tiistai 25. marraskuuta 2014

51. Sotaleski

 

Helmikuun 2. päivänä
”Virallinen tieto tuli tänään. ‘Kaatunut erikoistehtävissä.’

Miksei riitä, että hän on kaatunut! Mitä auttaa, jos se on tapahtunut ‘erikoistehtävissä’! Pitäisikö sen jotenkin lohduttaa minua, tehdä asia jollakin tavalla helpommaksi kestää?

Talo on ollut täynnä ihmisiä, aivan kuten silloin, kun kuulimme Titanicin haaksirikosta. Mutta jos silloin vielä jaksoin jossakin sydämeni sopukassa toivoa, nyt en jaksa.

Minä tiesin tämän. Minä tunsin tämän, kun Duncan lähti, aivan kuten Lillian sanoi tunteneensa sen Johnin lähtiessä viimeisen kerran. Me olimme liian onnellisia, me rakastimme toisiamme liikaa — sellainen ei jää rankaisematta.

-Betty kulta, tuota sinä et tarkoita, äiti sanoi minulle nuhdellen.

Mutta miksi en tarkoittaisi? Milloin tässä maailmassa on suurin onni saanut säilyä eheänä?

Elsie-täti ja John-setä tulevat tänne niin pian kuin mahdollista, Chrissy parka jää hoitamaan heidän myymäläänsä. Huomaan miettiväni julmasti, mahtaako Elsie-täti sulkea Duncaninkin pois puheistaan ja mielestään, kuten sulki aikanaan Walter-vauvan.”

Helmikuun 3. päivänä
”Olen pitänyt itseni pystyssä lasten tähden. Äiti tarjoutui kertomaan heille asiasta, mutta minunhan se piti tehdä. He ovat jo olleet kyllin hämmentyneitä siitä, että synkkiä ja itkuisia ihmisiä kulkee edestakaisin.

En tiedä, paljonko pojat käsittivät, tai mitä heidän maailmassaan merkitsee se, ettei isä tule koskaan enää kotiin. Archie ja Don kyllä selviävät. He ovat niin pieniä, he tuskin muistavat isää, jota eivät ole nähneet vuoteen, ja pikkutytöt eivät tietysti ymmärrä asiasta mitään.

Mutta Stuart muistaa, edes jotakin, ja hän ymmärtää enemmän kuin haluaisin.

-Älä sure, äiti! Minä pidän kyllä sinusta huolta, hän sanoi löytäessään minut itkemästä. -Minä lupasin isälle!”

Helmikuun 6. päivänä
”Fergus sanoo, että minun pitää yrittää nukkua öisin, ja on kirjoittanut minulle unilääkettä. Mutta en voi ottaa sitä. Pelkään unta. Kun ruumiini pettää minut ja nukahdan, näen jatkuvasti unta Duncanista.

Unet ovat toisenlaisia kuin syksyllä. Ne olivat kaikuja menneestä, näissä hän on läsnä nyt. Hän pitää minua sylissään, katselee minua, kuten hänellä monesti oli tapana, silittää hiuksiani. Minun on niin hyvä ja turvallinen olla!

Ja sitten herään, ja ympärilläni on pimeää ja hiljaista, ja puren tyynyä jotten huutaisi tuskasta ja herättäisi Gracea, sillä lapset ovat nyt ainoa, mitä minulla on.

Johnin kaaduttua pohdin, millaista on, kun Lillian ei voi odottaa tätä kotiin. Nyt en tahdo vielä hereilläkään ymmärtää, että olen samassa tilanteessa. Hätkähdän postin tuloa, ja monta kertaa ajattelen jostakin asiasta, että tästä minun pitää kirjoittaa Duncanille, tätä minun pitää häneltä kysyä.

Joskus tunnen, että hän on aivan lähellä. Niinhän Ruth sanoi, kun Alistair oli kaatunut: että tämä oli kauan häntä lähellä. Muutaman kerran olen käännähtänyt äkkiä ympäri, niin vahvasti olen kokenut Duncanin läsnäolon — mutta eihän siinä ketään ole.

Ei koskaan enää.

Koskaan enää hän ei lue kirjeitäni ja vastaa niihin. En koskaan enää kuule lasten riemukasta huutoa, kun hän tulee kotiin myymälän puolelta tai valokuvaamasta, en koskaan enää tunne hänen käsivarsiaan ympärilläni, en koskaan enää kuule hänen ääntään, joka karkotti kaikki pahat asiat. Eikä kukaan koko maailmassa enää kutsu minua Sapphoksi. Onnellinen saareni on uponnut meren syvyyteen kuin tarujen Atlantis.

Joskus kiusaan itseäni katumalla sitä, miten kauan aikoinaan torjuin Duncanin lähestymisyritykset. Miksi en kuunnellut itseäni? Miksi en vastannut myöntävästi hänen kosintaansa aiemmin? Heti silloin, kun hän järkytti minut suunniltani Kuusikukkulan pesutuvassa? Miksi tuhlasin niin monta vuotta, jotka olisimme saaneet olla yhdessä? Jos nyt saisin ne vuodet... Mutta se on myöhäistä.

Unta välttääkseni istuin viime yönä olohuoneessa, kun kuulin askeleita portaissa ja Elsie-täti tuli luokseni. Hänkään ei pysty nukkumaan, ja me istuimme sohvalla vaieten melkein aamuun asti Grace korissa välissämme, Lancelot vartijanamme takanedusmatolla.

Missä tahansa toisessa tilanteessa olisin nauttinut siitä, että saatoimme olla anoppini kanssa kahdestaan aivan vaiti, ilman että se tuntui kiusalliselta, mutta nyt suru kietoi meidät niin paksuun vaippaan, että olin tukehtua.”

Helmikuun 9. päivänä
”Isä ja John-setä ovat koettaneet selvittää, mitä on tapahtunut. En tiedä, mitä yksityiskohtien tietäminen ketään hyödyttää, mutta kun näen sen auttavan heitä jaksamaan, en voi kieltääkään.

Ilmeisesti Duncan oli lähetetty pienen miesjoukon johdossa vihollisen linjojen taakse tiedustelemaan. Tiedustelemaan! Koko sodan ajan hän on valittanut, ettei meidän armeijamme tiedustele, ja sitten ne lähettävät hänet… En tiedä, onko se sattumaa.

-Poika osasi olla vaikea, John-setä mutisi, kun kerroin minkä tiesin Duncanin hankkiutumisesta esimiestensä epäsuosioon.

Voi, hän saisi olla miten ‘vaikea’ vain tahtoisi, kunhan hän tulisi kotiin! Mutta tuosta joukosta on palannut vain yksi mies. Saksalaiset olivat yllättäneet heidät, hän oli päässyt pakenemaan mutta kuullut takaansa kolme laukausta — yhden jokaiselle jäljelle jääneelle.

En tiedä, kuka tuo mies on. En tiedä, miltä hänestä tuntuu nyt, kun hän on päässyt turvaan jättämällä toverinsa. En ole hänelle katkera, koska hän tuskin olisi edes voinut auttaa. Mutta ajattelenpa vain.”

Helmikuun 11. päivänä
”Ruth oli poissa sairaalasta yhden päivän uutisen tultua, sen jälkeen hän on hoitanut velvollisuutensa kuin kone. Näen, että hänen suruunsa sekoittuu syyllisyys. Sanat, jotka kesällä sinkosin hänen kasvoilleen, kummittelevat meidän kummankin mielessä.

Tahtoisin armahtaa häntä, tahtoisin vapauttaa hänet taakasta. Mutta en tiedä, mitä sanoisin.

Useimmat muutkaan eivät tiedä, mitä sanoa. Pastori Morrison tuli, kuten hänen tapansa on, heti uutisen kuultuaan. Hänen hyväntahtoista hyminäänsä kuunnellessani jouduin pitelemään itseäni, etten olisi räjähtänyt. Miten Jumala voi olla hyvä ja rakastava, kun me joudumme kestämään tällaista!

En tohtinut haastaa pastori Morrisonia, mutta Napierin tohdin, kun hän tuli käymään yksin. Annie on tehnyt hyvien tapojen vaatiman pakollisen vierailun, jolta melkein pakeni. Johnin kaatumisen jälkeen hän on tuntunut pelkäävän surua.

-Ei Jumala ampunut Duncania, Napier sanoi lempeästi kuunneltuaan kapinaani. -Se oli saksalainen. Ihminen, jolla on vapaus valita. Älä syytä Jumalaa siitä, että ihminen valitsi näin.

Hämärästi muistin yrittäneeni selittää Ruthille jotakin tällaista silloin, kun Hamilton ampui isänsä. Mutta miten eri asia on lohduttaa toista kuin koettaa itse löytää lohtua!

-Sinäkin rukoilet joka sunnuntai kirkossa sotilaittemme puolesta — miksei Jumala kuule! minä parkaisin.

-Kyllä Hän kuulee, Betty, Napier sanoi lujasti. -Mutta joskus Hän sanoo: ‘Valitettavasti en voi nyt suostua pyyntöösi, lapseni’.

Minä aloin itkeä, ja hän antoi minun tehdä sen pyrkimättäkään hillitsemään kyyneleitäni.

-Häntä ei ole haudattu, eikö niin? minä kysyin. -Saksalaiset tuskin hautasivat heitä!

-Sitä me emme voi tietää, Napier sanoi vältellen.

Mutta tiedämmehän me, tiedänhän minä. Johnille emme saaneet hautajaisia, en koskaan nähnyt häntä arkussa — mutta tiedämme, että hänet on kunniallisesti haudattu jonnekin Ranskaan, hänelle on jopa luettu rukous ja veisattu virsi. Lillian on saanut kirjeen eräältä hänen aseveljeltään, joka oli ollut läsnä.

Mutta miksi saksalaiset hautaisivat vihollissotilaita? Duncanin ruumis makaa siunaamattomana jossakin Belgiassa, säiden ja eläinten armoilla… Se tuntuu niin kaamealta, että saa minut valittamaan ääneen.

-Luuletko sinä, kuiskasin, -että Duncan on nyt vauvan luona? Sitten jatkoin sopertaen pelon, jota olen vauvan kuoltua usein kauhistunut: -Se ei ehtinyt kehittyä valmiiksi, sitä ei kastettu! Ehkei se olekaan taivaassa?

-Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta, Napier sanoi varmana.

Hän on pappi. Eihän hän valehtelisi?”

Helmikuun 14. päivänä
”Stuart täyttää tänään seitsemän vuotta. Rouva Wallace kysyi arastellen, saisiko hän leipoa pojalle kakun. Tietysti hän sai, vaikka en tiedä, tuottiko pieni juhlahetki kaiken tämän keskellä lapselle enemmän kipua kuin iloa.

En voi olla ajattelematta kaikkia niitä merkityksellisiä hetkiä, jotka me tästä lähin vietämme ilman Duncania. Syksyllä Stuart menee kouluun. Archie lukee jo melkein sujuvasti. Donald on oppinut sanomaan r-kirjaimen. Faith juoksee ja tanssii pikku jaloillaan. Grace nauraa ja tahtoo maistaa kaikkea. Eikä heidän isänsä saa koskaan heitä nähdä.

Siunattu olkoon kuitenkin lapsen mieli, joka pystyy välillä unohtamaan surun! Kun näin poikien olevan lumisotasilla ulkona, sydäntäni kouristi sekä tuska että helpotus.

Postin vähyydestä en voi enää valittaa. Kun Duncanin nimi oli lehden luettelossa ja ‘Flanderin sankarista’ alettiin julkaista muistokirjoituksia, on surunvalitteluviestien pino kasvanut päivä päivältä. En pysty lukemaan kuin aivan lähimpien kortit ja sähkeet, annan Ruthin avata muut.

Jerry kirjoitti ensimmäisten joukossa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hänen yksinkertainen osanottonsa tuntui yhtäkkiä lämpimimmältä ja ainoalta, joka todella jollakin oudolla tavalla lohdutti minua.

Osasyynä tähän tunteeseen oli sekin, että Mally on vapautettu takuita vastaan. En tiedä, onko kirjeelläni asian kanssa mitään tekemistä — millaisen toivon ja uskon vallassa minä sitä kirjoitin! — mutta olen iloinen hänen puolestaan.

Ja olen iloinen siitä, että he ovat julkaisseet kihlauksensa, vaikka se on todella vetänyt varjon myös Jerryn maineen päälle. Jerryn, joka meidän kihlausaikanamme oli niin tarkka siitä, millaista elämää minä vietin ja kenen kanssa seurustelin!

‘Kun mies on maannut ei-kenenkään-maalla kuolemaa odottaen ja saanut uuden tilaisuuden, sitä alkaa ajatella monista asioista eri tavalla’, hän kirjoittaa.

Suon hänelle hänen uuden tilaisuutensa, suon sen Mallylle täydestä sydämestäni. Mutta en silti voi olla tuntematta katkeraa kateutta.”

Helmikuun 17. päivänä
”Olen kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka ovat ottaneet asioita huolehtiakseen. Tiedän, että kauppa on auki, että lapset puetaan ja ruokitaan, vaikka en kykenisi itse mihinkään.

Oudolla tavalla minä kuitenkin kykenen. En ole kylmä ja turta, kuten Johnin kaaduttua — välillä toivon, että olisin, koska tuska kuristaa minut hitaasti hengiltä — mutta jokin outo voima pitää minut pystyssä.

Olen ajatellut paljon sitä talvea, jolloin vauva menehtyi. Silloin putosin mustaan kuiluun, joka on sen jälkeen monet kerran koettanut aueta jalkojeni alla. Ihmeellistä kyllä, se kuilu ei ole auennut nyt. Ehkä Jumala sittenkin varjelee minua?

Äiti ja isä käyvät joka päivä. Alice käy useita kertoja päivässä. Hän ei puhu paljon, ei häärää ympärilläni kuten äiti ja Elsie-täti, mutta hänen hiljainen ymmärryksensä on lohduttavaa. Hän tietää täsmälleen, mitä tämä on. Fergus käy joskus kerran päivässä, joskus useasti, ja koettaa saada minut nukkumaan.

Elsie-täti ja John-setä lähtevät huomenna takaisin Edinburghiin, sillä sanoin sulkevani myymälän toistaiseksi. En jaksa ajatella, mitä teen kaupalle. Jos myyn, minun on myytävä koko talo. Mutta miten voisin myydä jotakin, joka oli Duncanille niin rakasta, jonka eteen hän teki niin paljon töitä? Miten voisin myydä kodin, meidän oman kotimme, jonne muutimme niin suurella toiveikkuudella?

Ja siltikin — joskus tahtoisin paeta täältä kuin kidutuskammiosta. Nuottipino pianon päällä, kulunut maali keittiön tuolin poikkipuulla, jossa hän tapasi pitää jalkojaan lehtiä lukiessaan, leveän vuoteen siististi sijattu toinen puolikas, jota ei koskaan enää avata, komerossa riippuvat puvut ja paidat, joissa on vielä hänen tuoksunsa... Se kaikki repii sydämen rinnastani!

Minun on tehtävä päätös joskus. Mutta ei vielä, sillä en kykene edes käymään myymälän puolella. Isä sanoo, että me säästäväisesti eläen pärjäämme Isoäidin perinnon tuotolla. En jaksaisi ajatella mitään niin turhaa kuin raha, mutta käsitän, että sitä on pakko alkaa vähitellen ajatella.

Kuitenkin jollakin kummallisella tavalla tunnen, että olemme vihdoinkin appivanhempieni kanssa löytäneet toisemme kaikkien näiden vuosien jälkeen. Toivon, että myös Duncan tulee tietämään sen siellä jossakin.”

Helmikuun 21. päivänä
”Rosie soitti tänään. Hän on kiertueella Etelä-Englannissa ja oli nyt vasta ehtinyt lukea sanomalehtiä.

Aluksi enimmäkseen itkimme, molemmat. Sitten aloimme puhua — tai paremminkin: Rosie kuunteli, kun minä sopertelin katkonaisia lauseita. En tarkkaan muista, mitä sanoin. Jotakin siitä, miten turhista asioista olen monesti kehittänyt riidan, miten lapsellisesti ja itsekkäästi käyttäytynyt, miten elämän oikeita, merkityksellisiä asioita ei tajua, ennen kuin ne menettää.

Kun me muutimme Koivurantaan, Duncan sanoi tulleensa kotiin, josta lähtisi vain kannettuna. Sinä ensimmäisenä syksynä jo luulin menettäväni hänet keuhkojen tähden, mutta hän voitti taudin. Miksi hän ei siis saanut elää sitä elämää, jota niin rakasti, ja aikanaan kuolla rauhassa omassa vuoteessaan? Miksi sen piti tapahtua vihollisen luodista vieraalla maalla!

Rosien puhelun jälkeen menin olohuoneeseen ja katselin valokuvia. Noita lukemattomia kuvia, joita Duncan on vuosien mittaan ottanut. Hän näkyy itse vain muutamissa, koska oli useimmiten kameran takana, mutta juuri siksi hän tuntuu olevan niissä kaikissa läsnä.

Pöydälle olen jättänyt sen Duncanin kuvan, jonka sain ensimmäiseksi sotajouluksi, sen, jossa hän istuu juoksuhaudassa saastaisena ja hymyilee. Äiti oli kauhuissaan, kun tahdoin pitää sen muistopöydällä, ja jopa Ruth koetti tyrkyttää minulle jotakin siistimpää, virallisempaa kuvaa, mutta en huolinut. Kehyksen vierellä palavan kynttilän liekit tuntuvat saavan Duncanin silmät tuikkimaan tuossa kuvassa, joka on minulle niin rakas, etten väsy sitä katselemaan.

Viimeiset hänen ottamansa kuvat sain jouluksi rintamalta. Niissä ei ole mitään kaunista, ja on sittenkin. Kaiken sen rumuuden ja kuoleman keskellä niissä näkyy toivo, toveruus, luottamus, usko.

Jos minäkin pystyisin siihen!”

20 kommenttia:

  1. Voi kun saksalaiset olisivat yhtä kehnoja ampumaan kuin mitä Duncan vitsaili! Jospa yksi luoti olisi mennyt ohi ja Duncan joutunut vain vangiksi!

    Mutta Betty pärjää kyllä! Pystyn kuvittelemaan hänet yli 90-vuotiaana harmaatukkaisena vanhuksena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Betty on vahva, eikä hän ole yksin. Ja näinhän tarina voisi jatkua vaikka 1980-luvun alkuun... :)

      Poista
  2. Tässä on pakko olla vielä jokin juonenkäänne, jonka myötä voimme todeta, että kaikki olikin vain yhtä suurta erehdystä! Niinhän tyttökirjoissa aina käy. Ajattele vaikka muuatta Dick Mooreakin... :)

    Mutta silti: byäääh! X-(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ja niin Betty heräsi ja kaikki oli ollutkin unta..."??

      Poista
  3. JOS tämä on unta, niin muista sitten Kaisa että olet kiduttanut meitä monen luvun ajan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sentään. Ei se taida olla unta. <3

      Poista
  4. EieieieieieieiEIEIEI!!! Ja vielä kerran EI.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän, ettei tämä ole mikään vitsailun paikka, mutta nyt on kyllä pakko kysyä: oletko aivan varma... :)

      Poista
    2. Tarkoitin Anonyymin mielipidettä: onko hän aivan varma siitä, kun kommentoi ainoastaan 11 kertaa EI.

      Poista
    3. Olen aivan varma ;-) että näin ei olisi saanut käydä. Tyttökirjojen päähenkilön puoliso ei saa kuolla. :-D :-D

      Poista
    4. Eikö edes sankarina? Kaatuihan Walter sodassa (ja vain Rilla tiesi, että Una jäi häntä suremaan), ja jossakin Pikku naisten jatko-osassa Meg on jo leski...

      Poista
  5. Niin käy kun on tarkoitettu. Mutta mä toivon silti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "...vaikkei ois toivoa ollenkaan." Olet sinä sinnikäs!

      Poista
    2. Tänä syksynä on reaalielämäs tuota säettä pitäny toistella...... Ja "valoa vaikken näekään, sen tiedän loistavan". Kävi kuinka kävi, se on niin tarkoitettu.

      Poista
    3. "Käy miten käy, hyvin käy", oli jollakin ihmisellä ollut tapana toistella vielä kuolinvuoteellaan. Siinä asennetta.

      Poista
  6. Ei ruumista eikä hautajaisia, tyttökirjaromantikko jaksaa vielä toivoa. Mutta jos Duncan ei tule takaisin, Betty selviää siitäkin ja kasvattaa lapsensa hyvin. Toisaalta tyttökirjaromantikko suree jo valmiiksi sitä, että toinen maailmasota on sitten jo "melkein" nurkan takana, Bettyn pojat ovat silloin varsin sopivan ikäisiä sotimaan.

    VastaaPoista
  7. Katselin kuvia maailmansodan hautausmaiden ristirivistöistä ja mietin, miten monen kiven alla todella on ruumis - miehiä haudattiin käsittääkseni vähän keitä minnekin. Suomalainen sankarihautakulttuuri on oikeastaan aika lohdullinen, silloinkin, kun ruumista ei ole löydetty.

    Olen vasta Bettyn perheen myötä tajunnut, miten lyhyt väli maailmansodilla lopulta olikaan. Parilymentä vuotta ensimmäisen päättymisestä toisen alkamiseen! Syksyllä 1939 Stuart on 29, Archie 27 ja Donald 25...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika paljonhan sekä näissä sodissa että Suomen sodissa jäi rintamalle, tuhoutui kokonaan, jäi vihollisalueelle... Onhan niitä talvi- ja jatkosotien vaivajia löydetty näihin päiviin saakka, tunnistettu tuntolevyistä.

      Yksi sukupolvi sai kyllä aika huonot kortit, ja rintamalla olleista ja sodasta selvinneistä varmaan suurin osa jatkoi jollain tasolla sotaa koko loppuikänsä.

      Poista
    2. Asuimme muutama vuosi sitten kirkkoa vastapäätä. Eräänä kesäisenä lauantaiaamuna, kun ikkunat olivat auki, heräsimme ihmeissämme: jostakin kuului Narvan marssi! Kirkon luona oli sankarihautajaiset. Nuori asepukuinen mies kantoi sylissään pikkuista arkkua. Lehdessä kerrottiin, että hän oli sankarivainajan lapsenlapsenlapsi...

      En tiedä, miten olisi käynyt ellei toista maailmansotaa olisi tullut: olisiko ensimmäisen traumoista vähitellen selvitty. Mutta toinen tuli ja jyräsi kaiken alleen. Kyllä mekin, joilla on jokin kosketuspinta noihin aikoihin (oma isäni on sotaorpo), tavallaan sodimme vieläkin.

      Poista