torstai 27. marraskuuta 2014

53. Tarua ihmeellisempi totuus

 
Dunkirque, maalisk. 7. päivä
”Sappho, oma rakkaani!

En tiedä, miten tämän kirjeen aloittaisin. On jo kyllin suuri ihme, että ylipäätään istun tässä ja kirjoitan Sinulle — mutta miten kertoisin kaiken?

En tiedä, mitä Sinulle on sanottu. Oletan, että olet surrut minua kuolleena. Oli hetkiä, jolloin itsekin jo siunasin itseni ikihyväksi, ja kaiken vain siksi, etten pitänyt suutani kiinni.

Tiedät, mitä mieltä minä olen ollut tämän sodan johtamistavasta koko ajan. Läpimurtoja yritetään kerta toisensa jälkeen samoista kohdin vaihtoehtoja harkitsematta, tiedustelua ei käytetä hyväksi, mieshukasta ei välitetä. Tiedät senkin, että ylennyksen saatuani kuvittelin voivani parantaa tilannetta: en pystynyt olemaan hiljaa, vaan olen ansiokkaasti pilannut maineeni jankuttamalla tästä asiasta.

Kun sain määräyksen koota ryhmän tiedusteluretkelle linjojen taakse, tiesin, että se oli ennemmin kurinpitokeino kuin osoitus siitä, että ajattelutapa olisi muuttumassa. Mutta hammasta purren päätin tehdä parhaani. En kirjoittanut siitä Sinulle, rakkaani, koska tiesin, että huolestuisit. Jälkikäteen ajateltun minun olisi tietysti pitänyt, mutta kuvittelin, että palaamme ennen kuin ehdit huomatakaan.

Me etenimme pitkälle, jopa hämmästyttävän pitkälle. Mutta sitten kaikki kääntyi hulluksi. Meidät yllätettiin, ja vain Macfie pääsi pakoon. Cunningham ja Reid ammuttiin siihen metsikköön kuin koirat, ennen kuin ehdimme oikein edes tajuta mitä tapahtui. Kolmas luoti oli varattu minulle, mutta sain tartuttua saksalaisen kivääriin niin, että se laukesi ilmaan. Sen jälkeen hän ilmeisesti löi minut kiväärinperällä tainnoksiin — näin arvelen, koska en muista mitään, ennen kuin heräsin jossakin rakennuksessa, kädet sidottuina, lukkojen takana, pää kivusta halkeamaisillaan.

Hunnit olivat saaneet päähänsä, että tiedusteluryhmän johtajana minusta olisi heille hyötyä. Saksalaisella tehokkuudella he päättivät saada minulta erinäisiä tarpeellisia tietoja.

Kuulusteluja pidettiin mitä mielipuolisimpiin vuorokaudenaikoihin. Välillä minulle luvattiin keisarin kiitollisuutta ja loistavaa uraa Saksan armeijassa, välillä taas uhkailtiin kuolemaakin pahemmalla kohtalolla.

Ruoka-annoksiani vähennettiin kerta kerralta ja niiden uhkailtiin kohta loppuvan kokonaan. Tavarani olivat esillä kuulusteluhuoneen pöydällä, niin lähellä että näin ne selvästi, mutta niin kaukana, etten millään tavoin pääsisi niihin käsiksi. Tietenkään minulla ei ollut juuri mitään henkilökohtaista mukanani, mutta en saattanut lähteä tällaiselle retkelle ilman sitä Sinun ja lasten kuvaa, jonka lähetit Gracen syntymän jälkeen, ja sitä toista, tiedät kyllä — sitä, jonka minä kauan sitten varastin albumistasi.

Nyt kaduin hempeämielisyyttäni. Saksalaiset kierrättivät tuota rakasta kuvaasi kädestä käteen, ja tulkki oli kovin innokas kääntämään heidän kommenttejaan. En aio toistaa niitä tässä, rakkaani, ne eivät sovi hienon naisen silmille, mutta tarkoitus oli ilman muuta saada minut tolaltani ja tuntemaan asemani heikkous.

