sunnuntai 23. marraskuuta 2014

49. Bobbyn häät

 
Kun Betty oli edellisenä kesänä Flora Aikenin häissä arvellut, ettei Bobby Cameronin vihkiäisiä juhlittaisi yhtä suureellisesti, hän oli ollut oikeassa. Mike ja Fiona olivat kutsuneet vain lähimmät sukulaiset ja ystävät todistamaan, miten heidän Barbara-tyttärensä liittyi MacIntyren sukuun, eikä juhlassa todellakaan tarjoiltu monen ruokalajin päivällistä, jäätelöä tai tynnyrikaupalla viskiä.

-Minä olisin halunnut juhlia vähän näyttävämmin, Fiona tunnusti Bettylle. -Mutta Mike oli niin päättäväinen. Hän sanoi, että vähin, mitä voimme tehdä, on osoittaa hyvää esimerkkiä kohtuullisuudessa.

-Olisiko Bobby tahtonut suuremmat häät? Betty kysyi.

-Hän oli oikein reipas ja sanoi, että hänelle riittää, kun Will vain pysyy ylipäätään hengissä häihin asti. Hän pelkäsi viimeiseen asti, että rintamalla tapahtuu jotakin yllättävää ja tämän vihkiloma peruuntuu.

Bettyn käsi vavahti niin, että teekuppi kilisi lautasella.

-Minun kai pitää istua, ennen kuin rikon posliinisi, hän mutisi ja vetäytyi Cameronien salin nurkkaan. Pelimanni viritteli viuluaan, sillä vaikka Mike Cameron oli monissa hääjärjestelyissä noudattanut spartalaista kuria, tanssia hän ei ollut sentään hennonut kieltää.

Bobby ja Will lähtivät ensimmäisinä lattialle, ja Betty havaitsi, että Neil Keir pujotteli ihmisten lomitse kohti Ruthia. Pojan loma oli päättymässä seuraavana aamuna, eikä hän ollut saanut tavattua Ruthia kunnolla joulupäivän jälkeen.

Betty keskittyi niin täysin seuraamaan, miten Neil kumarsi Ruthille, ja miten tyttö sanoi jotakin pahoittelevan näköisenä ja lähti vetäytymään kohti eteistä, että pelästyi, kun joku istuutui hänen viereensä.

-Anteeksi, säikäytinkö minä teidät? kysyi Ewan Irvine. Hän piteli taitavalla otteella ainokaisen kätensä sormien lomassa teekupin aluslautasta ja kupin päällä leipälautasta, jotka kaikki laski pöydän nurkalle läikäyttämättä pisaraakaan. -Ajattelin, että täällä en ole ihmisten tiellä.

-Etkö sinä mene tanssimaan Floran kanssa? Betty kysyi ystävällisesti.

-Sitten kyllä, kun musiikki vähän rauhoittuu — se sopii hänelle paremmin. Ewanin katse vaelsi vierasjoukossa, kunnes tapasi Floran. Tämä istui sohvassa puhelemassa ystävättäriensä kanssa, ja hänen olemuksensa kertoi, että aikanaan heidän pienessä kodissaan olisi kahden sijasta kolme asukasta.

-Minä kadehdin teitä nuoria, Bettyltä lipsahti. -Te jaksatte uskoa tulevaisuuteen.

-Ettekö te sitten usko, rouva Fleming? Ewan sanoi vähän moittivasti.

Betty hymähti.

-Kaipa minä olen liian vanha luottamaan siihen, että kaikki asiat järjestyvät, hän sanoi. -Ja liiaksi elämää nähnyt ollakseni tietämättä, että mikä tahansa on mahdollista.

-Aivan, Ewan sanoi levollisesti. -Mikä tahansa on mahdollista.

-Olen iloinen siitä, että — että sinulla ja Floralla on kaikki hyvin.

-Miksi ei olisi. Ewan katsoi häneen vakaasti. -Eikö miehelle ole luotu kaksi kättä sen tähden, että hän voi antaa toisen kuninkaalleen ja toisen rakastetulleen?

