perjantai 21. marraskuuta 2014

47. Kolmas sotajoulu

 
-Minä olen aina ollut lojaali kuningasperheelle, mutisi rouva Wallace, -mutta nyt minun on epäiltävä, että kuningatar on tullut hulluksi.

-Vai niin, Betty sanoi hajamielisesti. Hän tarkasti taloustilejä ja tarvitsi siihen kaiken keskittymiskykynsä.

Rouva Wallace ei selvästikään pitänyt siitä, että hänen tärkeään tunnustukseensa suhtauduttiin näin välinpitämättömästi. Hän marssi eteiseen ja alkoi pukeutua.

-Mihin te nyt? Betty nosti päätään ja vilkaisi samalla, että Gracella oli kaikki hyvin korissa, jonka hän oli nostanut keittiön puulaatikon päälle. Lattialla vahdissa makasi Lancelot, joka oli ottanut vauvan suojelukseensa.

-Asioille. Rouva Wallace otti korin ja talouskukkaron. -Menen varaamaan lihakauppiaalta paistin jouluksi.

-Kuulkaa… Betty nousi. -Mitä te juuri sanoitte kuningattaresta?

Rouva Wallace kohotti kulmakarvojaan tavalla, joka sanoja selkeämmin kertoi: ”kas niin, vihdoinkin saan hieman huomiota”.

-Kuulittehan te, mitä Prinssi luki lehdestä.

-Tarkoitatteko te Verdunin ja Sommen taisteluja vai…

-Rouva Fleming! rouva Wallace kivahti. -Tiedätte kyllä, mitä minä tarkoitan. Sitä ruoansäännöstelyhöpinää, jossa kuninkaallinen perhe kuulemma näyttää esimerkkiä.

-Ei se ole höpinää, Betty sanoi moittivasti. -Itsekin sanoitte, että meidän on varauduttava, kun toissa kesänä tahdoitte laajentaa kasvimaata.

-Sehän oli aivan eri asia! Ajattelin teitä ja lapsia, sillä tällaisena aikana pitää kunkin katsoa eteensä. Mutta että joku tulee ja sanoo, miten paljon me saamme ostaa kaupasta omilla rahoillamme — ja että tällaista ruvetaan puhumaan, kun olisi aika ryhtyä valmistautumaan jouluun — ja että kuningatar aikoo näyttää siinä esimerkkiä — eihän siinä ole mitään järkeä!

Rouva Wallace oli kohottanut koriaan ja heristi sitä ilmassa kuin asetta, mutta Betty sai tukahdutetuksi hymynsä.

-Siinä on hyvinkin järkeä, hän sanoi. -Maan varastot ovat tyhjät ja meri mustanaan saksalaisia sukellusveneitä. Ellemme tasaa kristillisesti sitä, mitä meillä on, ota itsellemme vain tarpeen mukaan eikä enemmän, näemme kohta kaikki nälkää. Mikäli se onnistuu vapaaehtoisesti ja kuningasperheen hyvää esimerkkiä seuraten, sitä ei tarvitse tehdä pakolla.

-Rouva Flemingin pitää varoa mitä puhuu, huomautti rouva Wallace moittivasti. -Alatte kuulostaa niiltä — mitä ne ovat, jotka haluavat jakaa kaiken tasan ihmisten kesken, riippumatta siitä, ovatko nämä tehneet jotakin asian eteen vai ei — kammonisteilta!

-Kommunisteilta, Betty korjasi harmistuneena. -Ehkä te haluatte keskustella Shona Saundersin kanssa minun poliittisesta kannastani — kaiken muun ohella?

Rouva Wallace näytti katuvalta.

-Anteeksi, rouva, että sanoin sillä tavalla, hän mutisi. -Mutta tosiaankin, ruveta nyt näin loppusyksystä puhumaan siitä, ettemme saisi hankkia mitä tahdomme…

-Jouluateriasta puheenollen, Betty jatkoi, -minusta voisimme syödä silloin toisen kukonpojista, se pitäisi joka tapauksessa teurastaa.

-Jouluna? Kukonpoikaa jouluna? Ei paistia?

-Ei paistia, rouva Wallace. Tämä on jo kolmas sotajoulu, ja jos itse hallitsija kehottaa meitä järkeistämään elintapojamme…

-Anteeksi nyt, mutta minä tarvitsen raitista ilmaa, rouva Wallace ilmoitti ja marssi ovesta.

Betty huokasi vähän istuessaan taas pöydän ääreen. Hän ennemmin tiesi kuin aavisti, että rouva Wallace menisi suoraan lihakauppaan ja tilaisi paistin, kuten oli tottunut tekemään. Eikä lihakauppias olisi turhan tarkka minkään säännöstelykehotuksen suhteen, kunhan asiakkailla oli millä maksaa.

Ulkona oli sumuinen marraskuun päivä. Koko maailma oli harmaa, ja Bettykin tunsi mielensä harmaaksi. Hän oli ollut hyvin väsynyt ja surumielinen Gracen syntymän jälkeen, vaikka kaikki oli mennyt niin hyvin ja Ruth oli luvannut hoitaa kaupan joulunajan yli palatakseen vasta sitten sairaalaan.

-Sinä olet ollut hiukan liian tiukalla viime vuosina, siitä se vain johtuu, Fergus oli lohduttanut häntä viimeksi edellisenä iltana. -Minun puolestani Ruth saa olla vaikka iän kaiken pois sairaalasta, sillä sinä tarvitset nyt lepoa.

-Enhän minä voi lopun elämääni vain levätä, Betty oli puuskahtanut. -Olen nyt jo laiskotellut ja antanut passata itseäni niin, että häpeän.

-Älä ole hupsu, Alice oli naurahtanut. -Entä sitten minä! Suurin uhraukseni sotaponnistuksille on tähän mennessä ollut se, että puutarhuri on viety rintamalle.

-Se on eri asia, Betty oli inttänyt, vaikka ei osannut selittää, millä tavalla. Jotenkin Alicen vain kuului olla palveluskunnan ympäröimä, eikä kukaan — ei edes Shona Saunders — kyseenalaistanut asiaa.

Betty avasi vastahakoisesti taas tilikirjan, mutta sulki sen uudelleen. Ei numeroita juuri nyt. Sen sijaan hän nousi hakemaan kirjesalkkunsa vastatakseen tänä aamuna saamiinsa kirjeisiin.

Jamien kirjeet aivan kuin täyttivät ne rivien välit, joita sanomalehtiuutisiin jäi. Hän oli Sommessa, jonka nimi oli viime viikkoina tullut kaikille liiankin tutuksi, ja tapansa mukaan kirjoitti kaikkien kauhujen keskeltä levollisesti, järjestelmällisesti ja selkeästi. Hän sai jopa saksalaisten käyttämän uuden, tankiksi kutsutun sotakoneen kuulostamaan ennemmin mielenkiintoiselta insinöörintaidon mestarinäytteeltä kuin hirvittävältä tappolaitteelta.

David puolestaan oli matkalla Siinaille. Tämä oli ollut rouva Wallacen mielestä hyvin järkyttävää.

-Eikö se ole jossakin siellä, missä Raamattu tapahtuu? hän oli kysynyt epävarmasti. -Tarkoitan… eikö ole vähän jumalatonta sotia siellä?

-Rouva Wallace, Betty oli sanonut totisena, -ensinnäkin sota on aina jumalatonta — ja toiseksi, väitättekö te, ettei Vanhassa Testamentissa olisi sodittu?

Tätä rouva Wallace ei ollut saattanut kiistää, ja Betty huomasi hymyilevänsä itsekseen kirjoittaessaan tapauksesta Davylle.

Paljon hymyn aihetta ei sinä syksynä ollutkaan. Saksalaisten ilmahyökkäykset Britanniaan tihentyivät, liittoutuneet vetäytyivät Ateenasta ja lisäksi sisäpolitiikka tuntui olevan jatkuvassa muutoksessa.

-Ruokaministeriö! tuhahteli rouva Wallace joulukuussa. -Koska ne perustavat oman ministeriön sukille tai hiusnauhoille! Lloyd George olisi saanut pysyä sota-asioissa, ei hänestä ole pääministerinä kuin harmia! Mutta toisaalta, mitä muuta voisi kenestäkään liberaalista odottaakaan…

-Parempi, ettemme me sekaannu politiikkaan, Betty sanoi. -Lihakauppias muuten pysäytti minut eilen kysyäkseen, voiko tuoda tilaamanne paistin jo kaksi päivää ennen joulua. Siinä on varmaan jokin väärinkäsitys, sillä minä muistelen, että meillä oli puhetta kukonpojasta.

Rouva Wallacen kunniaksi on sanottava, että hän meni hämilleen.

-On sentään joulu, oli ainoa puolustus, jonka hän sai suustaan.

Niin, oli sentään joulu, Betty ajatteli illalla asettuessaan lukemaan rauhassa Duncanilta tullutta kirjettä. Tämä oli kirjoittanut tavallistakin useammin Gracen syntymän jälkeen.
”Tuntuu oudolta ajatella, että on taas juhlakausi”, kirjoitti Duncan. ”Kaksi vuotta sitten me vielä jaksoimme uskoa, että sota on ikävä väärinkäsitys, joka on kohta ohi — kirjakauppias Mayer Kölnistä on ollut viime aikoina ajatuksissani. Viime vuonna sain olla kotona Sinun ja lasten kanssa. Ja nyt olen täällä.

”Jätin loma-anomuksen, mutta arvelen, että sen kanssa käy kuten aiemmankin. Olenkin harkinnut seuraavaksi loman sijaan anovani siirtoa takaisin entiseen komppaniaani, sillä Graham kuuluu olevan vielä hengissä ja nykyään kapteeni. Hänen alaisuudessaan sodan voisi ehkä kestää. Nyt välillä tuntuu, että...
"No, olkoon, ettei sensuurin tarvitse tuhlata tussiväriä. Mutta mieshukka on taas ollut melkoinen, minkä lisäksi muutamat uusista ovat onnistuneet hankkimaan itselleen juoksuhautajalat. He eivät koskaan ota heti todesta käskyä riisua kengät ja kuivata jalat lepovuorolla, ennen kuin ensimmäisten jalkaterät alkavat turvota muodottomiksi tässä kosteudessa ja koleudessa.

”Tätä kirjoittaessani korviini kantautuu juoksuhaudasta tuttuja säveliä, pätkiä joululauluista. Ei voisi uskoa, että säkkipillillä saattaa soittaa niin kevyesti ja hauraasti. En ole koskaan ollut erityisemmin säkkipillimusiikin ystävä, mutta täällä siitä on tullut yhtä oleellinen osa selviytymistä kuin aseestani.

”Kun hyökkäyskäsky tulee ja säkkipillinsoittaja aloittaa, se vaikuttaa meihin kuin huume. Musiikki menee luihin ja ytimiin, se aivan kuin nostaa meidät juoksuhaudan reunan yli ja vihollista kohti. Pillin pauhussa saa oudon tunteen kuolemattomuudesta ja haavoittumattomuudesta, vaikka miehiä kaatuisi kummaltakin puolelta.

”Minähän olen vain alamaalaisparka, jonka suonissa ei virtaa hurjien ylämaalaissoturien veri — mutta säkkipillimusiikki saa jopa minut oudon berserkkimäisen raivon valtaan. Ellei soittajaa ammuta heti alussa tai ellei hän jää liian kauas taakse, hän kantaa meitä sävelillään yli ei-kenenkään-maan ja ohi piikkilankaesteiden, aina siihen saakka, että olemme käsikähmässä vihollisen kanssa.

”En ollenkaan ihmettele sitä, että hunnit yrittävät ampua soittajan, sillä he tietävät hyvin tämän merkityksen meidän moraalillemme. Vahinko kyllä, tästä johtuen kaikille yksiköille ei enää anneta soittajaa. Mutta silti skottirykmenttien maine hunnien keskuudessa taitaa olla tunnustettu. He kuulemma nimittävät meitä ‘helvetin rouviksi’ kilttien tähden.

”Minkähän vuoksi kirjoitan Sinulle tällaisia, Sappho rakkaani, kun minun piti kirjoittaa joulusta? Ehkä siksi, ettei minun tarvitsisi ajatella koko joulua, eikä sen myötä teitä kaikkia rakkaita siellä. Joskus on helpompi niin. 

”Liitän tähän muutamia valokuvia, jotka sain kehitettyä. En tiedä, ilahduttavatko ne sinua, mutta laita ne talteen, ehkä käytän niitä jossakin, jos selviän täältä. Tulihan postiosoitus sotilaspalkastani perille? Osta jotakin itsellesi ja lapsille jouluksi, erityisesti pikku Gracelle, vaikkei hän vielä ymmärräkään koko juhlaa eikä sitä, miten isä kaipaa saada nähdä hänet.

”Jos jaksat minulle laittaa paketin, toivoisin jotakin luettavaa, mitä tahansa. En enää ole selvillä julkaisuluetteloista, mutta jos Conan Doylelta on tullut jokin uusi Sherlock Holmes -kertomus, se luettaisiin täällä koirankorville. Kaikki, mikä antaa meille muuta ajateltavaa kuin nykyiset olomme, otetaan kiitollisuudella vastaan.  Ja mikäli mahdollista, lähetä tupakkaa ja kaakaota ja ehkä rasiallinen rouva Wallacen pikkuleipiä, jotta voisin ilahduttaa palelevia poikiani jouluiltana. 

”Hyvää joulua, rakkaani, niin hyvää kuin se nyt voi olla. Jospa ensi jouluna jo saisimme olla yhdessä!”
 ”Niin hyvää kuin se nyt voi olla.” Tuo lause pyöri Bettyn mielessä useita kertoja joulun aikaan. Archie ja Donald nauttivat viattomasti kaikista joulunajan riemuista, niin myös Faith, jonka jouluaamun suurin ilo oli möyriminen lahjapaperien joukossa. Grace ei vielä ymmärtänyt, mikä hälinä talossa vallitsi, mutta Betty näki Stuartin harmaissa silmissä outoa vakavuutta, kun tämä katseli lahjojaan.

-Miksei isä tullut jouluksi kotiin? poika yhtäkkiä kysyi.

-Hän olisi tahtonut tulla, Betty vastasi lempeästi. -Mutta ymmärräthän sinä, miksei hän voi.

Stuart painoi päänsä. Betty olisi halunnut ottaa hänet syliin, lohduttaa häntä, sanoa että kaikki järjestyisi. Mutta saattaisiko hän luvata sellaista kohta seitsenvuotiaalle, joka ymmärsi jo liiaksikin tämän ajan vakavuutta?

Koska Grace oli nuhainen, Betty jäi pikkutyttöjen kanssa kotiin, kun Ruth vei pojat kirkkoon. Salaa hän oli iloinen siitä, että kuin sanattomasta sopimuksesta herra Wallace vietti joulua pienessä vuokrahuoneessaan asemalla ja rouva Wallace oli saattanut lähteä tyttärensä luo. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö rouva olisi vihjaillut Gracen tuskin sairastuneen, jos rouva Fleming vain olisi ilmoittanut hiilien säännöstelyyn talon huoneluvun rupeamatta halkomaan hiuksia tulisijojen suhteen!

Oli outoa olla kotona, kun siellä oli niin tyhjää ja hiljaista. Betty kanniskeli sylissään itkuista Gracea ja piti silmällä Faithia. Joulukuusenkoristeet leijuivat ilmavirrassa kuin näkymättömän käden leikittäminä, ja Lancelot makasi keittiön kynnyksellä tuijottaen Bettyyn herkeämättä, sillä se tiesi, että emännällä oli valta jakaa uunissa kypsyvä joulupaisti. Kukonpoika oli syöty jo pari päivää aiemmin.

Ulkona satoi lunta. Betty jäi vauva sylissään keittiön ikkunaan ja nieli nielemistään, ettei olisi alkanut itkeä. Miten he olivat hajaantuneet kuin akanat tuuleen! Rose ei olisi kotona tänäkään jouluna, hän oli halunnut jäädä Robin luo englantilaiseen sairaalaan. Jamie oli Ranskassa, David idässä, Duncan Belgiassa. Miten kauan tätä vielä kestäisi? Entä ellei tämä päättyisi koskaan? Jos tämä olikin maailmanloppu, viimeinen tuomio?

-Äiti!

Faithin kädet tarttuivat hänen hameisiinsa, lapsi kurotteli päästäkseen syliin. Betty aikoi sanoa, ettei hän nyt voinut ottaa tätä vauvan tähden, mutta ymmärsi vaieta. Hän piteli Gracea lujasti vasemmalla kädellään ja kumartui nostaakseen Faithin oikealla. Tyttö painautui onnellisena hänen olkapäätään vasten.

Bettyn käsivarsia alkoi särkeä lasten painosta, mutta hän ei liikahtanut. Äskeisen tuskan oli hetkeksi peittänyt alleen suuri kiitollisuus.

Hänellä oli vielä sentään tallella niin monta sisaruksistaan, ennen kaikkea hänellä oli vielä Duncan, hänellä oli viisi tervettä lasta — Grace oli nukahtanut hänen käsivarrellaan ja hengitti vapaammin — hänellä oli Ruth ja rouva Wallace apunaan, hänellä oli oma koti. Saksalaiset olivat surmanneet Johnin, he olivat vieneet ja ehkä surmanneet Charlien ja Jennien — mutta siltikään he eivät voisi viedä häneltä tätä kaikkea! Eikö siinä ollut joululahjaa kylliksi?

Samassa kirkkoväki näkyi palaavan rantatietä pitkin, mutta Ruth ei paimentanut poikia yksin. Hänen rinnallaan käveli nuori sotilas.

Betty vetäytyi keittiön ikkunaverhon suojiin edes harkitsematta sitä vaihtoehtoa, ettei jäisi seuraamaan tilannetta. Hän näki, miten pitkästä istumisesta villiintyneet Donald ja Archie heittelivät toisiaan lumipalloilla, ja miten Stuart otti vauhtia ja liukui sitten jäistä polkua kengänpohjillaan. (Se oli ehdottoman kiellettyä, koska poika kulutti muutenkin kenkiä hirvittävällä vauhdilla, mutta nyt oli sentään joulu.)

Neil Keir avasi portin ja päästi pojat siitä läpi, mutta asettui sitten niin, ettei Ruth päässyt pujahtamaan pihalle. Stuart ja Archie juoksivat kilpaa kohti verantaa, Donald koetti pysyä mukana mutta kompastui ja tuuskahti nenälleen. Betty liikahti levottomasti nähdessään pojan purskahtavan haikeaan itkuun, kun samassa Stuart kääntyi, juoksi auttamaan pikkuveljensä pystyyn ja tarttui tätä kädestä. Huoahtaen Betty ajatteli, että hänen olisi pitänyt olla ylpeä esikoisestaan, mutta hän huomasi vain miettivänsä, miten suurta vastuuta Stuart joutui kantamaan.

Neilillä ei näkynyt olevan mitään kiirettä. Ruth koetti useamman kerran päästä portista, mutta joutui vain siihen kiusalliseen tilanteeseen, että nuori mies vangitsi hänet porttiin nojaavien käsiensä väliin pitäen tytön pyristelyä ilmeisesti keimailuna.

Kun pikkupojat tömistelivät sisään ja Faith kiemurteli alas äitinsä sylistä mennäkseen heitä vastaan, Betty joutui keskittämään huomionsa tulijoihin.

-Minä sain jatsastaa Neilin hajteilla! julisti Donald, jolla oli yhä r-kirjain hukassa.

-Stuart liukui, tokaisi Archie voitonriemuisesti ja osoitti vanhimman veljensä kenkiä.

-Vai niin, sanoi Betty kuivasti. -Ja minkä tähden ajattelit kannella veljestäsi?

Archie häkeltyi. Hänessä oli aimo annos pientä juonittelijaa, mitä piirrettä Betty koetti järjestelmällisesti kitkeä pois. Sitten poika alkoi nopeasti kertoa kaikesta ihmeellisestä, mitä oli kirkossa nähnyt: joulukuusesta ja kynttilöistä, näkemistään tuttavista ja erityisesti Alice-tädistä, joka oli lihonut kauheasti.

-Hän on kai syönyt monta annosta jouluvanukasta, poika lopetti haikeasti.

-Niin varmaankin, Betty sanoi hymyillen. Hän olikin miettinyt, vieläkö Alice jaksoi kirkkoon.

Stuart oli vaisu. Kun pikkuveljet olivat syöksyneet aamullisten lahjojensa pariin, hän meni kurkistamaan koriin, jonne Betty oli laskenut vauvan.

-Onko kaikki hyvin, Stu? Betty kysyi ja silitti pojan hiuksia. Samalla hän vilkaisi ikkunasta. Ruth ja Neil olivat yhä portilla.

-Lähteekö Ruth pois?

-Pois? Hyvä tavaton, mistä sinä sellaista keksit?

Stuart tunki kätensä housuntaskuihin. Hän teki aina niin halutessaan osoittaa olevansa jo iso mies.

-Kun Neil tuli kirkon jälkeen kysymään Ruthilta, saako hän kävellä meidän kanssamme kotiin… minä kuulin kun rouva MacMahon sanoi rouva Lowrylle, että olisipa mukava jos noista kahdesta tulisi pari, ja rouva Lowry sanoi, että olisi sääli jos Ruth lähtisi pois, kun häntä tarvitaan meillä. Eihän hän mene pois, äiti?

Betty istuutui keittiön pöydän ääreen ja veti syliinsä tuon ison miehen.

-Ei hän lähde nyt juuri mihinkään. Mutta ymmärräthän sinä, että jos Ruth löytää pojan, josta pitää oikein kovasti… Hän haluaa varmasti perustaa yhteisen kodin sen pojan kanssa.

-Eikö se poika voi tulla tänne meidän kanssamme?

-Pelkäänpä, rakkaani, että se kävisi vähän hankalaksi. Betty kätki hymynsä.

-Eikö Ruth sitten pidä meistä, jos hän haluaa jonkun vieraan pojan?

-Kyllä, Stuart, kyllä hän pitää meistä. Mutta ihmisistä voi pitää niin monella tavalla. Äitikin pitää isästä aivan eri tavalla kuin… Betty haki epätoivoisesti nimeä, joka olisi tarpeeksi turvallinen siltä varalta, että hänen esimerkkinsä lähtisi lasten suusta leviämään laajemmalti ja saisi uusia merkityksiä. -Kuin vaikkapa pastori Morrisonista.

Stuart huokasi syvään, aivan kuin aikuisten ajatusmaailma olisi käsittämättömyydessään turhauttanut häntä.

-Minä en ainakaan koskaan rupea pitämään kenestäkään tytöstä niin, että jättäisin sinut, äiti! hän ilmoitti.

Betty painoi kasvonsa esikoisensa punaisiin hiuslaineisiin.

-Kyllä vain, rakkaani, hän kuiskasi, ja tunsi samalla miten hänen sydämeensä koski jo nyt. -Eräänä päivänä sinä löydät suloisen tytön, josta pidät enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa — ja niin sen pitää ollakin. Äiti itkee vähän ja on sitten kauhean onnellinen sinun puolestasi.

-Itkikö isoäiti, kun isä rupesi pitämään sinusta, äiti?

Bettyn haikeus muuttui kuplivaksi nauruksi.

-Minä totisesti toivon, että ei, hän tokaisi hymyillen. -Kuulehan Stuart, paisti on kohta kypsä ja äidin pitää laittaa joulupäivällinen. Mitäpä jos sinä kattaisit pöydän.

Samassa ovi kolahti ja Ruth astui sisään puistellen lunta hatustaan ja takkinsa harteilta.

-Hyvä tavaton miten typerä poika, hän mutisi. -Anteeksi, Betty, minun ei ollut tarkoitus viivytellä näin.

-Mihinkäpä meillä on kiire joulupäivänä, Betty vastasi. -Olen vain iloinen, että sinulla on ystäviä.

Ruth tuhahti vähän riisuessaan päällysvaatteitaan.

-Neil kai kuvittelee, että tipahdan hänen syliinsä kuin kypsä omena, kun kohta on kaksi vuotta siitä kun Alistair… Hän pysähtyi keittiön kynnykselle ja vilkaisi Stuartiin.

-Pidätkö sinä hänestä niin paljon, että äiti itkee ja on sitten onnellinen sinun puolestasi? tiedusteli Stuart, joka ei selvästikään uskonut täysin äitinsä vakuutuksiin Ruthin kotiin jäämisestä.

-Ei, Ruth sanoi hämmentyneenä, -en usko, että Bettyn tarvitsee itkeä hänen tähtensä!

-Minulle se kyllä sopisi, Betty huomautti kuin ohimennen alkaessaan ottaa kaapista parempia lautasia, niitä, joilta syötiin vain joulun aikaan. -Olen itkenyt huonompienkin takia.

-Tai parempien, Ruth ilmoitti napakasti ja sieppasi lautaspinon hänen käsistään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti