sunnuntai 16. marraskuuta 2014

42. Klaanin suojeluksessa

 
Kesäkuun 27. päivänä
”Pitkän lounasaikani jälkeen pidin eilen kaupan auki normaalisti. Rouva Wallace näytti siltä, kuin olisi halunnut sitoa minut keittiön tuoliin, mutta ei löytänyt narua kyllin nopeasti. Olisin tullut hulluksi, jos olisin joutunut katselemaan Ruthin huoneen suljettua ovea!

-Onko Ruth kipeä, äiti? kysyi Stuart.

Hän on vasta kuusivuotias, mutta hänellä on älyä. Mietin, kuinka paljon nämä ‘pikku patani’ olivat mahtaneet kuulla, vai oliko rouva Wallace saanut pidetyksi heidät pois savutorven luota.

-Ruth on ollut yövuorossa, antakaa hänen olla rauhassa, sanoin. -Rouva Wallace tarvitsee varmasti apua kasvimaan kanssa, sinä ja Archie voitte olla siellä hyödyksi.

Teeaikaan isä ja Napier tulivat taas käymään, tällä kertaa asunnon puolelle. He olivat lähdössä kotiin, etsijöitä vaihdettiin illaksi.

-On käsittämätöntä, että mies on saattanut kadota sillä tavalla, isä sanoi. -Ottaen huomioon, että hän on vieraassa maassa ja maastossa, hänellä ei pitäisi olla mitään tietoa siitä, minne lähteä. Joka tapauksessa kaikki rautatieasemat ja satamat ovat hälytystilassa. Ei hän pääse kauas, rahattomana ja ilman ruokaa.

Olin jo itse miettinyt jälkimmäistä asiaa ja kurkistanut asioikseni keittiön nurkkakaappiin, jossa rouva Wallace pitää säilykevarastoaan. En usko kuvittelevani, kun huomasin sen madaltuneen. Raha-asiaa en tohdi edes ajatella.

-Joko Ruth on kotona? kysyi Napier. -Tai oikeammin hänen polkupyöränsä.

-Ruth nukkuu, hänellä oli yövuoro ja — vierailu sen jälkeen oli vähän liikaa, mutisin. -Polkupyörä… varastettiin.

Katsoin alas teekuppiini enkä nähnyt Napierin ilmettä. Olin nyt ottanut ensimmäisen askeleen asiassa, jossa minun olisi pitänyt toimia ‘omantuntoni mukaan’ — olin valehdellut hänelle, vaikka hän on pappi.

-Nykypäivänä ei voi enää luottaa kehenkään, rouva Wallace huomautti. -Eräänä päivänä joku varasti tohtorilan narulta lakanoita.

-Tämä sota alkaa vaikuttaa moraaliin, isä myönsi.

En muista aiemmin olleeni helpottunut siitä, että oma isäni lähtee meiltä pois. Viimeiseen asti pelkäsin, että Napier keksisi jonkin tekosyyn jäädä kanssani kahden ja kysyisi suoraan — sillä en tiedä, olisinko kyennyt silloin näyttelemään — mutta hän ei kysynyt.”

Kesäkuun 28. päivänä
”Eilen illalla, rouva Wallacen lähdettyä ja saatuani lapset nukkumaan, koputin Ruthin huoneen oveen. En kuullut vastausta, mutta ovi ei ollut lukossa.

Tyttö istui vuoteellaan käsivarret polvien ympärillä ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen. Ystävä makasi kerällä hänen vieressään ja kehräsi voimiensa takaa, mutta tällä kerralla rakkaan emännän lempeä käsi ei silitellyt sen turkkia.

Istuin tytön toiselle puolen. Ruth on yhä ennemminkin laiha kuin solakka, eikä sota-aika ole ollut sillekään asialle eduksi. Hänen kaidat kasvonsa olivat kalpeat, ja joukko suortuvia oli irronnut nutturasta.

Hän ei ole kaunis, eikä hänestä sellaista koskaan tule. Ja sittenkin — ajattelin Alistairia, joka oli viimeiseen asti toivonut häntä omakseen.

Ja ajattelin saksalaista. Miksi juuri Ruth? Miksei mies ollut valinnut uhrikseen ketä tahansa toista apusisarista, jotka ovat punaisine poskineen ja pehmeine vartaloineen paljon suurempi viehätys silmälle? Vai oliko mies niin julma, että oli poiminut joukosta sen, jonka saattoi ajatella olevan vähiten tottunut nuorten miesten huomioon ja siksi sille alttein?

-Olen pahoillani siitä, että puhuin ajattelemattomasti, sanoin hiljaa.

Olin varautunut raivokohtaukseen, mutta Ruth vain nyökkäsi ja hypisteli hameenhelmaansa.

-Mistä sinä olet saanut sen kuvan? hän kysyi.

-Duncan lähetti sen. Hän ajatteli olevan parempi, ettei se mene muiden Alistairin tavaroiden mukana Dunneille.

Ruth nyökkäsi taas. Pelkäsin, että hän kysyisi, mistä Duncan oli saanut kuvan, että joutuisin kertomaan Alistairin viimeisistä hetkistä ja että Ruth alkaisi sen jälkeen kysellä lisää ja järkyttyisi entisestään.

-Haluatko sinä, että minä en koskaan lakkaisi suremasta häntä? Ruth sen sijaan kysyi.

Hämmennyin.

-En tietenkään — mutta en haluaisi, että unohdat hänet.

Tyttö naurahti käheästi.

-Unohda! Miten minä voisin unohtaa! Mutta en käsittänyt, että minun täytyy haudata hänen mukanaan myös itseni!

-Ei siitä ole kyse, ja sinä ymmärrät sen, korjasin. -Kukaan ei olisi minua iloisempi, jos löytäisit jonkun — oli tämä kuka ja mistä yhteiskuntaluokasta tahansa, kunhan hän olisi kunnon mies ja tekisi sinut onnelliseksi.

-Sitäkö ei Felix voi tehdä?

-Rakas Ruth. Ojensin käteni ja kiersin sen hänen ympärilleen. Hän oli aivan jäykkä, mutta ei työntänyt minua pois. -Ruth kulta… Eihän hän ole edes kristitty!

-Hän sanoi, ettei sellaisilla asioilla ole merkitystä, ellemme me ihmiset tee niistä raja-aitoja!

Mietin mitä sanoa. Jos tyttö todellakin uskoi miehen puheisiin, kuvitteli tämän tosiaan aikovan joskus palata, minun pitäisi kitkeä sellaiset haaveet pois välittömästi, ennen kuin ne kasvattaisivat liikaa juurta. Mutta tunsin itseni Salaisen palvelun kuulustelijaksi, joka käyttää ‘tiukkoja menetelmiä’.

-Ymmärrät tietenkin, rakkaani, että vangiksi jääneen sotilaan velvollisuus on paeta — paeta keinoja kaihtamatta. Vaikka sitten… käyttäen hyväkseen toisen ihmisen luottamusta.

Ruth ei liikahtanut.

-Sinä olet nuori ja kokematon, hän taas… No, hän näytti lähinnä filmitähdeltä. Olet ollut kauan yksin, ja tiedän, että olet yksinäinen. En minä moiti sinua siitä, että jouduit hänen pauloihinsa, kaipasit elämääsi jotakin muutakin kuin tätä harmautta. Uskothan, että minäkin väsyn tähän joskus.

-Sinulla on Duncan!

Lapsi raukan äänessä oli yhtäkkiä tuskaa, ja puristin hänet lujemmin kainalooni.

-Niin, minulla on Duncan. Mutta en ole nähnyt häntä kuukausiin, enkä tiedä, koska näen taas. Se ei ole helppoa.

-Minä kyllä jaksan odottaa!

-Ruth, minä yritän sanoa… Suljin silmäni ja päätin toimia nopeasti kuin napatessani tikun poikien kädestä: kipu olisi äkillinen mutta nopeasti ohi. -Ruth, hän ei tule koskaan takaisin. Älä usko siihen. Älä muistele häntä. Kun sota joskus loppuu, hän palaa kotiinsa, jossa hänellä varmasti on joku odottamassa.

-Ei ole. Hän sanoi niin.

-Ruth, parahdin epätoivoisena, -hän olisi sanonut mitä tahansa tässä tilanteessa!

-Ei hän pyytänyt minua auttamaan paossa! Ruth yhtäkkiä ilmoitti. -Hän ei tiennyt, että hänet aiottiin siirtää. Hän kyllä sanoi aikovansa yrittää pakoa sitten, kun siirto joskus tapahtuisi, mutta minä tiesin, ettei se siinä vaiheessa enää onnistuisi. Minä keksin suunnitelman.

-Ruth, sanoin terävästi, -älä tee tilannetta pahemmaksi ottamalla niskaasi enemmän syytä kuin tarve on.

-Ja hän tulee takaisin, tyttö intti, kääntyi minuun päin ja pyyhki kyyneleitä silmistään. -Hän lupasi. Kun me hyvästelimme nummella, hän suuteli minua ja…

-Kiitos, minä en tarvitse yksityiskohtia, keskeytin nopeasti. Itse asiassa tiesin, että minun olisi pitänyt esittää kysymyksiä, mutta en kestänyt ajatella Ruthia saksalaisen sylissä. -Ruth, minä koetan vain suojella sinua. Älä särje sydäntäsi hänen vuokseen.

-Minä selviän kyllä. Ruthin ilme sulkeutui. -Mitä nyt tapahtuu?

Tajusin, että minun oli turha puhua enää muusta kuin käytännön asioista.

-Tästä sinun — tilanteestasi — tiedämme vain minä ja rouva Wallace, sanoin hiljaa. -Emmekä me aio kieliä.

-Etkö sinä ilmianna minua? Onhan hyvin todennäköistä, että puolen Euroopan mittaisella rintamalinjalla Felix osuu ampumaan juuri Duncanin!

-Älä! minulta pääsi, kuin hän olisi lyönyt minua. -Ruth, minä pyysin jo anteeksi ajattelemattomuuttani.

Ruth näytti äkkiä katuvalta.

-Minä puhuin hänelle Duncanista ja sinun veljistäsi, hän sanoi hiljaa.

En saattanut sanoa hyväuskoiselle tyttöparalle, että hän oli luultavasti samalla tarjonnut Blumenthalille mainiota tietoa brittijoukkojen asemista ja olosuhteista. Sen sijaan kiedoin toisenkin käteni Ruthin ympäri, eikä hän nyt vastustellut.

-Me emme ilmianna sinua, sanoin palaten alkuperäiseen aiheeseen. -Jos meiltä kysytään, sinä lähdit yövuorosi jälkeen käymään Alistairin vanhempien luona ja siellä ollessasi pyöräsi varastettiin, joten jouduit kävelemään kotiin ja siksi olit aamun poissa. Niinhän se meni?

Ruth päästi pienen nyyhkäisyn sylissäni.

-En usko, että kukaan meistä koskaan joutuu puhumaan tästä valan velvoittamana — jos niin kävisi, asia on toinen, mutisin hänen korvaansa. -Mutta siihen asti sinä olet turvassa.

Tyttö alkoi itkeä, surkeaa hylätyn pienen tytön itkua. Hän kiersi kätensä kaulaani ja nyyhkytti niin, että oma sydämeni oli haljeta.

-Miksi, Bet? hän kuiskasi korvaani paksulla äänellä. -Enhän minä ole ansainnut… ”Miten olen saanut armon sinun silmiesi edessä, niin että huolehdit minusta, vaikka olen vieras?”

Vavahdin vähän, sillä tuota Ruutin kirjan jaetta siteerasin itse Duncanille vuosia sitten Claymuirissa, kun keskustelimme mahdollisuudesta pelastaa Ruth kurjista elinoloistaan.

-Sinä olet meidän rakas Ruthimme, sanoin vakavasti. -Meidän tyttömme. Osa klaania. Eikä klaani koskaan hylkää omaansa.

-Eikö silloinkaan, kun olisi syytä?

Ensimmäisen kerran tyttö osoitti tajuavansa, että oli tehnyt jotakin väärää, ja se sulatti sydämeni lopullisesti.

-Ei ole sellaista syytä, sanoin rauhallisesti ja suutelin häntä. -Käy nyt levolle. Sinullahan oli aamuvuoro huomenna? Menet sairaalaan ja olet kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei, kyllä sinä menet. Näyttäisi epäilyttävältä, jos jäisit pois.

-Bet… Ruth kuiskasi. -Aiotko sinä kertoa kuitenkin Duncanille?

Päätös oli tehtävä siinä paikassa. Luoja suokoon, että päätin oikein.

-Ei, sanoin. -Minä en aio kertoa edes Duncanille.”

Kesäkuun 29. päivänä
”Saksalaisen etsintä jatkuu, ja siihen on tullut hiukan epätoivoinen sävy. Kukaan ei ymmärrä, mihin tämä on saattanut päätyä — ‘ellei sitten ole uponnut suohon, mikä olisi hänelle aivan oikein’, kuten kauppias Armstrongin kerrotaan sanoneen. (Kaikesta tapahtuneesta huolimatta melkein säälin häntä. Miesparka kuvitteli pääsevänsä sanomalehtiin urhoollisena kodinturvajoukkojen johtajana, joka puristaa vangista ensimmäiset tärkeät tiedot, mutta hänen nimensä mainittiinkin parissa lehdessä hyvin kiusallisessa yhteydessä tämän pakoon liittyen.)

Ruthia ei ole kuulusteltu, kiitos sisar Kinnairdin, joka oli yövuorossa sinä kohtalokkaana yönä. Hän kertoi omissa kuulusteluissaan, että yö oli ollut hyvin rauhallinen, joten hän oli lähettänyt puolenyön maissa Ruthin tekemään sidetaitoksia ja muita valmisteluja seuraavaksi aamuksi suunniteltua leikkausta varten. Hänen mukaansa Ruth viipyi tehtävissään vuoronsa loppuun ja kävi aamulla ennen kotiinlähtöään asianmukaisesti ilmoittautumassa. (Näin sieluni silmin saksalaisen piileskelevän sen aikaa siivouskomerossa, tai mihin ikinä Ruth hänet valepuvussa olikaan kätkenyt.)

Kukaan ei kysynyt sisar Kinnairdilta, oliko tämä käynyt kertaakaan katsomassa Ruthia työssään tai nähnyt valmiit sidetaitokset — niitä ei ollut edes kaivattu, koska Fergus oli siirtänyt kyseistä leikkausta vangin paosta johtuneen hälinän tähden.

Herra Kelly, joka on epätoivoinen tapahtumien osuttua juuri hänen vartioyölleen, vakuutti, ettei kukaan ollut liikkunut käytävässä hoitajatarta lukuun ottamatta. Kukaan ei kysynyt häneltä, miten usein hän oli käynyt kylpyhuoneessa ja kauanko viipynyt kerrallaan poissa.

Ainoa, joka saattaisi ruveta laskemaan yhteen erinäisiä asioita, on osastonhoitajatar Lister. Mutta hän on kenttäsairaalassa jossakin Ranskassa, eikä kenellekään ole tietysti tullut mieleen kysyä häneltä mitään asiasta, joka on tapahtunut pari viikkoa hänen lähtönsä jälkeen. Hän sanoi minulle puhelimessa sinä iltapäivänä, jolloin Ruth oli löytynyt saksalaisen luota, että laittaa tämän papereihin vain maininnan röyhkeästä käytöksestä. Sisar Lister tahtoi suojella Ruthin mainetta, mutta on ehkä pelastanut sillä tämän hengen, sillä varmasti Ruthin paperit on katsottu.

Vain Fergus meillä käydessään kyseli Ruthilta, oliko tämä huomannut mitään outoa tapahtuvan sinä yönä. Kun tyttö kielsi, kukaan ei ole kysynyt enempää.”

Heinäkuun 2. päivänä
”Tänään jumalanpalveluksen jälkeen meillä oli vieraita. Archie täyttää neljä vuotta, ja olisi vaikuttanut oudolta, ellen olisi kutsunut ketään teelle.

Vangin pako oli edelleen päällimmäinen puheenaihe. Isä vaikutti väsyneeltä, hän on ollut useana päivänä mukana etsinnöissä. Minä puolestani välttelin viimeiseen asti jäämästä kahden kesken Napierin kanssa.

Eliza tuli perjantaina kotiin kesäksi. Äiti kysyi, haluanko hänet meille talousavuksi. Näinhän olin suunnitellut, mutta nyt mietin, onko parempi pitää Ruth erillään ystävistä, joille hän saattaisi haluta uskoutua. Tyttö on ollut viime päivinä hiljainen ja vaisu, ja epäilen hänen alkaneen vasta nyt käsittää tekonsa, sen seuraukset ja vaikuttimet — sekä saksalaisen ‘lupausten’ arvon.

-Jos katsotaan myöhemmin, sanoin äidille. -Elizalla riittää varmaan kotonakin työtä.

-Jos hän vain sitä tekisi, äiti sanoi vähän happamasti. -Hän on varsinainen sadun heinäsirkka, soittelee viuluaan auringossa tulevaisuutta ajattelematta.

Eliza sattui kuulemaan nämä sanat, mutta vain nauroi.

-Ei sen, että on sota, tarvitse tarkoittaa sitä, että minun pitää pilata elämäni, hän sanoi hävyttömästi. -Tarkoitan, että et sinäkään istunut kaikkia iltoja sukkia kutomassa, kun olit minun ikäiseni, Bet!

-Olisin istunut, jos niille olisi ollut sellainen tarve kuin näinä päivinä on, muistutin nuhdellen.

-Sota voi jatkua iänkaiken, mutta minä olen nuori nyt! Eliza ilmoitti. Hänen tuiman äänensä takana aavistin kyyneleitä.

-Hyvä tavaton miten lapsellinen hän on, äiti mutisi. -Saat olla iloinen Ruthista, Bet. On ilo katsoa tyttöä, joka kantaa vastuunsa!”

Heinäkuun 5. päivänä
”Sota tuntuu siirtyneen kokonaan Ranskaan. Paitsi että taistelut Verdunissa jatkuvat, ne ovat alkaneet myös paikassa, jonka nimi on Somme. Jamie ja Rob ovat molemmat siellä, ja rukoilen epätoivoisesti, että he olisivat turvassa.

Kyllä Flanderissakin taistellaan, ‘sen verran, ettemme kuvittele olevamme lepolomalla’, kuten Duncan sarkastisesti kirjoitti eilen saamassani kirjeessä.

Vastasin välittömästi, kuten tapani on. Mutta tällä kertaa en saanut hänelle kirjoittamisesta sellaista iloa kuin yleensä. Olen tottunut kirjoittamaan Duncanille kaiken — lukuunottamatta sitä typerää temppua, etten kertonut hänelle Faithista.

Mutta tämä on toista. Harkitsin vakavasti joka sanani, tein jopa konseptin, jonka kirjoitin puhtaaksi. Totesin, että vangin paosta oli kirjoitettava, koska siitä oli lehdissä. Vaikuttaisi oudolta, ellen mainitsisi asiasta. Menin jopa niin pitkälle, että kerroin Ruthin olleen tuolloin työvuorossa, mutta ettei hän onneksi ollut joutunut vaaraan.

Sydäntäni särki, kun suljin kuoren. Nyt jos koskaan nimenomaan tarvitsisin Duncanin järkeä ja viisaita neuvoja. Mutta en voi koskaan kertoa hänelle, mitä Ruth on tehnyt — en niin kauan kuin hän taistelee meidän puolestamme.

Jollakin oudolla tavalla tuo petollinen kirjeeni toi mieleeni Rosien ja Ianin. Rosie kirjoittelee harvakseltaan, hän kiertää konsertoimassa sotaponnistusten hyväksi ympäri maan. On jopa puhuttu, että hän lähtisi esiintymään joukoille rintamalla. Iania hän ei mainitse.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti