyt… Tätäkö sinä tahdot!

Ruth hypähti taaksepäin kuin Betty olisi osoittanut häntä aseella. Hän valahti lumivalkeaksi nähdessään kuvan ja siinä olevat ruskeat tahrat.

-En tietenkään, hän melkein kuiskasi, yhtäkkiä pelästyneenä. -Ei — en tietenkään — tahdoin vain pelastaa hänet! Mitä minä välitän kenestäkään muusta!

-Tällä tavallako sinä meitä kiität siitä, mitä olemme hyväksesi tehneet — jos Duncanille tapahtuu jotakin, minä tulen aina syyttämään…

Bettyn lause katkesi kesken, kun hän tajusi, mitä oli sanomassa ja mitä oli jo sanonut.

-Ruth, olen pahoillani, minun ei olisi pitänyt… hän aloitti.

Mutta Ruth ei enää kuunnellut. Hän lensi ulos huoneesta, ylätasanteen halki ja alas portaita. Alakerrassa ovi paukahti kuin ukkonen, sitten oli aivan hiljaista.

Betty romahti pöydän ääreen ja purskahti itkuun. Hän oli niin sekaisin ja järkyttynyt, että toivoi yhtäkkiä hartaasti saavansa pyörtyä — tai miksei saman tien kuolla pois! Mitä he olivat tehneet väärin Ruthia kasvattaessaan? Mitä hän olikaan viisastellut rouva Wallacelle kaivoja myrkyttävistä orpotytöistä sinä päivänä, jolloin he toivat Ruthin Claymuirista! Jospa Ruth olisi murhannut heidät vuoteisiinsa, kuten rouva MacKenna aamulla oli asian muotoillut — mutta ei pettänyt isänmaataan!

-Rouva kulta.

Betty kohotti kasvojaan. Rouva Wallace seisoi kynnyksellä.

-Ovatko lapset keskenään? hän kysyi vaistomaisesti.

-Stuart katsoo pienempiä. Rouva Wallace tuli pyytämättä sisään ja istuutui ikkunan luona olevaan nojatuoliin. Sitä hän ei ollut milloinkaan aiemmin tehnyt. -Teidän pitää uskoa, rakas rouva Fleming, etten minä ole yleensä mikään salakuuntelija. Mutta nyt en voinut olla kuulematta… Tarkoitan…

Betty kaivoi esiin nenäliinansa ja niisti.

-Olitteko te myymälässä? hän kysyi arkisesti.

Rouva Wallace hämmentyi vähän ja nyökkäsi. Betty nyökkäsi myös. Niin tietysti. Myymälän kamiinan savutorvi kulki työhuoneen läpi ylös katolle, ja Betty oli kuullut monet Duncanin keskustelut asiakkaiden kanssa istuessaan täällä kirjoittamassa. Tottahan rouva Wallace oli ymmärtänyt hyödyntää sitä tosiseikkaa, että ääni kulki myös toiseen suuntaan.

-Muistaakseni sanoin teille, että siitä saksankielen pelleilystä ei tule kuin harmia.

-Älkää puhuko typeryyksiä, Betty mutisi. -Ei se liity tähän millään lailla.

-Ehkä ei. Rouva Wallace oli ristinyt kätensä ja pyöritteli peukaloitaan. Äkkiä Betty tajusi, ettei ollut koskaan nähnyt häntä tuolla tavalla joutilaana. -Mitä te nyt aiotte?

-Mitä minä voin! Betty kuiskasi värisevällä äänellä. -Kuulemma herra Kellyä ja sisar Kinnairdia on kuulusteltu poliisiasemalla — seuraavaksi ne vievät sinne Ruthin!

-Tuota noin. Rouva Wallace rykäisi. -Tämä on nyt aivan vain minun ajatukseni, ja te teette ilman muuta kuten itse tahdotte. Mutta minä ajattelen sen asian niin, että…

-No? Betty sanoi kärsimättömästi, kun toinen vaikeni.

-No, toisti rouva Wallace. -Jos te menette nyt ilmiantamaan Ruthin, hän joutuu vähintäänkin vankeuteen — ellei sitten jotakin pahempaa — joka tapauksessa hänen elämänsä on pilalla. Kuvitelkaa, millaisen varjon se heittää teidän perheenne päälle. Kauppiaan, teidän, lasten. Ette koskaan pääse siitä eroon, vaikka olette täysin viaton.

