keskiviikko 19. marraskuuta 2014

45. Toivon aikaan

 
-Taivas varjelkoon ketään potilasta sellaiselta lääkäriltä kuin tohtori Cameron, Rose sanoi vihaisesti. -Miten me olemme kestäneet häntä kaikki nämä vuodet?

-Me sairastimme vain katkenneita jalkoja ja tuhkarokkoja, ja niitä hän osaa hyvin hoitaa, Betty toisti Annan määritelmän. -Älä kaada esittelykirjoja.

Rose siirtyi nojaamaan kirjakaupan tiskiin kauemmaksi muutamista koulukirjoista, joita Betty oli laittanut esille.

-Onneksi Anna on viisas eikä päästä isäänsä enää Robin luo, hän jatkoi. -En usko hänen ehtineen saada pysyvää vahinkoa aikaan.

-Mutta mitä sinä sanot? Betty kysyi ja hieroi kipeytynyttä selkäänsä. Hän oli koko päivän järjestellyt kirjatilausta hyllyyn, sillä kesän taittuessa syksyä kohti myynti tuntui vilkastuvan.

-Minä en sano yhtään mitään, ennen kuin olen tarkkaillut häntä vähän pidempään. Meillä sairaalassa on ollut pari vastaavaa tapausta, ei noin pahaa, mutta samantyyppistä. Ne miehet on kotiutettu suhteellisen terveinä, vaikkei heistä ole tietenkään enää rintamalle ollut. Ja tiedän, että eräässä sotilassairaalassa on myös tehty ihmeitä.

-Voisitko sinä viedä… Bettyn silmiin syttyi valo.

-Ei vielä. Anna on oikeassa, häntä ei saa taas lähteä kuljettamaan kolisevalla ja ryskyvällä junalla. Mutta jos hän hiukan rauhoittuisi, voisin koettaa järjestää paikan. Rosen ääni oli tasainen, aivan kuin hän olisi keskustellut ventovieraasta potilaasta eikä kaksoisveljestään.

-Tuntuu… tuntuu niin kauhealta, että se on juuri Rob. Betty antoi periksi ja istui jakkaralle tiskin taakse. -Hän on aina ollut niin hilpeä, löytänyt sukkeluuden aiheita kaikesta — olisin viimeksi ajatellut hänen murtuvan!

Rose naurahti.

-Kunpa olisikin niin helppoa ennustaa, miten ihmiset suhtautuvat asioihin! Ei se mene niin, Bet. Jotkut romahtavat, toiset kasvavat. Kuten sinä. Hän taputti pikkusisarensa kättä. -Olen ehkä ”hullujen lääkäri”, kuten Robilla oli ennen tapana sanoa, mutta muistathan, että tiedän yhtä ja toista myös ”oikeasta” lääketieteestä. Ja nyt minusta tuntuu siltä, että sinun pitäisi alkaa hidastaa tahtia.

-Höpsis, Betty sanoi. -Kyllä minä jaksan.

-Et kai halua, että tämäkin vauva syntyy keskelle kirjalaatikoita, kuten Faith!

-Toivon mukaan hän ei vielä pariin kuukauteen synny yhtään mihinkään.

Rose vajosi hetkeksi mietteisiinsä. Betty pohti, mitä tämän kauniiden silmien takana liikkui. Epäilemättä hän ajatteli Charlieta, jonka kohtalosta kukaan ei edelleenkään tiennyt — Jennietä ja Johnia — ehkä lapsia, joita hänelle ei koskaan syntynyt.

Sitten sisar havahtui.

-Juna lähtee kohta, hän sanoi ja kumartui ottamaan lääkärinlaukkunsa. -Vahinko, että Eliza lähtee Edinburghiin vasta ensi viikolla, olisin saanut seuraa osaksi matkaa.

-Onneksi hän lähtee, Betty hymähti. -Äiti parka on korviaan myöten täynnä häntä. Eliza on selvästi päättänyt viettää samanlaista huoletonta kesää kuin rauhan aikana — ja kuulemma hän on saanut hiukan epämääräistä seuraa, joitakin nuoria Ballachulishista, joita eivät kieltäymykset ja isänmaan asia paljon liikuta.

-Ei Eliza ole paha, Rose muistutti. -Lapsellinen vain. Kyllä hän kasvaa. Ja nyt minun täytyy mennä.

-Tulisin niin mielelläni saattamaan, Betty sanoi pahoillaan. Hän oli salaa toivonut, että Rose olisi viettänyt edes yhden yön Koivurannassa, mutta tämä oli pysynyt koko vierailunsa ajan tiiviisti Robin luona tähän aamuun asti.

-Kiitos, minä osaan reitin. Rose kumartui tiskin yli suudellakseen häntä. -Pidä huolta itsestäsi ja lapsista. Kaikista heistä.

Kun kello oven päällä kilahteli hiljalleen hänen mentyään, Betty jäi tuijottamaan sitä. Rosen korostus sanalla ”kaikista” oli tietysti viittaus vauvaan, mutta sai hänet yhtäkkiä miettimään, oliko tämä huomannut jotakin Ruthissa, jonka oli tavannut ennen tytön lähtöä työvuoroonsa.

Mitään pahaa ei ollut huomattavaksi: Ruth oli levollinen, ahkera ja ystävällinen. Mutta jotakin hänessä oli.

-Kunpa hän unohtaisi! Betty mutisi. -Kunpa hän ei pitäisi yllä toivoa!

Toivoa tuntui kuitenkin virranneen siihen Kuusikukkulan pimeään yläkerran huoneeseen, josta Betty oli joutunut kauhuissaan pakenemaan, kun hän seuraavan kerran istui siellä muutamia päiviä Rosen lähdön jälkeen. Rob oli levollisempi,ja vaikka tämän kädet yhä hypistelivät peitettä, katse oli hiukan vakaampi ja hänen hengityksensä oli syvempää.

He olivat olleet hiljaa kauan, sisar ja veli, toisilleen niin rakkaat, aivan kuten he olivat kauan sitten Edinburghissa istuneet tuntikausia vaieti lukemassa läksyjään ja silti nauttineet toistensa seurasta. Kun Betty varovasti ojensi kätensä ja tarttui Robin käteen, tämä puristi sitä.

-Rosen käynti taisi tehdä sinulle hyvää, Betty sanoi pikemminkin toteavasti kuin kysyen.

-Minun oli tapana… tehdä pilaa hänen uravalinnastaan. Robin huulet värähtivät. -Kadun sitä nyt. Hän osaa asiansa.

-Kyllä sinä paranet, Betty sanoi lempeän vakuuttavasti. -Aivan kuten paranisit mistä tahansa haavasta.

Rob hymähti ja sulki silmänsä.

-Olisinpa haavoittunut, hän mutisi. -Olisin sankari enkä… pelkuri!

-Älä viitsi, Betty kuiskasi. -Sinä olet sankari!

-Kysy siitä appeni mielipidettä. Tai rouva Knoxin. Tai Meg-tädin…

-Ethän sinä ole tavannut rouva Knoxia tai Meg-tätiä!

-Minä osaan arvata. Rob kävi levottomaksi.

-Shh, Betty kuiskasi lempeästi ja tarttui veljeään olkapäistä. -Shh. Hengitä syvään. Se menee ohi. Sinä olet turvassa. Täällä ei ole mitään vaaraa…

-Kiitos, Rob kuiskasi. -Sinä olet melkein yhtä hyvä kuin Anna. Miten Duncan voi?

-Ei hänellä ole hätää, Betty sanoi nopeasti ja alkoi sitten puhua Edinburghiin lähteneestä Elizasta, sillä hän pelkäsi, että Duncanin kuulumiset veisivät Robin ajatukset taas rintamalle.

Alkusyksyn ilta oli hämärtymässä, kun Betty ajoi moottoripyörän Koivurannan pihaan. Hän ei pitänyt ajamisesta yhtään sen enempää kuin aiemminkaan, mutta vaihtoehtoja ei ollut — isä olisi tietysti hakenut hänet, mutta oli asioilla Glasgow’ssa. Hän oli halunnut käydä Kuusikukkulalla yksin tällä kertaa, varmuuden vuoksi, ja rouva Wallace oli luvannut huolehtia lapsista.

-Anna olla viimeinen kerta kun teet tuota!

Betty, joka oli sammuttanut moottorin, kavunnut vaivalloisesti pois satulasta ja aikonut juuri taluttaa pyörän katokseen, kääntyi. Ruth seisoi hänen takanaan kädet lanteilla.

-Fergus-setä on oikeassa, sinut pitäisi sitoa jalasta sängyntolppaan! Parilla askeleella Ruth oli hänen luonaan, työnsi hänet sivuun ja talutti painavan pyörän suojaan. -En ollut uskoa korviani, kun rouva Wallace sanoi, että olet lähtenyt ajamaan Glen Longiin asti. Luulin, että Tom-setä tulee hakemaan sinua.

-Hänellä on kylliksi tekemistä muutenkin, Betty mutisi ja hieroi selkäänsä.

-Tuskin mitään tärkeämpää kuin se, että hän voisi varmistaa sinun ja vauvan hyvinvoinnin! Ruth kuulosti yhä vihaiselta. -Tajuatko sinä, että voisit vahingoittaa sekä itseäsi että pienokaista tuon pyörän selässä?

-En tullut ajatelleeksi…

-Ja kuka nyt on ajattelematon? Ruthin ääni sortui. -Minä en kestä, jos sinulle tapahtuisi jotakin!

-Mitä minulle tapahtuisi, Betty koetti sanoa kepeästi.

-Ellet sinä ala vähitellen rauhoittua… Muistapa Faithin syntymää!

-Ruth kulta, onhan minun huolehdittava kaupasta — ja käytävä veljeni luona. Rob voi paremmin.

Ruth ohitti täysin Robin voinnin.

-Saako Duncan lomaa syksyllä? hän kysyi.

Betty nielaisi. Saksalaisen paon jälkeen jokainen Duncanin kirje oli ollut hänelle kuin syytös, jokainen tämän kirjoittama hellä ja huolehtiva sana kuin salainen moite. Hänen olisi pitänyt kertoa Duncanille, mitä täällä oli tapahtunut, hänen olisi pitänyt kertoa, mikä painoi hänen mieltään ja mikä oli muuttanut Ruthin niin oudon aikuiseksi — mutta hän ei voinut. Sensuuri saattaisi avata juuri sen kirjeen, ja sen jälkeen Ruth olisi hukassa.

-Ei hyvältä näytä, Betty nyt mutisi. -Hän on saanut useita parin päivän lomia, ja siihen vedoten ne eivät ilmeisesti anna kotilomaa.

 -Sikamaista, puuskahti Ruth äänessään äkkiä niin paljon entistä sisua, että se lämmitti Bettyn mieltä. -Viides lapsi, ja kauppa ylläpidettävänä!

-Kuulemma kirjakauppa ei ole tärkeä kansan elannolle. Jos kyse olisi maatilan ylläpidosta, asia olisi eri. Tai jotenkin näin hänelle oli sanottu. Betty ei hennonut kertoa, että taustalla olivat Duncanin suorasanaiset kommentit sodan toteutuksesta ja epäsuosio, johon ne olivat hänet johtaneet.

-Se on sitten selvä, Ruth sanoi. -Minä otan sairaalasta palkatonta vapaata.

-Mutta Ruth!

-Kyllä ne pärjäävät siellä. Pärjäsiväthän ne mainiosti silloinkin, kun minä vietin päivät pyykkituvassa. Ruthin äänessä oli pientä kirpeyttä. Vaikka hänet oli vähitellen taas kelpuutettu osastotöihin, hän ei ollut unohtanut nöyryytystään. -Ja palaan sitten, kun lapsi on syntynyt ja sinä työkunnossa.

-Ruth kulta…

-Se on vähintä, mitä minä voin tehdä. Ruthin ääni oli hyvin vakava. -Kaiken sen jälkeen, mitä sinä olet tehnyt minun hyväkseni.

He seisoivat hetken hiljaa hämärtyvällä pihalla. Katuvalot eivät palaneet, eikä keittiön ikkunastakaan kajastanut kodikas lamppu, sillä Ruth oli vetänyt verhot ikkunan eteen suositusten mukaan. Kanakopista kuului unisia äännähdyksiä, ja äkkiä MacDonaldien puutarhasta pujahti otus, joka painautui Bettyn nilkkoja vasten; Ystävä palasi retkiltään.

-Betty, Ruth äkkiä kuiskasi, -koska tämä sota loppuu?

-Voi Ruth, jos tietäisinkin!

Ruth huokasi.

-Sitten minun täytyy vain odottaa, hän sanoi tyynesti.

4 kommenttia:

  1. Kyllä Robin vielä varmasti käy hyvin... <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, voiko tuollaisesta koskaan aivan täysin toipua - aivan kuin ei Bettykään koskaan aivan täysin toipunut siitä talvesta, jolloin vauva kuoli - mutta eiköhän tässä parempaan päin mennä.

      Poista
  2. Ihanaa että jo pientä edistystä Robin asiassa. Mua jännittää aina vaan Ruthin ja lentäjän tarinan päätös......

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruth parka. Minä tulisin hulluksi, jos joutuisin miettimään, oliko mies tosissaan vai huijasiko vain, ja mitä tälle on tapahtunut...

      Poista