Ne olivat pitkiä päiviä ja öitä. Kun kuulustelut vain jatkuivat ja jatkuivat, tapasin itseni miettimästä, voisinko tosiaan kertoa heille jotakin, mitä tahansa, joka helpottaisi oloani. Mutta sitten ajattelin Sinua, rakkaani, ja lapsia. Miten saattaisin koskaan tulla Sinun luoksesi, miten saattaisin tulla kotiin, jos harkitsisin vaikka kuinka viattoman tiedonmurun paljastamista viholliselle!

Ja sitten keskityinkin vain ajattelemaan teitä, hyvin yksityiskohtaisesti. Ajattelin Stuartia harjoittelemassa soittoläksyjään. Ajattelin Archieta nukkumassa teddykarhu kainalossaan. Ajattelin Donaldia leikkimässä Lancelotin kanssa. Ajattelin Faithin hymykuoppia. Ajattelin Gracea, josta olen nähnyt vain valokuvan.

Ja ajattelin Sinua, rakkaani, Sinua sylissäni, Sinun silmiäsi ja hiuksiasi, nauruasi ja kätesi kosketusta. Yhä uudelleen ja uudelleen, niin keskittyneesti, että melkein tunsin olevani luonasi, enkä enää kuullut heidän kysymyksiään, en huomannut nälkää tai kylmää tai hermokipua, joka tahtoo raadella kättäni, kuten Fergus aikoinaan varoitti.

En tiedä, miten kauan sitä kesti, kunnes ne vaihtoivat kuulustelijaa. Aloin olla siinä vaiheessa aika huonossa kunnossa. Pelkäsin, että lopultakin antaisin periksi, että alkaisin puhua mitä tahansa, jotta he jättäisivät minut rauhaan tai — no, kuolema ei tuntunut siinä kohdin enää kovin pelottavalta vaihtoehdolta, sillä ampuisivathan ne minut kuitenkin, kun tajuaisivat, ettei minusta saanut mitään irti.

Siinä kylmässä ja kosteassa kellarissa ei ollut ikkunaa ja minä olin aika tavalla sekaisin vuorokaudenajoista, joten en tiedä oliko päivä vai yö, kun se tumma nuori upseeri ilmaantui paikalle. Hän ei sopinut siihen ympäristöön millään tavoin, paremmin olisin saattanut kuvitella hänet filmiin tai teatterin lavalle. Hän ontui toista jalkaansa, mutta oli muuten huolestuttavan reipas ja saisi epäilemättä yhden loppuun väsytetyn skottisotilaan puhumaan.

Mutta vaikka uuden kuulustelijan näkeminen masensi minua, se myös herätti vastarintani. Sinä, rakkaimpani, varmasti parhaiten tiedät, millainen jääräpää saatan halutessani olla. Päätin, että tuo nuori kiiltäväsaappainen sankari ei saisi minusta irti mitään, vaikka se todella maksaisi henkeni.

Hän puhui englantia eikä käyttänyt tulkkia. Oiva keino murtaa mies on puhua hänelle suoraan hänen äidinkieltään! Ja hän aloitti aivan alusta — sekin oli kai keino uuvuttaa minut.

Mutta aivan kuten alussa, minä sanoin nimeni, arvoni ja yksikköni. Niinhän meille on opetettu. Nimi, arvo ja yksikkö. Ei muuta.

Nimeni ei ollut kiinnostanut vähääkään ketään läsnäolijoista tätä ennen, eikä minulla ollut mitään harhaluuloa siitä, että he olisivat tehneet ilmoituksen vangiksi joutumisestani. Senkin perusteella tiesin, mikä kohtaloni tulisi olemaan.

Mutta uusi kuulustelijani katsoi äkkiä minuun tiukasti.

-Fleming? hän toisti. -Mistä te olette kotoisin?

Kysymys oli uusi ja mietin hetken, mikä juoni sen takana oli. Uupuneessa mielessäni ehdin jo ajatella, että hunnit olivat vankeusaikanani voittaneet, valloittaneet Britannian, ja hankkisin teille vaikeuksia paljastamalla kotipaikkani. Sitten tulin järkiini ja vastasin hänelle totuudenmukaisesti.

Ja nyt alkavat kaikkein oudoimmat tapahtumat. Sappho, minä rukoilen, että Sinä uskot minua: kaikki mitä kerron on totta, vaikka välillä itsekin mietin, hourailinko nälän ja väsymyksen tähden.

Kuulustelijani käski kaikki muut ulos, vartijaa ja tulkkia myöten. Nämä tottelivat. Minuun luodut vahingoniloiset silmäykset osoittivat heidän uskovan, että saisin kohta kokea kuulustelutapoja, joille ei kaivattu todistajia. Ja suoraan sanottuna niin ajattelin itsekin. Purin hammasta ja rukoilin Jumalalta voimaa kestää, mitä tuleman piti. Käteni oli yhä sidottu, joten minun olisi mahdotonta puolustaa itseäni.

Saksalainen odotti, kunnes viimeinenkin mies oli mennyt ja ovi sulkeutunut. Sitten hän kumartui minua kohti ja kysyi — ja kesti hetken, ennen kuin tajusin, mitä hän kysyi, vaikka hänen englantinsa oli erittäin hyvää:

-Tunnetteko te Ruth Weilsonin?

Olin odottanut lyöntejä, potkuja, mitä tahansa muuta. Nyt tuijotin häntä käsittämättä enää mitään, ja hän ehti jo toistaa kysymyksensä kärsimättömästi.

Olin aivan varma, että hourailin. Kun lopulta sain änkytetyksi, että Ruth on holhokkini, saksalainen nyökkäsi päätään, aivan kuin olisi saanut vahvistuksen jollekin vahvalle epäilylle. Sitten hän meni yhtäkkiä ovelle, avasi sen ja sanoi jotakin käytävään.

Palatessaan hänellä oli kädessään veitsi. Ehdin tuskin miettiä, mitä hän sillä aikoi, kun hän meni taakseni ja katkaisi käsiäni sitovat köydet.

-Käskin vartijat pois, hän sanoi. -Käytävä on tyhjä. Oikealla ovat portaat ylös. Teillä on viisi minuuttia, sitten teen hälytyksen.

Istuin tuolissani ranteitani hieroen ja tuijotin häntä.

-Menkää! hän ärähti. Ja sitten, yhtäkkiä: -Sanokaa Ruthille terveisiä.

En jäänyt kysymään, keneltä. Olin niin poissa tolaltani, että hoipuin ovelle kuin juopunut — valmistautuneena siihen, että tämä oli jokin julma juoni, jotta minut saataisiin ampua karkurina.

-Odottakaa! mies sanoi takaani. Kun käännyin, hän todella ojensi minua kohti asetta — tuollaista uudenlaista ukko-Mauseria, joita saksalaisupseerit harrastavat. Mutta ei ampuakseen minut, vaan kahva edellä. -Ottakaa tämä. Lipas on täynnä. En tahtoisi suloisen vaimonne joutuvan itkemään teitä, hänellä on siihen liian kauniit silmät. 

Tartuin aseeseen. Vaistomaisesti poistin varmistimen ja aioin vetää liipasimesta. Näin hänen silmistään, että hän tiesi täysin mitä olin tekemässä, mutta ei väistynyt.

Sitten tajusin, että laukaus houkuttelisi paikalle yleisöä — sillä käytävä oli todellakin tyhjä. Jätin hänet eloon ja lähdin.

Siitä, mitä seuraavina päivinä ja viikkoina tapahtui, saat kirjoittaa aikanaan seikkailuromaanin, Sappho. Nyt en väsytä Sinua pakomatkani yksityiskohdilla.

Mutta sen voin kertoa, että saksalaisten rintaman takaa on pitkä matka omien luo, ja että jos Belgian talvi on raaka juoksuhaudassa, on se tuhannesti raaempi pakomatkalla.

Sen matkan aikana ajattelin lämmöllä intiaaniystävääni, joka aikoinaan Valloissa opetti minut ratsastamaan ilman satulaa (epäilen erään saksalaisupseerin kiroilleen melkoisesti menetettyään lämminverisensä). Ja ajattelin lämmöllä saksalaista moottoripyörääni, jonka kaltaisia tuttuja ajopelejä osui tielleni parikin kappaletta. Opin myös, että saksalaisten kuormastosta varastetut lihasäilykkeet maistuvat täsmälleen yhtä pahalta kuin meikäläiset, mutta niissä on vielä vähemmän lihaa.

Minä selvisin koko sen matkan, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Mutta kuin olin vihdoin omilla linjoilla, siellä oli vartiossa hysteerinen poika — melkein lapsi vielä — joka pistimellään uhaten kieltäytyi päästämästä minua askeltakaan eteenpäin, koska en tiennyt sen päivän tunnussanaa.

Hän noudatti saamaansa käskyä, eikä häntä voi siitä moittia, päinvastoin. Epäilemättä en pakomatkani ryvettämänä näyttänyt vähääkään siltä, mikä ja kuka väitin olevani. Mutta poika parka olisi voinut sentään tehdä hälytyksen. Itse asiassa pyysin sitä, kun näin hänen vain tärisevän aseensa kanssa sen näköisenä, että pelkäsin hänen ampuvan minut vahingossa.

Olin siinä vaiheessa jo hiukan hermostunut tilanteeseen. Kun järkipuhe ei auttanut nuoreen vartijaan, päästin suustani kaikki ne gaelinkieliset törkeydet, joita olen kuluneina vuosina juoksuhaudoissa aseveljiltäni oppinut. Ellei se todistaisi minua skotiksi, ei mikään!

Poika raukka pelästyi niin, että tosiaankin laukaisi aseensa — ilmaan, Luojan kiitos. Mutta on tunnustettava, että Sinun urhea miehesi löi maihin lähimpään kuoppaan, sillä ehdin jo ajatella tulevani ammutuksi siihen paikkaan.

Laukaus kuului kauas, ja äkkiä pojan viereen ilmestyi mies kapteenin puvussa. En ollut uskoa silmiäni, kun tunnistin hänet Grahamiksi, joka Faithin syntyessä huiputti minua koko silloisen komppaniani iloksi. Huomatessani, että tiukka vartiomies oli laskenut aseensa, tohdin nousta seisomaan ja ilmoittautua.

Ja kuten silloin pari vuotta sitten, kun sain määräyksen hänen ‘puhutteluunsa’, Graham karjaisi — mutta nyt tosissaan:

-Mitä te täällä teette?

Sitten hän jatkoi suorasukaisesti:

-Tehän olette kuollut!

En todellakaan ollut ajatellut olevani mitenkään humoristisella tuulella. Mutta yhtäkkiä kuulin vastaavani:

-Ajattelin sentään vielä käydä laskemassa lapset, sir. Heitä pitäisi olla nyt viisi.

Graham tuijotti minua, sitten hän voihkaisi:

-Mitä ihmettä minä teen teidän kanssanne, Fleming!

Minä ehdotin kieltämättä vähän röyhkeästi, että hän voisi aloittaa järjestämällä minulle jotakin syötävää. Ja sitten häpeäkseni pyörryin kuin hauras ikäneito.

Kun tulin tajuihini, lääkintämies oli kumartunut ylleni. Hänelle selvisi pian, ettei minulla ollut mitään sellaista vammaa, mitä ei ruokailurytmin palauttaminen säännölliseksi korjaisi, ja niin minut siirrettiin omaan komppaniaani.
Sitä ennen sain sentään sähkötettyä Sinulle, ja se oli taivaan onni, sillä toista tilaisuutta ei olisi muutamaan päivään tullut. Välillä jo taas pelkäsin, ettei tulisi koskaan.

En ollut kuvitellut saavani laakeriseppelettä ja triumfikulkuetta, vaikka palasinkin kuolleista ja lisäksi toin yhtä ja toista yksityiskohtaista tietoa saksalaisten asemista. Mutta sitä en sentään ollut osannut odottaa, että joutuisin tälläkin puolen putkaan ja kuulusteltavaksi rikollisena.

Pakoon pääsyni oli kuulemma ollut liian helppo, jotta se ei herättäisi epäilyksiä. Selvästi oletettiin minun käyneen kauppaa hunnien kanssa ja palanneen takaisin vain soluttautuakseni. (Olen totisesti iloinen, että olen kätkenyt ensimmäisenä sotajouluna ottamani kuvan paikkaan, josta sitä ei kovin helposti voida löytää, ja että lähetin negatiivin Sinulle muiden sekalaisten joukossa. Tavarani epäilemättä pengottiin, ja jos olisi löydetty kuva minusta käsi saksalaisen harteilla, minut olisi ammuttu ennen kuin olisin ehtinyt kissaa sanoa.)

Myönnettäköön, että viimeiset hetkeni belgialaistalon kellarissa olivat liian oudot, jotta itsekään oikein käsittäisin, mitä oli tapahtunut. Pakomatkani aikana tietysti mietin asiaa.

En ymmärrä muuta, kuin että tämä saksalainen oli se sama, josta kirjoitit viime kesänä, koska miten muuten hän olisi koskaan kuullutkaan Ruthista. Mutta ei kai apusisaria päästettäisi sotavangin lähelle?
Ja mistä hän saattoi tietää, että minulla oli mitään tekemistä kanssasi, vaikka olisit tehnyt häneen kuinkakin suuren vaikutuksen tulkkina toimiessasi —  kuten tietysti teitkin, rakkaani. Eihän Saksassa tai koko Euroopassa ole toista niin kaunista ja viisasta naista kun Sinä! (Hän olisi tietysti tunnistanut Sinut valokuvista, mutta ei ehtinyt katsoa niitä. Jos olisinkin ymmärtänyt napata ne kuvat mukaani! Mutta tilanne oli niin sekava, että tajusin mahdollisuuden liian myöhään.)
Ja ennen kaikkea: minkä ihmeen tähden hän tahtoi minun karkaavan?
Joka tapauksessa tulin siihen tulokseen, ettei kenellekään olisi hyödyksi, jos menisin mainitsemaan Ruthin nimen ja saksalaisen terveiset. Keitin siis pakoni alkuosasta kokoon järkevämmän version — jätin käteni sitomatta ja muuta sellaista pientä, jotta saatoin muka käydä kuulustelijani kimppuun ja voittaa hänet.

Se oli yhtä epäuskottavaa kuin totuus, enkä voi moittia meikäläisiä siitä, etteivät he nielleet tarinaa. Kuulustelut jatkuivat päiväkausia, mutta saksalaiseen järjestelmään verrattuna minua miellyttivät kunnon yöunet ja toimivampi ruokahuolto.

Lopulta minua ei eräänä aamuna haettu kuulusteltavaksi. Tiesin sen merkitsevän sitä, että he miettivät mitä tehdä. En voi kieltää, etteikö vatsanpohjassani olisi kiertänyt vähän ilkeästi, vaikka ”sanovat kapteeni Grahamin painuneen herrojen puheille lupaa kysymättä ja mekastaneen siellä teidän puolestanne niin, että hunnitkin sen taatusti kuulivat”, kuten ateriani tuonut ayrshirelainen sotamies laveasti kuvasi.

Meni vielä yksi yö, ennen kuin sain tietää, ettei minua ammuttaisi aamunkoitteessa. Sen sijaan minut kuljetettiin kenttäsairaalaan, jossa joku uupunut lääkäri taas kerran tutki vointini ja sain vihdoin ja viimein uuden ja ehjän univormun.

Ihmetellessäni vuoteeni laidalla sitä, miten tämä hullu sota heittää miestä — sillä kenttäoikeuden tuomion sijasta minulle oli tuotu asetakki, jossa oli luutnantin arvomerkit kapteeni Graham tuli käymään. Hänellä oli minulle uusi upseerinvaltakirja, josta nyt en niin kovasti välittäisi, mutta hänen toinen asiansa oli sitäkin mieluisampi.

-Te siirrytte takaisin minun alaisekseni, hän sanoi. -Minä en nimittäin aio hävitä tätä sotaa. Mutta sitä ennen — menkää kotiin laskemaan lapset, Fleming. Kahden viikon loma. Parempaan en pystynyt.

Ja nyt minä odotan täällä rannikolla lomakuljetusta. Toivon sentään, että tämä kirjeeni ehtii ensin perille.

En ole vielä oikein selvinnyt kaikesta tapahtuneesta, en käsitä siitä puoliakaan. Mutta olen elossa. Olen elossa, vaikka Sinulle kai ilmoitettiin minun kaatuneen. Olen niin pahoillani, rakkaani! Voin vain kuvitella, millaisia nämä viikot ovat Sinulle olleet.

Ja olen tulossa kotiin Sinun ja lasten luo. Kaksi viikkoa yhdessä, Sappho! Se ei ehkä ole paljon, mutta se on enemmän kuin olisin uskaltanut toivoa saksalaisten käsittelyssä tai vielä omienkaan parissa. Saada nähdä Sinut, saada nähdä lapset ja Ruth — mitä ihmettä siellä teillä on tapahtunut? — ja tietysti myös rouva Wallace… Mitä mies voi muuta toivoa?

Sähkötän, kun olemme kotimaassa ja tiedän, millä junalla tulen. Siihen saakka, Sappho — Jumala varjelkoon lapsia ja Sinua, kunnes taas saan teidät kaikki syliini.

Duncan.”

14 kommenttia:

  1. Ihanaa että Duncan pääsee lomalle!! \o/ ♥♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ethän ole vihainen, vaikka itketin teitä? :)

      Poista
    2. Mitäpä tuosta, kunhan Duncan on kunnossa!

      Poista
  2. Oi millainen herrasmies se dingelisdongelis lopulta olikaan! :) Jäämme odottamaan lomakuulumisia. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nii-in... Joku Blim... Blom... Blum... sellanen se oli. Ei tässä kerkiä nimiin niin kovasti keskittyä, kun on kova kiirus lukea juonta etiäppäin! :D

      Poista
    2. Kummallista, ettei kenelläkään ole koskaan ollut ongelmia Duncanin nimen kanssa!! :D

      Poista
  3. VAUDE!!!!!!! MAHTAVAA!!!!!! Tämä on kyllä kaikista paras Betty!!!!!! Superhyvä juonenkäänne!!!!!!!!!! Ja nyt mä arvaan että Ruthin ja Dingelisdongeliksen tarina ei ole vielä lopussa......... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos te ette Leenan kanssa nyt heti nielaise tuota kammottavaa nimitystä, minä paljastan, että lentäjäsankarilla on vaimo ja kaksitoista lasta! :D :D

      Yritin laskea huutomerkit sun kommentista, mutta matikkapää petti. ;)

      Poista
    2. :D :D :D Okei. Mä en halua mitään perheenisä-lentäjää Ruthille :D

      Poista
    3. Mutta Ruth tulisi järkiinsä, unohtaisi koko miehen, menisi naimisiin Neilin kanssa ja saisi kaksitoista tenavaa. Tai ainakin kuusi.

      Poista
  4. Hm. Mutta kun mä en vaan pysty unohtaa tummaa komeaa muukalaista!!.... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ryhdistäydy nyt, hyvä ihminen! Noin ei puhuta vihollisesta... ;)

      Poista