tiistai 18. marraskuuta 2014

44. Kranaattikauhu

 
-Voiko sinne mennä? Betty kysyi hiljaa.

-Minä katson, jaksaako hän, Anna Stewart vastasi levollisesti. -Välillä hän voi vähän paremmin.

-Älä vain painosta häntä — minä tulen toiste!

-Kyllä minä näen hänestä, mikä on tilanne. Anna meni sisälle.

Betty jäi istumaan Kuusikukkulan kuistille äitinsä kanssa. Pojat olivat kadonneet serkkujensa seurassa Keijulehtoon, josta kaikui riemukkaita huutoja, sillä Bettyn isä oli luvannut ripustaa kiipeämisköysiä Ikivihreän kuusen oksiin. Kymmenvuotias Roz istui rappusilla Faith sylissään, ja Ruth ja Eliza olivat vetäytyneet vanhaan huvimajaan puhelemaan.

Oli kulunut kolme viikkoa siitä illasta, jolloin Betty oli ensimmäisen kerran elämässään kuullut sanan kranaattikauhu. Fergus oli tullut seuraavana päivänä käymään ja koettanut selittää hänelle Robin vointia, mutta se oli tuntunut kovin vaikeaselkoiselta. Ja lisäksi tohtori oli suositellut, että Betty ei menisi sairaalaan veljensä luo.

-Mene katsomaan häntä sitten, kun hän on kotona. Jo pelkästään tuttuihin oloihin pääsy saattaa auttaa häntä.

-Miten pian hän pääsee pois sairaalasta? Betty oli kysynyt.

-Pian, Fergus oli sanonut surumielisesti. -Me emme voi tehdä täällä juuri mitään hänen eteensä. Tiedän, että Englannissa on sairaaloita, joissa tätä tutkitaan — jos kälysi tahtoo lähettää hänet sellaiseen, teen kaikkeni järjestääkseni asian.

Nyt, lapsuudenkodissaan, Betty mietti, oliko ollut sittenkään viisasta tulla. Olisiko hänen pitänyt antaa Robille vielä aikaa? Mutta hän oli ikävöinyt tätä niin hirveästi! Miksei hän ollut aavistanut minkään olevan hullusti, kun hauskat kirjeet muuttuivat yhä lyhyemmiksi postikorteiksi, jotka nekin harvenivat harvenemistaan — miksei kukaan ollut aavistanut mitään? Ei edes Rose, kaksoissisar, jonka olisi pitänyt ymmärtää!

Samassa Betty soimasi itseään. Rosella oli murheita kylliksi muutenkin.

-Toivottavasti minä en tuota hänelle vahinkoa, hän melkein kuiskasi.

-Höpsis, äiti sanoi hellästi. -Ei Anna laske sinua hänen luokseen, jos yhtään epäilee, ettei Rob kestäisi. Annieta hän ei laskenut.

Anna ilmaantui taas kuistille.

-Hän tapaa sinut mielellään. Tule, niin minä neuvon.

Rob oli majoitettu talon yläkertaan, siihen kamariin, jota oli entisinä huolettomina vuosina kutsuttu ”poikien huoneeksi”.

-Älä pelästy, kun menet sisään, Anna sanoi heidän noustuaan portaat. -Oven sisäpuolella on samettiverhot. Sulje ensiksi ovi takanasi ja mene vasta sitten verhojen lomasta. Rob ei kestä valonsäteitä eikä minkäänlaisia kovia tai yllättäviä ääniä. Sen tähden hän on täällä — en saisi lapsia olemaan alakerrassa niin hiljaa, etteivät he häiritsisi.

Betty nyökkäsi vavisten.

-Jos hän saa kohtauksen, kutsu minua, Anna jatkoi tyynenä, aivan kuin olisi neuvonut Bettyä vieraan hevosen ohjastamisessa.

-Mistä minä tiedän…

-Kyllä sinä tiedät. Varjo kulki kälyn viehättävien kasvojen yli. -Minä jätän kuistin oven auki.

Niine hyvineen hän meni. Betty jäi seisomaan oven taakse — oven, josta hän oli niin usein juossut sisään, ja josta hänet oli niin usein heitetty ulos, kun hän oli ”työntänyt nenänsä asioihin, jotka eivät pikkutytöille kuulu” — ja keräsi rohkeutta. Sitten hän tarttui kahvaan ja painoi sen hiljaa alas.

Oli hyvä, että Anna oli varoittanut häntä, muuten hän olisi kirkaissut kauhusta törmätessään päin jotakin pehmeää ja lämmintä. Varovasti hän sulki oven takanaan ja haparoi aukon verhoihin. Ne olivat vanhat kirjaston verhot, ne tuoksuivat pölyltä ja lapsuusmuistoilta.

Pujahdettuaan verhojen välistä Betty asetteli ne kiinni takanaan ja jäi hetkeksi seisomaan antaakseen silmiensä tottua hämärään. Huoneen ikkuna oli peitetty, niin että vain pieni kajastus pääsi sisään.

-Bet?

Ääni oli Robin, mutta siinä oli vieras sointi.

-Minä se olen, Rob.

-Tule tänne!

Betty sipsutti lattian yli lyhyin, varovaisin askelin, ettei vain törmäisi mihinkään ja aiheuttaisi melua. Hän ei vieläkään käsittänyt, mistä oli kysymys, mutta päätti ottaa Annan ohjeet todesta.

Rob makasi peiton alla, vaikka ulkona oli lämmin ja vaikka vaaleat hiuslaineet olivat tarttuneet hikiseen otsaan. Hänen kätensä sormeilivat lakkaamatta peitteen reunaa ja hän hengitti lyhyin, pinnallisin vedoin.

Mutta pahinta olivat silmät. Robin kauniit siniset silmät, joihin niin moni tyttö oli tämän nuoruudessa katsonut liian pitkään — ne eivät olleet enää syvät ylämaajärvet, vaan aivan kuin helteessä kuivuneet lammikot, joissa ei ollut elämää. Ja siltikin hänen katseensa liikkui lakkaamatta oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle, kertaakaan pysähtymättä, aivan kuin hän olisi koko ajan pelännyt hyökkäystä odottamattomalta taholta.

Betty kiitti huoneen hämäryyttä, joka toivottavasti peitti hänen järkytyksensä. Hän oli kaikista Fergusin ja Ruthin selitysyrityksistä huolimatta kuvitellut, että Robin tila olisi samantyyppinen kuin Duncanilla viime syksynä — että tämä olisi jollakin tavalla masennuksissa, hiljainen ja synkkä, muista piittaamaton — tai samanlaisessa mustassa kuilussa kuin hän itse oli ollut vauvan kuoleman jälkeen — mutta nyt hän ymmärsi, ettei tässä ollut kyse mistään sellaisesta.

-Miten sinä voit? hän kysyi hiljaa ja katui heti typerää kysymystään.

-Huonosti. Rob nielaisi työläästi, aivan kuin se olisi tuottanut hänelle suuria vaikeuksia. -Sinä… näyt voivan hyvin. Onneksi olkoon.

-Kiitos, Betty kuiskasi. Hän katseli ympärilleen hämärässä huoneessa ja näki sitten jakkaran, joka oli siirretty sivuun.

Nostaessaan sitä lähemmäksi voidakseen istuutua hän kolautti vahingossa jakkaran jalkaa vuoteen jalkaan. Ääni oli pieni, mutta Robiin se vaikutti ilmeisen kirjaimellisesti kuin tykinlaukaus.

-Veri vuotaa! Vuotaa! veli parkaisi epäinhimillisellä äänellä. -Suolia ja luita... Rotat tulevat! Mädäntyneitä... Kaasua! Siellä on kaasua! Tuli polttaa...Ne palavat... Kaikki palavat... Koko maailma palaa...

Robin koko ruumis jännittyi kaarelle ja alkoi kouristella hallitsemattomasti, kädet hakkasivat seinää vuoteen takana, aivan kuin hän olisi jäänyt satimeen ja koettanut epätoivoisesti päästä pakoon.

Kauhistunut Betty perääntyi ovelle. Tämä oli ”kohtaus”, josta Anna oli puhunut, siitä ei ollut pientäkään epäilystä!

Hän ei ehtinyt huutaa kälyään kuin kerran portaiden yläpäästä, kun Anna tuli juosten ja katosi Robin huoneeseen. Vaikka hän sulki oven perässään, Betty kuuli sen läpi Robin huudon, joka tuskastuttavan hitaasti alkoi vaimeta.

Järkytyksestä suunniltaan hän laskeutui alakertaan. Äiti oli tullut sisään ja sulkenut ulko-oven. Sisällä oli kuuma, sillä kaikki ikkunatkin olivat kiinni — ulkona leikkiviä lapsia haluttiin suojella siltä, mitä tapahtui yläkerrassa.

-Minä en tarkoittanut, minä koetin olla hiljaa, Betty nyyhkytti äitinsä sylissä. -Kolautin vain vähän tuolinjalkaa…

-Tiedän, rakkaani, tiedän, äiti kuiskaili hänen korvaansa. -Minä aiheutin saman vahingon sairaalassa… Hän ei kestä mitään yllättävää, ei mitään sellaista, mihin hän ei osaa varautua.

-Mitä se on, äiti! Onko se kaatumatautia?

-Ei, olethan sinä kuullut nimen — sitä sanotaan kranaattikauhuksi. En osaa sanoa enempää, en ole lääkäri. Mutta tohtori MacDonald sanoi sairaalassa, että sitä esiintyy rintamasotilailla runsaasti eri muodoissa.

Betty koetti hengittää syvään rauhoittuakseen. Lapsellisesti hänen olonsa tuntui paremmalta, kun äiti piti hänestä kiinni.

-Se liittyy jotenkin siihen, kun mies on liian kauan sodassa ja näkee liikaa kaikenlaista, äiti jatkoi. -Onhan Rob ollut lomalla — ja muutaman kerran hänet kuulemma on lähetetty lepäämään rintaman taakse — mutta ilmeisesti kaikki se, mitä Sommessa nyt tapahtuu…

He havahtuivat molemmat siihen, että oli hiljaista. Sitten Anna laskeutui portaita.

-Kaikki hyvin, hän sanoi lempeästi. -Ei, Betty, ei se ollut sinun syysi! Sen voi laukaista mikä tahansa: oven salpa, poikien kiljaisut, puhelin.

-Miten sinä… miten sinä selviydyt? Betty kuiskasi.

Hän ei ollut koskaan ollut erityisen läheinen kälynsä kanssa, mutta katsoi tätä nyt kunnioittavasti. Anna oli ollut nuorena hyvin kaunis, ja hänessä oli yhä suloutta, jota eivät viisi lasta ja kuluneiden vuosien huolet olleet himmentäneet. Lisäksi hänessä oli hämmästyttävää vahvuutta, sen Betty tiesi jo sen kauhean syksyn ajalta, jolloin Rob sairasti tulirokkoa.

-Sen pitäisi helpottaa ajan myötä, Anna vastasi. -Miten pitkän ajan, sitä en tiedä, mutta sen varassa jaksan. Näistä asioista tiedetään vasta kovin vähän, ja Rob on pahemmassa kunnossa kuin moni muu.

-Isäsi on varmaan kuitenkin avuksi, Betty sopersi.

Ensimmäisen kerran hän kuuli Annan naurahduksessa katkeruutta.

-Isäkö? Häntä en erehdy enää laskemaan Robin luo. Hän julistaa, ettei olisi uskonut ”poikaa moiseksi pelkuriksi” ja on sitä mieltä, että tämän tila kohenisi huomattavasti kujanjuoksulla, tai mitä rangaistuksia nyt viime vuosisadalla armeijassa tunnettiinkin.

-Pelkuriksi? Betty parahti.

Anna kohautti olkapäitään.

-Isä on vanhan polven lääkäri, joka ymmärtää parhaiten luunmurtumia ja tuhkarokkoja. Ei hänellä ole mitään käsitystä siitä, missä Rob on ollut. Ei minullakaan, sen puoleen — mutta minä edes yritän ymmärtää.

-Kuka sitten… kuka häntä sitten hoitaa, ellei sinun isäsi? Betty toki tiesi, että vanha tohtori Cameron oli äkäinen ja suorasanainen mies, mutta tuntui järkyttävältä, ettei Anna voinut luottaa omaan isäänsä suurimman hätänsä hetkellä.

-Ei tällä hetkellä kukaan. Ei kukaan osaa. Tohtori MacDonald oli sairaalassa oikein ystävällinen ja kertoi englantilaisista sairaaloista… Katsotaan nyt. Ensiksi haluan antaa Robin kuitenkin toipua kotimatkasta. Voin vain arvailla millaista on ollut matkustaa tuossa tilassa ensiksi sairaslaivalla ja sitten junalla…

Betty päästi pitkän värisevän huokauksen.

-Jos vain Charlie olisi… hän aloitti, ennen kuin ehti ajatella.

Hämärään, tunkkaiseen eteishalliin laskeutui syvä hiljaisuus, ja Betty puristi anteeksipyytävästi äitinsä kättä. Charlieta ei ollut, ei Jennietä, ja John lepäsi kaukana Ranskan mullassa.

-Mutta onhan Rose, Anna sanoi tavoitellen iloa ääneensä. -Hän tulee viikonloppuna, kun on saanut työnsä sairaalassa järjestykseen, ja on luvannut viipyä muutaman päivän.

-Tyttö parka, äiti sanoi. -En ollenkaan aikoinaan hyväksynyt hänen innostustaan lähteä lukemaan mielitautialaa — mutta kaikkein viimeiseksi olisin osannut ajatella, että hänen taitojaan tarvitaan oman perheen kesken!

-Minä olen kiitollinen siitä, Anna ilmoitti. -Tiedän, ettei hän saa Robia paranemaan — mutta jos hän antaa toivoa, sekin riittää.

4 kommenttia:

  1. Kumpa Rob-parka paranisi ja tulisi taas omaksi iloiseksi itsekseen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin hän on nyt kotona ja poissa rintamalta, se on jo paljon.

      Poista
  2. Vaikuttava kuvaus järkyttävästä asiasta. Voi vain arvella miltä Robista tuntuu. Sota on kammottavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En edes kirjoitusvaiheessa tajunnut kaikkia asioita niin syvästi kuin nyt, kun julkaisen näitä lukuja. Millaista oli kansakoulunopettajan ja perheenisän - siis kaikella lailla kasvattajan - olla rintamalla, jossa tavoitteena oli vain ja ainoastaan vastapuolen kaikinpuolinen vahingoittaminen. Voisi jopa ajatella, että Robin iloinen luonne kävi hänelle taakaksi: kaikki odottivat, että hän on hauska, kunnes hän romahti.

      Poista