-Minä toivon, että kuningas kerran korvaa sinun uhrisi, Betty sanoi hiljaa.

-En minä odota korvausta. En väitä, että elämä olisi helppoa käsipuolena, mutta minä selviän. Ja jos Amerikka liittyy sotaan, hunnien on pakko perääntyä. Mitä vänrikille kuuluu?

Betty äännähti epämääräisesti. Hän tahtoi olla tyyni ja järkevä, hän tahtoi uskoa että Duncanilta tulisi kirje heti loppiaisen jälkeen, ehkä useampikin kerralla, kuten joskus kävi, kun ne olivat juuttuneet jonnekin matkalle. Hän ei tahtonut pelätä, hän ei tahtonut antaa valtaa sille aavistukselle, joka kasvoi hänen sisällään. Sen sijaan hän laski kuppinsa lautaselle, sysäsi sen läheisen lipaston päälle ja nousi.

-Taidan mennä katsomaan tarvitseeko Grace minua, hän mutisi.

Pujoteltuaan tanssivien parien ja seurustelevien vieraiden lomitse eteiseen Betty suuntasi kohti Fionan ja Miken makuuhuonetta, jonne oli vienyt Gracen nukkumaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes kynnykselle, kun joku pidätti häntä.

-Rouva Fleming…

Se oli Neil Keir, tuo pitkä ja hauskannäköinen nuori mies, jota Ruth oli joulupäivästä alkaen onnistuneesti vältellyt.

-Mitä nyt, Neil? Betty kysyi ja näki, miten pojan äiti kurkisteli heitä salin puolelta. Rouva Keiristä saatettiin olla monta mieltä, mutta tämä piti Ruthista vilpittömästi.

-Mitä minä teen väärin, rouva Fleming? Neil ei kierrellyt. -Miksi Ruth ei…

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan vilkaisi arkihuoneeseen, joka oli salin vieressä. Betty seurasi hänen katsettaan. Ruth oli kerännyt huoneessa ympärilleen kaikki häihin tulleet lapset ja oli selvästikin järjestämässä näille jotakin erinomaisen hauskaa leikkiä — ilahtuneista kiljaisuista päätellen luvassa oli aarteenetsintää.

Betty tunsi suuttuvansa, jälleen kerran. Nyt oltiin Bobby Cameronin häissä, Bobby Cameron oli ollut Ruthin parhain ystävätär siitä syyskuun päivästä alkaen, jolloin tämä oli aloittanut koulunsa Fort Williamissa vuosia sitten, ja tässä oli nuori sotilas valmiina noudattamaan tytön pienintäkin toivetta, jotta juhlasta tulisi tälle täydellinen. Mutta mitä teki Ruth? Vetäytyi pikkulasten joukkoon leikkimään aarteenetsintää!

-Et sinä tee mitään väärin, Neil, Betty sanoi. -Ruth on nyt tyhmä.

-Minun junani lähtee aamulla, Neil sanoi surkeana. -Kun kuulin, että saan pitkän loman, olin aivan varma… Tarkoitan… Minun piti…

Hän sekosi sanoissaan, punastui korviaan myöten ja nieleskeli.

Betty unohti täysin, että oli päättänyt olla sekoittamatta lusikkaansa mihinkään lemmenkeitokseen. Hän astui arkihuoneen ovelle ja kutsui Ruthia.

Tämä tuli vastahakoisesti.

-Minä lupasin leikittää lapsia, hän sanoi ynseästi.

-Lapset selviävät kyllä, Betty sanoi tiukasti. -Sinä voisit olla ystävällinen Neilille.

Ruth nykäisi niskaansa.

-En tahdo, hän sanoi.

-En kysynyt, tahdotko sinä. Käsken sinua käyttäytymään ihmisiksi.

-Kotona minä kelpaan kyllä katsomaan lapsia!

-Ruth! Bettyn äänessä oli napakkuutta. -Neil palaa aamulla rintamalle. Minä en pyydä muuta kuin ettet murjota hänen viimeisenä iltanaan kotona. Ja mitä luulet Bobbyn sanovan, kun et suvaitse tanssia hänen häissään?

-Etkö sinä tajua, mitä Neil tahtoo kysyä, jos…

-Anna hänen kysyä. Olet sinä ennenkin osannut antaa rukkasia.

Tyttö vavahti.

-Mikset sinä anna minun olla rauhassa! hän sähähti.

-Avaa silmäsi, tyttö! Neil on hyvä ja reipas poika, ja hänen kotonaan sinut otettaisiin avosylin vastaan. Betty katsoi tiukasti Ruthin vihreisiin silmiin. -Aiotko sinä todella lähettää hänet takaisin juoksuhautoihin antamatta hänen edes ajaa asiaansa?

-Minua ei kiinnosta hänen asiansa, Ruth sanoi matalasti, käännähti kannoillaan ja palasi lapsilauman keskelle, joka oli jo kovalla äänellä osoittamassa mieltään leikin viivästymisen johdosta.

Yhden silmänräpäyksen ajan Bettystä tuntui, että hän eli sitä painajaisunta, jota oli joutunut niin usein näkemään kuluneena syksynä — unta, jossa saksalainen katsoi hänen voitonriemuisesti ja hän tajusi, ettei hänellä ollut Ruthiin mitään vaikutusvaltaa. Katuen, että oli edes sekaantunut asiaan, hän vetäytyi takaisin eteiseen.

-Olen pahoillani, Neil, hän sanoi.

Tämä oli ristinyt käsivarret rinnalleen ja katseli tanssivia pareja.

-Kuka se on, rouva Fleming? Ketä hän odottaa?

-Miten niin, Betty sopersi. -Eihän hänellä ole ketään.

-Täytyy olla. Kun minä pyysin keväällä, että hän kirjoittaisi minulle sotaan, hän lupasi — ja todella kirjoitti — ja minä jo toivoin… Neil puri huultaan. -Ne kirjeet ovat harventuneet ja lyhentyneet koko ajan. Vielä syksyllä luulin, että hän on vain ollut kiireinen — te naiset täällä kotona teette paljon työtä — ja että hän sittenkin välittää, mutta nyt… Eihän hän ole tahtonut nähdäkään minua!

-Ei hänellä ole ollut ketään Alistairin jälkeen, Betty tajusi valehtelevansa kirkkain silmin.

Neil hymähti.

-Hän antoi Alistairille rukkaset, minä tiedän kyllä. Ymmärtäisin sen, etten minä hänelle kelpaa, mutta hän ei tahtonut Alistairiakaan. Millainen mies sen pitää olla, joka hänet valloittaa!

-Voi taivas, Betty mutisi.

-Anteeksi? Neil kääntyi katsomaan häneen.

-Kunhan huokasin. Betty koetti hymyillä. -Olen pahoillani, Neil.

-Taidan mennä kysymään, joko äiti tahtoo kotiin.

Betty jäi eteiseen ja katseli Neilin ruskeasuortuvaista päätä ja khakitakin verhoamia hartioita, jotka nousivat  vierasjoukon yläpuolelle tämän edetessä kohti sitä nurkkausta, jossa hänen äitinsä istui muutamien muiden rouvien kanssa. Tajuten sitten, että joutuisi kohta myös rouva Keirin kuulusteluun, Betty käännähti ja livahti makuuhuoneeseen, jonne oli alun perinkin ollut matkalla.

4 kommenttia:

  1. Ruth-parka on tainnut rakastua saksalaiseen oikein kunnolla...

    VastaaPoista
  2. Nii-in..... Voi kun jännää ja romanttista...... Paitsi että Duncanin kirjeen olis kohta parasta tulla :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osaa edes kuvitella, millaista olisi odottaa päivästä toiseen kirjettä tietämättä, onko jotakin tapahtunut. En tahdo jaksaa odottaa sähköpostia tai tekstiviestiäkään, jos olen syystä tai toisesta lähettäjästä huolissani...

      Poista