Betty muisti, mitä Duncan oli kirjoittanut epäsuosiostaan ylempiensä parissa, ja niisti uudelleen.

-Vahinko on jo tapahtunut, vanki on poissa. Ruthin rankaiseminen ei tuo häntä takaisin. Tyttö on nuori ja lapsellinen, miestähän te sanoitte kovasti hyvännäköiseksi, ja tuollainen juonikas hunni osasi tietysti laittaa sanansa sellaiseen järjestykseen, että sai Ruthin narratuksi.

-Mitä te yritätte sanoa! Betty parahti tuskissaan.

-Minä yritän sanoa sitä, että… Ruth parka toimi typerästi, mutta minä en jaksa uskoa, että hän olisi hetkeäkään tarkoittanut vahingoittaa isänmaan asiaa. Aivan kuten hän äsken sanoi — anteeksi nyt, rouva, että toistan — ”mitä minä välitän kenestäkään muusta”.

-Se onkin tässä suuri lohtu!

-Kyllä se on. Koska maanpetos tehdään ymmärtääkseni tarkoituksellisesti. Rouva Wallace ojensi äkkiä työn kovettaman kätensä ja tarttui Bettyn käteen. -Koska Ruthin tarkoitus oli vain auttaa mies pakoon, mutta hän ei sillä ymmärtänyt vahingoittavansa meidän asiaamme, ei minun mielestäni ole mitenkään tarpeen hiiskahtaa kenellekään hänen tekemisistään.

Betty tuijotti karkeaa kättä ranteellaan. Yhtäkkiä hän huomasi ajattelevansa, miten Jamie olisi nauttinut rouva Wallacen kristallinkirkkaasta logiikasta.

-Häntä varmastikin kuulustellaan, koska hän oli työssä viime yönä. Hän vastaa silloin mitä vastaa. Mutta hänen lisäkseen tällä hetkellä vain te ja minä tiedämme, mitä tapahtui. Antaa sen olla meidän puolestamme niin.

-Rouva Wallace, Betty kysyi henkeään haukkoen, -tahdotteko te kehottaa minua valehtelemaan hänen puolestaan?

-Ei ole valehtelemista vaieta, rouva Wallace huomautti viattomasti. -Jos suoria kysymyksiä esitetään, te harkitsette tietysti asian omantuntonne mukaan.

Keskikesän aurinko paistoi sisään huoneeseen ja lämmitti Bettyn hartioita. Hän veti hitaasti kätensä rouva Wallacen otteesta ja tarttui tahraiseen valokuvaan, jonka oli pudottanut pöydälle. Miten viaton Ruth oli siinä kuvassa, miten täynnä elämää!

Yhtäkkiä hän tajusi rakastavansa tyttöä niin, että se suorastaan koski. Ruth ei ollut vain holhokki, entinen oppilas, vaan kuin sisar. Hylkäisikö hän sisarensa, jos tämä kerran erehtyisi? Vaikka erehdys olisi näinkin vakava!

-Entisaikaan klaani puolusti omiaan vaikka kuolemaan asti, hän sanoi hiljaa.

-Se oli sitä aikaa, jolloin Stewartin klaani oli yksi Ylämaan vahvimmista ja kunnioitetuimmista, rouva Wallace muistutti. -Kuninkaallista sukua.

Betty katsoi vielä kuvaa, sitten hän sujautti sen takaisin päiväkirjansa väliin ja kirjan laatikkoon, jonka väänsi lukkoon.

-Seisköön siis klaani sitten yhä jäsenensä turvana. Missä Ruth on?

-Kamarissaan, rouva Wallace sanoi ja nousi äkkiä, kuin olisi tajunnut, ettei hänen ollut sopivaa tällä tavalla istuskella rouvansa huoneessa.

-Antaa hänen nyt olla siellä. Kaikki ymmärtävät, että hän on järkytyksen vallassa viime yön tapahtumien jälkeen — minkä tapahtumien, saa kukin itse päättää. Bettykin nousi. -Olisitteko niin ystävällinen, että lämmittäisitte hänen lounaansa uudestaan ja yrittäisitte saada hänet syömään?

2 kommenttia: