maanantai 24. marraskuuta 2014

50. Leima kirjeessä

 
Seuraavina viikkoina tunnelma Koivurannassa oli monella tavalla kireä.

-Te sanoitte kesällä jotakin häiden jälkeisen aamun ankeudesta, rouva Wallace huomautti eräänä aamuna, kun Ruth oli lähtenyt työvuoroonsa sairaalaan. -Mutta ette puhunut mitään häiden jälkeisten viikkojen tunnelmasta. Mikä tyttöä vaivaa? Hän on ollut kiukkuinen kuin ampiainen Bobby Cameronin häistä alkaen.

Betty huokasi ja tuijotti kelloon. Osoittimet liikkuivat kovin hitaasti — hän ei voisi odottaa aamupostia vielä tuntiin. Mutta ehkä, ehkä postissa olisi kirje Duncanilta?

Tästä ei edelleenkään ollut kuulunut mitään, ja kauhu Bettyn sisällä kasvoi päivä päivältä. Lisäksi Elsie-täti ja Chrissy olivat alkaneet soitella usein, päällisin puolin kysyäkseen milloin säätä, milloin lasten terveydentilaa, mutta kuitenkin aina päätyen samaan asiaan: oliko Duncanista kuulunut? Ei, hekään eivät olleet saaneet kirjettä.

Puhelu päättyi aina yhteiseen vakuutteluun siitä, että postinkulussa oli tietysti ongelmia, tai Duncanilla oli liiaksi tekemistä kirjoittaakseen, ja että kaikki oli hyvin niin kauan kuin mitään ei kuulunut. Mutta Betty aavisti, että näiden puhelujen jälkeen sekä hänen anoppinsa että kälynsä eivät voineet olla vuodattamatta muutamaa huolen kyyneltä, kuten ei hän itsekään.

-Tiedättehän te, että Neil Keir haki Ruthin seuraa joulun aikaan, Betty sanoi pakottautuen unohtamaan hetkeksi postin. -Cameroneilla minä… minä taisin vähän painostaa häntä.

-Ette kai te nyt tarkoita, että — että hän edelleen ajattelee… rouva Wallace aloitti kauhistuneena.

Samassa heidän molempien silmät osuivat Stuartiin, jonka puurolusikka oli pysähtynyt ilmaan.

-Äiti, sinä lupasit, ettei Ruth lähde pois! poika huomautti moittivasti.

-Mihin Juth lähtee? Donald kysyi hädissään.

-Hän lähti työhön, Betty sanoi tiukasti, joi kuppinsa tyhjäksi ja nousi. -Olkaapa nyt kiltisti ja totelkaa rouva Wallacea. Äiti menee avaamaan kaupan.

-Jos — jos aamupostissa — tarkoitan — tulettehan sitten sanomaan, rouva Wallace sanoi epävarmasti.

-Kyllä minä tulen, Betty melkein kuiskasi.

Mutta aamuposti toi vain tavanomaiset lehtiniput ja kaksi siviilikirjettä. Toinen oli Miriamilta, mutta toisen käsiala sai Bettyn sydämen hypähtämään epämiellyttävällä tavalla. Se oli Jerryn käsialaa, eivätkä he olleet kirjoitelleet toisilleen sen jälkeen, kun Duncan oli tahtonut selvittää toissa syksynä kaatuneiden miesten nimiä. Sen, mitä Betty Jerryn toipumisesta tiesi, hän oli lukenut Madeleinen kirjeistä, joita saapui nykyisin harvakseltaan mutta säännöllisesti.

Hän veti nopeasti kuoren auki ja otti lyhyen kirjeen esiin vapisevin käsin. Silmäiltyään sen läpi hän sieppasi lehtinipun päällimmäisen numeron ja jäi lukemaan uutista etusivulla.

”Saksalaismielisten tukikohta länsirannikolla paikannettu”, julisti musta otsikko, ja sen alla oli pienemmin kirjasimin ladottuna: ”Useita henkilöitä pidätetty”.

Hän ei hämmästynyt sitä, että pidätettyjen joukossa mainittiin Madeleine Fraserin nimi, sillä juuri siitä Jerry oli kirjoittanut.
”Minä en usko, että Mallyssä on mitään syytä”, Jerryn kirjeessä luki. ”Olen aavistanut hänen aatteensa — mutta en ole kysynyt suoraan — en ole tahtonut kysyä, koska olen pelännyt vastausta. Kaikkien näiden vuosien jälkeen en halua, että väliimme tulee jotakin tällaista.

”Mutta minä tunnen hänet, ja sinä tunnet hänet, Betty. Hän ehkä ajaa rauhan aatetta, mutta voisitko sinä kuvitella, että hän tekisi sen tarjoamalla viholliselle jalansijaa omassa maassamme? Voisitko sinä kuvitella, että hän vaarantaisi oman kansansa naiset ja lapset järjestämällä saksalaiskoneille mahdollisuuden polttoaineen saantiin maaperällämme? Ja miten hän olisi minun huomaamattani edes saattanut sekaantua johonkin, joka tapahtuu länsirannikolla?

”Betty, sano, että uskot minua. Kukaan muu ei usko. Hänet on viety telkien taakse, enkä saa tavata häntä. Omat vanhempani eivät tahdo kuulla hänestä sanaakaan. Ilmeisesti eivät hänenkään vanhempansa. Nykyajan nainen on sanoutunut hänestä irti ja suffragettiliike julistanut hänet luopioksi. Koulussa on vihjailtu, että minun saattaisi olla parempi hakea töitä muualta, sillä minun tiedetään seurustelevan hänen kanssaan, tai — no, hyvä on, emme ehtineet vielä julkaista kihlaustamme.

”Mutta Betty, minä uskon häntä, kun hän sanoo, että on viaton. Ettei hän tiennyt mistään tällaisesta, että hän on vain pyrkinyt rauhaan, nimenomaan rauhaan eikä väkivaltaan! Uskothan sinä häntä, Betty? Jos sinä uskot, meitä on kaksi hänen puolellaan.”
Betty istui tiskin takana ja tuijotti vuoroin lehtiuutista, vuoroin Jerryn kirjettä. Saksalaisystävällinen tukikohta länsirannikolla. Oliko sieltä noussut viime kesänä ilmaan Fokker, joka oli moottorivian takia pudonnut alas Fort Williamin lähellä? Sinnekö Felix Blumenthal oli aikonut pyrkiä sanottuaan Ruthille tietävänsä kyllä, minne menisi? Oliko Mally sekaantunut asiaan — oliko Mally osaltaan syypää siihen, että Ruthin koko elämä tuntui olevan pilalla?

Yhtäkkiä hän vain tiesi, ettei niin ollut. Hän muisti sen palopuheen, jonka Madeleine oli pitänyt toissa syksynä sotasairaalan puistossa — puheen rauhan ja elämän puolesta. Madeleine saattoi olla valmis solmimaan Saksan kanssa rauhan millä ehdoin tahansa, mutta vain siksi, että tahtoi suojella elämää. Kuten Jerry kirjoitti, hän ei milloinkaan sekaantuisi mihinkään niin väkivaltaiseen kuin viholliskoneisiin!

Ja yhtäkkiä Betty tunsi, että kuluneiden vuosien kitka hänen ja Madeleinen välillä oli poispyyhitty. Häntä hävetti se arkuus ja vastenmielisyys, jolla oli ajatellut ystäväänsä — kaikki ne hetket, jolloin hän oli pelännyt vain oman maineensa puolesta, jottei Madeleinen tuttavuus tahraisi sitä. Mikä Juudas hän oli ollut!

Mutta hän saattaisi tehdä vielä jotakin. Vähän, mutta jotakin. Nykyajan nainen oli ehkä hylännyt Mallyn, tämän sisaret naisasia-aatteessa olivat ehkä hylänneet hänet, omat vanhemmat olivat ehkä hylänneet hänet — entä sitten! Betty vilkaisi ovelle, näki ettei asiakkaita ollut tulossa, repäisi tilikirjasta tyhjän sivun, kuten Duncanilla oli kauan sitten ollut tapana tarvitessaan kirjoituspaperia, ja alkoi kirjoittaa.

Hän kirjoitti kauan, pyyhki välillä sanoja yli ja korvasi niitä toisilla, haki oikeaa ilmaisua tarkemmin kuin yhdessäkään kertomuksessaan. Aamupäivä oli hiljainen, talviaurinko paistoi ulkona kevyen lumen peittämälle kadulle.

-Stuart! Betty kurkisti väliovesta asunnon puolelle. -Luuletko, että jaksaisit kantaa äidin kirjoituskoneen yläkerrasta tänne?

-Tietysti minä jaksan, Stuart sanoi loukkaantuneena, kun hänen voimiaan epäiltiin. -Minä haen sen heti!

-Mitä ihmettä te teette? rouva Wallace kysyi hämmästyneenä, kun Betty otti kirjoituskoneen vastaan vetäytyäkseen kaupan takahuoneeseen.

-Kirjoitan vain nopeasti puhtaaksi jotakin, tämä vastasi.

Nopeasti se kävikin, sillä hänen ei tarvinnut enää miettiä yhtään kohtaa, ei muuttaa sanaakaan. Sormet tanssivat näppäimillä, kirjasinvarret iskeytyivät tasaiseen tahtiin paperiin, jonka yläreunaan oli painatettu Flemingin kirjakaupan yhteystiedot.

Saatuaan kirjoituksensa valmiiksi Betty vilkaisi kelloa. Hän ehtisi varmaankin saada Jerryn vielä kiinni välitunnilta, jos kaukopuhelu tulisi näin keskellä päivää nopeasti.

Myöhemmin Betty mietti, miten vaikeata Jerryn oli ollut puhua hänen kanssaan opettajainhuoneessa, jossa olijat suhtautuivat häneen jo valmiiksi epäluuloisesti ja nyt kuulivat hänen puhuvan niistä viranomaisista, joiden hallussa pahamaineinen Madeleine Fraser oli.

-Mitä ihmettä sinä olet tekemässä, Bet? Jerry kysyi tuskallisella äänellä.

-En tiedä, Betty vastasi rehellisesti. -Mutta jos olen tekemättä mitään, ja ne tuomitsevat Mallyn…

Langalle laskeutui hetkeksi hiljaisuus, sitten Jerry sanoi:

-Sinä olet hyvä ystävä, Bet.

-En ole, sanoi Betty. -Olen ollut erittäin huono ystävä, ja sitä koetan nyt pyytää anteeksi.

Hän oli saanut osoitteen kirjoitetuksi, kirjeen kuoreen ja postimerkin paikalleen sillä hetkellä, kun päiväpostin kantaja astui sisään.

-Näyttääpä viralliselta, rouva Fleming, sanoi postinkantaja nähdessään osoitteen kuoressa.

-Sitä se onkin, Betty sanoi ja selasi nopein sormin läpi postin, jota oli itse saanut. Kortti Jamielta — kirje Davyltä ja Sarahilta — ei muuta. -Katsokaakin, että se lähtee nopeasti.

-Taitaa olla kyse elämästä ja kuolemasta, postinkantaja virnisti.

Betty ei vaivautunut sanomaan, että mies oli aivan oikeassa — että saattoi olla kyse elämästä ja kuolemasta. Jos hän olisi voinut tehdä enemmän! Mutta hän ei ollut keksinyt tähän hätään mitään muuta keinoa kuin kirjoittaa Madeleinesta viranomaisille osoitetun mainetodistuksen.

Hän kertoi siinä tuntevansa neiti Fraserin monien vuosien ajalta, olevansa tietoinen tämän pasifistisista aatteista, mutta nimenomaan juuri niiden tähden tietävänsä vuorenvarmasti, ettei neiti Fraser olisi koskaan sekaantunut sotatoimiin vihollisen hyväksi. Hän oli ladannut kirjeeseen kaiken sen vaikutusvallan, jonka pystyi tuekseen keräämään: koko maassa tunnetun kirjoittajanimensä, siviilisäätynsä Viktorian ristillä palkitun upseerin puolisona, asemansa Fort Williamin Punaisen Ristin ja sota-apukomitean johtokunnissa.

Ehkei se riittäisi — ehkeivät ne kiinnittäisi hänen kirjeeseensä mitään huomiota — mutta ainakin hän olisi yrittänyt.

-Tässäkö kaikki? Betty kysyi kahta kirjettä ja postikorttia kohottaen, kun postinkantaja oli jo ovella.

Miehen ryppyisille kasvoille nousi pahoitteleva ilme.

-Siinä kaikki, rouva, hän sanoi.

Iltapäivä oli pitkä. Aamun järkytyksen ja kiihkeän työskentelyn jälkeen Betty tunsi olonsa ontoksi, uupuneeksi ja tylsäksi. Muutamia asiakkaita kävi, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa jaksaakseen olla ystävällinen ja avulias.

-Ei, tämä ei käy, Betty sanoi itselleen. -Miten minä muka voin auttaa Mallyä, ellen saa itseäni pidetyksi ryhdissä! Nyt istun alas ja kirjoitan Duncanille — vaikkei posti kulkisikaan sieltä tänne, saattavat minun kirjeeni mennä läpi, ja hän saa tietää, että meillä on kaikki hyvin.

Niinpä Betty istui joutohetkinään tiskin takana ja kirjoitti Duncanille reippaan kirjeen, jossa kertoi lasten aikaansaannoksista ja erityisesti pikku Gracen kehittymisestä, muutamista hauskoista sattumuksista kaupassa sekä tuttavien kuulumisista niin kotona kuin rintamalla. Hän oli jo aiemmin kertonut Bobbyn häistä, mutta ei tietystikään maininnut mitään Ruthin kiukuttelusta saati Madeleine Fraserin tilanteesta.

-Lähden käymään postissa, Betty sanoi, kun hän oli lopulta saanut sulkea kaupan ja tee oli juotu. -Tarvitsen vähän raitista ilmaa.

-Se on oikein, sanoi rouva Wallace. -Olette käynyt aivan kalpeaksi. Ja kun usein kirjoittaa, täytyyhän joskus saada vastauskin, eikö niin?

Bettyn huulet värähtivät.

-Eiköhän se niin ole, hän sanoi hiljaa.

Talvinen illansuu oli satumainen. Siniset varjot hiipivät hangella ja taivas oli tähtikirkas. Ilmassa oli aavistuksenomainen lupaus keväästä, lupaus elämästä, joka sittenkin voittaisi — nyt, kuten joka vuosi. Betty veti syvään keuhkoihinsa kirpeää ilmaa ja oli iloinen päätöksestään lähteä ulos. Lyhty, jonka hän oli ottanut mukaansa korvaamaan sammutettujen katuvalojen loisteen, loi lämpimiä valotäpliä hangelle.

Postitoimistossa oli jonoa, moni oli tullut toiveikkaana kyselemään illan postijunan lastia tai tuomaan aamujunaa varten kirjettä tai pakettia. Betty vaihtoi kuulumisia muutamien tuttavien kanssa vuoroaan odottaessaan ja nautti kodikkaasta, lämpimästä tungoksesta.

Kun hän pääsi luukulle ja ojensi kirjeensä, postineiti katsoi häneen säikähtyneenä.

-Rouva Fleming… Minä en voi ottaa…

-Mitä nyt? Bettystä tuntui yhtäkkiä, kun joku olisi tarttunut jäisellä kouralla hänen sydämeensä.

Neiti Bruce nousi ja meni takanaan olevien lokeroiden luo, jonne oli juuri saanut iltajunan postit lajitelluksi.

Kun hän palasi, Bettyn silmät nauliutuivat kirjenippuun hänen kädessään. Matkankin päästä näki, että ne olivat hänen kirjeitään Duncanille — ne oli sidottu yhteen ankealla harmaalla narulla — päällimmäiseen kuoreen oli lyöty leima ”palautetaan lähettäjälle”.

-Minä olen niin pahoillani, rouva Fleming, neiti Bruce sopersi.

Betty tarttui kirjenippuun ja sanoi koneellisesti ”kiitos”. Kun hän kääntyi, postitoimiston täyttänyt väkijoukko vetäytyi hänen tieltään kahta puolen kuin Punainen meri israelilaisten edestä. Suru ja myötätunto ihmisten kasvoilla ei estänyt näitä astumasta sivuun, jottei hänen onnettomuutensa tulisi heidänkin päälleen.

”Palautetaan lähettäjälle.” Jokainen tiesi, mitä se merkitsi. Kirjeet palautettiin joko ennen tai jälkeen lopullisen tiedon, riippuen äidin tai vaimon, sisaren tai morsiamen kirjoitustiheydestä. Jos mies oli paikassa tai tehtävissä, jonne postia ei saatu, kirjeet odottivat tukikohdassa. Vain silloin, kun oli varmaa, ettei vastaanottaja koskaan postiaan kaipaisi, odottavat viestit niputettiin ja niihin lyötiin leima ”palautetaan lähettäjälle”.

Aivan kuten silloin, kun tieto Johnin kaatumisesta oli tullut, Betty oli kylmä ja tyyni. Hän astui ulos ovesta ja lähti kävelemään kotiin päin. Pimeys oli syventynyt ja pakkanen kiristynyt. Vastaantulijat tervehtivät häntä ja hän tervehti heitä.

Puristaessaan kirjenippua kädessään hän kuuli mielessään, miten nämä uutisen kuultuaan sanoisivat toisilleen: ”Rouva Fleming parka. Ja niin miellyttävä mies kuin kauppias oli — mutta niinhän se on, että parhaat viedään ensiksi. Onneksi sentään sellainen uutinen ei ole vielä koskettanut meidän perhettämme!”

Alistairin kaaduttua Betty oli lähtenyt etsimään Ruthia paikasta, jolla olisi tälle jokin merkitys. Nyt hän itse mitään ajattelematta kääntyi kadulta rantatielle ja käveli jäistä, hiukan epätasaista kujaa pitkin, kunnes oli melkein kotiportilla.

Mutta hänen mieleensäkään ei tullut mennä kotiin. Sen sijaan Betty astui pois polulta joutomaata peittävään hankeen ja kompuroi kohti rantaa, kunnes horjahti jaloiltaan. Hän vaipui polvilleen hiljaisena talviuntaan nukkuvan koivun juurelle, ja lyhty putosi hänen kädestään sälähtäen rikki koholla olevaan juurakkoon. Enää vain tähdet rikkoivat täydellisen pimeyden.

Täällä, järven rannalla, he olivat viettäneet Duncanin kanssa niin monia hetkiä. Tänne he olivat tulleet heti Koivurantaan muutettuaan, täällä he olivat istuneet silloin, kun Betty oli luullut Duncanin kyllästyneen häneen ja tällä olikin ollut uusia suunnitelmia yritykseensä…

Tuskanhuuto purkaantui Bettyn huulilta ja katosi ylös kylmälle, tähtikirkkaalle taivaalle. Hän puristi jäistä koivunrunkoa käsissään, nojasi otsansa siihen ja itki niin, että koko ruumiiseen koski. Itku armahti hetkeksi, kun itki sydämestään, ei silmänräpäykseen pystynyt ajattelemaan.

Mutta lopulta hän ei pystynyt enää itkemään. Betty tajusi, että lumi oli kastellut hänen hameensa ja hän paleli. Jos hän jäisi tähän, miten kauan kestäisi, ennen kuin pakkanen tekisi tehtävänsä?

Samassa kuulaan, hiljaisen pakkasillan halkaisi koiran ulvonta. Se oli niin tuskallinen, niin sydäntäsärkevä, että tähdetkin tuntuivat vavahtavan säälistä. Sitten kuului kahinaa lumessa, ja yhtäkkiä Lancelot painoi kostean kuononsa Bettyn kättä vasten. Sen silmät olivat täynnä hätää.

-Lance, Betty nyyhkytti ja kietoi kätensä koiran kaulaan. 

Eläin painautui häntä vasten, aivan kuin se olisi tajunnut tapahtuneen. Tai ehkä se tajusi? Ehkä se oli juuri esittänyt oman sielunmessunsa? Betty puristi koiraa sylissään, ja Lancelot istui paikallaan kärsivällisesti. Sitten se liikahti ja nuolaisi Bettyn suolaista poskea.

Betty otti koirasta tukea noustessaan jaloilleen, jotka vapisivat sekä kylmästä että järkytyksestä niin, että hän olisi muuten kaatunut. Ja sitten hän näki Koivurannan tutun varjon piirtyvän taivasta vasten. Ruth ei ollut vielä ehtinyt vetää verhoa alas, vaan lamppu keittiön ikkunalla hehkui joutomaalle asti lämmintä, kutsuvaa valoaan.

Siellä odottivat hänen lapsensa, hänen viisi lastaan — isättöminä — ja Ruth, josta hän oli luvannut pitää huolta. Mitä Duncan sanoisi, jos hän pettäisi heidät? Miten hän voisi katsoa tätä silmiin sitten joskus, kun he tapaisivat, jos antaisi nyt periksi?

-Hyvä Jumala, Betty kuiskasi kuivin huulin, -hyvä Jumala, minä lupaan yrittää, mutta minä en selviä yksin! Auta minua!

20 kommenttia:

  1. Voi Luoja! Bettyn aavistukset silloin rautatieasemalla.. Mutta miten kauniisti kirjoitettu, kun luin lopun uudestaan. Voiko toivo vielä elää, voiko tapahtua ihmeitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tarkoitat tuota Duncanin uudelleen tapamista, niin... Betty taitaa ajatella tapaamista ikuisuudessa.

      Poista
    2. Ymmärsin sen, mutta toivottavasti vielä tässä elämässä! Kirjahan on vasta vähän yli puolivälin?

      Poista
    3. Betty on vielä kohtuullisen nuori. Ja onhan maailmassa muitakin miehiä...

      Poista
    4. Ei muita Bettylle kuin Duncan!
      Ja miten Stu ja muut reagoivat tähän!?

      Poista
    5. Stuart ehkä vielä muistaa isän, pienemmät tuskin. Eiväthän he ole nähneet häntä vuoteen. <3

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Olen ollut viime päivät aivan "menoteillä", kun en ole voinut puhua tästä kenellekään, en edes Samille, joka lukee kirjaa. Sellainen olo kuin olisin tehnyt harkitun murhan...

      Poista
  3. En ole jaksanut kommentoida tähän viitososaan aiemmin (pahoitteluni siitä - elämäni on tänä syksynä ollut vähän turhan rankkaa), mutta nyt pitää yllä olevan Leenan tavoin tulla huutamaan "ei ei ei"! Elättelen vielä toivoa siitä, että tässä kävisi samoin kuin Ruthille Titanicilla.

    Todella koskettavasti olet kirjoittanut sota-ajan ihmisistä ja heidän kohtaloistaan. Sodan todellisuus tulee tässä hyvin esille. Itse olen viime kuukausina sukeltanut talvi- ja jatkosodan tapahtumiin sekä faktan että fiktion kautta ja itse asiassa pitkästä aikaa yrittänyt itsekin kirjoittaa jotain.

    Hiiruska

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimia! Vähän samaa tunnelmaa ollut täälläkin (siis muutenkin kuin Bettyn suhteen), siksi on oma blogi jäänyt lähes päivittämättä. Olen kuitenkin iloinen että olet mukana, olen miettinyt oletko huomannut kirjan alkaneen. <3

      Poista
    2. Mukana ollaan ehdottomasti, kiva kun olet kaipaillut :)

      Hiiruska

      Poista
  4. Voi eiiii!!! Kaisa, ei Duncania eihän?!

    VastaaPoista
  5. Vastaukset
    1. Ihanaa, että Bettyllä on tällaisia ystäviä.

      Poista
  6. Mä toivon. Duncan on vaan kadonnu. Ja kadonneet voi vielä palata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivomisessa ei ole mitään pahaa. <3

      Poista
  7. Eiiiiiiiiiiiiiiihh! Kun jatkaa päivän tauon jälkeen lukemista, ja sitten vastaan tulee tällaista... Pysty oikein sittämään vielä :'(
    Eihän silti luovuta toivosta? Kuten sanottua, erehdyksiä voi sattua... Eikä Jenniestäkään ole vielä tietoa...
    *Lancelotin pehmeä nuolaisu nenänpäähän kaikille murhemielisille*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sota-aikana mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa... Mutta kauniisti kirjoitit.

      Poista