maanantai 17. marraskuuta 2014

43. Ruthin uutinen

 
Se kesä jäi Bettyn mieleen oudolla tavalla hiljaisena. Ajatus oli mieletön ottaen huomioon sen hälinän, mitä Felix Blumenthal lentokoneineen ja katoamisineen oli aikaan saanut. Mutta kaikki olivat sittenkin hiljaisia.

-Kaksi vuotta sotaa takana, huokasi Alice MacDonald istuessaan Koivurannan verannalla eräänä iltana sotilassukan kudin käsissään. -Olisitko silloin arvannut?

-Onneksi en. Muistatko, miten me uskoimme, että kaikki on ohi jouluksi, Betty vastasi.

Alice laski kutimen syliinsä, pyöritteli hartioitaan ja katseli puutarhaan. Pojat potkivat palloa koivujen alla, ja verannan lähellä Fanny ja Faith seurasivat leppäkertun vaellusta ruohonkorrella Ystävä-kissan seurassa. Faith lörpötteli omalla kielellään minkä ehti tajuamatta, ettei Fanny kuullut sanaakaan. Lancelot makasi alimmalla portaalla pää käpälissä ja toinen silmä suljettuna vahtien toisella tarkasti näitä laumansa pienimpiä karitsoita.

-Minä — minä alan olla väsynyt, Alice sanoi yhtäkkiä. -Anteeksi, rakas Bet, minä tiedän ettei minulla ole oikeutta valittaa sinulle — mutta alan olla niin väsynyt tähän kaikkeen!

-Niin minäkin, Betty mutisi ja vaihtoi asentoa. Sitten hän katsoi ystävätärtään, joka oli nojannut päänsä korituolin selkänojaan ja sulkenut hetkeksi silmänsä. -Alice..?

-Mitä? tämä mutisi.

-Koska sinun aikasi koittaa?

Alicen silmät rävähtivät auki ja hän lehahti hehkuvan punaiseksi.

-Beatrice Fleming, minä en ole hiiskahtanut…

Betty naurahti.

-Siitäs sait, hän sanoi hymyillen. -Teit saman tempun minulle! Ehkä minuun on tarttunut jotakin rouva Wallacen tarkkanäköisyydestä. Ja äiti soitti aamulla ja kertoi… Lillian on saanut toisen pojan, joten nämä asiat olivat mielessäni. Hymy katosi Bettyn kasvoilta hänen ajatellessaan lasta, joka ei koskaan näkisi isäänsä. -Milloin?

-Vuoden alussa. Alice naurahti äkkiä onnellisena, aivan kuin olisi unohtanut sodan ja väsymyksensä. -Voitko sinä käsittää sitä, Bet! Fannykin on jo enemmän kuin olen ansainnut, ja nyt tämä!

-Minkä tähden sinä aina vain yrität ansaita asioita? Betty sanoi lempeän moittivasti. -Miksi et vain kiitä?

Alicenkin hymy sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynyt ja kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä.

-Minä vain pelkään, että... petyn taas, hän kuiskasi. -Fanny oli unelmieni täyttymys — ja hän on kuuro. En voi olla ajattelematta, että ehkä tämäkin…

-Älä huolehdi, sanoi Betty ja tarttui hänen käteensä. -Kaikki järjestyy.

Samassa Ruth astui sisään portista. Hän joutui kulkemaan sairaalalla nyt kävellen, kun polkupyörä oli ”varastettu”. Sitä ei koskaan ollut löydetty — kuten ei saksalaistakaan. Joskus Betty mietti, miten tuskallista tämän oli ollut ajaa pyörällä, ellei hänen polvensa ollut ehtinyt täysin parantua. Ehkä hän olikin horjahtanut tieltä ja todella uponnut suohon tai järveen? Etsinnöistä lähialueilla oli jo aikaa luovuttu, etsintäkuulutus oli vielä voimassa satamissa, mutta yleisesti arveltiin miehen joko joutuneen onnettomuuteen tai sitten todella päässeen pois maasta.

