perjantai 28. marraskuuta 2014

54. Maaliskuun päivänä

 
-Herra hyvästi hallitkoon, mutisi rouva Wallace, kun Betty sai kirjeen loppuun. -Kauppias kirjoittaa kovin… rohkeasti.

Betty nyökkäsi ja silitti paperiarkkia pöytää vasten. Duncan kirjoitti todella rohkeasti. Pelkkä ajatus siitä, mitä olisi tapahtunut, jos sotasensuuri olisi tarkastanut juuri tämän kirjeen — kaikkine mainintoineen saksalaisen valokuvasta ja Ruthista — sai hänet vapisemaan. Mutta kuoressa ei ollut mitään merkkiä siitä, että se olisi avattu matkalla, ei myöskään sensuurin leimaa.

Helmikuun viimeisen keskiviikon illasta ja ihmeellisen sähkeen saapumisesta oli kulunut runsas viikko. Näiden pitkien päivien aikana Bettyn mielialat olivat vaihdelleet riemusta ahdistukseen, epäuskosta iloon, kun hän oli lukenut yhä uudestaan sähkeen kahta sanaa ja odottanut siinä luvattua kirjettä.

Samaan aikaan Duncanin isä oli laittanut maat ja taivaat sekaisin ja lopulta saanut sotaministeriöstä vastentahtoisen ilmoituksen siitä, että vänrikki Fleming oli todellakin elossa. Mitään muuta ei ollut kerrottu, ja nyt Betty käsitti miksi: niinä päivinä Duncania oli kuulusteltu vakoojaksi epäiltynä. Hänen sydämensä melkein pysähtyi, kun hän ajatteli, miten tarina olisi voinut päättyä vielä sittenkin, kun Duncan oli päässyt omien puolelle.

Mutta vihdoin tänään oli tullut kirje, jonka hän oli ahminut välittömästi itsekseen ja lukenut ääneen rouva Wallacelle Ruthin lähdettyä sairaalaan ja poikien mentyä ulos leikkimään. Hän ei saattanut lakata koskettamasta kirjettä. Duncan oli pidellyt paperia käsissään, kirjoittanut nuo rivit, sulkenut kuoren. Duncan oli elossa, hän oli tulossa kotiin!

-Mitä te nyt aiotte? rouva Wallace jatkoi värähtävällä äänellä. Hän istui keittiön pöydän toisella puolen ja hypisteli esiliinaansa, sillä kädet eivät olleet tottuneet olemaan jouten. -Tarkoitan… Tytön suhteen? Kerrotteko te hänelle, että…

Betty nosti päätään.

-Minä en tiedä, hän kuiskasi. -Ruth on kantanut kaikki nämä viikot syyllisyyttä. Minähän sanoin hänelle vetäväni hänet vastuuseen jokaisesta kaatuneesta sen tähden, että hän auttoi tuon saksalaisen vapauteen, ja että syyttäisin häntä, jos Duncanille tapahtuisi... Miten minä saatoin sanoa niin julmasti! Minä tahtoisin — minä tahtoisin armahtaa häntä.

-Voi rouva Fleming… Minä ymmärrän, mitä te tarkoitatte. Mutta…

He vaikenivat molemmat. Betty sulki hetkeksi silmänsä. Miten hän oli saattanut uskoa sen kauhean uutisen Duncanista! Ne unet, joissa Duncan oli niin elävä, niin lähellä — ne hetket, jolloin hän oli käännähtänyt katsomaan tuntiessaan niin vahvasti Duncanin olevan läsnä — eivätkö ne olleet samanlaisia kuin se uni, jonka hän näki, kun tämä oli kadonnut Amerikassa! Millainen vaimo hän oikein oli, kun ei viimeiseen asti toivonut?

Mutta että sen oli pitänyt olla juuri tuo saksalainen — joka auttoi Duncania, kun tätä kuulusteltiin ”tiukoin menetelmin”… Voi, minkä tähden!

-Minä pelkään, että Ruth uhraa elämänsä, Betty sanoi lopulta, kun hiljaisuus oli jatkunut jonkin aikaa. Hän ei aiemmin muistanut, ettei rouva Wallacella olisi ongelmatilanteessa ollut ratkaisua valmiina. -Hän torjui Neil Keirin ja minä pelkään, että hän torjuu kaikki — että hän lakkaa jopa seuraamasta kunnianhimoaan — että hän vain käpertyy odottamaan. Sillä eihän se mies koskaan tule!

Viimeinen lause oli yhtä lailla epätoivoinen rukous kuin toteamus, ja rouva Wallace kiiruhti vastaamaan:

-Ei, rouva kulta, ei hän koskaan tule. Senhän me tiedämme. Ihme, että hän edes muisti enää tytön nimen. On viisasta olla hiljaa.

Betty päästi pitkän huokauksen.

-Kyllä niin on parempi, hän mutisi. -Duncaninkin takia.

-Juuri niin, rouva kulta. Rouva Wallace ojensi kätensä pöydän yli ja taputti Bettyn kättä. -Mutta mitä kauppias kirjoitti tulostaan — milloin hän saattaisi olla kotona?

Betty käänsi näkyviin kirjeen ensimmäisen sivun.

-Tämä on päivätty 7. päivä, hän sanoi. -Nyt on kymmenes.

-Hyvä tavaton, puuskahti rouva Wallace ja nousi. -Sehän merkitsee, että jos hän on päässyt pian laivaan ja sen matka sujuu kuten pitää — Betty värähti, sillä hän ymmärsi hyvin kotiapunsa tarkoittavan saksalaisia sukellusveneitä — hän voi olla täällä huomispäivänä! Ja te näytätte tuolta!

Viimeinen huomautus sai Bettyn haukkomaan henkeään.

-Anteeksi? hän sanoi vähän loukkaantuneena. -Miltä minä näytän?

-Täsmälleen siltä, miltä nainen kuukauden suremisen jälkeen näyttää. Rouva Wallace nojautui pöytään. -Rouva kulta, saanko minä käydä ostamassa kankaan ja ommella teille uuden leningin?

-Leningin? En minä tarvitse leninkiä. Ei nyt ole aika ajatella sellaisia.

-Nyt on juuri aika ajatella sellaisia. Kun kauppias tulee kotiin tuollaisten kokemusten jälkeen — luutnanttina, ajatelkaas sitä! — teidän pitää olla kauneimmillanne. Jos haen kankaan nyt, ehdin ommella sen vaikka huomisaamuksi. Ja te laitatte tukkanne samalla tavalla kuin silloin, kun kauppias puhui koko kaupungille Viktorian risti rinnassaan. Se kampaus puki teitä niin hyvin.

-Kuulkaa nyt, rouva Wallace, Betty aloitti sekä huvittuneena että järkyttyneenä, -minä en missään tapauksessa salli teidän tuhlaavan näin sota-aikana tuollaiseen turhuuteen — sillä Donald tarvitsee uudet kengät ja…

-Jos te ette salli, haen kankaan omilla varoillani. Te ette ole vuosiin laittanut mitään uutta itsellenne.

-Hyvä tavaton, hankin kaksi uutta pukua Johnin häihin! Betty hengähti vähän, sillä Johnin ja tuon onnellisen juhlan ajatteleminen pisti kipeästi kaiken helpotuksen keskellä. Lillianille ei koskaan tulisi sähkettä ja kirjettä, jotka todistaisivat painajaisen olleen todella vain unta. Ja entä ne kaksi miestä, jotka olivat olleet Duncanin ryhmässä ja jotka saksalainen luoti oli todella tavannut? Oliko heillä perhettä?

-Siitähän on vuosia! Minä näin lehdessä oikein tyylikkään vierailupuvun mallin. Ja Armstrongilla oli ainakin viime viikolla vielä puoli pakkaa täsmälleen sen sinistä pukukangasta, joka sopii teille täydellisesti.

Bettyä nauratti ja itketti yhtä aikaa. Kultainen rouva Wallace, jonka avioliittoneuvot tosin olivat kärsineet hiukan inflaatiota, mutta joka epäilemättä puhui asiaa. Hän tahtoi olla sievä, kun Duncan tulisi. Puolitoista vuotta sitten sotasairaalassa hän oli päättänyt ompeluttaa itselleen uuden puvun, kunhan elämä kirkastuisi — ja milloin se oli ollut kirkkaampaa kuin nyt?

-Hyvä on, hän sanoi. -Teette niin kuin tahdotte.

Rouva Wallacen ei tarvinnut sentään yön aikana pukua saada valmiiksi, sillä Duncanista ei kuulunut mitään ennen kuin sähke tuli seuraavana iltana. Hän oli Edinburghissa, viettäisi yön vanhempiensa luona ja lähtisi aamujunalla pohjoiseen.

-Olisi kauppias voinut sentään soittaa, rouva Wallace mutisi hiukan epäselvästi, sillä hänen suunsa oli täynnä nuppineuloja. Hän oli sinä sunnuntaina vakaasti harkiten rikkonut kolmannen käskyn: jättänyt menemättä kirkkoon ja sen sijaan tullut Koivurantaan, jossa oli leikannut ja harsinut Bettyn uuden leningin. Sovituksen jälkeen hän menisi kotiinsa ompelemaan sen.

Betty ei sanonut ääneen olevansa iloinen, ettei Duncan soittanut. Hän ei olisi kestänyt kuulla tämän ääntä lankaa pitkin voimatta koskettaa tätä, nähdä tätä. Hänen oli koottava voimansa siihen, että kaikkien näiden viikkojen jälkeen ei heittäytyisi hysteeriseksi asemalla. Hän aavisti, että Duncan ajatteli samoin.

Sinä maanantaina kaukana Pietarissa työväen ja sotilaiden kapina Venäjän keisaria kohtaan aloitti tapahtumien vyöryn, jolla olisi kauaskantoiset seuraukset. Mutta Fort Williamin rauhallisella asemalla seisoi Betty odottamassa junaa sydän pamppaillen.

Maaliskuun tuuli leyhytteli hänen uuden leninkinsä helmaa, hänellä oli hatussaan uusi nauha ja hän tunsi olevansa tyylikäs. Asemalla kulkijat katsoivat häntä uteliaasti, ystävällisesti, kateellisesti. Kaikki tiesivät, miksi rouva Fleming, jonka he viimeksi olivat nähneet kirkossa musta puku yllään, seisoi siinä loistavin silmin.

Kun höyrypilvi pulpahteli näkyviin mutkan takaa, Betty tajusi, että hänen sydämensä jyskytti jo haljetakseen. Yhtäkkiä hän tunsi olonsa yhtä hämmentyneeksi kuin silloin, kun Duncan oli palannut Amerikasta. Hän katui, ettei ollut ottanut lapsia mukaan, edes Stuartia, mutta hän oli tahtonut tämän ensimmäisen hetken vain itselleen.

Junan putkahtaessa näkyviin mutkasta seisoi etummaisen vaunun sillalla sotilas. Veturi alkoi jarruttaa, mies astui porrasaskelmalle, ja ennen kuin juna oli kokonaan pysähtynyt, Duncan oli jo laiturilla.

Betty ei liikahtanut. Hänestä tuntui äkkiä, että jos hän koettaisi kävellä, jalat pettäisivät. Hän olisi tahtonut juosta vastaan, mutta vain seisoi paikallaan.

Ja samassa Duncan oli siinä. Betty tunsi hänen käsivartensa ympärillään, kuuli hänen äänensä, sen vanhan lempinimen, jota ei kukaan muu käyttänyt, kohotti kasvojaan jotta Duncan saattoi suudella häntä.

Itku tuli niin rajuna, että koko Bettyn ruumis vapisi. Hän oli itkenyt menneinä viikkoina enemmän kuin koko siihenastisessa elämässään, mutta sittenkin tuntui, kuin hän vasta nyt olisi tajunnut, mitä oli ollut vähällä menettää. Duncan puristi häntä rintaansa vasten ja kuiskaili hänen korvaansa lohduttavia sanoja.

-Tervetuloa kotiin, Betty lopulta sai soperretuksi.

Duncan katsoi häntä, silitti hänen hiuksiaan ja sanoi sitten hiljaa:

-Mennäänkö laskemaan lapset?

Betty tirskahti, kaivoin käsilaukustaan nenäliinan ja niisti.

-Anteeksi, hän mutisi. -Näytän kauhealta.

Duncanin naurahdus kertoi, ettei hän ollut samaa mieltä. Sitten hän veti Bettyn kainaloonsa, aivan kuin olisi pelännyt, että tämä livahtaisi tiehensä. Ja hän piteli tätä kainalossaan koko hitaasti sujuneen matkan kotiin, huolimatta kaikista tuttavista, jotka pysähtyivät kättelemään ja toivottamaan hänet tervetulleeksi. Betty tunsi itsensä yhtä aikaa noloksi ja onnelliseksi — he eivät olleet enää mikään nuori pari, jonka sopisi halailla julkisesti — mutta miten hyvältä Duncanin käsivarsi tuntui hänen ympärillään!

Kun he lähestyivät Koivurantaa, Duncan hidasti askeleitaan. Valkoiseksi maalatun, hiukan vinoon painuneen portin yli pilkisti viisi päätä — todellakin viisi, sillä Stuart roikotti Faithia sylissään, kun tämä ei muuten olisi nähnyt kadulle, ja joukon jatkona oli Lancelot. Viisi silmäparia tuijotti heitä herkeämättä, kun he pysähtyivät portille.

-Päivää, lapset, Duncan sanoi hiukan käheästi. Faith painoi kasvonsa ujostellen Stuartin kaulaan ja Donald otti varmuudeksi Archieta kädestä. -Vieläkö te muistatte minut?

-Tervetuloa kotiin, isä, Stuart sanoi arasti. Rouva Wallace oli käskenyt sanoa niin.

-Kiitos. Saanko tulla sisään? Duncan avasi portin salvan ja lapset väistyivät. Lancelot murahti varoittavasti, sitten se ojensi päätään, nuuhki Duncanin kättä ja alkoi äkkiä heiluttaa häntäänsä.

Faith rimpuili itsensä alas veljensä ennemmin lujasta kuin hellästä sylistä ja syöksyi turvaan Bettyn hameisiin.

-Lapsi kulta, sinun pitää tervehtiä isääsi, Betty kuiskasi, mutta Faith tarrautui häneen ja nyyhkytti kauhistuneena.

Duncan laski reppunsa maahan ja kyykistyi.

-Te olette kasvaneet, hän sanoi surumielisesti.

Archie ja Donald olivat vetäytyneet isonveljensä selän taakse. Stuart puolestaan katseli isäänsä, jolta oli perinyt eläväiset harmaat silmänsä. Sitten hän yhtäkkiä liikahti ja syöksyi Duncanin syliin.

-Äiti sanoi, ettet sinä tule enää takaisin! hän parahti, eikä saattanut estää kyyneliään, vaikka myöhemmin häpesikin kuollakseen moista pillittämistä, kun oli kerran jo iso mies.

-Pitihän minun tulla, Duncan kuiskasi ja puristi esikoistaan rintaansa vasten. -Minun oli liian ikävä teitä kaikkia — ja äitiä.

Pienemmät pojat katsoivat toisiinsa, sitten äitiin, joka lohdutteli Faithia sylissään ja pyyhki kyyneleitään takkinsa hihaan. Heillä oli isästä hyvin hämäriä muistikuvia, varjon kaltaisia. Mutta koska Stuart suhtautui tähän vieraaseen noin luottavaisesti, hekin tohtivat hiipiä lähemmäksi, kunnes Duncan oli saanut kaikki kolme syliinsä.

Faith sen sijaan ei ollut helposti taivuteltavissa, vaan kirkui hurjasti, kun Betty koetti ojentaa häntä Duncanille.

-Jätä tyttö rauhaan, Duncan sanoi. -Hän tottuu kyllä.

He katsoivat toisiinsa, ja kumpikin ajatteli, että kun Faith tulevien kahden viikon aikana tottuisi, Duncanin olisikin jo aika taas lähteä. Mutta kumpikaan ei sanonut asiasta mitään.

Sen sijaan Duncan nosti ilmaan Donaldin, joka kiljaisi riemusta, ja sanoi:

-Rintamalla on kerrottu sellaista huhua, että teillä on toinenkin pikkusisko. Pitääköhän se paikkansa?

-Grace on sisällä Ruthin ja rouva Wallacen kanssa. Tule katsomaan! Ja Archie tarrasi isänsä kiltin helmaan ja lähti päättäväisesti kiskomaan tätä kohti ovea.

Duncanin katse tuntui vaeltavan matkalla kaikessa: talon retkottavassa nurkkatorvessa, verannan kaiteen hilseilleessä maalissa, höylää kaipaavassa ulko-ovessa (”Sitä pitää nostaa ensiksi, ymmärräthän, ja sitten sen voi vetää auki”, selitti Donald hänen käsivarrellaan ylpeänä siitä, että tiesi tempun). Vaikka Mike Cameron oli tarjoutunut korjaustöihin, Betty ei ollut jaksanut ajatella niitä.

Mutta sitten he olivat sisällä, ja rouva Wallace tuli keittiöstä sylissään pieni sinisilmäinen tyttö.

-Tervetuloa kotiin, kauppias, hän sanoi jäyhästi. -Me Gracen kanssa olemme oikein iloisia, että te palasitte.

Duncan laski Donaldin maahan ja ojensi kätensä, eikä Grace ollut vielä kyllin vanha pelästyäkseen, kun rouva Wallace antoi hänet ensimmäisen kerran isän syliin. Sen sijaan hän kujersi herttaiseen tapaansa, tarrasi tiukoilla pikku sormillaan Duncanin asetakin olkapolettiin, ja ennen kuin kukaan ehti estää, yritti tunkea sen molempine tähtineen suuhunsa.

Duncan purskahti nauruun.

-Tyttö tietää selvästi, minkä arvoinen yksi surkea sotilasarvo on, hän sanoi ja veti Gracen hellävaroen irti saaliistaan. -Kultaseni, pelkäänpä, että saat siitä basilleja, ja sitten äiti on meille vihainen.

-Ruth! Tule katsomaan isää, Ruth! Archie samassa huudahti ja juoksi olohuoneeseen.

Bettyn sydämeen koski aina, kun Ruth ”jätti perheen rauhaan”, kuten nyt. Hän olisi niin sydämestään toivonut, että tyttö olisi tuntenut olevansa todella osa heitä. Ja nyt häntä myös vavisutti ajatella niitä salaisuuksia, joista oli Ruthin takia vaiettu.

Archien kiskomana tyttö tuli eteiseen ja hymyili arasti.

-Ruthie. Duncan piti Gracea toisen käsivartensa varassa ja kietoi toisen Ruthin ympäri. -Kiitos, että olet ollut Bettylle tukena.

Ruthin silmät kohtasivat Bettyn katseen Duncanin olkapään yli, sitten tyttö pyristeli itsensä irti, mutisi jotakin ilostaan ja vetäytyi pois. Duncan loi pitkän katseen Bettyyn, mutta tämä kumartui nopeasti laskemaan Faithia lattialle ja riisumaan tämän myssyä.

2 kommenttia: