keskiviikko 26. marraskuuta 2014

52. Keskiviikon kirkkoilta

 

Helmikuun lopulle asti Betty käpertyi kodin suojaan. Sukulaiset ja ystävät mahdollistivat sen kaikin tavoin sekä tarjoamalla apuaan että vetäytymällä  hienotunteisesti pois heti huomattuaan, että Betty tahtoi olla yksin.

Mutta kun aika kului ja ensimmäinen järkytys alkoi hellittää, Betty tajusi, ettei hän voinut piileskellä maailmalta lopun elämäänsä, vaikka olisi tahtonutkin. Hänen oli pakko vähitellen palata ihmisten ilmoille.

-Minä en ole koskaan kuvitellut, että se sana koskisi minua, hän mutisi eräänä iltapäivänä istuessaan keittiön pöydän ääressä ja tuijottaessaan alas kuppiin, jossa vahva, makea tee jäähtyi vähitellen juomakelvottomaksi. Ystävä oli hypännyt hänen syliinsä ja Lancelot asettunut hänen jalkoihinsa, mutta hän ei tuntunut huomaavan kumpaakaan.

-Mikä niin? rouva Wallace tiedusteli lempeästi.

-Olisihan minun pitänyt käsittää, että eivät vain vanhukset — onhan Alicekin ollut… mutta en osannut ajatella! Betty pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.

-Mistä te nyt puhutte, rouva kulta? Rouva Wallace otti kupin, kaatoi sen sisällön laskiämpäriin ja täytti astian uudella, vastahaudutetulla teellä, vaikka tiesi, ettei hänen emäntänsä sitäkään joisi.

-Leski, Betty kuiskasi sanan kuin se olisi ollut kirous. -Sotaleski.

-Rakas rouva Fleming… Älkää!

-Sehän minä olen. Betty tuijotti taas teekuppia, joka oli ilmestynyt hänen eteensä tällä kertaa höyryävine sisältöineen. -Olen saanut leiman, samanlaisen kuin… kuin ”Palautetaan lähettäjälle”.

Rouva Wallace seisoi vähän epävarmana pöydän toisella puolen. Sitten hän kokosi rohkeutensa ja meni ottamaan kaapin päältä silkkipaperiin käärityn paketin.

-Kävin lyhyttavaraliikkeessä, hän sanoi hiljaa ja ojensi käärön Bettylle. -Teidän pitäisi sovittaa mustaa pukuanne.

Betty räpytteli silmiään.

-Mitä… Mikä se on? hän kysyi.

Rouva Wallace avasi varovasti silkkipaperin ja paljasti palan mustaa harsoa.

-Teidän hattuunne, hän sanoi. -Sillä kai te menette keskiviikkona kirkkoon?

Betty äännähti kuin häntä olisi lyöty ja vetäytyi kauemmas tuolissaan.

-Kirkkoon?

-Täytyyhän teidän mennä, rouva. Ettekä te voi mennä sinne tuon näköisenä.

Betty vilkaisi pukuaan ennemmin vaistomaisesti kuin kiinnostuksesta. Sen jälkeen, kun Ruth oli eräänä aamuna löytänyt hänet lyyhistyneenä puolipukeissa väkivaltaiseen itkuun makuuhuoneen vaatekomeron kynnykselle, sylissään Duncanin kenkäpari, hän ei ollut itse valinnut vaatteitaan. Ruth oli ottanut komerosta kaikki suruaikaan sopivan hillityt yksiväriset hameet ja puserot ja tehnyt valmiiksi pinoja, niin että Bettyn tarvitsi pukeutuessaan vain vetää ylleen yhden pinon vaatekappaleet, ilman että hänen olisi pitänyt rasittaa itseään ajattelemalla asiaa sen kummemmin.

Sitten Ruth ja rouva Wallace olivat koonneet talosta Duncanin henkilökohtaiset tavarat, aivan kuten olivat vuosia aiemmin siivonneet näkyvistä kaiken, mikä viittasi kuolleeseen vauvaan. He olivat pakanneet tavarat siististi laatikoihin ja nostaneet ne tuohon samaiseen komeroon, jonka oven Mike Cameron oli lyönyt umpeen viiden tuuman nauloilla. Sittemmin Bobby oli järkyttyneenä kertonut Ruthille, ettei ollut koskaan nähnyt isänsä itkevän sillä tavalla kuin tuona päivänä Koivurannasta palattuaan.

Mutta nyt rouva Wallace puhui mustasta puvusta ja kirkkoon menosta, ja oli ostanut Bettyn hattuun suruharson.

Fort Williamin kirkossa pidettiin hartauskokous keskiviikkoiltaisin. Rauhan vuosina se oli ollut miellyttävä pieni tilaisuus, joka oli niin monen muun asian tavoin saanut sodan alettua synkän maineen.

Kolmena keskiviikkona peräjälkeen kokous oli yhä samanlainen kuin ennenkin. Mutta aina neljäntenä keskiviikkona pastori Morrison luki kirkossa kuluneen kuukauden aikana kaatuneiden seurakunnan jäsenten nimet.

Betty oli koko sodan ajan vältellyt tuon neljännen keskiviikkoillan kokousta. Hän oli joskus hävennytkin taikauskoisuuttaan, kun oli tuntenut siinä tilaisuudessa pahoja ennusmerkkejä. Mutta samalla tavallahan ihmiset olivat postitoimistossa väistyneet hänen tieltään, kun hän oli saanut käteensä nipun lähettäjälle palautettuja kirjeitä.

Ja hän ymmärsi, ettei vaihtoehtoa enää ollut. Hän tiesi, että pastori Morrisonin lausuessa Duncanin nimen tämän kuolema tulisi lopulliseksi, ettei sen hetken jälkeen ollut enää mitään toivoa. Mutta siltikin kirkkoon oli mentävä. Ellei muuten, niin juuri siksi, että hän saisi edes kuulla Duncanin nimen.

-Kiitos, rouva Wallace, Betty mutisi ja kosketti varovasti mustaa harsoa. -Minä menen kohta sovittamaan pukua... Ei siinä pitäisi olla korjattavaa. Eihän siitä ole kuin vuosi, kun käytin sitä… Johnin kaaduttua.

-Entä lapset? rouva Wallace kysyi varovasti. -Ehtisin vielä ommella…

-Ei, Betty sanoi tiukasti. –Heille ei tarvitse ommella mitään. Heillä kaikilla on siistit pyhävaatteet. Stuart saa surunauhan, mutta muille ei tarvita mitään ylimääräistä. He oppivat vielä tuntemaan isättömyytensä ilmankin, että siitä muistutettaisiin heidän puvuillaan.

-Voi rakas rouva Fleming, mutisi rouva Wallace, -minä en olisi koskaan uskonut…

-Ettekö te uskonut, että sodassa voi kuolla? Betty kysyi hiljaa muistellen edellistä talvea ja Annien kanssa käymäänsä keskustelua.

Rouva Wallace pyyhkäisi silmäkulmaansa esiliinan nurkkaan.

-En minä ajatellut, että niin hyvät ihmiset kuin kauppias voivat kuolla! hän kuiskasi.

Sinä helmikuun viimeisenä keskiviikkona Bettyn mielessä oli oudon selkeänä se syksy, jolloin Rob oli sairastanut tulirokkoa ja hän oli hoitanut tätä Edinburghissa. Miten nääntynyt hän oli ollut sinä yhtenä aamuna kaikkien niiden viikkojen jälkeen — aamuna, jolloin käänne parempaan lopulta tuli — melkein tajuton oikeastaan. Ja miten Duncan oli tunkeutunut puoliväkisin lääkärin mukana sairashuoneeseen, nostanut hänet syliinsä, vienyt hänet lepäämään, lähettänyt tohtori Burnettilla hänelle terveisiä.

Yhtä nääntyneeksi ja hervottomaksi Betty tunsi itsensä nyt. Mutta enää ei ollut Duncania, joka nostaisi hänet käsivarsilleen ja veisi turvaan. Ei koskaan enää. Hänen oli selviydyttävä, vaikka hän pelkäsi ulos lähtemistä, ihmisten kohtaamista, tätä iltaa. Ensimmäisen kerran hän todella ymmärsi, minkä tähden suruharsoa käytettiin: sen taakse saattoi vetäytyä, sillä se ei paljastaut silmiä eikä kyyneleitä.

Betty oli koettanut saada väkensä liikkeelle ajoissa, jottei kirkossa olisi vielä paljon ihmisiä, sillä hän tiesi heidän saapumisensa herättävän huomiota. Lapset olivat kuitenkin riitaisia ja levottomia, ja kirkko oli jo melkein täynnä, kun he vihdoin pääsivät sinne asti.

Penkit olivat niin täynnä, että he joutuivat kävelemään pitkin keskikäytävää lähes eturiviin asti, ennen kuin löysivät tarpeeksi tyhjää tilaa. Ruth kantoi Faithia, rouva Wallace talutti Donaldia, Betty kantoi Gracea ja Stuart huolehti Archiesta.

Betty näki ihmisten kuiskailevan ja kuuli irrallisia säälin sanoja ”lapsi paroista”. Hän näki muitakin mustapukuisia, nyyhkyttäviä perheitä. Hän näki lipun, joka oli nostettu lattiatankoon alttarin vierelle. Hän oikoi Gracen myssyä, rypisti kulmiaan Donaldille ja Archielle, jotka koettivat jatkaa nujuamistaan penkissä, hyssytti Faithia ja vilkaisi huolissaan Ruthin kalpeita kasvoja.

Kaiken sen Betty teki kuin kone. Hänestä tuntui, kuin hän itse ei olisi lainkaan ollut siinä, vaan seisonut kauempana ja katsellut penkissä istuvaa naista säälinsekaisin tuntein.

Siinä oli kolmikymmenvuotias viiden lapsen äiti, sotaleski, mustassa puvussaan, harso kasvojensa peittona. Tämä nainen oli menestynyt kirjoittajana, hänen miehensä oli ollut Viktorian ristillä palkittu upseeri, koko maan tuntema sankari. Mutta mitä merkitsi maine ja kunnia, mitä se samettirasiaan kätketty kunniamerkki, jota Duncan ei koskaan enää kantaisi? Turhuutta turhuuden päälle!

Virsi alkoi, Ruth lauloi tummalla kauniilla äänellään. Betty, joka yleensä lauloi mielellään, istui hiljaa, ja rouva Wallacekin vain liikutti huuliaan. 

Fergusta oli pyydetty lukemaan päivän teksti. Hän takelteli, aivan kuin hänen olisi ollut vaikeata nähdä, ja lopulta hän otti nenäliinansa ja pyyhki silmiään. Kirkossa oli tuskin ketään, joka ei olisi arvannut, kenen tähden, sillä kaikki tiesivät, miten hyvä ystävä tohtori oli ollut naapurinsa kanssa.

Alkoi uusi virsi, joka tuntui loppumattoman pitkältä. Ja sitten pastori nousi puhumaan.

Betty ei jaksanut kuunnella, mitä tämä puhui. Hän katseli vaivihkaa ympärilleen kuin pikkutyttönä Glen Longin kirkossa, kun oli väsynyt saarnaan.

Hän näki Kirsty Dunnin, joka aivan kuin aavistaen kääntyi katsomaan Bettyä lempeällä ja oudon sisarellisella tavalla. Hän näki Shona Saundersin, joka oli tullut ensimmäisten joukossa esittämään surunvalittelunsa niin kauhistuneen näköisenä, että rouva Wallace oli epäillyt tämän pitävän Duncanin kaatumista omien ilkeiden puheidensa syynä. Hän näki Ewan ja Flora Irvinen, hän näki Bobby MacIntyren Miken ja Fionan kanssa ja mietti, mitä Willille mahtoi kuulua.

Ja sitten Betty tajusi, että pastori oli lopettanut puheensa ja ottanut esiin nimilistan. Yhtäkkiä kirkko tuntui pilkkopimeältä, vaikka lamput paloivat, se oli jääkylmä penkin lähellä punaisena hehkuvasta kamiinasta huolimatta, se oli hiljainen kuin hauta, vaikka läsnä oli lähes koko kaupunki.

Bettystä tuntui, ettei hän voinut hengittää. Lippu alttarin vierellä tuntui pyörivän hänen silmissään, ja oli vähiltä, ettei hän hypännyt pystyyn ja huutanut ”ei” — aivan kuin pastori Morrisonilla olisi ollut valta herättää Duncan eloon vain sillä, ettei hän koskaan ”niiden rakkaidemme joukossa, jotka ovat saaneet antaa isänmaalle kalleimman uhrinsa” mainitsisi nimeä ”vänrikki Duncan Archibald Fleming, kaatunut Ypresissä 35 vuoden, kuuden kuukauden ja seitsemän päivän iässä”.

Silloin Stuart kääntyi katsomaan kirkon takaosaan. Vaistomaisesti Betty kumartui nuhdellakseen poikaa levottomuudesta, kun hän tajusi, että moni muukin oli kääntynyt. Ovella tapahtui jotakin.

Yhden kerran juopunut maankiertäjä oli pyrkinyt sisään kesken jumalanpalveluksen, ja edellisenä kesänä Lancelot oli seurannut laumaansa kirkkoon ja tassutellut levollisesti keskikäytävää asettuen makuulle Flemingien penkin viereen, josta se nousi kauniisti seisomaan aina silloin, kun seurakuntakin nousi. Mutta nyt koira oli kotona lukkojen takana, eikä ovelta kuulunut päihtyneen meluamista.

Kirkonpalvelija MacLean kiiruhti seinänviertä kirkon takaosaan. Pastori Morrison oli häkeltynyt hetkeksi, sitten hän aikoi aloittaa nimien lukemisen, mutta vaikeni taas odottaakseen seurakunnan rauhoittumista.

-Mitä ihmettä Callum Macaulay nyt tahtoo, mutisi rouva Wallace.

Bettyä ei kiinnostanut vähääkään se, mitä Callum tahtoi. Mutta ihminen on utelias, ja muiden mukana hän vaistomaisesti käänsi päätään. Ulko-ovella Callum Macaulay huitoi käsillään ja koetti selvästikin saada kirkonpalvelijan ymmärtämään asiansa tärkeyden.

Vihdoin herra MacLean palasi keskikäytävää kohti alttaria pysähtyäkseen Bettyn kohdalla. Hänellä oli jotakin kädessään.

-Olen pahoillani, rouva Fleming, hän kuiskasi anteeksipyytävästi. -Callum sanoo, että hänet oli pysäytetty postitoimiston luona ja sanottu, että teille on tärkeä sähke. Hän väittää neiti Brucen sanoneen, että se on toimitettava teille välittömästi, vaikka sitten kirkkoon.

Betty oli saanut kuluneina viikkoina enemmän sähkeitä kuin koko tähänastisen elämänsä aikana. Hän ei voinut ymmärtää, miten tämä osanottosähke poikkeaisi niistä muista. Mutta Callum Macaulay on oma persoonansa, ja tämä oli varmaankin käsittänyt väärin neiti Brucen sanat: postineiti oli ehkä sanonut, että sähke piti viedä Koivurantaan.

Niinpä Betty otti taitetun paperin vastaan ja loi anteeksipyytävän katseen pastori Morrisoniin. Kirkonpalvelija palasi takaisin ovelle ja sai ilmeisesti Callumin rauhoittumaan.

Ensin Betty aikoi laittaa sähkeen taskuunsa, sillä hän ehtisi lukea sen kotonakin, tai antaa Ruthin lukea — sillä miten taas yksi uusi sähke voisi hänen suruaan millään tavalla lieventää! Mutta jokin sai hänet kuitenkin avaamaan viestin.

Se ei ollut osanottosähke.

Se oli lähetetty Flanderista.

Siinä oli vain kaksi sanaa ja yksi kirjain.

”Elossa. Kirjoitan. D.”

Bettyn viimeinen selkeä ajatus oli harras toive siitä, että joku ottaisi Gracen — ja tajutessaan rouva Wallacen siepanneen lapsen hänen herpaantuvalta käsivarreltaan Betty pyörtyi.

24 kommenttia:

  1. Arvasin! Arvasin!

    Mutta hienosti kuljetit meidät sotalesken synkkiin tunnelmiin.

    VastaaPoista
  2. No juu, kyllä tämän varmaan suurin osa arvasi... :) Tyttökirja! Mitta silti olen itsekin iloinen.

    VastaaPoista
  3. Voi, matkamies maan pääsee vielä kotiin Bettyn luokse, ei taivaan kotiin! Toivottavasti nyt heti edes käymään.

    VastaaPoista
  4. Saimmeko Bettylle teemavirren? :) On muuten kotipaikkakunnaltani. ;)

    VastaaPoista
  5. Ihanaa!
    Olisi ollut liian julmaa <3

    VastaaPoista
  6. Olisihan siitä saanut mielenkiintoisia romanttisia juonenkäänteitä, jos Betty olisi jäänyt leskeksi ja sitten löytänyt jonkun uuden...

    VastaaPoista
  7. Mä tiesin, enkä menettänyt toivoani!

    VastaaPoista
  8. No joo. Kai se Duncan on liian tärkeä tapettavaksi. :)

    VastaaPoista
  9. Lyhyitä ja ytimekkäitä kommentteja! ;) <3

    VastaaPoista
  10. Minulla oli kolme lukua luettavana, kun en päässyt koneen viereen ennemmin. Olen parkunut ja nauranut, näin sen piti mennäkin. Sinä osaat kyllä rakentaa pysäyttävää juonta.Hyvä!!!!! Marjatta

    VastaaPoista
  11. Kieltämättä niskavillani nousivat pystyyn "vuosi sitten", kun kommentoit pyytäen, ettei Duncan kaatuisi, ja tiesin mitä tapahtuu. :) Sinulla oli kyllä onnea, kun luit juri nämä kolme lukua putkeen, etkä esimerkiksi kolmea edellistä...

    VastaaPoista
  12. Aina vaan kommentit lyhenee... :D

    VastaaPoista
  13. jesjesjesjesjesJESJES. Ja vielä kerran JES ;-)

    Jes-sana oli vaikeampi kirjoitta, että ei ihan tullut 11 kertaa :-D :-D

    VastaaPoista
  14. Ei se haittaa, asia tuli ymmärretyksi! :D

    VastaaPoista
  15. Jotai tällästä mä toivoin!! <3

    VastaaPoista
  16. Ja multa pääsi itku vasta nyt :'-( on ollu vähän turhan jännittävää!! Oon pidätelly itkua, koska oon toivonu. KIITOS.
    (eläydynköhän mä vähän liikaa.....)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä eläydyt ihan sopivasti. Silloin eläytyy liikaa, kun kirjoittaja itsekin melkein itkee ja lähtee Herättäjään kysymään hautajaislistaa*), vaikka tietää täsmälleen että sähke tulee... :)

      *) Joskus Kauniiden ja rohkeiden ollessa ihan uusi juttu siellä kuoli joku hahmo ja se otettiin paikka paikoin niin tosissaan, että ärsyyntynyt perheenjäsen oli pohtinut, mahtakao Herättäjäs olla lista... :)

      Poista
    2. :D eikä.....? :D No. Toisaalta on ihana eläytyä. Arkimurheet unohtuu :)

      Poista
    3. Juu siis ärsyyntynyt perheenjäsen oli kysellyt tätä vitsillä, mutta katsoja oli ollut melkein tosissaan... :) Kyllähän omat murheet aika pieniltä tuntuu tällaisiin tapahtumiin verrattuna!

      Poista