-Ruthista on tullut tänä kesänä jollakin tavalla täysikasvuinen, Alice sanoi hiljaa, kun tyttö pysähtyi vaihtaakseen muutaman sanan pikkupoikien kanssa. -Hänestä on sinulle paljon iloa.

Bettyn huulet värähtivät. Kuluneina viikkoina hän oli pitänyt tyttöä tarkasti silmällä ja tiesi rouva Wallacen tehneen samoin. Ruth oli hiljaisempi kuin aiemmin, jollakin tavalla omassa maailmassaan. Samalla hän oli nöyrempi, ahkeroi niin sairaalassa kuin kotona, ei hermostunut lasten mekastukseen ja riehuntaan eikä laukonut samanlaisia nenäkkäitä huomautuksia kuin aiemmin.

Hullua kyllä, Betty tunsi jollakin tavalla kaipaavansa tytön entistä villimpää versiota.

-Tuleeko Eliza-sisaresi tänne? Alice jatkoi. -Puhuit siitä keväällä.

-Harkitsin sitä, mutta en tiedä, onko siitä hyötyä. Ainakaan äidin mukaan Eliza ei ota tosissaan edes kotivelvollisuuksiaan.

-Joskus toisiin oloihin siirtyminen auttaa, Alice huomautti.

-Elizan tapauksessa en usko, että meidän tasaisen harmaa elämämme riittäisi. Hän on uhkaillut liittyvänsä laivaston naisjoukkoihin, jos häntä ei kerran ”kestetä katsella kotona”, Betty hymähti. -Äiti on hänestä huolissaan — Mary aikoo syksyllä ottaa Elizan luokseen asumaan, mutta en tiedä, ehtiikö hän töiltään pitää tätä silmällä.

Alice huoahti.

-Naiset laivastossa — mitähän muuta hullutusta tämä sota vielä tuo! Smithienkin talo on ollut tyhjillään kuukausia.

-Mary teki viisaasti kun lähti, mutta myönnän, että on vähän ikävää asua autiotalon naapurissa, Betty myönsi.

-Minun on paras mennä, on Fannyn iltapuuron aika. Alice pakkasi kutimensa kassiin, nousi ja laskeutui alas pihalle. Bettyn sydäntä vihloi hänen nähdessään, miten Alicen oli mentävä Fannyn näköpiiriin ja ojennettava kätensä, jotta lapsi ymmärsi äidillä olevan asiaa.

Vieraiden lähdettyä Ruth istuutui portaille. Sitä ei ollut tapahtunut aikoihin. Bettyllä oli jatkuvasti huono omatunto sen raakuuden tähden, millä hän oli vetänyt Alistairin haamun tyttöä tuomitsemaan, ja hän toivoi hartaasti, että tämä olisi unohtamassa.

-Betty.

Ruthin ääni oli vakaa, se tuntui madaltuneen.

-Niin, kultaseni?

-Minulla on sinulle asiaa.

Tuhat kauhistuttavaa ajatusta ehti singahtaa Bettyn pään läpi. Ilo Alicen ja haikeus Lillianin uutisen johdosta antoi tietä järkytykselle. Oliko pahin sittenkin tapahtunut, Ruthin elämä pilalla? Mitä hän tekisi, miten hän saattaisi koskaan kertoa kenellekään…

-Se koskee Robia, Betty.

Ajatukset Bettyn päässä alkoivat törmäillä. Ensimmäisenä tuli helpotus siitä, ettei Ruthin uutinen koskenut tätä itseään, sitten nousi kauhu, sydäntä raastava kauhu. Ei Robia, ei!

-Hän on elossa, Ruth jatkoi nopeasti. -Hän on elossa! Mutta hänet tuotiin sairasjunassa tänään.

-Tänään? Miksei kukaan ole kertonut? Tietääkö Anna? Ja äiti? Mihin hän on haavoittunut? Onko se vaarallista?

Bettyn kysymykset pulppusivat niin nopeasti, että Ruthin oli vaikeata saada niistä selvää.

-Rauhoitu, hän sanoi lempeästi, kääntyi rappusella ja tarttui Bettyn käteen. -Rauhoitu. Kerron kaiken, kunhan sinä rauhoitut.

-Äiti? sanoi Faith kysyvästi ja hiukan pelästyneenä, kun Betty alkoi nyyhkyttää.

-Kaikki on hyvin, Faith kulta. Ruth ojensi toisen kätensä. -Tule, niin pääset syliin.

-Kerro, Betty kuiskasi. -Kerro, minä kestän kyllä! Kunhan vain sanot, ettei häntäkin oteta!

-Ei — en usko. Fergus-setä osaa selittää sinulle paremmin, mutta minä lupasin kertoa asiasta.

-No kerro sitten! Betty sieppasi kätensä irti. -Mikä sinua pidättelee!

Ruth epäröi.

-Anna tietää, hän oli sairaalassa tänään. Ja äitisi tietää. Ja Rob… Hän ei ole varsinaisesti haavoittunut.

-Miten niin ei ole ”varsinaisesti” haavoittunut? Voiko siitä asiasta olla epävarmuutta? Betty tunsi itsensä yhtäkkiä kiukkuiseksi. Miksi Ruth kierteli ja kaarteli noin? Kostiko tämä hänelle?

-Rob ei ole haavoittunut sillä tavoin, että hänestä tulisi verta tai mitään. Ruth hyppyytti Faithia polvellaan ja haki sanoja. -Hänellä on eräänlainen… hermoromahdus. Tai ei aivan sitäkään.

-Taivaan nimessä, tyttö, ethän sinä ole kohta varma nimestäsikään!

Ruth huokasi.

-Ei kukaan oikein tiedä, mitä se on. Minä kuulin Fergus-sedän nimittävän sitä kranaattikauhuksi. Miehen hermot pettävät sodassa, mutta ei se ole pelkästään henkistä — siinä voi olla monenlaisia ruumiillisiakin oireita.

Betty räpytteli silmiään. Hän muistin Duncanin puheet ensimmäisen sotatalven aikana. Tämä oli sanonut, että Robin hermot olivat kireällä, että tämän pitäisi anoa lisää lomaa terveydellisistä syistä. Mutta eihän Rob voisi saada hermoromahdusta, hänen aina iloinen ja hauska veljensä!

-En minä nähnyt häntä, tietystikään, Ruth jatkoi. -Mutta Fergus-setä puhui kanssani ja sanoi, että ehkä on parempi jos minä kerron sinulle. Olen pahoillani, etten osaa tehdä sitä tämän paremmin.

Tytön vihreissä silmissä oli äkkiä lämpöä ja myötätuntoa, joka oli Bettylle liikaa. Kaikki oli liikaa. Hän ei jaksaisi enää yhtään mitään. Hän oli väsynyt kaikkeen, väsynyt tähän viheliäiseen sotaan joka ei koskaan loppuisi, väsynyt huonoihin uutisiin ja jatkuvaan pelkoon ja…

-Minä menen soittamaan äidille, jos sinä katsot lapsia, Betty kuiskasi ja nousi tuolistaan.

2 kommenttia:

  1. Voi Rob! Oonkin pari kertaa miettiny että mitä Robille kuuluu, kun Duncan niin selvästi silloin näki mistä on kyse. Kuinkahan raskasta on shell shockista toipuminen? Ja mitä kuuluu kadonneille... :/ Mutta olipa Alicella ihana uutinen!

    VastaaPoista
  2. Kauan Rob sinnitteli, kun Duncan jo toissa talvena lomajunassa näki, ettei kaikki ole kohdallaan. Ei taatusti ole helppoa sairastaa jotakin, jota ei oikein tunneta, ja jonka uhria harva ymmärtää pitää sankarina, toisin kuin fyysisesti haavoittunutta...

    VastaaPoista